maanantai 11. syyskuuta 2017

Jos sanani syön, mörökölli minut vieköön!

Ok, lupauksista huolimatta on kulunut aika pitkä hetki viime päivityksestä… Olen todella pahoillani, minun on ihan oikeasti ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta työn ja Marsupilamin ja vanhempieni ja kaiken muun takia on ollut vaikeaa löytää sopivaa aikaa. Olen jopa saanut töiden kautta pari kaveria ja kaikkien yksinäisten, tyhjien vuosien jälkeen en sano ei, jos joku ehdottaa jotain tekemistä. Ja minä olen vihdoinkin elänyt! Olen tehnyt asioita, joista olen haaveillut vuosia ja olen tehnyt asioita, joita kohtaan en ole koskaan tuntenut pienintäkään kiinnostusta (joista osasta olen oppinut pitämään ja osa saa jatkossakin jäädä väliin :)). Ja joka ikinen päivä ajattelen, miten kiitollinen olen siitä, että masennus on poissa ja sain kokea jotain tällaista elämässäni.

Mitäköhän minä nyt sitten kirjoittaisin… Niin, Marsupilami. No, vastoin kaikkia odotuksiani me olemme edelleen yhdessä. Ajattelin silloin yhteenpaluun aikana, että kestäisimme ehkä kuukauden tai kaksi, mutta salaa toivoin, että kestäisimme kesän yli, koska todella halusin kokea sen hänen kanssaan. Nyt olemme kuitenkin edelleen yhdessä, enkä oikein tiedä mitä ajatella. Nyt mieleeni on alkanut hiipiä toivo, että ehkä saisin kokea hänen kanssaan vielä tämän syksyn ja joulunajankin! Meillä menee periaatteessa hyvin (miljardi kertaa paremmin kuin silloin kammottavina alkuaikoina!), mutta meidän suhteemme ei ole mitenkään vakaalla pohjalla. Meillä ei ole varsinaisia ongelmia, mutta hän ei rakasta minua, mikä saa hänet aika ajoin pohtimaan, haluaako hän vielä jatkaa suhdetta. Se ei sinällään vaivaa minua läheskään niin paljoa kuin sinkkuna kuvittelin, mutta se tekee tilanteesta epävarman, eikä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia voi tehdä, mikä ei tietenkään ole mukavaa. Mutta minä rakastan häntä, meillä on lähes aina mukavaa ja hauskaa yhdessä ja hän tuo elämääni aivan valtavan paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista. No, hän tuo elämääni elämää! Päätin silloin, kun palasimme yhteen, että otan tästä ajasta kaiken irti ja niin aion edelleen tehdä. Tiedän varsin hyvin, että ero tulee sattumaan hirvittävästi, mutta masennukseen verrattuna se ei ole mitään ja joka tapauksessa minulla ei ole vaihtoehtoa, minä en halua erota. Joten katson tämän loppuun, kävi miten kävi ja tuli se sitten milloin tahansa.

Hyvä uutinen on tosin se, että hän on vihdoinkin päässyt yli eksästään. Joskin nyt tyttö käy päälle kuin yleinen syyttäjä lähetellen harva se päivä viestejä ja kuvia itsestään (miksi hän lähettelee kuvia itsestään??!!), mutta Marsupilami harvemmin edes vastaa. Kummallista, että ihmisten mielenkiinto herää, kun toisen mielenkiinto hiipuu… Olen monta kertaa ajatellut, että ehkä Pilamikin olisi minusta vähän kiinnostuneempi, jos onnistuisin olemaan vähän välinpitämättömämpi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja toisaalta haluan yrittää parhaani hänen kanssaan, koska kun tämä on ohi, haluan tietää, että tein kaikkeni, en halua joutua ajattelemaan, että jos vain olisin tehnyt sen ja sen asian toisin, ehkä olisimme vielä yhdessä. Haluan surra, en katua, enkä jossitella. Joten en halua esittää mitään, haluan olla oma itseni ja kohdella häntä parhaani mukaan hyvin.

Joku esitti tuolla kommenteissa muutaman kysymyksen, joten vastaan nyt tähän väliin vähän randomisti niihinkin. :) Mitä me teemme yhdessä… Me olemme nyt kesän aikana käyneet suunnilleen kaikissa ilmaisissa viiva kohtuuhintaisissa kesätapahtumissa, mitä tämä kaupunki on tarjonnut. Lisäksi käymme usein rannalla(katselemassa ja piknikillä, useimmiten toppatakkiin pukeutuneena, koska on ollut ihan hirveän kylmä kesä!!), joskus museoissa, kävelemme aika paljon yhdessä, katselemme elokuvia tai vietämme aikaa hänen kaveriensa kanssa, usein pelaillen jotain. Käymme myös usein harrastamassa kahta eri urheilulajia, joista molemmat tykkäämme. No, sana urheilu ehkä kaipaisi lainausmerkkejä ympärilleen, mutta niissä kuitenkin liikutaan ja me molemmat pidämme niistä. :) Me olemme matkustelleet hiukan yhdessä, olemme käyneet neljässä maassa, joskin se kuulostaa hienommalta kuin on, koska kaksi niistä ei sijaitse kovin kaukana. :) Lisäksi olemme käyneet monta kertaa laivalla ja myös muutamassa kotimaan kohteessa.

Koirani on ihan hulluna Pilamiin ja Pilamikin pitää eläimistä. Ja, mikä kaikkein uskomattominta, äitini arka kissa, joka vihaa kaikkia, meni Pilamin lähelle ja nuuhkaisi Pilamin sormenpäätä! Tiedän, ettei se ehkä kuulosta paljolta, mutta tähän mennessä hän on edes suostunut olemaan talossa sisällä ainoastaan yhden vieraan ihmisen ollessa paikalla, kaikkia muita hän juoksee karkuun! Mutta hän suostui olemaan sisällä Pilamin ollessa paikalla ja jopa nuuhkaisi häntä! Jos tuntisitte kyseisin kissan, ymmärtäisitte, miten uskomatonta se on!

Olemme tosiaan tutustuneet toistemme perheisiin ja tulin todella onnelliseksi siitä, että Marsupilami piti vanhemmistani ja lapsuudenkodistani. Olin niin huolissani ensimmäisellä kerralla ja ajattelin, että miten hän ikinä viihtyisi siellä keskellä korpea kokonaisen viikonlopun, mutta hän tykkäsikin siitä kovasti ja olemme käyneet siellä jälkeenkin ihan hänen aloitteestaan! Se oli todella tärkeää minulle!
Hänen perheensä on ihan kokonaan eri planeetalta kuin minä, mutta me kaikki yritämme ja toistaiseksi sekin on sujunut hyvin. Marsupilamin isä ihan selvästi yrittää ottaa minut huomioon ja osaksi perhettä ja minä todella arvostan sitä! Hänen äitinsä kanssa olemme molemmat vähän varuillamme, mutta kyllä se varmaan tästä alkaa sujua… :) Sisarusten kanssa tulen ihan hyvin juttuun. Pidän heistä kaikista kyllä, mutta olen varuillani. Ei ole vielä oikea aika näyttää heille, miten outo olen… :D

Pilamin kavereista olen pitänyt kovasti, he ovat mukavia tyyppejä. Olemme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä ja tiedän ainakin yhden pitävän minusta, enkä usko niillä muillakaan mitään minua vastaan olevan. Vähän ongelmallista on se, että Marsupilami ja hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä eivät pidä toisistaan, mutta minä ihan tulen juttuun hänen kanssaan, joskin tyttö on melko erikoinen jopa minun mittapuullani! Me kyllä vietämme aikaa neljästään, mutta se on vähän nihkeää…

Vanhemmilleni kuuluu ihan kohtuullisen hyvää. He ikääntyvät ja se on niin pelottavaa, mutta autan parhaani mukaan. Tunnen edelleen hirvittävää syyllisyyttä siitä, etten käy kotona niin usein, mutta töidenkään takia sille ei nyt voi mitään. Töissä tosiaan sujuu ihan hyvin. Minua ympäröi nyt ryhmä supersosiaalisia ihmisiä ja aluksi se uuvutti minut, koska minun piti yrittää esittää normaalia kahdeksan tuntia päivässä, mutta tähän mennessä olen jo sanonut jokaisella jotain aivan käsittämättömän outoa, joten se juna meni jo ja voin rauhassa olla oma omituinen itseni. Kuten tuossa aiemmin sanoin, olen kaverustunut parin kanssa niin hyvin, että vietämme vapaa-ajallakin aikaa yhdessä ja olen siitä niin iloinen! Lisäksi vietämme isommallakin porukalla toisinaan aikaa yhdessä. Tosin baarissa, mikä ei oikein ole minun juttuni, mutta jos minut kutsutaan johonkin mukaan, minä en sano ei! Ja ihan hauskaa sekin on kyllä ollut! Työpaikalla on välillä draamaa ihan riittämiin ja se vähän ahdistaa, koska joudun siihen väliin, mutta muuten olen viihtynyt hyvin ja pärjännytkin hyvin. :)

Joten, minulle kuuluu hyvää. :) Olen elossa, sanan molemmissa merkityksissä. Vielä muutama vuosi sitten kumpikin oli hyvin epävarmaa. Ja haluan nyt sanoa vielä jotain siitä aiheesta. :) Tiedän, että monella blogiani lukeneilla on samankaltaisia ongelmia masennuksen kanssa kuin minulla ja näiden vuosien aikana ainakin minä sain suurta lohtua siitä, etten ollut yksin tuntemusteni kanssa ja että oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, mitä masennus on ja miltä sen kanssa eläminen tuntuu. Jos teistä joku on vielä siellä lukemassa, toivoisin, että se, että minä toivuin, antaisi uskoa siihen, että se on mahdollista muillekin. Minä elin vuosia niin syvällä siinä helvetissä, etten nähnyt mitään mahdollisuutta siihen, että se koskaan päättyisi, mutta niin kuitenkin kävi. Ja se on ihmeellistä ja uskomatonta ja sitä kannattaa tavoitella keinolla millä hyvänsä! Tiedän varsin hyvin, ettei se ole helppoa, mutta se on kuitenkin mahdollista! Toivon niin sydämestäni, että pystyisitte uskomaan siihen (vaikka minä en pystynyt!) ja että se myös tapahtuisi mahdollisimman pian!

Ja ai niin, pitäisikö sanoa jotain laihdutuksesta, siitähän tämä kaikki alkoi! No, eipä siitä ole paljon sanomista… Olen jo pitkään painanut suunnilleen 90 kiloa ja paino ei siitä liikahda suuntaan tai toiseen, tein sitten mitä hyvänsä. Tai no, toki se lähtisi laskuun, jos liikkuisin paljon ja söisin vähän, mutta… Tavoitteeni on edelleen päästä alle lievän ylipainon rajan, mutta tavoite kaatuu milloin mihinkin, usein Marsupilamin inspiroimaan, herkutteluhetkeen. Mutta outoa kyllä, olen vihdoinkin hyväksynyt painoni. Haluaisin olla pienempi, mutta en enää vietä elämääni piilotellen ja ylipainoani häveten. Olen lihava ja jos se on jollekin muulle ongelma, niin se olkoon hänen ongelmansa.

Ja nyt tällä kertaa en tee lupauksia tämän blogin suhteen. Kun aiemmin lupasin kirjoittaa, minä tarkoitin sitä ihan oikeasti, mutta silti kuukausia vierähti postausten välillä. Minä en tiedä milloin kirjoitan taas. En usko, ettenkö kirjoittaisi koskaan, enkä aio poistaa blogia, mutta en tiedä, milloin. (Minun piti myös tässä samalla vastata sähköposteihin, mutta lupasin mennä auttamaan työkaveria yhdessä hänen projektissaan, joten minun pitää mennä ja se jää toiseen päivään! Olen pahoillani!) Olen myös pahoillani, että olen tuottanut pahaa mieltä toteuttamatta jääneillä lupauksilla tämän blogin suhteen ja tällä kertaa voin sanoa vain, etten tiedä. :)

Joten, tällaista kuuluu minulle ja toivottavasti niille, jotka vielä lukevat (ja muillekin!) kuuluu myös hyvää! Minä ajattelen teitä ja tätä blogia joka päivä, vaikka tekstiä ei synnykään! Oli aika, jolloin te olitte ainoa valonsäde loputtomassa synkkyydessä, enkä minä ole unohtanut sitä. Minun vain täytyy tällä hetkellä ottaa kaikki irti siitä, mitä minulla nyt on ja se tarkoittaa, että jotkut tärkeätkin asiat entisestä elämästäni jäävät vähän taka-alalle. :)


Ps. Joulu on jo niin lähellä ja odotan innolla! Viime joulu meni ihan huomaamatta ohi, koska ajatukseni olivat Marsupilamissa ja olisin halunnut olla hänen luonaan, mutta nyt olen ollut ihan joulufiiliksissä jo viikkoja! Ihanaa joulun odotusta! :) 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Pikainen päivitys :)

Haluan nyt aloittaa pahoittelemalla hiljaisuutta sekä täällä blogissa, että sähköposteihin vastaamisessa. Vastoin varmasti kaikkien, mukaan lukien itseni, odotuksia olen edelleen yhdessä Marsupilamin kanssa ja koska hän ei tiedä blogistani –ja sen sisältämien henkilökohtaisten asioiden vuoksi en koskaan haluakaan hänen tietävän blogistani!- en voi tehdä mitään blogiin liittyvää hänen ollessa paikalla. Ja jostain syystä me olemme nyt viettäneet jo jonkin aikaa aika lailla kaiken vapaa-aikamme yhdessä. Tarkoitin siis tuon ”jostain syystä” osuuden kuvaamaan sitä, etten edelleenkään tiedä, mitä hänen päässään liikkuu, minustahan mainittu tilanne on itse asiassa varsin mukava. No, liikkui hänen päässään nyt mitä tahansa, tilanne on se, että hän on usein täällä jo tullessani töistä kotiin ja koska asuntoni on yksiö, en voi kirjoittaa mitään häneltä salassa. Ja kuten tuosta edellisesti lauseesta kävikin jo ilmi, sain tosiaan vihdoinkin töitä! Olen innoissani siitäkin, mutta pääni on ihan sekaisin kaikesta uudesta ja siitä, ettei minulla enää olekaan loputtomiin aikaa tehdä mitä huvittaa. En toki valita kummastakaan, mutta tottumista se vaatii. :) Elin esimerkiksi kokonaisen viikon kellot väärässä ajassa, koska minulle ei tullut pieneen mieleenkään, että joku toinenkin olisi saattanut ystävällisesti siirtää asuntoni kellot kesäaikaan. :D Mutta kun hän ei kertonut sitä minulle...! :D Eipä se nyt onneksi kauheasti haitannut, koska useimmiten aika tulee katsottua puhelimesta joka tapauksessa.

Joskus minä vain istun ja mietin, miten uskomatonta on, mitä elämästäni on tullut… Yksi ilta Pilami kysyi autossa, miksi olen niin hiljainen, enkä tiennyt, mitä sanoa, koska en voinut vastata, että mietin sitä, että minulla taitaa ihan oikeasti olla poikaystävä!!! Kai? Mistä sen tietää? Meillä menee pääosin hyvin, mutta ensimmäinenkin ero tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, joten… Nytkin pelkään kirjoittaa hänestä ja meistä oikein mitään, koska ehkä hän ei ole elämässäni enää huomenna. Tiedän, että tämä on kaukana täydellisestä, mutta juuri nyt minä olen onnellinen. Se on jotain, minkä en koskaan enää odottanut tapahtuvan minulle.

Joten, jospa sitten kirjoittaisin jostain muusta. :) Minulla tosiaan on nyt työpaikka. Ei se oikeastaan liity mihinkään opiskelemiini asioihin, mutta ainakin toistaiseksi pidän siitä kovasti. Minulla on muutama mukava työkaveri, yksi ärsyttävä ja tylsä työkaveri ja yksi aivan hel***in pelottava työkaveri! En tiedä, mikä hän on, mutta ei ainakaan ihminen! Tämänhetkinen oletus on, että mahdollisesti vampyyri?!? Odotan aurinkoisia päiviä, ehkä se tuo lisäselvyyttä asiaan. Siihen asti yritän vain pysyä kaukana hänen kulmahampaistaan.

Mitäköhän muuta… Ai niin, hyvää vappua! :) Ensimmäisen kerran vuosiin minulla oli joku, jonka kanssa viettää vappua, eikä meistä kumpikaan tiennyt, mitä vappuna oikeastaan kuuluisi tehdä… Ainoa, minkä löysin netistä, oli se, että vappuna kuuluu tehdä taikoja karjan hyvinvoinnin edistämiseksi, joten ajattelimme sitten kokeilla sitä. Ongelma oli vain siinä, että ainoa karjaan liittyvä taika, jonka tiesin, liittyi jotenkin siihen, että mennään kirkkoon kiulu päässä, mutta vapunaattona ei ole kirkonmenoja, eikä minulla ole kiuluakaan, joten pieleen meni sekin suunnitelma. Oli minulla yksi siivousämpäri, mutta Pilami kieltäytyi laittamasta sitä päähänsä. Turha sitten syyttää minua, jos hänen lehmänsä ehtyvät.

Tein päätöksen, etten taas kirjoittaisi yhtä postausta Marsupilamista, mutta hän on tällä hetkellä niin suuri osa elämääni, että on vaikea kirjoittaa muustakaan. Ja hän on nyt joka tapauksessa matkalla tänne, joten minun pitää julkaista tämä, tyhjentää sivuhistoria ja väittää katselleeni telkkaa koko ajan! :)
Mutta halusin vain kirjoittaa sen verran, että tiedätte, ettei tämän blogin merkitys minulle ole vähentynyt, minulla vain on nyt menossa uusi vaihe elämässä ja on haasteellista sovittaa se yhteen vanhan elämäni kanssa. Mutta yritän parhaani ja vastaan sähköposteihin heti, kun minulla on seuraava Pilamiton ilta. :)

Ihanaa kevättä! :)


(Edit: ja edellä mainituista syistä kommentteihinkin vastaaminen joskus kestää! :/ Anteeksi!)

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Oh but my darling, what if you fly?

Täällä ollaan taas. :) Ja luvassa on suuri Marsupilami –postaus vol maaliskuu 2017. :) Vaikka vihoviimeiseksi haluan olla nainen, joka osaa puhua (kirjoittaa) vain mikä-liestään, minun täytyy selvittää ajatuksiani ja siihen tämä blogi on aina ollut paras paikka. Tiedän, että tämä on osittain aika hullua, mutta nämä ovat nyt asioita, jotka tänään pyörivät päässäni ja tyylilleni uskollisena, niin minä bloggaan. :) Ja minä muuten ylitulkitsen hänen jokaisen sanansa ja ilmeensä, enkä minä voi sanoa mitään, koska tiedän sen olevan hullua, joten voin puhua tästä vain teille, mutta tämä sisältää pienen mahdollisuuden, että osa näistä asioista tapahtuu vain minun pääni sisällä…! Ihan vain, jotta tiedätte. :) Joten tässä tulee päivitystä nykyisestä tilanteestani. :) Periaatteessa meillä on kaikki hyvin, mutta… En tiedä itsekään, mikä mutta tässä nyt on?!! Tiedän vain sen, että pari päivää olen ollut onneton, tietämättä oikein itsekään miksi.

Palasimme yhteen kolme viikkoa sitten ja outoa on, että tällä kertaa meillä on tavallaan sujunut henkisestikin hyvin! Se kaikki omituisuus, mitä oli ennen eroa, oli vain kadonnut jonnekin ja hän juttelee ja nauraa ja vitsailee ja jopa lauloikin kerran! Sen laulamisen olisi ehkä saanut jättää välistä… ;) Meillä on hauskaa ja me puhumme! Se ero muutti asioita miljoona kertaa paremmiksi! Mutta samalla se rikkoi jotain meidän väliltämme. Aluksi minä olin suorastaan mielettömän, absurdin onnellinen, mutta… Se mutta taas… Se ei ole tällä kertaa hänen vikansa, hän ei ole ollut mitenkään outo tai tehnyt tai sanonut mitään väärää, minä en tiedä, mikä minua vaivaa! Tai no, tiedän kolme asiaa, jotka minua vaivaavat, joista yksi on ihan älytöntä, kaksi muuta taas antavat syytäkin huolelle.

Jos nyt otetaan alta pois se älytön ensin (varsinkin, kun siitä on yhteys siihen ensimmäiseen todelliseen huoleen), mutta en edes tiedä, miten voin selittää tätä kuulostamatta aivan hullulta. No, minähän olen hullu, joten mitäpä turhaan sitäkään murehtimaan… Kuten kerroin aiemmin, hän ei ole koskaan kotona. Siis ei koskaan! Ja jos hän ei ole minun kanssani tai tee jotain muuta kaveriensa tai veljiensä kanssa, hän on aina baarissa ja aina samassa baarissa. Aluksi pidin sitä vain outona, minusta tuntui kummalliselta, että 40 – vuotias mies viitsii istua ilta toisensa jälkeen baarissa, varsinkin, kun hän ei ole mikään juopottelija. Mutta kun olimme olleet jonkin aikaa yhdessä, halusin, että menemme yhdessä sinne baariin; en oikeastaan edes ajatellut sitä sen kummemmin, minä vain halusin nähdä paikan, jossa hän niin hyvin viihtyy ja viettää suuren osa vapaa-ajastaan! En ajatellut tekeväni mitään väärin (teinkö, muuten?!!), mutta hän oli niin vastahakoinen viemään minua sinne ja kun pääsimme sisälle, en ole koskaan elämässäni nähnyt kenenkään tuntevan oloaan niin epämukavaksi!! Olimme paikalla ehkä vartin, sen enempää hän ei kestänyt. Ja siitä hetkestä se baarissa istuminen alkoi vaivata minua. No, myöhemmin sain selville, että sattumoisin hänen ex-tyttöystävänsä (se oikea huoli numero 1, siitä lisää myöhemmin) viettää paljon aikaa samassa baarissa, mutta paikka on kyllä ollut hänen kantapaikkansa jo ennen kyseistä naista. Ja minä tiedän, että se on typerää, mutta se todella vaivaa minua! En minä ajattele, että hän iskee siellä vieraita naisia, enkä usko, että ex-tyttöystävä ottaisi häntä takaisin, mutta jostain syystä se vaivaa minua ihan kauheasti. En ole sanonut mitään ja tiedän, etten voi sanoa mitään, mutta olen mustasukkainen sille paikalle! Ihan älytöntä…

(Olen myös totta puhuen vähän kateellinen siitä, mitä hänellä on. Että hänellä on tällainen paikka (joka menee minun edelleni), jossa hän viihtyy ja tykkää viettää vapaa-aikaansa ja jossa hänellä on sosiaalista elämää. Toivoisin, että minullakin olisi.)

Ja vielä mustasukkaisempi olen entiselle tyttöystävälle. He ovat ”hyviä ystäviä” ja uskon, että naisen puolelta he ovatkin vain ystäviä, mutta Marsupilami… Jos tyttö näyttäisi edes keltaista valoa, tiedän, ettei hän jäisi edes harkitsemaan. Alun alkaen olin toivonut, että hän alkaisi pikku hiljaa päästä hänestä yli, mutta nyt minusta tuntuu, että minun seurani ja puutteeni vain jotenkin korostavat ex-tyttöystävän täydellisyyttä hänen silmissään. Ja olen niin mustasukkainen siitä, miten tärkeä tuo nainen on hänelle (niin paljon tärkeämpi kuin minä!) ja miten paljon enemmän Marsupilami tykkää hänestä! Jos ei olisi ketään muutakaan, niin ei minua haittaisi, ettei hänelle ole sellaisia tunteita minua kohtaan, mutta inhoan sitä, että on joku toinen! Minä jopa näen unia tuosta naisesta! Yksi yö näin ihan painajaista, näin, että Marsupilamilla oli joku hätä ja minun sijaani hän tahtoi paikalle sen entisen tyttöystävänsä ja minusta tuntui kauhealta! Niin kauhealta, että ei ole yhtään liioittelua kutsua sitä painajaiseksi!

Ei ole kyse siitä, että hän kohtelisi minua huonosti, tuntuu vain niin pahalta tietää, että sen, minkä minä tunnen häntä kohtaan, hän tuntee toista naista kohtaan. Tosin vaikka hän ei kohtele minua huonosti, on edelleen varsin selvää, että hän pitää itseään minua parempana ja sekin vaivaa minua. Totta puhuen hän on täysin oikeassa, hän on yli minun tasoni ja voisi saada paljon paremmankin(ellei hänellä olisi ollut niin kaamea kuva itsestään profiilissaan, en olisi edes vastannut hänelle!)! Mutta silti minusta hänen pitäisi olla se yksi ihminen maailmassa, joka ei ole sitä mieltä. Hän pitää itseään lottovoittona minulle ja hän onkin, mutta… Minä päätin silloin, kun hän halusi yrittää uudelleen, että yritän tosissani ja yritän olla olematta koko ajan siinä pelossa, että loppuuko tämä tänään vai huomenna, mutta hänellä on valtaa minuun ja me molemmat tiedämme sen. Hän ei ole se, joka on huolissaan, että suhde loppuu, eikä hän ole se, jonka sydän särkyy, kun suhde loppuu. Hän tulee olemaan ihan ok, minä… No, minäkin tulen olemaan ihan ok, lopulta. Mutta sitä ennen tulee olemaan rankkaa!

Ja yksi suuri ongelma, joka meillä on, on minun sosiaalisen elämäni puute. Ensinnäkin hän tuntee tämän kaupungin ihan uskomattoman hyvin! Minä olen asunut täällä vuosikymmenen, hän taas lapsuudestaan ja hän tuntee kaikki paikat paremmin kuin voin edes selittää. Mutta sen takia minun on vaikea ehdottaa, minne voisimme mennä tai mitä tehdä. Ensinnäkään minä en tiedä ja toiseksi hän on jo käynyt aivan kaikkialla! Ja kuten aiemminkin sanoin, minä olen kateellinen siitä elämästä, joka hänellä on! Sitä minäkin haluaisin, kavereita ja ilta(ja yö-)elämää ja vaihtelua. Ja se tekee tilanteesta sikälikin ongelmallisen, että koska hänellä on muutakin tekemistä, on hänestä kiinni, milloin näemme. Ja minusta tuntuisi hullulta sanoa, että minulla on muuta menoa tai etten voi nähdä joskus kun hän ehdottaa, koska se ei ole totta. Mutta samalla mietin, että miltä se näyttää hänen silmissään, että olen aina valmis tapaamaan hänet, kun hän sitä ehdottaa… Kuin olisin aina hänen käytettävissään, kun hänestä siltä tuntuu… Mutta ei valehtelukaan hyvä vaihtoehto ole. Ja niin se meneekin, että jos joku kaveri ehdottaa jotain tekemistä, sen hän valitsee. Minulle jää sitten loppu.  Hänen kaverinsa ovat kaikki perheellisiä, joten se loppu on kyllä aika paljon, mutta silti tiedän, että he menevät edelleni. Ja he saavat parhaat ajat, kuten viikonloput! Minusta tuntuukin, että hän pitää minua itsestäänselvyytenä. Minä tarvitsisin ihan epätoivoisesti jonkun kaverin tai ystävän, jolla olisi sellainen elämäntilanne, että hän ehtisi viettää aikaa kanssani. Ehkä se on lapsellistakin, mutta minusta tekisi meille hyvää, jos voisin edes joskus rehellisesti sanoa, että en voi tänään, minulla on muuta menoa. Olisimme paremmin tasapainossa ja edes hiukan tasa-arvoisempia. (Ja kuten huomaatte, minä postaan tämän lauantai-iltana. Minä myös kirjoitin tämän lauantai-iltana…) Ja minä en ikinä sano siitä mitään, että hän viettää aikaa muualla tai muiden ihmisten kanssa, mutta hän jotenkin kommentoi sitä aina niin kuin olisin sanonut jotain… Ehkä minusta vain tuntuu siltä…

Ja suuri tähän liittyvä ongelma on se, että hän on täysin kyvytön suunnittelemaan edes muutamaa tuntia eteenpäin (tai hän kyllä suunnittelee, jopa kuukausia eteenpäin, muttei se tarkoita yhtään mitään!). Elän jatkuvassa tekstiviestitulvassa ”Mennäänkö illalla leffaan/en ehdi tulla tänään/käydäänkö kaupassa/tulenkin jo tunnin päästä/olen myöhässä/pitääkin käydä kotona/en ehdi tänään/olen siellä vartin päästä!” Ja hän suunnittelee, jatkuvasti, mutta jos minä ehdotan jotain jonka ajattelen tapahtuvan myöhemmin kuin noin kahden tunnin kuluessa, se saa hänet kiemurtelemaan. Eikä se ole yksin minun kanssani, jos olen vaikka kotona käymässä ja hän kello kuusi sanoo tekevänsä illalla jotain, olen aivan varma, että tunnin päästä hän onkin päätynyt tekemään jotain muuta ja oikeassahan olen.

Yksi asia tähän suunnitteluun liittyen… Kun olimme ihan aluksi yhdessä, hän ehdotti jotain, mikä oli minusta aivan liian aikaista ja välttelin sitä aikani. Mutta sitten totuin ajatukseen ja sanoin, että tehdään se vain ja sovimme päivänkin. Ja hän sekosi siitä ja syytti minua painostamisesta!! Se oli hänen ajatuksensa ja minä ehdotin sitä vain, koska olin totuttanut itseäni ajatukseen kaksi viikkoa!! Ja minä muka painostin?!! Wtf??!

Ja minun pitäisi nyt tavata hänen paras kaverinsa tyttöystävineen ja sitten vielä muitakin kavereita ja olen niin kauhuissani! Eniten minua ahdistaa ulkonäköni. Toivoisin voivani sanoa Marsupilamille, että näyttää heille kuvan ensin, jotta pahin shokki olisi ohi, mutta hän ei muutenkaan tykkää, jos sanon jotain negatiivista itsestäni. Tosin sanon nyt Marsupilamin kunniaksi sen, että olimme sitten missä tahansa tai kenen tahansa seurassa, hän ei tunnu häpeävän minua yhtään. Hän käyttäytyy aina yhtä sopimattomasti, oli sitten kuka vain paikalla!

Mutta fyysisesti meillä on edelleen se outo yhteys, joka on ollut ihan hullua alusta asti. Ihan ensi hetkestä saakka kaikki fyysinen hänen kanssaan on ollut niin luontevaa. Te, jotka olette lukeneet blogiani, tiedätte, miten outoa se on minulle! Tämän tyypin kanssa en arkaile enkä ujostele mitään! Tämä on nyt taas osastoa aivan liikaa informaatiota, mutta meillä on ollut vaikeuksia löytää sängyssä(tai pöydällä tai lattialla tai…) asentoa, joka toimisi, joten olemme kokeilleet kaikenlaista ja kokeilimme sitten mitä tahansa, olen ihan ok sen suhteen. Me jopa olemme yrittäneet käydä läpi kama sutraa, mutta se on aivan liian hauska, se menee pelkäksi nauramiseksi! Kuka siitä muka edes hyötyy jotenkin, se on ihan älytön kirja?!! Mutta se kaikki on niin luonnollista! Siis älkää käsittäkö väärin, minä olen kerta kaikkiaan surkea sängyssä; olen kokematon ja osaamaton ja kömpelö, mutta silti se kaikki on minulle niin luontevaa hänen kanssaan! Ja siitä päästäänkin suureen ongelmaan numero kaksi; minä olen todella surkea sängyssä! Aivan kammottavan huono! Minä olen aina tiennyt vaistomaisesti, ettei minulla olisi minkäänlaisia luonnollisia lahjoja niihin puuhiin, mutta olen silti yllättynyt siitä, miten hirvittävän vaikeaa se on! Minulla ei ollut aavistustakaan, että se on teknisesti niin vaikeaa!! Ja uskokaa minua, olemme käyttäneet siihen aikaa ja vaivaa ja kokeilleet eri asioita ja olemme lainanneet kirjoja ja googlettaneet vinkkejä ja katsoneet ”opetusvideoita” ja testanneet leluja ja…! Ei… Ja minä olen niin pettynyt, koska olisi ihanaa voida tuottaa hänelle nautintoa. Ja se saa minut myös pohtimaan, kauanko hän sietää hyödyttömyyttäni. Tilanne ei ole yksin minun vikani, hänenkin puoleltaan on ongelmia, jotka eivät liity minuun, mutta se on aivan valtava ongelma.

Ja sitten on edelleen se raha… Ymmärrän, että suuren varakkuuseromme vuoksi se tulisi olemaan ongelma jonain päivänä, jos suhteemme jatkuisi, mutta miksi sen pitää olla ongelma jo nyt?!! Minusta me vain voisimme molemmat maksaa oman osuutemme ja olla toistaiseksi ajattelematta asiaa. Mutta hänen täytyy aina tehdä siitä numero… Ja minä ylikompensoin pitämällä niin tarkkaan huolen, että maksan ”oman osuuteni”, että olen päätynyt jo maksamaan paljon enemmänkin kuin oman osuuteni… Mitä hän ei ilmeisesti edes huomaa…

Minä yritän parhaani hänen kanssaan, yritän olla hyvä tyttöystävä ja paras versio itsestäni, joka vain voin olla, mutta minusta tuntuu, ettei hän edes huomaa sitä, hän huomaa vain viat. Hän ei ole paha ihminen, hän on ns. hyvin kasvatettu, eikä hän ole koskaan ilkeä tai sano minulle mitään pahaa. Mutta hän ei ole onnellinen, että on ”löytänyt” minut, hän ei ole huolissaan, että ”menettää” minut eikä hänen sydämensä säry, kun eroamme. Hän varmasti vain menee rakkaaseen baariinsa ja alkaa etsiä uutta.

Mutta… Minä olen niin hulluna häneen! Kun me olemme yhdessä, me juttelemme ja nauramme ja yhdessäolomme on näiden kolmen eron jälkeisen viikon kuluessa muuttunut luontevaksi ja intiimiksi ja fyysisesti meillä on aina ollut kummallinen yhteys. Kun olen yksin, inhoan sitä, miltä näytän ja minä mietin, mitä hän ajattelee selluliiteistani ja venymisarvistani ja riippuvista rinnoistani ja epätasaisesta ihonsävystäni ja pienistä sian silmistäni ja… Ja sitä minä ajattelen, kun kävelen avaamaan hänelle ovea. Mutta sitten hän halaa ja suutelee minua ja minä unohdan kaiken sellaisen! Ja minä rakastan hänen nauruaan; hän ei nauranut ennen eroa… Ja hänen kosketuksensa on fyysisesti ihaninta, mitä olen koskaan kokenut, hän on hellä ja itsekin hellyydenkipeä ja se on minusta ihanaa. Ja tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutta minun pääni on ihan sekaisin tästä kaikesta, enkä tiedä, mitä ajatella. Ja minulla on ihan hirveä tarve puolustella häntä! Epäröin tämän julkaisemistakin, koska en halua kenenkään ajattelevan hänestä mitään pahaa! Ja niin se on ollut ensimmäisestä päivästä alkaen; minulla oli hyvin vahva tunne, että hän on minun; että minun pitää puolustaa häntä ja suojella häntä ja pitää hänestä huolta! Hän vain on minun, vaikka ei olekaan eikä tosiaan ollut kun jätti minut, mutta… Siltä minusta tuntuu.

-


Minulla vain ei ole aavistustakaan, miltä hänestä tuntuu. 

torstai 2. maaliskuuta 2017

Pikaisesti kommenttiboksiasiaa...

Tuolla kommenteissa on nyt meneillään joku ongelma; sieltä katoilee kommentteja, sain spostin, jossa kerrottiin, ettei kommenttia saa ollenkaan kirjoitettua ja itse yritin vastata kommenttiin vaikka kuinka monta kertaa, mutta se ei vain tullut näkyville. En nyt oikein tiedä, missä vika on tai mitä voisin sille tehdä. Olen pahoillani tilanteesta! :( Nyt äsken sain itse vastattua kommenttiin, joten ehkä se on nyt korjaantunut. 

Blogger usein temppuilee kommenttien kanssa, joten jos kirjoittaa jotain pidempää, kannattaa aina ensin kopioida viesti siltä varalta, että se katoaa. En tiedä olisiko minun aika testata jotain vaihtoehtoista blogialustaa... Vai onko vika minussa ja asetuksissani, en oikein tiedä! 

Ihanat kommenttinne ovat aina olleet tämän blogin paras anti ja tilanne on nyt harmillinen! Yritän lähettää jonnekin sähköpostia/palautetta ja kysellä, missä ongelma on. 


perjantai 24. helmikuuta 2017

Vihdoinkin talvi

Lunta sataa ja minä en voi olla ajattelematta, että miten onnellinen olisinkaan ollut, jos tällainen sää olisi ollut marraskuussa! Joka syksy odotan niin innolla lunta ja vingun ilosta, kun lehdet lupailevat lumista joulua ja joka vuosi joudun pettymään. Kyllähän tuolla nyt kauniilta näyttää, mutta se tuntuu vähän kuin vinoilulta tähän aikaan vuodesta, en minä sitä lunta nyt enää kaipaa! Haluan sen sulavan pois, jotta pystyn kävelemään kunnolla ja saan vähän kaloreita kulutettua.

Muuten minulla on sujunut ihan hyvin. Ja se ex… No, me olemme taas… jotain. En minä tiedä mitä. Hän halusi yrittää uudelleen ja oletan, että hän vain tuli yksinäiseksi, mutta minulla oli ikävä häntä, enkä ollut toipunut hänestä vielä yhtään ja halusin kokea asioita hänen kanssaan ja ajattelin, että aloitan toipumisen sitten kun hän jättää minut seuraavan kerran. Se vain, että olen nyt tavallaan vähän hänen armoillaan ja se ei ole hyvä homma… Harrastan muutenkin todella vakavaa tekstiviestien ylitulkintaa, mutta joka kerta, kun hän kirjoittaa jotain pidemmän aikaa, ajattelen, että no nyt hän on taas saanut tarpeekseen! Viime kerralla ero tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, en edellisenä päivänä nähnyt siitä mitään merkkejä, joten oletan, että samoin käy nytkin. Tai no, tiedän, että se on tulossa, mutta en sitä, että milloin. Meillä oli aiemmin suunnitelmia kevääksi ja nyt hän puhuu siitä taas, mutta kun en oikein usko, että kestämme sinne saakka… Hänellä on taipumusta suunnitella paljon… Eikä vain minuun liittyen, muidenkin kanssa ja ihan yksinäänkin! En jaksa uskoa, että hän oikeasti aloittaa salilla käymisen/uimisen/jousiammunnan/hiihtämisen/ruoanlaiton/kielikurssin/etc/etc/etc, mitä hän on jo ehtinyt kertoa aloittavansa, noin muutaman nimetäkseni. Hän on niin levoton!!

Tiedän, että tuo aiempi kuulosti nyt vähän säälittävältä, mutta luulen, että tiedän, mitä olen tekemässä… Hänellä ei ole tunteita minua kohtaan ja on vain ajan kysymys, milloin hän taas lähtee, mutta sillä välin aion ottaa kaiken irti siitä, että minulla on seuraa ja tilaisuus tehdä ja oppia ihan uusia asioita. Minulla ei ole ollut sitä koskaan aikuiselämässäni ja se on minulle todella suuri asia! Ja vielä suuremman siitä tekee se, että saan tehdä niitä asioita miehen kanssa, johon olen ihastunut! En odottanut koskaan saavani kokea sitä! Ja jos nyt jostakin tuntuu oudolta, että ihan vapaaehtoisesti tapailen miestä, jolla ei ole tunteita minua kohtaan, niin en ole koskaan edes odottanut sellaista. Villeimmässäkin unelmassa kumppanini vain pitää minusta ihmisenä ja viihtyy seurassani, en minä ole sen tyyppinen nainen, johon ihastutaan. Tosin en kyllä tiedä, pitääkö hän edes minusta… Silloin ekan eron yhteydessä hän sanoi (yhdeksi) syyksi sen, että ”olemme erilaisia” ja eikö se ole koodikieltä sanoille ”minä en pidä sinusta”? Se kyllä vaivaa minua…

Ironista kyllä, meillä on nyt sujunut paremmin kuin koskaan! Me jopa puhumme ja nauramme yhdessä ja meillä ei ole (vielä) ollut yhtään outoja iltoja, kuten aiemmin. Hänessä on jotain erilaista, enkä oikein tiedä mitä tai miksi… Se tosin on tämän suhteen teema, minulla ei totisesti ole aavistustakaan, miten hänen aivonsa toimivat! Mutta kuten sanottu, otan tästä irti sen minkä saan ja suren sitten kun sen aika on. Kestän sen kyllä. Ilman masennusta kestän mitä vain.

Sain muutaman kommentin siitä, ettei tämä kaikki kuulosta yhtään minulta ja se on toisaalta totta, mutta toisaalta ei. Vuosia – ja lähes koko sen ajan, kun olen tätä blogia pitänyt! – masennus hallitsi elämääni ja se jätti jälkensä ihan kaikkeen ja se myös hautasi alleen sen oikean JB:n tai ainakin suurimman osan hänestä. En edes tiennyt, oliko häntä enää olemassa ja se ihminen, joka minä olin ennen masennusta, tuntui minusta joltain satuhahmolta, jonka elämästä minulle oli kerrottu, mutta joka minä en koskaan itse ollut. Enkä minä nyt ole ihan varma, kuka minä oikeastaan nykyään olen... On niin outoa elää ilman masennusta… Se on niin helppoa! En todellakaan enää muistanut, miten helppoa elämä on ilman masennusta! Muistan useamman kerran kirjoittaneeni tännekin, etten voi käsittää, että joskus olin ihminen, joka vain marssi potentiaalisen työnantajan luokse kysymään työpaikkaa, mutta ei se enää tunnu niin oudolta! Olen nyt yrittänyt ihan tosissani panostaa työllistymiseen (varmaankin todennäköisesti turhaan, mutta kuitenkin!) ja sellaiset asiat, jotka ennen olisivat olleet minulle täyttä helvettiä, eivät tunnu missään! Yritän ihan kiusata itseäni ahdistumaan, mutta ei! Sairaus kai on vain poissa, toivottavasti lopullisesti!

Ja on ehkä sanomattakin selvää, että olen niin kiitollinen siitä, ihan joka päivä! Monta kertaa joka päivä! En todellakaan ole unohtanut, millaista elämäni oli masentuneena ja toivon, etten koskaan unohdakaan. Jos minä jotain inhosin masentuneena, niin ihmisiä, jotka olivat saaneet paljon elämässä, eivätkä olleet siitä kiitollisia! Jos minä joskus unohdan olla kiitollinen elämästä ilman masennusta, niin käykää kirjoittamassa muutama kiukkuinen kommentti! :)


Minulla on vähän sellainen tunne, että jatkan henkistä kehitystä sieltä jostain myöhäisteini-iän vuosilta, minne se aikoinaan jäi. Se vain, etten minä enää ole teini… Olen 37 – vuotias 18 – vuotias. Se asettaa omat haasteensa! :) Olen jopa alkanut kasvaa irti vanhemmistani, mikä tuntuu niin oudolta ja myös pahalta, tunnen siitä hirveää syyllisyyttä! Varsinkin tavattuani Marsupilamin (siis se mies, mikä lie hän nyt minulle onkin! :)) , olen tietysti halunnut viettää aikaa hänen kanssaan ja ollut vähemmän kotona ja he ovat onnettomia! Minulla on hirveä olo siitä! Olen ihan hirveän itsekäs, mutta kun minulla ei ole koskaan aikuisena ollut ketään, kenen kanssa tehdä asioita ja viettää aikaa ja kokea jotain, on vaikea kieltäytyä tilaisuudesta. Mutta kuten sanottu, tämä ei nyt ole niitä ”kunnes kuolema meidät erottaa” –juttuja, joten vanhempani joutuvat nyt vain hetken sietämään tilannetta.

Minun pitää mennä nyt suihkuun, mikä-lie on tulossa kohta tänne. Kaikki meidän tähänastiset perjantai-illat ovat muuten menneet jollain tavalla oudoiksi tai pieleen, mutta katsotaan nyt, miten tämä sujuu. :)


Mukavaa viikonloppua! :)

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kliseitä ja ystävänpäivää

Jälleen on ystävänpäivä ja jälleen olen yksin. Olen ihan ok sen suhteen. :) Olin kyllä itse asiassa suunnitellut jotain pientä miehen suhteen, mutta en onneksi ehtinyt ostaa mitään, joten mitäpä siitä. Muutenkin olen voinut jo ihan kohtuullisesti, varsinkin fyysiset oireet alkavat pikku hiljaa helpottaa. Minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään, että ne kliseiset ilmaisut, joita usein erosta käytetään, ovat totta, luulin niiden olevan vain metaforia sille, että eroaminen on rankkaa. Mutta yksi yö pohdin ihan tosissani, olenko saamassa sydänkohtauksen, koska rintaa puristi niin kauheasti ja minä kirjaimellisesti en pysty nukkumaan, enkä syömään. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten se, että minut jätettiin, vaikuttaa kykyyni nielaista ruokaa! No, viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa useamman tunnin putkeen ja heräsin vasta kellon soittoon ja äsken söin hyvin epämääräisen voileivän.

Muutenkin olen pessyt häntä pois asunnostani, inhoan sitä, että kaikki tuoksui häneltä! Olen pessyt sen minkä voin ja laitoin pari tyynyä, joita en voi pestä, parvekkeelle miettimään tekojaan. Eilen tosin laitoin ensimmäistä kertaa päälle takin, jota olin viimeksi pitänyt hänen seurassaan ja tuoksu, joka ennen oli minusta ihana, sai minut voimaan pahoin.

Ja kun kliseistä puhutaan, tiedättehän sen romanttisten elokuvien tyypillisen juonen, jossa kaksi ihmistä joista tulee pari, melkein kohtaavat moneen otteeseen, mutta aina jokin kiinnittää huomion viime hetkellä tai jotain vastaavaa. No, me tapasimme netissä, mutta olemme pyörineet samassa naapurustossa vuosia. Hän on töissä ihan tuossa kulman takana, käy siksi usein samassa kaupassa kuin minä ja minulla on tapana oikaista lempparilenkkireitilleni hänen työpaikkansa pihan kautta! Lisäksi hänellä on ystävä, joka asuu samalla kadulla kuin minä ja viime kesänä, ennen kuin muutin, hän asui kuukauden samassa kerrostalossa kuin minä, koska hänen talossaan oli remontti! Mutta emme muistaneet kumpikaan nähneemme toisiamme aiemmin. Nyt eron jälkeen tietysti tilanne on vähän kiusallinen… Tiedän hänen työaikansa, joten pysyn poissa tieltä, mutta hänen lounasaikansa ovat epäsäännöllisemmät, enkä voi tietää, milloin hän käy ystävänsä luona. Olen kehittänyt myös jonkinlaisen irrationaalisen pelon valkoisia autoja kohtaan…! En ollut edes aiemmin tajunnut, miten paljon valkoisia autoja on, nyt niitä on kaikkialla! En vain halua hänen ajattelevan, että yritän törmätä häneen tahallani.

Tähän saakka jokainen päivä on ollut pikkuisen helpompi kuin edellinen ja olen toiveikas, että se jatkuisi. Olin niin hirveän ihastunut häneen, mutta se oli koko ajan niin vaikeaa… Ei sen kuuluisi olla sellaista, ei ainakaan ihan alusta saakka! Ja hassua on, että koska olimme paljon erillämme (hänellä on työpaikka ja ystäviä ja elämä ja minulla vanhempani), lähetimme paljon pikaviestejä ja se oli ihan täydellistä! Me tulimme juttuun niin hyvin puhelimen välityksellä! Ja tavatessamme me tulimme hyvin toimeen fyysisesti, mutta en pysty ymmärtämään, miksei se puhelimen kautta loistavasti onnistuva kommunikointi onnistunutkaan oikeassa elämässä?! Mikä siinä muka oli erilaista…! Mutta hänellä ei vain ollut tunteita minua kohtaan ja se on asia, jolle minä en voi kerta kaikkiaan yhtään mitään.

Tänään näin kaupungilla kuljeskellessani jotain, joka olisi ollut ihan täydellinen lahja hänelle ja se tuntui vähän oudolta… Minä en oikein tiedä, että kuuluisiko minun ajatella häntä, kunnes itsekin kyllästyn aiheeseen vai yrittää olla ajattelematta ja keskittyä muuhun vai jotain siltä väliltä. Täytyy tosin sanoa, että masennushistoriastani on hyötyä, osaan käsitellä itseäni paremmin. Ja puhdas suru ei kuitenkaan ole mitään verrattuna masennukseen ja ahdistukseen! Ja ehkä sekin helpottaa, että hän ei kohdellut minua huonosti tai pettänyt minua, enkä itsekään tehnyt mitään selkeää virhettä(ellei nyt sitä lasketa, että olin oma itseni), hän vain ei tykännyt minusta. Minulle ei jäänyt tästä mitään kaunaa tai vihaa tai edes katumusta, vain surua. Ja ajattelen myös niin, että vaikka minä en totisesti ole mikään lottovoitto parisuhdemarkkinoilla, tämä ei ollut yksin minun vikani. Hänellä on ongelmia, jotka eivät liity mitenkään minuun ja jos saan jonain päivänä kuulla, että hän on vakituisessa suhteessa, olen siitä todella yllättynyt!

Minä en muuten tiedä, onko minulla edes oikeutta surra suhteen päättymistä, koska emme olleet yhdessä kovin pitkää aikaa… Ymmärrän toki, ettei tätä voi verrata vuosien parisuhteeseen ja avioliittoon ja viiteen lapseen, mutta se vain tapahtui vähän yllättäin. Yhtenä päivänä kaikki oli hyvin, seuraavana kaikki oli ohi. En odottanut sitä ollenkaan! Tiesin kyllä, että hän jättäisi minut, olin vain ajatellut, että kestäisimme ainakin syksyyn!

Mutta se on ohi ja ajattelin, että kirjoitan siitä vielä tämän toisen kerran ja sitten annan aiheen olla. Tänään muuten satuin kaupungilla huomaamaan lehden kannessa otsikon ”onko suhteenne tarpeeksi outo kestääkseen?”. Voin sanoa, että outouden puute ei koitunut meidän tuhoksemme! :D

Mutta mitäköhän muuta… Hän tavallaan nielaisi elämäni joksikin aikaa ja kaikki muu jäi vähän syrjään, joten en tiedä, onko minulla mitään muuta kerrottavaa. Tai no, viime postauksessa sanoin, että toinenkin asia on vienyt aikaani ja huomiotani ja se on (ja lukekaa nyt loppuun ennen kuin ajattelette, että tuo totisesti luulee liikoja itsestään! :D), että olen alkanut kirjoittaa kirjaa. Tai ”kirjaa”. Minä en tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista, enkä tosiaankaan kuvittele, että sitä koskaan julkaistaisiin, mutta tarkoitukseni on julkaista se itse blogina aina kappale kerrallaan. Se on vain asia, joka on pyörinyt mielessäni niin kauan kun ensimmäisen kerran ehkä kymmenvuotiaana naputtelin tätini keltaisella kirjoituskoneella sanat ”oli synkkä ja myrskyinen yö…” ja olen aina ajatellut, ettei minusta ole siihen, mutta nyt on aika yrittää. Olen kirjoittanut jo jonkin aikaa, mutta huomaan vähän harhautuvani aiheesta ja keksiväni jatkuvasti uusia hahmoja, joten luulen, että päätarinan lisäksi nyt on syntymässä myös sarja novelleja. Ei tosin varmaankaan kovin hyviä novelleja. Mutta olen viettänyt paljon aikaa kirjoittaen, minkä takia tämä blogi on jäänyt vähäisemmälle huomiolle.

Mutta kirjoitin sentään kaksi postausta kolmessa päivässä, se on selvää edistystä! :)

Ihanaa ystävänpäivää kaikille! :)


lauantai 11. helmikuuta 2017

Kuukauden uusi juttu

Muistattehan ne viimevuotiset uuden vuoden lupaukset, joissa minun piti tehdä jotain ihan uutta joka ikinen kuukausi. No, tässä kuussa minulla on uusi juttu, josta tuskin kriittisimmätkään lukijani löytävät nokan koputusta. Minut jätettiin. Tuolla kommenteissa joku kysyi, olenko löytänyt miehen ja/tai työpaikan. Ironista kyllä, minä menetin miehen, koska minä en löytänyt työpaikkaa. No, osittain, suurempi ongelma oli se, etten ole rikkaasta perheestä. Ja oli meillä muitakin ongelmia. Ja luonnollisestikin tätä uutta juttua edelsi runsain mitoin ihan muita uusia kokemuksia.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä, mutta tämä on ollut sellaista vuoristorataa, etten tiedä, miten päin olen ollut ja hänen mielialansa vaihtelivat sitä tahtia, etten pysynyt vauhdissa mukana. Loppuakin edelsi täysin mukava ilta, mutta kun näimme seuraavana päivänä, hän oli niin outo ja mikään, mitä tein, ei saanut häntä normaaliksi ja sitähän sitten seurasi tekstiviesti: ”tämä oli nyt tässä, olen pahoillani”.

Se oli outoa alun alkaen… Lähdin ensitreffeille ajatellen, että hyvä jos en inhoa häntä, ei nettitreffien jämäihmiset voi tavata ketään kiinnostavaa. Mutta minä ihastuin häneen välittömästi! Niin ei ikinä tapahdu minulle, enkä tiennyt, mitä ajatella! Tiesin, ettei hän ihastunut minuun, mutta pidin hänestä ja halusin kokea asioita hänen kanssaan ja ajattelin, että ehkä… Menin hänen kanssaan sänkyyn toisilla treffeillä ja se oli katastrofi ja koska se ei tällä kertaa ollut täysin tai yksin minun syytäni, aivoni kirkuivat jo silloin, että ”juokse, jb, juokse!”. Mutta typerä sydämeni oli eri mieltä.

En tiedä, mitä ajatella. Hän sanoi, etten ollutkaan sitä, mitä hän toivoi minun olevan, että olen tylsä ja ettei meillä ole mitään yhteistä. (Ja muuten, nyt te, jotka sanoitte, etten ole yksin ulkonäköni tähden, vaan luonteeni tähden, kaiketi sitten saitte erävoiton!) Ja totuus toki on, että minä olen tylsä, mutta en ymmärrä, miten kukaan voisi onnistua viihdyttämään häntä! Hän ei pysy paikoillaan kahta tuntia! Hän ei voi olla saunassa, koska se on tylsää, hän ei voi katsoa kokonaista elokuvaa, koska se on tylsää; jos menimme jonnekin, paikkaan, jonka hän oli valinnut, kohta hän jo halusi jonnekin muualle! Hän halusi minun keksivän meille jotain jännittävää tekemistä, enkä minä keksinyt mitään! Vietin kokonaisen illan googlettaen treffivinkkejä ja ilmeni, ettei kukaan muukaan ilmeisesti keksi mitään jännittävää! Niitä, mitä löysin, olin jo ehdottanut. Ja hän sanoi vaikka, että mennään käymään kaupassa; mutta hänelle se tarkoitti sitä, että teimme kahden sekunnin kierroksen ja menimme pois. Jos pysähdyin katsomaan jotain, hän kiemurteli levottomuudesta. Ja se ei ollut vain minun kanssani; hän puhui päiväkausia siitä, miten innoissaan hän on, että joku vanha ystävä tulee viikonlopuksi kaupunkiin, mutta sitten ei viettänytkään aikaa hänen kanssaan! Ja hän ei koskaan ollut kotona! Siis ei koskaan! Eikä hän halunnut olla minunkaan kanssa kotona, mieluummin hän halusi istua jossain baarin nurkassa, jossa me kuitenkin olimme kahden ja käyttäydyimme sopimattomasti.

Lisäksi hänellä oli rikkaat vanhemmat ja näki ihan selvästi, että minä köyhine juurineni olin hänestä pohjasakkaa. Hän selvästi piti itseään niin paljon minua parempana; en tiedä, johtuiko se vain rahasta vai muustakin. Hänellä ei kuitenkaan itsellään ollut mitään hyvin palkattua työtä, vaan hänen varallisuutensa oli perittyä. Pidin tarkkaan huolen, että maksoin oman osuuteni kaikesta (ja itse asiassa vähän enemmänkin!), mutta ne muutamat kerrat, kun menimme jonnekin hänen autollaan, hän teki todellakin siitä numeron… Vaikka minä en pyytänyt sitä, eivätkä ne olleet minun ehdotukseni!

(Toivon totisesti, ettei hän lue tätä! Mutta hän sanoi katsovansa Aku Ankastakin vain kuvat, joten tuskinpa hän lukee blogeja…!)

Henkisesti me olimme katastrofi. Hän ei ollut kovin puhelias ja minä yritin epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa ja joka ikinen kerta hän onnistui sanomaan jotain, minkä tarkoitusta jäin pohtimaan päiväkausiksi! Mutta jostain syystä minun kehoni oli sitä mieltä, että hän on hyvä vastakappale minulle. Olin täysin ok heti ensitreffeillä sen suhteen, että hän oli aika lähentelevä ja tosiaan toisilla treffeillä otin vaatteet pois, mikä on jotakin, jota en koskaan uskonut pystyväni tekemään miehen seurassa! Ja minä vain tunsin oloni niin kotoisaksi hänen kanssaan, minusta oli ihanaa koskettaa häntä ja miten hän kosketti minua. Se puoli oli minulle niin luonnollista ja luontevaa! Ei kai sitten hänelle...

Joten nyt istun täällä nuolemassa haavojani ja lukemassa hänen eroviestiään tuhannetta kertaa, tuntien niin valtavan suurta häpeää siitä, etten ollut riittävän hyvä hänelle. Ja minä kaipaan häntä niin valtavan paljon, enkä voi uskoa, etten enää koskaan näe häntä! Tämän ei pitänyt mennä näin! Minun piti vain mennä hänen kanssaan ulos todistaakseni itselleni, että uskallan tavata jonkun, että uskallan mennä treffeille, en missään vaiheessa ajatellut, että voisin ihastua häneen! En voi edes uskoa, että minä, kaikista maailman ihmisistä, itken jonkun miehen perään! Kai se sitten oli aika tässä iässä antaa jonkun särkeä sydämeni. Mutta se ei ole kokemus, jonka olisin toivonut saavani. On vaikeaa tietää, että mies, johon olen korviani myöten ihastunut, ei halua nähdä minua, ei halua viettää aikaa kanssani, ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Että hän on helpottunut, että se on ohi. Ja olenhan minä ollut ihastunut ennenkin, eivätkä nekään miehet ole halunneet olla kanssani tekemisissä, mutta tämä on eri asia. Koska minä yritin parhaani ja koska hän kuitenkin jonkin aikaa halusi olla kanssani. En ollut varautunut tähän kipuun, mutta sen kanssa on nyt vain elettävä ja selvittävä.

Joten blogissa on ollut hiljaista, tämän miehen takia ja toisestakin syystä, josta kerron sitten myöhemmin, en jaksa nyt perehtyä siihen (ei mitään dramaattista! :)). Tämä on vaikeampaa kuin kuvittelin. Tämä kipu on totisesti ihan uudenlainen kokemus! :) Koko ajan ajattelen, että jos vain olisin tehnyt jotain toisin, jos vain olisin ollut siinä ja siinä asiassa parempi…! Mutta en ollut.

Mutta sellaista siis kuuluu minulle. Ja jos joku nyt ajattelee, että tämä kaikki ei yhtään kuulosta minulta, niin oletpa tosiaan oikeassa! Minä otin silloin viime vuonna sen uudenvuodenlupauksen tosissani ja oikeasti yritin nettitreffailla, mutta joka profiilin myötä sieluni kirkui EI!!, kunnes sitten yksi vilkaisu tämän tyypin profiiliin (ei kovin rehelliseen profiiliin, muuten!), oli kyllä. Ja pystyin tekemään asioita, joihin en koskaan uskonut pystyväni, koska ensi hetkestä saakka tunsin oloni niin luontevaksi hänen seurassaan. Eikö se ole kummallista?! En tiedä miksi oli niin, minusta vain tuntui, että hän on minun. Hän ei selvästikään ole, mutta siltä minusta tuntui. Hänen kanssaan koin hetkiä, jolloin olin ihan mielettömän onnellinen, mutta myös ihan uskomattomia alhoja ja ajattelin koko ajan, ettei sen kuuluisi olla näin vaikeaa näin nopeasti. Mutta se on ohi ja minun on nyt vain selvittävä tästä ilman suurempaa romahdusta. En oikeastaan ole huolissani masennuksen palaamisesta, tämä sattuu ihan eri tavalla.

Mutta yritän olla jatkossa vähän aktiivisempi bloggailun suhteen ja toivottavasti teillä muilla vuosi on alkanut vähän paremmissa merkeissä. :) 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Perjantai 13. päivä

Muistini mukaan minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään erityisen pahaa perjantai 13. päivänä, mutta silti suhtaudun siihen aina vähän varauksella. En oikeasti tiedä, onko minulle koskaan tapahtunut mitään, minkä voisi laittaa huonojen enteiden piikkiin, mutta silti kun yksi päivä näin mustan kissan juoksevan tien yli, halusin ihan oikeasti kääntyä takaisin kotiin ja hautautua sohvalle koko päiväksi... Tosin tietääkö kukaan, miten kauan huono onni kestää, jos näkee mustan kissan ylittävän tien? Perjantai 13. päivässä on sentään selkeä aikaraja, mutta muut huonot enteet kuulostavat enemmän satunnaisilta... Tosin kerran kuljin tikkaiden alta ja parin minuutin päästä kyseiset tikkaat kaatuivat päälleni ja aiheuttivat ison kuhmun päähäni. Koko tapahtuma johtui kyllä siitä, että olin siirtämässä tikkaita, joten en tiedä, lasketaanko sitä...

Joka tapauksessa, tämä bloggaamisen pariin paluu ei ole nyt sujunut aivan niin kuin kuvittelin, olen kehittänyt taipumuksen unohtua tekemään mitä kummempia asioita ja yhtäkkiä onkin jo ilta. Tänään aamulla heräsin siihen, että puhelimeni antoi jonkin merkkiäänen ja esiin tuli valokuva otsikolla "palaa vuoteen 2008" tai jotain. Minulla on uusi puhelin ja siinä on vähän eri toiminnot kuin vanhassa, joten en ole vielä tottunut siihen ja nytkin vain painoin jotain ja kuva katosi. Mutta nyt olen koko aamun yrittänyt selvittää, mistä ihmeestä kuva tuli. Tunnistin kuvan ja satun myös muistamaan tammikuun 13. päivän vuodesta 2008, mutta olen ottanut kuvan vanhalla digikamerallani, jota en ole käyttänyt vuosiin, siirtänyt sen usb - johdolla vanhaan kannettavaani, jonka olen heittänyt pois vuosia sitten ja kyseisen tietokoneen kovalevy on kyllä tallessa, mutta en ole liittänyt sitä mihinkään minulla nyt olevaan laitteeseen... En yksinkertaisesti tajua, mistä kuva tuli puhelimeeni! Jos joku tietää, niin kertokaa ihmeessä!

Otan myös edelleen lähes joka päivä kuvia omasta naamastani ja joka päivä puhelimeni kysyy "haluatko liittää tämän kuvan tähän sijaintiin?" Joo, ehkä ei... :D Tosin kai se näkyisi vain minulle?!

Olen ajatellut, että voisin kokeilla liittyä Twitteriin ja tehdä siitä widget:in tänne blogiin, koska usein haluaisin vain nopeasti kertoa jotain pientä tai laittaa jonkin kuvan, mutta tuntuisi hassulta tehdä niin täällä  ja minusta myös usein tuntuu, etten ehdi sillä hetkellä kirjoittaa mitään pidempää tarinaa. Tämäkin suunnitelma on vain vähän viivästynyt, koska en pysty päättämään, mitä kirjoittaa ihan ensimmäiseen twiittiini. #ottaa_asiat_ihan_liian_vakavasti #Ihan_liian_vanha_tähän #En_muuten_ole_ollenkaan_varma_tästä_terminologiasta... :D Sean Lock ehti jo tehdä maailman parhaan ekan twiitin: "Due to numerous imposters I have been forced to set up a twitter. Now go fuck yourselves." Tosin kukaan ei kaiketi esiinny minuna twitterissä, mutta tuossa oli sitä oikeaa asennetta. :)

Minulla on jotenkin sellainen tunne, että joulusta on kulunut jo kauan aikaa, vaikka yleensä tähän aikaan vuodesta vielä tarraudun menneeseen jouluun kynsin hampain. Olen voinut ihan hyvin, vaikka olinkin vihainen itselleni, etten kaikesta joulun odotuksesta huolimatta en löytänyt joulutunnelmaa. Minua myös harmitti, että lumi satoi kahdeksan päivää joulun jälkeen, luulen, että se olisi ollut se ratkaiseva elementti joulutunnelmassa! Taisin jo aiemmin sanoa, että olin ihan vihainen siitä, ettei taaskaan lupauksista huolimatta tullut valkoista joulua! En enää ikinä luota Pekka Poutaan ja suosittelen teille muille samaa! Mutta henkisesti olen edelleen ihan ok. :) Tämän hetkinen hulluuteni on ihan uusi lajityyppi ja huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ne edelliset, mutta siitä sitten lisää myöhemmin, jos ei parannuskeinoa löydy. :) Huomaan muuten, että jokaisessa postauksessa kerron edelleenkin olevani ihan ok, mutta kun se on vieläkin niin outoa...! Ehkäpä se vielä jonain päivänä on niin normaali asia, etten edes koe tarvetta sanoa sitä. :)

Mutta nyt pitää lähteä tekemään lumitöitä, tuonne on jo kertynyt ihan älyttömät kinokset ja lisää sataa koko ajan.  Edelleen kyllä sanon, että ennemmin teen lumityöt vaikka kaksi kertaa päivässä kuin ajan nurmikon kerran viikossa ja ulkona on ihana talvinen ilma, joten mikäpäs siinä. :)


Varokaa kaikkea mahdollista! 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulu

Joulu on jälleen ohi ja jopa minulle se taitaa tänä vuonna olla ohi jo nyt. Yleensä en raaskisi luopua joulusta vielä tammikuun lopullakaan, mutta tänä vuonna joulutunnelmaa ei vain löytynyt. Aattona saunassa ajattelin jotain omiani ja ajattelin, että voisin illalla vaikka katsella jotain tv:stä, kunnes muistin, että tänäänhän on jouluaatto!! Halusin niin kovasti tuntea oloni jouluiseksi, mutta se ei onnistunut, vaikka olisin yrittänyt mitä. Kai se johtui osin kurjasta säästäkin, koska huomasin ennen joulua, että aina kun oli luminen päivä ja pakkasta, olo tuntui jouluiselta, mutta joka kerta tunne valui viemäristä alas sadeveden mukana.

Olin myös todella huolissani ensimmäisestä joulusta ilman lääkitystä, mutta se on sinällään sujunut ihan kohtuullisesti. Valitettavasti vain kohtuullisesti. En ole varsinaisesti masentunut, mutta olen ärtynyt ja levoton ja huolissani tulevaisuudesta. Olen tosin huolissani tulevaisuudesta 90 prosenttia ajasta muutenkin, mutta joskus yritän ihan tietoisesti unohtaa sen, kuten saunailtoina ja jouluna. Valitettavasti vain äidilläni on jonkinlainen erehtymätön vaisto, jonka avulla hän tuntuu tajuavan, milloin unohdan hetkeksi murehtimisen työllistymisestä ja tulevaisuudesta ylipäätään ja juuri silloin hän ottaa asian esille. Kuten hän teki nyt aatonaattona ja sen jälkeen en ole taaskaan pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Ja se ärsyttää minua, koska hänen painostuksensa ei auta yhtään, mutta lisää huolieni listalle tietoisuuden siitä, miten paljon häpeää tuotan hänelle työttömyydelläni. Tosin hän on alkanut valehdella tutuilleen, että käyn töissä ja pelkään kuollakseni, että joku saa tietää totuuden. Minusta tuntuu todella pahalta sekin, miten paljon äitini joutuu häpeämään minua ja valehtelemaan minusta ihmisille. Minulle on ihan sama, mitä ihmiset kotipaikkakunnallani minusta ajattelevat, mutta äitini on asunut täällä koko ikänsä ja pienellä paikkakunnalla juorutaan niin hirveästi. Tosin luulen, että minä en varsinaisesti enää ole kenenkään mielessä, koska kotipaikkakunnallani on joku ihminen, jolla on pre paid -liittymä, josta hän lähettää ihmisille ihan kummallisia tekstiviestejä ja äitini on saanut niitä useamman, mutta yksikään ei ole koskenut minua. Kaksi on koskenut alkoholisoitunutta serkkuani, yksi ihan järjetön viesti yhtä äidin ystävää ja lisäksi hän on saanut pari työntekijöitänsä koskevaa viestiä. Tiedän muitakin ihmisiä, jotka ovat saaneet näitä viestejä ja moni on koskenut juurikin heidän jälkeläistensä elämää, joten vaikka vietänkin paljon aikaa kotona, luulen, ettei ihmiset enää muista minua, koska kotini on syrjässä keskustasta, enkä koskaan käy kotipaikkakunnallani kaupassa, koska en halua törmätä keneenkään tuttuun ja koska tosiaan toivon juuri sitä, ettei olemassaoloani enää muisteta.  

Joulu on myös sujunut valtavan syyllisyyden merkeissä, koska oikeasti haluaisin vain ottaa rauhallisesti ja lueskella ja katsella jotain tv:stä, mutta äiti sanoi aatonaattona myös, etten koskaan vietä hänen kanssaan aikaa, vaan kotona ollessani olen omissa oloissani ja minulle tuli siitä todella kurja olo. En vain tiedä, mitä voisin hänen kanssaan tehdä! Mitä muut ihmiset tekevät vanhempiensa kanssa? Ainoa asia, josta hän pitää, on kortinpelaaminen, mutta minä inhoan sitä! Pelaan kyllä hänen kanssaan, mutta inhoan sitä niin paljon, että reagoin ihan fyysisesti, tulen levottomaksi ja ahdistuneeksi ja huonovointiseksi ja päätäni alkaa särkeä ja ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan on, että voi kunpa tämä jo loppuisi. Mutta sitten kun se lopulta loppuu, tunnen ihan hirvittävää syyllisyyttä, koska minusta tuntuu, että äiti varmaankin huomasi, miten paljon inhoan kortin pelaamista ja minulle tulee kauhean paha mieli. Mutta en tiedä, mikä olisi sellaista, mistä molemmat pitäisimme ja mitä voisimme tehdä yhdessä... Yritän joka päivä kotona ollessani saada hänet ulos ja kävelemään vähän edes pihassa, koska minä viihdyn ulkona ja koska hän tosiaankin tarvitsisi liikuntaa, mutta hän livistää heti, kun käännän selkäni. Siis ihan oikeasti, kun kiinnitän hetkeksi huomioni muualle, häntä ei enää ole missään. :D Hauskaa siinä on tosin ainoastaan hänen käytöksensä, koska olen todella huolissani siitä, etten saa häntä liikkumaan yhtään. Ja hänellä on myös jotain terveysongelmia ja hän on käynyt kokeissa ja saamme tulokset tammikuun alussa, joten aivan valtava huoli niistä ei todellakaan ole ollut omiaan kohottamaan joulutunnelmaa.

Ja ai niin, koirani on sininen!!! Ostin hänelle uuden pannan ja ensimmäinen vesisade, jossa hän oli panta kaulassa, värjäsi koko hänen yläruumiinsa siniseksi, eikä väri lähtenyt ainakaan koirashampoolla. Olenko paha ihminen, kun mielessäni on käynyt myös pettymys siitä, ettei näin käynyt pinkin pannan kanssa...?

Joten tämä joulu meni nyt vähän näin... Mikä tuntuu pahalta, koska jos minulla ei enää ole jouluakaan, niin mitä sitten on...  Joulu on aina se asia, josta alan haaveilla jo helmikuussa ja joka on vuoteni kohokohta, mutta jos en enää pääse joulutunnelmaan, niin sitten ei enää ole mitään, mitä odottaa ja mistä haaveilla. Tänä jouluna tunsin myös suorastaan vihaa siitä, että jälleen kerran oli musta joulu, kuin minut olisi petetty. Ja kaiken lisäksi tänä vuonna odotan kevättä todella suurella kauhulla, se tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan!

Eli pahoittelut siitä, ettei joulukuussa ole tullutkaan yhtään lupailemaani jouluaiheista postausta, blogmassista puhumattakaan!, koska tämä ei nyt ollut minun vuoteni ollenkaan, ainakaan joulun osalta. Rakkaat jouluvalonikin menivät rikki, ne olivat olleet minulla lapsuudestani saakka. Tai no, eivät ne olleet kyllä ne nimenomaiset valot, mutta samanlaiset. Minulla oli niitä kolmet ja niistä kaikista oli lamppuja palanut, joten muutama vuosi sitten keksin, että yhdistelemällä niistä saisi kahdet täysin toimivat valot, mutta jotenkin lopputulos oli se, ettei yhdetkään enää toimineet... Hassua kyllä, seuraavana päivänä löysin täsmälleen samanlaiset kirpparilta, mutta nekin menivät nyt rikki ja niitä tuskin enää mistään saa. Huoneeni ei vain näytä samalta ilman noita valoja, vaikka minulla toki on muita jouluvaloja.

Mutta kuten sanottu, tämä joulu meni nyt näin, eikä se siitä murehtimalla muuksi muutu.  Toivon vain, ettei edessä ole hirveää kevättä, vaikka minulla on pahoja aavistuksia sen suhteen. Minulla tosin on pahoja aavistuksia jatkuvasti, ne kai vain kuuluvat luonteeseeni.

Niin ja joo, ennen joulua joku nainen sanoi minulle kauppakeskuksessa näytteitä jakaessaan, että minusta näkee, etten ole huolehtinut ihostani vuosiin ja kun sanoin hänelle, että näytän ennemmin kamalalta kuin maksan 120 euroa (!!!) pienestä kuorintavoidepurkista, hän katsoi minua pitkään ja sanoi, että en ole varmaan edes tietoinen kaikista ihoni vioista, koska ihmiset eivät näe itseään peilistä sivusuunnassa. :D Ei ehkä ihan paras myyntitekniikka... :D

Joten siinä oli minun joulukuulumiseni tältä vuodelta, ei nyt ehkä kovin jouluinen postaus, mutta tulipa kirjoitettua. Toivottavasti muiden joulu sujui ihanissa joulutunnelmissa ja kai jossain oli sentään luntakin!


Mukavia joulukuun viimeisiä päiviä! :)

maanantai 28. marraskuuta 2016

Hyvää pikkujoulua! :)

Täällä ollaan taas. :) Sanon näin joka vuosi, mutta joulun lähestyminen tuntuu tänäkin vuonna aivan uskomattomalta. Laitoin viikonloppuna meille kotiin jouluvalot ja se tuntui jälleen kerran niin oudolta...  Rakastan kyllä joulua, mutta varsinaisesta joulusta en koskaan tiedä, miltä minusta tuntuu, etukäteen haaveissa se on aina täydellinen. Mutta en nyt ainakaan tällä hetkellä  ole kovin huolissani, yritän vain parhaani mukaan nauttia joulun lähestymisestä. Tämä on todellakin se paras aika vuodesta ja myös tavallaan paras osa joulua.

Laitan tähän muutaman kuvan Keskisen joulumaailmasta, täytyy kyllä antaa täysi tunnustus tuon suunnitelleille ja toteuttaneille, se on aivan mieletön! 30 pikkulasta ja minä vietimme siellä taianomaisia hetkiä! :) Tosin miinus siitä, että yksikään paikalla ollut tonttu ei tarjoutunut piirtämään tai leikkimään minun kanssani... Mikä vika minussa muka oli?! :) 






Ja katsokaa, mikä minulla on!:


Look Fantasticin kosmetiikkajoulukalenteri! (Ja L'Occitanen kosmetiikkajoulukalenteri...) Viime vuonnahan minun piti olla kosmetiikkalakossa, mutta se meni niin sanotusti totaalisesti persiilleen. Pidin kuitenkin koko vuoden kirjaa kosmetiikkaostoksistani ja vuoden saldo sai minut vihdoin tulemaan järkiini ja tämän vuoden olenkin ollut mallikelpoisen kiltti. Okei, viime metreillä on ollut pientä haparointia, mutta ensimmäiset kymmenen kuukautta ostin vain ja ainoastaan tarvitsemiani asioita. Joka tapauksessa, tämän vuoden kosmetiikkalakko sujui niin hyvin, että äitini, joka ei yleensä suostu ostamaan minulle (joulu- tai synttärilahjaksi siis) mitään kosmetiikkatuotetta, osti minulle ihan omasta tahdostaan ja aloitteestaan kosmetiikkajoulukalenterin.

Se on muuten valtava! Jos nyt käytetään mittakaavana kansainvälisesti tunnettua mittayksikköä kissaa, tämä on ainakin kolmen, ellei jopa neljän, kissan kokoinen.


Kauhistunut ilmekin johtunee kalenterin suuruudesta, en ainakaan tehnyt kissaparalle mitään. :)

Ja muuten kosmetiikkaostoksista puheenollen, en ostanut mitään (kosmetiikkaa) edes mustana viikonloppuna. Minun kyllä piti; tarkoitukseni oli tehdä tilaus maquillalia -verkkokauppaan, jossa sattui olemaan tarjouksessa juuri ne asiat, joita olin vähän katsellut sillä silmällä ja vietinkin varmaan kaksi tuntia valikoiden, mitä nyt sitten haluaisin. Kunnes vihdoin olin tyytyväinen ostoskorini sisältöön, painoin checkout ja sain eteeni tekstin: postikulut 44,50 €! Olen tilannut maquillaliasta viimeksi vuosia sitten ja silloin siellä oli ilmaiset postikulut (ja niin edelleen luki etusivulla), mutta ilmeisesti tilanne oli muuttunut ja nyt toimitus Suomeen olisi maksanut noin älyttömästi. Kokeilin vielä poistaa ostoskoristani kaiken muun, paitsi pari kevyttä meikkituotetta, mutta niidenkin toimitus olisi maksanut 22 euroa ja jotain. Tämä harmitti niin paljon, etten edes jaksanut alkaa katsoa muiden kauppojen tarjontaa, joten kosmetiikkalakkoni on edelleen aika hyvin hallinnassa.

Postikulut Suomeen ovat muuten nousseet todella suuriksi monessa muussakin verkkokaupassa, en oikein tiedä, mistä se johtuu...  Tai no, vähän hassua on, että jos katsoo esimerkiksi pakettien postimaksua, niin nykyisillä halvoilla bussivuoroilla tulisi paljon halvemmaksi käydä viemässä pakettinsa itse perille melkein toiselle puolen Suomea. Ja kun ainakin meillä kotona on aina vähän arpapeliä, että saako postiaan ollenkaan, ei ihme, että posti on vaikeuksissa. Postiaan saa aina kysellä naapureilta, joskus saimme nipun joulukortteja kesää piristämään ja ehdoton suosikkini on se, kun tätini sai veljensä leskelle lähettämänsä postikortin itse postissa takaisin! Mikäköhän sillekin on todennäköisyys! Heillä on kyllä sama sukunimi, mutta etunimissä tai osoitteissa ei ole mitään yhtäläisyyksiä. 

Ulkona on ilokseni jopa hiukan talvinen sää. Tosin näin eilen perhosen! Luulinkin sen ensin olevan kuollut, mutta kyllä se hiukan liikkui ja räpytteli siipiään. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta vähän luulen, että karu kohtalo oli perhosparalla. En oikein edes tiennyt, minne voisin sen viedä. Lapsena aina keräsin karvamatoja keväisin maantieltä, etteivät ne jäisi auton alle ja vein ne leikkimökkiini siinä toivossa, että niistä tulisi perhosia. En koskaan nähnyt leikkimökissäni yhtään perhosta, mutta ehkä ne silti selviytyivät.

Mutta menen nyt vielä vähän ulkoilemaan ja katsomaan jouluvaloja. :) Toivottavasti kaikilla on mukavat joulutunnelmat ja nekin, jotka eivät pidä joulusta, ovat keksineet muuta ajanvietettä. :)

Ps; Milloin tänne on tullut silmiään pyörittelevä emoji??? Juuri pari postausta sitten sanoin, että tarvitsisin sellaisen ja vasta nyt huomasin tuon erikoismerkkikohdan! 🙄Tälle todellakin tulee käyttöä!