torstai 30. joulukuuta 2010

Itsekuria etsimässä

Joulu alkaa olla ohi tältäkin vuodelta... Tai optimistisemmin voisi sanoa, että enää 51 viikkoa jouluun. :) Joulu sujui ihan hyvin, en syönyt älyttömiä määriä ja muutenkin oli ihan ok. Yksinäiselle joulu on vaikeinta aikaa vuodesta, mutta tänä vuonna sekin puoli sujui suhteellisen hyvin. Surua ja haikeutta tottakai, mutta ei mitään kovin pahaa oloa. Ehkä alan vihdoin hyväksymään, ettei elämä mennyt niin kuin toivoin. Ymmärrän, että suomalaisena kuulun niihin hyvin harvoihin onnekkaisiin, joita tällä planeetalla asuu ja haluaisin todella oppia iloitsemaan niistä asioista, joita minulla on, sen sijaan, että suren sitä, etten saanut asioita, joita olisin halunnut. Ehkä siinä olisi hyvä uudenvuodenpäätös, ihan siltä varalta, ettei se iänikuinen laihdutus tänäkään vuonna toteudu. En tiedä, miten se onnistuu, mutta aion yrittää. 
 
Tuntuu, että olen tänä vuonna motivoituneempi laihduttamaan kuin aiemmin. Muina jouluina olen kauhulla odottanut sitä hetkeä, kun täytyy taas lopettaa syöminen. Olen yrittänyt pohtia paljon sekä niitä syitä, minkä takia laihtuminen olisi niin hyvä asia ja myös niitä syitä, mitkä vievät motivaatiota laihduttamiselta. Suurin hyöty laihtumisesta olisi omalla kohdallani se, ettei tarvitsisi enää hävetä itseään, ainakaan lihavuuden takia. Se on kuluttavaa ja ohjaa ihan kaikkea arkielämässäni. Olisi ihanaa, jos vihdoinkin olisin näkymätön, kukaan ei tuijottaisi tai kommentoisi tai vinoilisi kiloistani. Mikä taas syö motivaatiota, on tieto siitä, että vaikka laihtuisinkin, en koskaan saa hyvää vartaloa. Joudun lopun elämääni peittelemään roikkuvaa nahkaa ja muita merkkejä kiloista. Juuri tieto tuosta saa usein pienen äänen kuiskimaan pääni sisässä, että onko tässä mitään järkeä. Vaikka tiedän, että on, koska ihon pystyy piilottamaan, läskejä ei. Mutta yritän keskittyä niihin syihin, miksi haluan laihtua ja tukahduttaa tuon petollisen äänen. 

Suklaa ja herkut maistuivat taivaallisilta tänäkin vuonna... Mutta... Ehkä niiden menetys ei ole niin suuri asia kuin miltä ennen on tuntunut. Minulle syöminen toimii tavallaan sosiaalisen elämän korvikkeena ja ajatus siitä, että en voisi enää koskaan syödä mitään hyvää, on tähän asti tuntunut vähän samalta, kuin pyydettäisiin luopumaan ainoasta ystävästä. Mutta tänä jouluna ajatus siitä, että tämä olisi viimeinen "perinteinen" jouluni ei tunnu kovin pahalta. Toki ne maistuvat taivaallisen hyviltä ja tarjoavat mukavaa ajanvietettä, mutta siinä kaikki. Ne auttavat vain hetken ja sen hetken jälkeen ne pilaavat kaiken muun. Tuntuu pahalta joutua myöntämään, että vaihdoin elämän karkkeihin ja sipseihin. Ehkä se elämä olisi ollut kamala ja toivoisin, että olisin sittenkin valinnut ne karkit, mutta se olisi voinut olla ihan hyväkin. No, mitä eniten inhoan elämässä, on sen epäoikeudenmukaisuus; sitä että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille hyviä; sitä, että virheistään ei joudu maksamaan. Ehkä siinä on tiettyä vitsikkyyttä, että minun kohdalla se toteutui ja maksoin virheestäni. Herkkuja ja muuta hyvää ruokaa on vielä jäljellä ja aion syödä ne loppuun, mutta sen jälkeen yritän olla ostamatta uusia. En halua, että joulu venyy tänäkin vuonna jonnekin helmikuun tienoille. 

Sain edelliseen merkintääni kommentin, että kun on itse kilonsa hankkinut, ne pitäisi laihduttaa itsekurilla, eikä vinkua yhteiskuntaa auttamaan leikkauksen avulla. Totta tavallaan ja totta sekin, että itsekurini on olematon, mutta minusta asia ei ole noin yksinkertainen. Tämä itsekuri on sellainen asia, josta varmaan jokainen ylipainoinen kuulee elämänsä aikana enemmän kuin tarpeeksi. Joskus tuntuu, kuin ihmiset luulisivat, että se on jotain, mikä on ihan oma päätös, jonka lisäämisestä luonteeseemme me läskit vain jostain itsekkäästä syystä kieltäydymme, kai ihan vain muiden ihmisten kiusaksi. Jos se olisi jotain, jonka voi vain hankkia, en olisi koskaan alun alkaenkaan lihonut tai olisin laihduttanut jo vuosia sitten. Mutta kun en siihen pysty. Voin vannoa, että olen todella yrittänyt. Jotenkin tuntuu, että itsekurin puute on monen mielestä se pahin vika, mikä ihmisessä voi olla. Itsekkyys ei ole suuri juttu, koska "itsekkyys on tervettä". Toisille ihmisille saa tehdä mitä huvittaa, eikä heistä tarvitse välittää, koska "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". Läheisiään kohtaan ei tarvitse olla rehellinen tai luotettava, koska "se, mitä ei tiedä, ei satuta". Mutta jos ei ole itsekuria... Se on ilmeisesti pahin luonteenpiirre, mikä vain ihmisessä voi olla. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole samaa mieltä? Mikä siitä itsekurista ylipäätään tekee niin kunnioitettavan luonteenpiirteen? Ehkä ajattelen niin siksi, että minulta se hyve puuttuu. Tai ehkä itsekurin puute läskien muodossa on kaikkien nähtävillä, muut viat on helpompi salata ja siksi sen puute aiheuttaa niin suurta halveksuntaa kanssaihmisissämme. En koe tarpeelliseksi puolustella päätöstäni pyrkiä leikkaukseen. Jos joku kokee olevansa minua parempi ihminen sen takia, niin sehän on vain mukavaa, että sain jonkun tuntemaan olonsa paremmaksi. Mutta aion kyllä jälleen yrittää löytää sitä kunnioitettua itsekuria jostain, ihan oman itseni takia. 

Sain muuten joulupukilta uuden vaa’an, sellaisen joka näyttää painon sadan gramman tarkkuudella. Mutta ainakaan toistaiseksi en aio sitä käyttää. Ehkä pitää joskus tammikuun lopulla kokeilla, ihan vain testatakseen, että se toimii. :) Mukana tosin tuli viidentoista vuoden takuulappu, joten ei ihan heti ole pakko kokeilla.

Huomenna on Uuden Vuoden aatto ja jälleen kerran aion tehdä sen perinteisen lupauksen. Vuonna 2011 minä aion jälleen kerran laihduttaa. Ikävää vain, että tämän kirjoittaessani en voi olla itsekään nauramatta pilkallisesti… :)

Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille ja onnea lupausten pitämiseen! 

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Vajaa viikko jouluun...

Autoin koko päivän äitiä pipareiden leivonnassa ja söin itseni ihan ähkyyn. Meille on äidin kanssa vakiintunut sama tapa tehdä pipareita joka joulu; minä teen taikinan, äiti leipoo ja minä paistan. Ja koska äiti huutaa kuin hyeena, jos poltan hänen piparinsa, yritin syödä ne pahimmin palaneet (yritin kyllä ensin syöttää ne koirille, mutta eivät kelvanneet :D) ennen kuin äiti huomaa ja nyt en halua enää kuullakaan pipareista tänä jouluna. Ehkä se auttaa laihdutuksessa. :) 

Kävin viikolla lääkärissä ja sinnikkään suostuttelun jälkeen sain lähetteen jatkotutkimuksiin tai ilmeisesti ensin jonkinlaiselle arviointikäynnille. Mutta lääkäri oli edelleen sitä mieltä, että en täytä kriteerejä ja sanoi, etten todennäköisesti pääse leikkaukseen. Painoindeksi on vain (vain?!) 41 ja kun ne mun verikokeiden tulokset todisti, että olen terve kuin pukki, niin hän oli sitä mieltä, että mun kohdalla leikkaus ei ole oikea ratkaisu. Mikä aiheuttaakin sitten pienen ongelman. Se arviointikäynti on vasta noin kolmen kuukauden päästä, joten mitä teen siihen asti? Yritänkö laihduttaa ja ehkä pääsen taas hetkellisesti alle bmi 40:n, jolloin toivo päästä leikkaukseen vähenee entisestään vai enkö tee mitään? Tiedän, että vaikka onnistuisinkin laihtumaan muutaman kilon, niin kohta ne on taas tulleet takaisin, kuten aina ennenkin, joten  riskeeraanko mielestäni ainoan realistisen mahdollisuuden koskaan olla normaalipainoinen? Toisaalta tuntuisi oudolta olla edes yrittämättä laihtua, koska jos en joka tapauksessa pääse leikkaukseen, olen vain tuhlannut kuukausia, joiden aikana olisin voinut laihtua... ...jos syksyn saavutuksia katsotaan, niin kokonaiset kaksi ja puoli kiloa... En oikein ole varma mitä tehdä. Onkohan ne kuinka tarkkoja sen painoindeksin suhteen... 

Lääkäri oli myös sitä mieltä, että minun ikäiselleni ei missään nimessä tehdä mitään radikaalia leikkausta, vaan kyseeseen tulisi lähinnä panta. Tunnen yhden naisen, jolla on panta ja hän ei ole siihen kovinkaan tyytyväinen, joten en oikein tiedä mitä ajatella. Tosin panta poistaisi ne huolenaiheet, jotka minulla on ollut radikaalimmasta leikkauksesta. Mutta pari ihmistä, jotka tiedän laihduttaneen pannan avulla, ovat lihoneet uudelleen, kun panta on poistettu. Ehkä tämä kaikki silti selviää siellä arviointikäynnillä. Enkä aio nyt näin jouluna liikaa murehtia näitä asioita tai laihduttamista. 

Ai niin, olen viimeisen kuukauden ajan nukkunut joka yö!! Välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta joka tapauksessa olen nukkunut jokaisen yön aikana ja herännytkin ihan kohtuulliseen aikaan. Jopa viikonloppuisin olen herännyt aamupäivän aikana! Olen aina ollut unilääkkeitä, tai oikeastaan kaikkia lääkkeitä, vastaan, mutta luin jostain melatoniinista ja pyysin lääkäriä määräämään sitä ja se on toiminut loistavasti! Ilmeisesti olin tavallaan oikeassa siitä, että minun luonnollinen unirytmini oli päinvastainen kuin kuuluisi, koska melatoniini on toiminut niin hyvin. Nukkuminen oikeaan aikaan on helpottanut paljon elämää ja mulla on muutenkin ollut parempi olo, kun saan riittävästi unta. Olen tosin kuullut, että joillain melatoniini lakkaa vaikuttamasta hyvän alun jälkeen, toivottavasti en kuulu niihin ihmisiin. 

Jouluun on enää muutama päivä ja minulla on jotenkin vaikeuksia hahmottaa sitä, ei oikein tunnu joululta vielä. Hassua, kun ulkona on ihan oikean joulun näköistä ja koti tuoksuu joululta, mutta musta tuntuu pikemminkin syksyiseltä vielä. Ehkä perjantaina huomaan, että on tosiaan joulu! 

lauantai 11. joulukuuta 2010

Ei oikein suju...

Tämä koko laihdutus on nyt mennyt ihan poskelleen... Liikaa houkutuksia ja lähestyvä joulu on vieneet mun itsekurini kokonaan. Enää viikko joululomaan, joten en jaksa tästä nyt kauheasti stressata, yritän sitten joulun jälkeen. Jospa tämän vuoden uudenvuodenlupaus pitäisi kerrankin... Enhän ole vielä tehnyt sitä samaa lupausta kahtakymmentäkään kertaa... :D 

Tosiaan viikko joululomaan ja mulla on joululahjat ostamatta! Pää on ihan tyhjä, en tiedä mitä ihmettä ostaisin ihmisille! Olen muutenkin maailman huonoin keksimään hyviä lahjoja ja tänä vuonna olen löytänyt jonkinlaisen uuden pohjan, en nimittäin keksi lahjoja edes itselleni! Perhe aina kysyy, että mitä haluaisin, kun eivät halua ostaa mitään turhaa, enkä keksi mitään! Eilen, kun kiertelin kauppoja, niin mietin taas suhdettani ruokaan. Olen tavallaan aika tarkka rahan suhteen, koska perheeni ei ollut rikas ja minulle oli jo hyvin nuorena erittäin tärkeää tulla toimeen täysin omillani. Mietin aina todella tarkkaan mitä ostan ja tarvitsenko oikeasti ostamaani tavaraa. Mutta ruoan suhteen en edes pysähdy miettimään! Eilen epäröin varmaan 15 minuuttia, että ostaisinko alle 5 euroa maksavan DVD:n, vaikka juuri edellisenä iltana olin tuhlannut melkein 20 euroa ruokaan! Se tuntuu ihan hullulta! Varsinkin kun ruoka on niin turhaa, siitä ei jää mitään konkreettista. Jos olisin ostanut sen DVD:n se olisi minulla ikuisesti. No okei, ei ehkä ikuisesti, mutta saisin aivan varmasti siitä pitkäaikaisempaa iloa kuin ruoasta! Mutta minun aivoni ei jotenkin ymmärrä sitä. En koskaan ruokaa ostaessani edes pysähdy ajattelemaan, miten paljon rahaa heitän hukkaan ostaessani herkkuja, koska koko huomio on kiinnittynyt siihen ruokaan. Tunnen yhden ylipainoisen nainen, joka sanoi kuluttavansa noin 800 euroa kuukaudessa ruokaan! Minä en kuluta läheskään tuollaisia summia, mutta silti ruoan ostaminen on minullakin ihan sairasta. Vähän kuin menisi kauppaan ja ihan tarkoituksella ostaisi huonon olon, ruman ulkonäön ja hirveän morkkiksen koko loppupäiväksi ja mahdollisesti seuraavaksikin päiväksi! 

Vaa'alla en ole käynyt pitkiin aikoihin, enkä aio käydäkään. Siitä ei vain ole minulle mitään hyötyä. Jos olen lihonut tai paino on pysynyt samana, se vain masentaa ja vaikka painoa olisikin pudonnut, ei se tunnu oikein miltään, joten yritän luopua vaa'asta kokonaan. Joka tapauksessa voin vain yrittää parhaani ja sillä on sama vaikutus, kävin sitten vaa'alla tai en. Ensi viikolla on se lääkäriaika ja tulen sitten kertomaan sainko lähetteen leikkaukseen vai en. 

Hyvää joulun odotusta! :)

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Ruokaa ja lähimmäisenrakkautta

On nämä suomalaiset sitten ihanaa kansaa, kun täällä ollaan niin huolissaan toisten ihmisten terveydestä! Eilenkin joku herrasmies oli niin huolissaan, että ihan kirjastossa piti suureen ääneen kertoa minulle, että minun pitäisi laihduttaa! Olen niin kiitollinen hänen huomautuksestaan, koska en ollutkaan itse huomannut ja olisin voinut vaikka kuolla ylipainoon ellei hän olisi sitä minulle kertonut! Ja hän vielä ajatteli muitakin ihmisiä ja heidän mukavuuttaan ja kertoi, että ihmisiä iljettää katsoa minun kaltaisia yököttäviä sian näköisiä suomalaisia naisia. Hänellä oli vielä tarjota parannusehdotuskin; jos menisin Venäjälle katsomaan miltä oikeat naiset näyttää, ehkä tajuaisin itsekin, miten ruma läski olen. Suorastaan liikuttavaa lähimmäisenrakkautta ja miten kiitollinen olenkaan, että jälleen pääsin sen kohteeksi... Viime kerrasta olikin jo kuukausia ja olin ikävästi ehtinyt unohtaa, miltä julkinen nöyryyttäminen tuntuu. Tiedättehän, se mukava tunne, kun kaikki tuijottaa, osa vahingoniloisesti, osa säälien, joku ehkä yrittää sanoa jotain mukavaa lohduttaakseen... Kun pääsee naama punaisena vyörymään karkuun niin lujaa kuin läskeillä jaloillaan pääsee ja vannoo, ettei enää koskaan mene siihen paikkaan, jossa nöyryytys tapahtui. Aivan kuin se ihminen olisi siellä samassa paikassa ihan vain odottamassa minua, että pääsee uudelleen vittuilemaan. Tai ehkä vain tarkastamaan, että olenko onnistunut laihtumaan... Inhoan noita tilanteita ja sitä miten suurta häpeää itsestäni ja lihavuudestani nuo ihmiset saa minut tuntemaan. Aivan kuin en jo valmiiksi inhoaisi tarpeeksi lihavuuttani... 

Viikonloppu ei ole muutenkaan sujunut kovin hyvin, taas olen sortunut syömään. Joulu on liian lähellä ja joka paikka pursuu houkutuksia ja itsekurini on kadonnut jonnekin. Viime viikolla sain tulokset verikokeista ja kaikki oli ihan täydellisen hyvin, edes sokeri ei ollut koholla, kolesteroliarvot oli täydelliset, maksa voi hyvin... Ihan uskomatonta, miten voi kiduttaa kehoaan vuosikausia ja mikään ei edelleenkään petä... Mutta kuinkahan kauan tämä jatkuu. Toivon, että saan lääkäriltä lähetteen sinne leikkaukseen, viimeisen parin viikon aikana olen tullut ihan vakuuttuneeksi siitä, että se on minulle oikea ratkaisu. Se lääkäri vaikutti aika helposti taivuteltavalta, joten olen toiveikas. Tiistaina yritän vielä aloittaa kahden viikon nutrauksen ennen joulua, sitten joulun aikaan syön tavallista ruokaa ja herkkujakin ja tammikuussa yritän aloittaa taas laihdutuksen ihan tosissaan. Tosin niin minä olen sanonut kesäkuusta saakka ja tässä edelleen kirjoitellaan lähes sama kilomäärä ympärillä. Mutta toivossa on hyvä elää... 



maanantai 29. marraskuuta 2010

Pikkujoulu ohi

Viikonloppu ei syömisen kannalta kovin hyvin sujunut, ostin itse herkkuja ja sitten sain vielä lahjaksi herkkuja ja söin kaiken! :( Tänään yritän taas aloittaa kolmen viikon nutraamisen, mikä loppuisi sitten vasta ennen joulua. Ei ole ollut nälkä, eikä mitään mielitekojakaan. Ennen aina nutraamisen aloituspäivät oli ihan kauheita, nyt olen niihin jo tottunut. Ehkä siksi, että olen joutunut aloittamaan (uudelleen) niin monta kertaa! :D 

Uskomatonta, että jouluun on vajaa kuukausi. Jos saan tahtoni läpi siinä leikkausasiassa, niin tämä on sitten viimeinen joulu, jolloin voin herkutella. Ostin kaappiin muutaman paketin neekerinsuukkoja, koska aina haluaisin niitä jouluna ja aina ne on loppuunmyyty, toivottavasti ei ole aattona suukot syöty jo aikoja sitten... Ja karkkikeppejä, pari suklaarasiaa ja perunalastuja on myös pakko saada. Minulla kyllä joulun henki tuntuu asuvan karkkirasioissa ja sipsipusseissa. Olen ajatellut, että tänä jouluna herkutteluajan sijaan yrittäisin keskittyä kiloihin. Viisi kiloa jouluherkuttelusta ei tunnu kohtuuttomalta, joten saisin herkkuja 35 000 kilokalorin edestä. Ehkä tuolla menetelmällä olisi helpompi pitää kilot kurissa. Syön aina jouluna ihan liikaa ja oikein odotan joulussa sitä, että annan itselleni luvan syödä. Tuntuu aika sairaalta ajattelulta. Toisaalta mietin myös sitä, että kuinka paljon yltiöpäinen jouluherkutteluni liittyy siihen, että joulu on niin selkeästi perhejuhla ja silloin tavallaan korostuu suru siitä, etten saanut lapsia. Ehkä osittain tunnesyön juuri siksi. Mutta täytyy myös olla unohtamatta sitä, että minä nyt vain rakastan ruokaa ja rakastan syömistä. 

Vaa'alla en taaskaan uskalla käydä ja parempi niin. En usko, että sillä olisi mulle mitään positiivistä viestiä. :) Ehkä sitten joskus ensi vuoden puolella... :)  



tiistai 23. marraskuuta 2010

Lääkärikäynti takana

Lääkärissä tuli eilen käytyä ja lääkäri osoittautui ihan mukavaksi. Sain kysyttyä leikkauksesta ja vastaus oli, että en täytä kriteerejä. Mun painoindeksi on vain hiukan yli sen vaaditun 40:n ja kai kaivoin myös itselleni hiukan kuoppaa, kun olin ehtinyt kertoa, että olen ollut nutreilla pidemmän aikaa ja hän oli sitä mieltä, että vaikka olenkin lipsunut yhtä mittaa, niin kuitenkin kun pystyn olemaan niillä viikkojakin kerrallaan, niin se olisi mulle sopivampi keino laihduttaa. En sitten kinastellut siitä eilen sen enempää, mutta sain uuden ajan muutaman viikon päähän ja tänään on jotenkin syntynyt päätös yrittää ihan tosissaan, joten yritän silloin vielä painostaa häneltä edes lähetettä eteenpäin. Jos sieltäkin tulee vastaukseksi ei, niin sitten ei kai auta mikään. Hänen kanssaan kuitenkin sen verran juteltiin, että en enää pelkää leikkausta, koska hän piti sitä aika pikkujuttuna, eikä nähnyt siinä suuria riskejä tai ongelmia. Kävin verikokeissa ja niistä saan tulokset joskus ensi viikolla, mutta hän ei pitänyt nutraamista riskialttiina ollenkaan. 

Mulla on ihanan jouluinen tunnelma täällä, kun laitoin tänään jouluvalot ikkunoihin. Mä tykkään joulusta ihan mielettömästi ja varsinkin siihen valmistautumisesta; musta on ihanaa siivota kaikki täydelliseksi ja leipoa ja koristella ja laittaa jouluruokia.  Ja tietysti syödä kaikkia herkkuja, siitä tykkään enemmän kuin olisi järkevää. Tänä vuonna yritän pitää herkuttelua edes hiukan kurissa, koska viime vuonna mopo lähti käsistä ihan tosissaan. Toivottavasti tänä jouluna en lihoisi yhtä paljon kuin aina ennen!  

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Lääkäriaika

No niin, mulla on huomenna se aika lääkärille, enkä vieläkään tiedä, puhunko siitä leikkauksesta vai en. Toisaalta näen sen viimeisenä toivona, toisaalta se pelottaa ihan hirvittävästi! Se on niin lopullista ja se voi olla myös hengenvaarallista! Minua myös huolestuttaa se, että jos pystyn syömään vain desilitran ja siis ehkä 1000 kaloria päivässä, niin enkö sitten jonain päivänä ole alipainoinen, enkä saa tarpeeksi ravintoa? Varsinkin, kun haluaisin taas alkaa harrastamaan edes jotain liikuntaa. Ja miten saan riittävästi vettä; olen tottunut juomaan ainakin 3 litraa päivässä siitä saakka kun olin 13! Miten voi pysyä terveenä, jos voi juoda vain muutaman desilitran päivässä?! Kysymyksiä on miljoona. Oikeastaan kai tarvitsisin jonkun asiantuntijan, jonka kanssa puhua tästä kunnolla. Joka tapauksessa puhun siitä nutrauksesta ja toivottasti minusta otetaan verikokeet, että näkyy, jos on jotain ongelmaa. 

Kävin vihdoin vaa'alla ja vaaka näytti 111 kiloa. Ihan ok, ottaen huomioon, että sen repsahtamisen aikana söin kuin sika ja torstainakin herkuttelin. Tosin sitten perjantaina en syönyt ollenkaan ja lauantaina vasta kolmelta ensimmäisen kerran. Menin nimittäin perjantaina jo joskus iltapäivällä nukkumaan ja heräisin lauantai-iltapäivänä! 24 tunnin pikku unet tuli otettua. Uniongelmat siis jatkuu... :/ 

Mutta, huomenna näen miten käy lääkärissä ja saanko edes puhuttua asiasta mieslääkärille. Jotain muutosta tähän minun elämääni on pakko löytyä jostain... 

perjantai 19. marraskuuta 2010

Kärsimättömyyttä...

Kun tietää, että siihen 75 kiloonkin on ainakin 35 kiloa matkaa tuntuu tämä urakka ihan loputtomalta. Ja 75 kilossakin olisin silti useamman kilon ylipainon puolella. Ihanteellinen paino mun pituiselle olisi varmaan joku 54-56, joten puolet itsestäni saisin sulattaa ja vasta sitten olisi hyvä. Realistisesti ajatellen, jos pystyisin kertaakaan lipsumatta laihduttamaan yhtäjaksoisesti, niin siltikin tähän urakkaan menisi ainakin kaksi vuotta. Minä olen odottanut elämäni alkamista niin kauan, että ajatuskin saa aikaan hirveän paniikin. Olisin jo 33! Minusta 33 on jo vanha, nuoruus on takana ja elämä on tylsää aikuisen alamäkeä siitä kuolemaan! 

Katselin Ruudusta noita "Plastic makes perfect" -sarjan jaksoja ja siinä oli nainen, joka oli pudottanut melkein sata kiloa ja oli menossa bodyliftiin. Näky oli aika kauhea; olen nähnyt 8kymppisiä, joiden kroppa on huomattavasti paremmassa kunnossa. Mutta tulokset näyttivät minusta oikeastaan aika hyviltä. Ei tietenkään niin hyviltä, että voisi mennä rannalle tai näyttäytyä kenellekään alasti, mutta jos minut saataisiin leikattua siihen kuntoon, pikainen pujahtaminen uima-altaaseen naisten vuorolla ei ehkä olisi täysin mahdoton ajatus! Jos olisi peittävä uimapuku ja pitäisi pyyhkeen päällä ihan altaan reunalle asti... Huomioni kiinnitti myös hänelle jääneet arvet, jotka olivat huomaamattomimmat, minkä olen koskaan nähnyt, ei ollenkaan pahat. Yleensä mitä telkasta näkee noita leikkauksia, niin niissä ne arvet on todella kamalan näköiset, mutta tuolla naisella ne oli aika tasaiset, eikä ollenkaan niin huomiotaherättävät. Mutta iho oli todella pahan näköinen, ihan kuin vanhuksella. Siis sellaisella ikivanhalla, joita näkee oliiviöljymainoksessa. Se on sääli, koska iho on ainoa asia, mikä mulla on ihan ok. Olen aina pitänyt siitä huolta ja olen sen verra tumma, etten talvellakaan näytä pakastebroilerilta. Mutta; ihon saa piilotettua, läskejä ei, joten parempi niin päin. 

Se nainen oli itse todella tyytyväinen. Tuntuu kovin kummalliselta, että varmaan itsekin olisin todella tyytyväinen jo pienempään painoon, vaikka ns. normaalien ihmisten silmissä olisin taatusti kuvottavan näköinen. Mutta minä en edes pysty kuvittelemaan millaista olisi, jos olisi kaunis vartalo, se tuntuu ajatuksenakin ihan surrealistiselta. Koska minä en ole koskaan pitänyt vartalostani; silloin nuorena ja normaalipainoisena minua kiusattiin niin paljon isosta perseestäni, että tunsin aina itseni ihan hirvittävän rumaksi. Vasta myöhemmin olen valokuvista katsonut, että en minä ollut niin ruma, miltä minusta tuntui. Minulla oli kaunis iho ja kauniit sopivan kokoiset rinnat ja kauniit solisluut(musta kauniit solisluut naisella on upean näköiset). Toivon, että olisin nähnyt ne silloin, enkä vasta nyt, kun oikeasti olen hirvittävän ruma. Musta on kiinnostavaa ironiaa siinäkin, että se poika, joka oli kaikkein ilkein ja äänekkäin haukkuja, on nyt naimisissa naisen kanssa, jolla on ihan valtava perse. Ehkä se nykyään tykkääkin isoista perseistä. 

Eilen illalla ostin jotain herkkuja ja nyt ei oikeastaan edes kauheasti harmita. Tiedän, ettei olisi pitänyt, mutta jos taas saan itseni kuriin, niin tuskin tein kovin suurta vahinkoa. Ja ne maistui niiiin hyviltä! Sallin sen itselleni, koska se ei tuntunut pakonomaiselta ja koska kerrankin tiesin tasan tarkkaan, mitä halusin. Ja tähän aikaan kuusta naisen kuuluukin saada suklaata, eikö niin? 

Ai niin, hormoneista tuli mieleeni, että olenkohan kertonut yhdestä lihavuuden viehättävimmistä puolista eli hirsutismistani. Karvojen poisto ei ole minulle mikään ihan pikku operaatio, varsinkin, kun luulen, että Mongolian vuorilla vaeltelee jakkeja, jotka olisivat varsin kateellisia talviturkistani. Se on raivostuttavaa ja todella toivon, että saisin niin paljon painoa pois, että ne lakkaisivat rehottamasta. Olen pelkästään tänä vuonna saanut kaksi epilaattoria jumittumaan, ilmeisesti nekään ei mitä vain kestä. Tietääkö joku onko siitä gigantista myytävästä laserlaitteesta mitään apua? En raaskisi tuhlata 400 euroa, jos siitä on suunnilleen yhtä paljon apua kuin niistä lukuisista muista karvanpoistohärveleistä, joihin olen toiveikkaana sortunut. 

Sitten vastaukset Sarin blogista löytyneeseen haasteeseen. 
1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen Mikä sinusta tulee isona?
Halusin olla tallitonttu. :) Minulla oli lapsena Mauri Kunnaksen Joulupukki -kirja ja siinä oli niin kotoinen kuva tonttujen makuuhuoneesta, että unelmoin asuvani siellä. Ja koska pidän eläimistä, olisi minusta tietysti tullut nimenomaan tallitonttu.
2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi? 
Aku Ankoista tykkään edelleen, mutta ihan pieneni rakastin Peukaloisen retket- sarjakuvalehtiäni.
3. Lempileikkejäsi?
Olin ulkona ihan aina puussa ja sisällä leikin pehmoeläimillä
4. mistä urheilusta pidit/harrastit ?
Uinti on ainoa liikuntamuoto, josta pidän ja sitä harrastin nuorempana.
5. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
En ole koskaan varsinaisesti idolisoinut ketään muusikkoa ja lapsena en kuunnellut musiikkia ollenkaan. Bon Jovi on ehkä sellainen, joka ensimmäisenä kolahti ihan bändinä tai muusikkona ja hänen oli ensimmäinen cd, jonka hankin.
6. Parhaat synttärisi ja miksi?
Mulla ei oikeastaan ole koskaan ollut mitään erityisiä synttäreitä. Lapsena äiti teki kakun ja sain tietysti lahjoja, mutta ei se mitenkään ollut sen kummempi päivä. Aikuisena en ole kertaakaan juhlinut syntymäpäivääni ja olen pyytänyt perheeltänikin, ettei sitä huomioida mitenkään. 
7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Parhaan synttärilahjan osaan sanoa ihan helposti, koska se oli ensimmäinen oma koirani. Hän oli täydellisin eläin, joka tällä planeetalla on koskaan elänyt, mun vauvani ja ystäväni ja ihan kaikkeni. Joululahjaa en osaa sanoa, ei tule mitään muiden ylitse olevaa mieleen.
8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Vaikka mitä! Yksikään mun unelmista ei ole koskaan toteutunut, enkä ole oikeastaan koskaan tehnyt mitään, mitä olisin halunnut, joten haluaisin ihan kokonaan toisenlaisen elämän, enkä siis osaa valita mitään yhtä juttua. 

Tämä pitäisi nyt jatkaa eteenpäin kymmenelle ihmiselle, mutta en taida tietää kymmentä ihmistä, jotka lukee mun blogia... Jos tehdään niin, että kaikki jotka haluaa, saa ottaa tästä haasteen vastaan. :)

tiistai 16. marraskuuta 2010

Hirveä himo!

Taas se iski jostain ihan tyhjästä, himo saada jotain hyvää siis. Aina sama juttu, kaikki on ihan hyvin ja sitten jokin ihan pieni ärsyke jostain, en edes tiedä mistä, sytyttää hirveän ruoanhimon, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta!Yritän taistella sitä vastaan, mutta yleensä häviän nämä taistelut. Osittain siksi, että tiedän tai uskon häviäväni, enkä siksi edes kunnolla yritä, osittain iskee siwansulkemispaniikki ja pelko ruoanhimossa kiemurrellen valvotusta yöstä, osittain vain olen liian heikko vastustamaan syömisen antamaa mielihyvää. Pahinta näissä on se, että ei minun sinällään tee mieli mitään tiettyä ruokaa, vaan itsessään sitä syömistä, sitä tekemistä ja ajankulua mitä se antaa, nautintoa ruoan mausta. Kun menen kauppaan, ei siellä ole mitään mitä nimenomaan haluaisin, saatan tuijottaa karkkihyllyä vaikka kuinka kauan yrittäen löytää jotain, mikä erityisesti houkuttaisi. Lopulta otan vain jotain ja se tuntuu jotenkin suurelta pettymykseltä; joutua tyytymään "vain johonkin", kun haluaisin löytää jonkin äärimmäisen herkun, joka maistuisi taivaalliselta! Mutta miksi sitten ostan ollenkaan mitään? En ihan oikeasti tiedä. Ja toisaalta vaikka sanon, että se mitä syön on yhdentekevää, niin ei kuitenkaan salaatti tai hedelmät toimi samalla tavalla. 

Lauantaina, kun sain taas yhden syömiskohtaukseni, tuli ruoasta todella huono oli jälkeenpäin. Niin huono, että mahaan sattui ja oksetti tuntikausia. Eikä tuo ole mikään harvinainen tilanne, useinkin syön itseni sairaaksi. Joudun myöntämään, että olen syönyt niin kauan, että olen ihan spontaanisti oksentanut ruoan määrästä. Ja sen jälkeen jatkanut syömistä. Olen itkenyt ja syönyt ja samalla kysynyt itseltäni, että miksi jatkan, vaikka tuntuu kamalalta. Eikö tuollaisen lopputuloksen pitäisi synnyttää inho ruokaa kohtaan, ainakin toistuessaan useasti? Eikö ihmisten ja eläinten aivojen pitäisi toimia niin, että toistuvaa vastenmielistä tapahtumaa alkaa automaattisesti välttää? Miksi se ei toimi minulla? 

Mietin myös, että onko minulla jotain alitajuisia syitä haluta olla lihava. Katson paljon laihdutus ym. tv-ohjelmia ja usein niissä lihava sanoo lihoneensa suojatakseen itseään. Esimerkiksi lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyt usein lihovat, koska sen jälkeen he eivät enää ole kiinnostavia miesten silmissä ja läski suojaa heitä.  Minä en ainakaan tunnista itsestäni mitään tuollaista, mutta onhan läski tosiaan kätevä tekosyy. En ole koskaan tavoitellut unelmieni työpaikkaa, koska "ei läskiä kuitenkaan palkattaisi". Ihmiset ei pidä minusta, joten on paljon helpompi ajatella, että se johtuu läskin aiheuttamista ennakkoluuloista ja ujoudestani kuin siitä, että olen vain yksinkertaisesti kamala ihminen. Toisaalta ihan epäilyksettä vihaan lihavuuttani ja koen sen  takia pilanneeni elämäni. 

Ajattelen myös sitä, että mitä minulle tapahtuisi, jos ihan oikeasti laihtuisin? Tämä lihavuus on tehnyt minusta "vain läskiä". Koen, että sen kautta muut määrittelevät minut ja sen kautta minä määrittelen itseni. En ole ainakaan vuosikymmeneen kokenut itseäni ihmiseksi, huomion keskipisteeksi joutumisen pelkoni takia lakkasin puhumasta jo vuosia sitten, enkä enää edes muista miten puhutaan muille ihmisille. Olen tehnyt kaiken vallassani olevan muuttaakseni itseni värittömäksi ja hajuttomaksi ja mauttomaksi ja näkymättömäksi. Se ohjaa sitä, mitä puen päälleni tai millaisen laukun tai kengät ostan, se vaikuttaa siihen mihin aikaan menen töihin tai kauppaan (pimeällä, jos mahdollista, ei koskaan ruuhka-aikaan, ei sellaisiin kellonaikoihin, jolloin liikkeellä on paljon nuoria), en syö julkisesti koskaan, ennemmin vaikka pyörryn nälästä, yritän kaikin keinoin välttää kaikkea mistä minun olemassaoloni huomattaisiin. Kävin taannoin kotipaikkakunnallani kaupassa ja näin yhden lapsuudenaikaisen kaverin ja mitä minä tein? Minä piilouduin sovituskoppiin! Mikä sinällään oli ristiriitainen tilanne, koska yleensä vältän kaupan vaateosastoja kuin ruttoa! En halunnut hänen näkevän, mikä säälittävä läskiporsas minusta on tullut. Minä en ole mitään muuta kuin läskiä ja jos en olisi enää läski, niin olisinko enää olemassa? Millä sitten täyttäisin sen läskin jättämän tilan? Persoonallisuudella??? Luulen, että sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lihomistani, ei enää ole olemassa, joten mistä minä sen persoonallisuuden hankkisin?! Mitä minä sitten olisin, voisinko vain valita joitain luonteenpiirteitä ja alkaa olla niiden mukainen? Luulen, että olisin ihan samanlainen kuin nytkin, se ero vain olisi, että ulkoinen olemukseni ei enää selittäisi pähkähullua käytöstäni. 

Mietin, että mitä ihmiset sitten näkisivät, jos jostain syystä huomaisivat minut ollenkaan? Ei enää läskiä, joten mitä? Ennen lihomista minulla oli kuulemma vartaloon nähden liian suuri takapuoli, joten sekö minusta taas nähtäisiin? Lakkaisivatko humalaiset miehet bussipysäkillä vittuilemasta läskeistäni ja sen sijaan palaisivat vittuilemaan isosta perseestäni? Läskeistä vittuilu on Suomessa täysin hyväksytty ilmiö, onko isosta perseestä vittuilu myös hyväksyttyä vai oliko se teini-ikäisten yksinoikeus? Ja mitä jos joku ihan uteliaisuuttaan haluaisi tietää millainen luonne minulla on? Miten kummalliselta hänestä tuntuisi läskin ihmisen käytökseni? Tunnistaisiko hän sen? Kertoisinko uusille ihmisille, että olin ennen läski? Olisiko väärin olla kertomatta; vähän kuin salaisi viettäneensä menneisyytensä suljetulla osastolla kuvitellen olevansa teepannu? Jos en kertoisi, miten selittäisin sen, etten voi pukeutua paljastaviin vaatteisiin tai käydä uimassa? Sanoisinko, että minä nyt vain satun tykkäämään mustista pitkistähousuista ja pitkähihaisesta paidasta 30 asteen helteellä ja vihaavani vettä? Mitä sitten, kun lipsauttaisin, että ennen rakastin uimista? Mitä vastaisin, jos joku kysyisi miehistä tai ystävistä? Miten selittäisin ne lukuisat muille ihan tavalliset asiat, joista minä en tiedä mitään? En pysty edes kuvittelemaan vastauksia näihin kysymyksiin... Ehkä käy niin, etten koskaan saakaan tietää... 

Nämä minun kirjoitukset kuulostaa varmasti ärsyttävältä vinkumiselta useimmiten, mutta kirjoitan tätä blogia saadakseni edes jonkin paikan, jossa voin ihan suoraan ja rehellisesti kertoa itsestäni ja ajatuksistani, koska oikeassa elämässä en tee niin koskaan. En koskaan puhu lihavuudesta, enkä koskaan valita mistään ja yritän kaikin keinoin salata, mikä sotku minun elämäni oikeasti on. Tuntuu yllättävän hyvältä sanoa "ääneen" asioita, joita olen ajatellut vuosia ja jotka muodostaa minun säälittävän pikku elämäni. Valitan, jos se ärsyttää jotakuta ja haluan puolustella itseäni sillä, että oikeassa elämässä esitän ihan aina hyväntuulista ja iloista, joten tänne jää sitten valutettavaksi se masennus ja epäilykset ja ongelmat. 

Kaksi tuntia siwan sulkemiseen. Voi kun selviytyisin... 


maanantai 15. marraskuuta 2010

Tauon jälkeen

Taas täällä pienen tauon jälkeen. Piti silloin ensimmäinen päivä käydä vaa'alla ja sitten raportoida täällä, mutta jotain sattui, enkä edes ajatellut vaakaa tai laihduttamista ja sitten tietenkin sorruin lohtusyömään ja tässä sitä taas ollaan. En uskalla käydä vaa'alla. Viime viikon taas laihdutin, eilen sorruin taas syömään ja tänään söin loput eilen ostamistani herkuista. Voi minua... Mulla on nyt varattuna aika lääkärille ensi viikoksi, enkä vielä tiedä mitä asiaa minulla on. Uskallanko puhua siitä laihdutusleikkauksesta vai juttelenko vain nutraamisesta vai mitä. Toisaalta tiedän, että minun kohdalla toivo siitä, että onnistuisin muuten laihduttamaan on todella pieni, mutta leikkaus pelottaa. Se on niin lopullista ja niin säälittävää kuin se onkin, niin ruoka on minun paras ystävä. Itse asiassa minun ainoa ystävä. Miten sitten jaksan, jos ei ole enää sitäkään iloa. Säälittävää ajatella näin... Lisäksi pelkään nukutusta ja leikkauksen aiheuttamaa riskiä ja olen häpeissäni ja vihainen itselleni, etten pysty hillitsemään syömistäni kuin normaali ihminen. Jos ohutsuolta poistetaan, miten ravintoaineet sitten imeytyvät, vanheneeko ihoni aiemmin kuin kuuluisi, muuttuuko hiukseni huonokuntoisiksi, onko minulla huono olo koko ajan... Enkä saanut aikaa naislääkärille, en tiedä pystynkö puhumaan tästä miehelle. Toisaalta sen jälkeen en enää voisi lihoa, eikä se olisi vain olemattomasta itsekuristani kiinni. 

Minä alan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tajuamaan, miten paljon olen tuhonnut tällä syömiselläni. Joskus nuorempana ajattelin, että sitten kun laihdun, kaikki olisi hyvin, mutta ei se niin mene. Henkiset vahingot on pysyviä, samoin kuin fyysiset vahingot. En koskaan saa takaisin näitä menetettyjä vuosia enkä koskaan saa normaalia elämää. Vartaloni ei koskaan voi olla nätti, mutta ei edes kohtuullinen tai normaali. Vaikka laihtuisinkin, niin tulen näyttämään siltä kuin olisin vetäissyt kuolleen norsun nahan ylleni. En voi koskaan mennä rannalle, en voi koskaan mennä uimahalliin, en pukeutua kesällä viileästi, en pukeutua mihinkään säkkiä muodokkaampaan, en koskaan harrastaa seksiä, en koskaan elää normaalisti. Olen ollut niin kauan niin yksin, että hädintuskin osaan edes puhua ihmisten kanssa, joten tuskin koskaan saan kavereitakaan. Vaikka en enää jonain päivänä ulkoisesti näyttäisi friikiltä, niin sisältä olen sitä aina. Haluaisin laihtua, mutta minusta tuntuu, että se on liian myöhäistä, ettei sillä ole enää merkitystä. Ainoa asia, mikä pitää minut elossa on perheeni. He eivät kestäisi kuolemaani, joten jatkan elävän ihmisen näyttelemistä. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tehdä. Laihdutusleikkaus maksaa paljon ja niitä tehdään "jotta parannettaisiin lihavan ihmisen elämänlaatua". Minulla ei ole elämää, joten eikö siinä tavallaan vain heitettäisi rahaa roskiin. Ainoa parannus olisi se, ettei minun tarvitsisi koko ajan häpeillä itseäni, ettei säälittävä itsekurin puutteeni olisi koko ajan ihmisten nähtävillä ja arvosteltavissa. Että vihdoin vihdoin! olisin näkymätön, josta olen aina haaveillut. Minulla ei ole aavistustakaan mitä minun pitäisi tehdä vai pitäisikö vain antaa olla... Ja miksi miksi miksi päästin tämän tapahtumaan, miksi söin itseni tälläiseksi kuvottavaksi siaksi! Viikko aikaa ajatella, toivottavasti saan jotain selkeyttä ajatuksiini, jotka ainakin nyt ovat hyvin sekavia... 



perjantai 22. lokakuuta 2010

Nutraus jatkuu...

Kokonaiset 12 päivää nutrausta takana, enkä ole lipsunut. Ihan harkitusti olen toisinaan syönyt muutakin, kuten hedelmiä ja vihanneksia sekä kaloritonta limsaa, mutta muuten pelkkiä nutreja. Ongelmaksi on tosin muodostunut se, että nyt kun ei enää ole nälkä, unohdan koko ajan syödä nuo pirtelöt. Tänäänkin söin ensimmäisen aamulla kahdeksalta ja seuraavan muistin vasta kahdelta. Toivottavasti se ei vaikuta laihtumisnopeuteen... Mulla on silti jotenkin sellainen tunne, etten ole laihtunut yhtään tai ainakin hyvin vähän. Voi johtua siitäkin, että ketoosin kanssa on ollut ongelmia, ainoastaan parina aamuna on tikut näyttäneet ketoosia. Ehkä syön liian epäsäännöllisesti tai sitten noista hedelmistä tulee liikaa kaloreita, niitähän ei oikeastaan saisi syödä ollenkaan. Yleensä nutreilla tunnen heti esimerkiksi housuista, että olen hiukan pienentynyt, mutta nyt ei tunnu siltä. Viikko ja kaksi päivää punnitukseen, toivottavasti ei ole suuri pettymys edessä...

Ja toivottavasti selviän taas viikonlopusta repsahtamatta, olen äidin luona käymässä ja täällä nutreilla pysyminen on aina paljon vaikeampaa. Sanoin kyllä äidille, etten voi syödä mitään, mutta silti hän oli ostanut minulle tortilla-aineet! Ja olen todella ylpeä itsestäni, kun sanoin, etten syö niitä nyt, koska rakastan tortilloja! Onneksi ne säilyy, jos kyseessä olisi ollut joku ruoka, joka pilaantuu, olisin ehkä sortunut. Tosin olen aika monta kertaa ennenkin vielä tässä vaiheessa viikonloppua sanonut, etten sorru syömään mitään, mutta kuitenkin olen repsahtanut. Äsken oikein kiusasin itseäni ja ajattelin tarkoituksella kaikkea herkullista, mutta ei edes tuntunut vaikealta olla ilman. Olen alkanut toivomaan, että pystyisin olemaan nutreilla ensi kuunkin. Mulla on nyt joka tapauksessa nutreja vielä 18 päiväksi, ne ainakin syön loppuun ja katson sitten. Ja lääkäriin pitää mennä heti marraskuun alussa, että kuulee, että kaikki on hyvin. Mulla on tosin nyt ollut ihan hyvä olo, joten en usko, että on mitään ongelmaa. 

Toivottavasti kirjoitan seuraavan kerran vasta joskus alkuviikosta, koska se tarkoittaisi, että olen pysynyt repsahtamatta nutreilla. Nyt ainakin olen optimistinen sen suhteen... :)  

maanantai 18. lokakuuta 2010

Taas maanantai

Selviydyin koko viikonlopusta syömättä, kerrankin! Tosin oli aika huono olo koko viikonlopun, pieninkin aktiivisuus aiheutti pyörrytystä ja oli pakko levätä. Voi tosin johtua nukkumisestakin, mulla on aina pää ihan sekaisin, kun nukun liikaa. Nuo nutripirtelöt on alkaneet maistumaan ihan kamalan suolaisilta, en oikein tiedä miksi. Harmi, että on vain yksi maku, jota pystyn syömään, nyt todella tulisi vaihtelu tarpeeseen. Jotenkin on taas tullut vähän positiivisempi fiilis laihdutuksen suhteen, ehkä sittenkin pystyn jotenkin edes hiukan vähentämään painoa, vaikka en tavoitteeseeni koskaan pääsisikään. Jos pystyisin pysymään edes alla sadan kilon, niin sekin olisi jo suuri juttu. Jos nyt joskus sinne pääsen. Kaksi viikkoa punnitukseen, toivottavasti on silloin edes hiukan paino pudonnut. 

lauantai 16. lokakuuta 2010

Viikonloppu jälleen

Viikonloppu taas ja toivon, että tästä tulisin ensimmäinen, jonka selviän ihan kokonaan nutreilla. Tähän asti kaikki hyvin, mutta yleensä vaikeudet alkavatkin vasta myöhemmin lauantai-iltana tai sunnuntaina. Ruoanhimo alkoi hellittää torstaina ja nyt on jo ihan helppo olla pelkillä pirtelöillä, mutta olen ennenkin sanonut niin tähän aikaan lauantaista ja puolenyön aikaan jo katunut syöpöttelyäni. Tosin nyt minulla ei ole mitään hyvää syötävää kotona, joten pitää kestää vain kymmeneen ja sen jälkeen en saa mistään herkkuja, vaikka haluaisinkin. 

Mun unirytmini on ihan sekaisin ja on niin ahdistavaa. Menin eilen aikaisin nukkumaan ja tyytyväisenä heräsin kerrankin tänään aikaisin, mutta sitten puolen tunnin päivätorkuiksi tarkoitettu nukkuminen venyi neljäksi tunniksi ja nyt rytmi on taas ihan yhtä sekaisin kuin aiemminkin. Eihän minulla luonnollisesti tässäkään asiassa ole yhtään itsekuria, kuten ei ruoankaan kanssa. Minun ongelmat nukkumisen kanssa on ihan yhtä pahoja kuin ruoan kanssa ja edes toinen olisi saatava kuriin. En muista koskaan elämässäni heränneeni aamulla virkeänä, aamut on olleet minulle ihan täyttä helvettiä lapsesta saakka. En vain saa nukuttua aikaisin! Voin mennä nukkumaan järkevään aikaan, mutta sitten vain pyörin sängyssä ja nukahdan vielä myöhemmin kuin jos menisin normaaliin yhden ja kahden välillä. Toisaalta tarvitsisin vähintään yhdenksäntunnin yöunet, joten kun aamulla herään, olen ihan poikki, voin pahoin, en yleensä muista aamusta jälkeenpäin mitään ja tieto siitä, että sama on edessä seuraavana aamuna kauhistuttaa jo valmiiksi. Viikonloppuisin pyhistä lupauksistani huolimatta nukun iltapäivään, mikä vain pahentaa asiaa. Valvoin torstain ja perjantain välisen yön ja menin sitten eilen nukkumaan heti viiden aikaan ja heräsin ihan spontaanisti yhdeltä yöllä. Sitten lueskelin kirjaa, kunnes yhdeltätoista aamulla vain makailin sängyllä ja väsytti ja ajattelin, että nukun ihan hetken, että jaksan iltaan asti. Ja näin kävi jälleen. Harmittaa ihan yhtä paljon kuin harmittaa jokaisen syömään sortumisen jälkeen. Haluaisin, että pystyisen nukkumaan noin yhdestätoista seitsemään (siis yöllä!) ja aamulla, kun herätyskello soi, olisin ihan kohtuullisen virkeä. Olen pyrkinyt siihen koko elämäni, joten luulen, että voin melko turvallisesti sanoa, ettei niin tule koskaan tapahtumaan. Ongelmat nukkumisen kanssa vain vaikeuttaa elämää ja tekee kaikesta kohtuuttoman raskasta. Enkä tiedä, miten saisin tässäkään itseäni niskasta kiinni, kun en saa ruoankaan kanssa. Ja puoliksi tiedottomana on vaikea tehdä hyviä päätöksiä; joka vkl kun kello soi, en tiedä mikä voima minut saisi myös nousemaan sieltä sängystä järkevään aikaan! Mulla on monta herätyskelloa kätkettynä huoneeseen, eikä se auta yhtään. Olen joskus kokeillut juoda energiajuomaa tunnin ennen kuin pitää nousta, ei auttanut sekään. Eikä myöskään valot, eikä musiikin päälle pistäminen, ei mikään. Toivotonta... Jos joku on keksinyt ratkaisun samanlaiseen ongelmaan, niin kertokaa ihmeessä! 

En ole vieläkään käynyt vaa'alla ja aion odottaa vielä kaksi viikkoa. Toivottavasti pysyn syömättä siihen asti ja toivottavasti edes pari kiloa on pudonnut. Nyt menen vähän ulos, etten olisi koko päivää sisällä.  

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kolmas nutripäivä...

...ja jotenkin olen selvinnyt sortumatta syömään, mutta tämä on nyt tällä kertaa ollut miljoona kertaa vaikeampaa kuin aiemmin. Tuntuu, että voisin kiipeillä seinille ruoan himossani ja varsinkin yöt on ihan kauheita. Viime yönä olin ihan poikki, mutta en vain saanut nukuttua, koska kaikki ajatukset pyöri ruoan ympärillä. Onneksi kaapeissa ei ollut mitään hyvää. Ja ihan kun tämä nutraamisen aiheuttama ruoanhimo ei olisi tarpeeksi, pitää minulla vielä olla kämppis, joka laittaa ruokaa öisin. Ilman ruokaa selviäminen olisi jo koettelemus sinällään, mutta tuhat kertaa pahempaa, kun koko asunto tulvii herkullisia ruoantuoksuja. Miten tämä voi olla näin vaikeaa?!! Katselen toisinaan sitä subilta tulevaa dieetit vaihtoon ohjelmaa ja siinä ne alipainoiset aina sanoo, että ei tee mieli ruokaa, eikä muista syödä tai vastaavaa. Sen päivän minäkin haluaisin nähdä, kun minä unohdan syödä! :D Miksi ei minun aivot voi toimia noin, miksi en minäkin pysty kokemaan ruokaa vain polttoaineena, jota on saatava elääkseen. Minä tosiaan pikemminkin elän syödäkseni, kuin syön elääkseni. En ole ollenkaan varma, että pystyn tähän nytkään, mutta jälleen kerran ainakin yritän. Pitäisi lähteä kauppaan, mutta pelkään mennä, koska en todellakaan tiedä pääsenkö sieltä ulos ilman suklaata tai jotain muuta hyvää. 

Toisaalta myös jokin pieni ääni on alkanut kuiskimaan, että onko tässä mitään järkeä. Olisiko elämäni oikeasti yhtään parempaa laihempana? Tällä nutraukselle huomaa selvästi, miten tärkeää ruoka minulle on; se on ajanvietettä, se lohduttaa, piristää, parantaa oloa ja se on minulle ystävä. Ajatus siitä luopumisesta lopuksi elämääni on säälittävän pelottava! Tietysti minulla on niin paljon ylipainoa, että se on riski terveydelle, mutta muuten, miten se muuttaisi elämääni? Koska painan niin paljon, ihoni ei voisi mitenkään palautua niin paljoa, että voisin laihanakaan käydä uimassa tai pukeutua kesällä vähiin vaatteisiin tai muutenkaan tehdä mitään, missä pitäisi vähentää vaatteita. Sosiaaliset taitoni ovat aina olleet huonot ja koska olen viettänyt vuosia yrittäen pysyä näkymättömissä, en enää edes osaa puhua ihmisille, joten tuskin saisin kovin kummoista sosiaalista elämääkään. Toisaalta voisin liikkua ulkona häpeämättä itseäni, ihmiset ei enää huomaisi olemassaoloani ja terveyteni ei enää olisi vaarassa. Ehkä siinä on riittävästi syitä laihtua. Minä vain olen aina yhdistänyt kaikki unelmani ja toiveeni laihtumiseen; aivan kuin ihan kaikki muuttuisi jos laihdun ja vasta nyt olen tajunnut, että jos laihdun, ainoa muutos on se, että laihdun. Minä en muutu sosiaalisesti lahjakkaaksi, enkä itsevarmaksi, enkä siltikään saa niitä asioita, joita olisin elämässäni halunnut. Se on varmasti järkevää ymmärtää, mutta samalla vie motivaatiota laihdutukselta. Sitten taas luulen, että pelkkä häpeästä eroon pääseminen voisi parantaa elämääni merkittävästi. Olen myös utelias näkemään, muuttuisiko luonteeni, koska aikanaan lihoessani muutuin ihan eri ihmiseksi.  Onkohan se tyttö, joka joskus olin, säilynyt hengissä vai onkohan hän tukehtunut läskeihin... Tai muuttuisinko taas joksikin ihan uudeksi ihmiseksi... 

Nyt terästäydyn ja menen sinne kauppaan! *Apua!*  

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Lipsumista ja masennusta

Masentavia uutisia jällen kerran... Nyt on meneillään tauko nutraamisesta. Torstaina kävin ostoksilla, oli muuten ihan älyttömän ihana syksyinen päivä, juuri sellainen mistä tykkään ja shoppailin koko iltapäivän. Tuli käveltyäkin ihan kiitettävästi, kun ensinnäkin jäin bussista pois ihan väärällä pysäkillä (oikeasti ihan käsittämätöntä, että Keski-Euroopan valtavissa kaupungeissa on ihan helppoa liikkua busseilla ja metroilla ja trameilla, mutta Suomen pikkukaupungeissa saa heti hiukankin vieraammissa paikoissa yrittää epätoivoisesti katsoa karttaa ja kurkkia pysäkkien pikkuruisilla kirjaimilla merkittyjä pysäkkinumeroita ja silti jäädä pois väärällä pysäkillä! Ilmeisesti selkeästi merkityt pysäkit olisi ihan liian suuri investointi liikennelaitokselle...) ja sitten vielä kävelin pidemmätkin matkat kauppojen välillä. Ilma oli ihan uskomattoman ihana, ehkä hiukan liian lämmin, mutta ihanan raikas tuuli korvasi sen. Tykkään syksystä ihan älyttömästi, se on mun suosikkivuodenaikani. 

Mutta siis, tähän laihdutukseen liittyen: olin siis ostoksilla ja pelkkä ajatuskin siitä, etten ostaisi mitään ruokaa tuntui ihan käsittämättömältä. Minun ei tehnyt mieli mitään erityistä, eikä minulla ollut nälkä, mutta ajatuskin siitä, että vain lähtisin kotiin ostamatta mitään ruokaa tuntui jostain syystä ihan kammottavalta. En tiedä miksi, mutta en vain pystynyt hillitsemään itseäni! Vaelleltuani päämäärättömästi ruokahyllyjen välissä tietämättä mitä ostaa, lopulta muistin taas ne saamarin hesepatongit ja niitähän sitten ostin, kaksin kappalein. Ja koska eihän niitä voi syödä ilman limsaa ja suklaakin olisi jälkiruokana niin hyvää, niin... En tajua mikä minua vaivaa! Ei minua haittaa se, että tekee mieli jotain ja sorrun ostamaan/syömään, koska se tuntuu normaalilta käytökseltä, mutta usein ei minun edes tee mieli mitään, mutta silti en pysty estämään itseäni. Se on tavattoman ahdistavaa, enkä tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. 

Tämä taas kerran epäonnistuminen on masentanut minut ihan täysin. Syön nyt viikonlopun normaalia ruokaa ja yritän taas aloittaa maanantaina, mutta minulla on jotenkin toivoton olo koko laihdutuksen suhteen. Ketä minä kuvittelen huijaavani, miksi ihmeessä minä nyt onnistuisin, kun tämä ei ole koskaan ennenkään onnistunut?! Ja toisaalta en voi olla ajattelematta, että onko sillä enää väliä... Olen jo yli kolmenkymmenen, nuoruuteni olen jo heittänyt käyttämättömänä hukkaan ja ne asiat, jotka ehkä laihtumisen avulla olisin saanut, jos olisin onnistunut aiemmin, ovat jo mahdottomia. Ja jos nyt onnistun, niin miten paljon pahemmilta ne tuhlatut vuodet silloin tuntuu, jos oikeasti olisinkin pystynyt siihen jo aiemminkin. Ainoa asia, joka minua laihtumisessa enää houkuttaa, on se, että olisin näkymätön ja ettei tarvitsisi koko ajan hävetä itseään, koska se on todella uuvuttavaa henkisesti. Mutta ehkä tämä vain on se, kuka/mikä minun kuuluu olla. Ehkä minun roolini elämässä on olla se kuvottava luuseri, jota katsoessaan kaikki muut saavat tuntea paremmuutta. Aion kyllä yrittää taas maanantaina, mutta en oikeasti usko, että onnistun. Enköhän minä silloin marraskuun ensimmäisenä tule häntä koipien välissä raportoimaan, että painoa on tismalleen yhtä paljon kuin viimeksikin ellei jopa enemmän... :( 

maanantai 4. lokakuuta 2010

Päivitystä...

Edelleen nutrailen, enkä ole käynyt vaa'alla. Se tuntuu nyt tällä hetkellä hyvältä ratkaisulta ja olen päättänyt, että vaaka pysyy varastossa marraskuuhun saakka. Olen syönyt tähän asti pelkkiä nutreja, mutta tänään ostin kuitua lisäksi ja se on ihan järkyttävän pahaa, sitä on todella vaikea saada alas!. Minun on erittäin vaikea saada syötyä ruokaa josta en pidä. (Jos osallistuisin pelkokertoimeen, minut saisi pudotetua pelistä vain käskemällä syömään lautasellisen kaurapuuroa! :D) En tajua, että kenen idea on ollut mainostaa kuitua herkullisena?! Ihmiset ostaa kuitua, koska -no, itsestään selvästä syystä; ei kukaan ajattele, että nyt tekee mieli jotain hyvää, joten ostanpa kuitua, koska "siitä saa herkullisen välipalan, kun sekoittaa siihen vettä!". Ja jos ajatteleekin, niin ensimmäisen sekoittelun jälkeen kyllä tietää, että ei saa! Se, että kuidusta yritetään saada hyvänmakuista vain pahentaa asiaa. Joskus olen syönyt sellaisia puristeita, jotka maistuu pahvilta ja ei niiden maku ollut minusta mitenkään vastenmielinen. Mutta tuo Bioteekin kuitu, jota ostin, koska se on paljon tehokkaampaa kuin nuo puristeet, on ihan kauhean makuista juuri siksi, että se on yritetty saada maistumaan muulta kuin pahvilta. Rasittavaa; kirjoittaisivat siihen purkkiin vain rehellisesti, että tämä on ihan hemmetin pahaa, mutta tekee hyvää ruoansulatukselle ja siksihän sitä ostetaan, joten älä valita!

Suklaanmakuiset nutri-pirtelöt alkaa ihan tosissaan kyllästyttää, jotain vaihtelua täytyisi keksiä. Täytyy tosiaan kokeilla niitä Naturdietin valmisteita, kun niissä on vähän eri makuja, kuin muissa vastaavissa. Ketoosimittatikkuja tilasin myös, että näen olenko ylipäätään ketoosissa. Olen edelleen miettinyt lääkäriin menoa, mutta toisaalta terve aikuinen saa käyttää Nuttriletteja jopa 16 viikkoa putkeen, joten tuskin tässä mitään hätää on. Ja anorektikot syö vuosikausia yhtä vähän kaloreita ennen kuin kuolevat ja näissähän pitäisi olla kaikki tarpeellinen, vitamiinit ja hivenaineet ja muut. Joskus aiemmin, kun piti aloittaa pidempiaikainen nutraaminen, yritin saada lääkäriaikaa juuri päästäkseni verikokeisiin, enkä saanut, joten pitäisi sitten varmaan keksiä joku muu syykin lääkäriin menolle. 

Olen myös yrittänyt keksiä jotain palkintoa itselleni, jos onnistun pudottamaan painoa, koska muillakin laihdutusbloggaajilla näkyy olevan palkintoja luvassa, mutta en ole keksinyt mitään. Ehkä osin siksi, etten oikeasti pysty uskomaan, että onnistuisin, kun en ole aiemminkaan onnistunut, toisaalta myös siksi, että pienempi paino olisi paras palkinto sinällään. Ajattelin kuitenkin, että jos pääsen alle sataan kiloon ennen joulua, ostan itselleni ihan uuden kauniin paidan. Kuulostaa ehkä vähän kummalliselta, mutta en edes muista, milloin olisin viimeksi ostanut sopivan kokoisen, ihan uuden vaatteen, josta aidosti pidän! Minä aina ajattelen, että on ihan turha ostaa kalliita ja kauniita vaatteita, koska ensinnäkään ei mikään näytä virtahevon päälle puettuna hyvältä ja toisaalta, koska ihan kohta minä laihdun, niin sitten se jää käyttämättä ja ostin sen turhaan...  Niinpä lähes kaikki vaatteeni on ostettu joko alennusmyynneistä tai kirpparilta ja sillä metodilla ei valikoima ole kovin suuri. Minulla on oikeastaan vain kasa mustia housuja, jotka taitaa kaikki näyttää jotakuinkin samalta ja ainoastaan muutama paita, joita vaihtelen. Yhdestäkään en oikeasti tykkää, mutta onpahan jotain päälle puettavaa. Sen lisäksi minulla on ihan älytön varasto liian pieniä vaatteita! Osa on niiltä ajoilta, kun olin itse pienempi, mutta osan olen ostanut siksi, että ne ovat olleet kirpparilla tai alennuksessa halpoja ja olen toivonut joskus mahtuvani niihin. En koskaan maksa vaatteesta, joka ei mahdu paria euroa enempää, mutta siitä huolimatta luulen, että kaapeissani (plus varastossa plus äidin varastossa plus vanhassa huoneessani kotona) on aika älyttömän summan edestä vaatteita! Ja ainakin saman verran olen vuosien varrella vienyt takaisin kirpparille, koska olen kyllästynyt vaatteeseen, johon en ole koskaan mahtunut. Mun unelma on se, että saisin käydä läpi kaikki vaatteeni ja paitsi että mahtuisin niihin kaikkein kauneimpiin, saisin heittää osan pois, koska ne vihdoin olisivat liian isoja! Toivottavasti joskus toteutuu... :) Mutta siis, ensimmäisen tavoitteeni alittamisesta saatu palkinto tulee olemaan ihan uusi, kaunis paita, jota ei ole ostettu alennuksesta tai kirpparilta! :) 

perjantai 1. lokakuuta 2010

Nälkää ja tomaattikeittoa

Nyt on sitten ensimmäinen täysnutrauspäivä meneillään, (taas!) ja nälkä ja ruoanhimo ovat ihan hirmuisia. Silloin edellisenä maanantaina oli paljon helpompaa, tänään ottaa aloitus todella koville ja harmittaa entistä enemmän se viime sunnuntain repsahtaminen. Varmaan painoakin on tullut takaisin, mutta en nyt aio käydä vaa'alla, koska en halua tietää. Tein nyt sen päätöksen, että yritän olla käymättä vaa'alla koko kuukauden. Vein vaa'ankin varmuuden vuoksi varastoon, niin en ainakaan hetken mielijohteesta pilaa suunnitelmaani. Jos sitten marraskuun ensimmäinen päivä saisin raportoida pienemmästä painosta... 

Kävin ostamassa Nutriletin tomaattikeittoa ja vasta kotona aloin katsomaan sitä pakkausta tarkemmin ja tajusin, että niissä oli jostain syystä naudanrasvaa! Yök! Onneksi en ostanut kuin yhden paketin, nyt harmittaisi muuten. No, ehkä se olisi muutenkin ollut pahaa, mutta en tajua kenen typerä ajatus on alunperinkään ollut laittaa tomaattikeittoon naudanrasvaa. Kaipaisin vain jotain vaihtelua noihin suklaapirtelöihin, mutta en pidä mistään muusta mausta. Täytyy varmaan vielä kokeilla Naturdietin ananasta ja päärynää, vaikka ne onkin paljon kalliimpia.  

torstai 30. syyskuuta 2010

Osa-aikanutrausta...

Taas kohta viikko lopussa. Olen nyt ollut alkuviikon osanutrilla, niin että olen syönyt kolme pirtelöä ja kaksi kertaa jotain muuta. Huomenna, kun on ensimmäinen lokakuuta, olisi tarkoitus siirtyä kokonaan taas nutrille ja yrittää olla sortumatta tällä kertaa. Toiveena olisi nutrata koko kuukausi, mutta ensimmäinen yritys ei lupaa hyvää sille toiveelle. Mutta ehkä kuitenkin, aion ainakin yrittää. En ole käynyt vaa'alla, koska tuntuu, että tuloksia ei ole syntynyt, enkä halua nähdä paljonko painan. Mietin jopa sitä, etten kävisi vaa'alla ennen kuin marraskuun alussa, mutta jos yhtään itseäni tunnen, niin suunnilleen viikon päästä käyn sen normaalin useamman kerran päivässä. Toisaalta olisi varmaan ihan hyvä, jos sitten (toivottavasti) näkisi kunnon pudotuksen, eikä jokainen heilahtelu masentaisi. Mulla paino vaihtelee monta kiloa samana päivänä, johtuen varmaan siitä, että mulla on tapana juoda paljon vettä ja vaikka tiedän, että se iltapaino on vain nestettä, niin silti se masentaa. 

TJ:n blogista nappasin idean tehdä virtuaalimallin itsestäni nykyisessä painossa ja tavoitepainossa. Ensimmäinen kuva on suunnilleen nykytilanne, toinen tämän hetkinen tavoite 75 kiloa ja viimeinen unelmatilanne eli 56 kiloa, jota en tosin edes kuvittele koskaan saavuttavani. Silti musta tuntuu, ettei nuo kuvat ole kovin realistisia, ensinnäkin ne on minusta ihan liian laihoja painoon nähden ja toiseksi 75 kilon ja 56 kilon välillä on liian pieni ero. Mutta jotenkin kannustavia kuitenkin... :) 

 

maanantai 27. syyskuuta 2010

Maanantai taas

Vaaka näytti aamulla 114 kg, mitä en voi ihmetellä, kun eilen sorruin syömään vähän kaikenlaista. En ole kertonut laihiksestani kenellekään, koska se olisi niin noloa, jos(/kun :( ) en taaskaan onnistu ja eilen jouduin tilanteeseen, jossa en voinut kieltäytyä. Söin yhden pienen pullan ja ajattelin, ettei se haittaa, mutta sitten päädyin kotona syömään kaikenlaista muutakin; leipää, hapankorppuja ja kaiken huipuksi suklaata. Nyt harmittaa ihan mielettömästi, mutta ei auta kuin yrittää aloittaa taas alusta. Tänään olen juonut taas pelkkiä nutreja, pää ei särje, eikä ole nälkäkään, mutta jotain hyvää tekisi mieli ihan älyttömän paljon. En tosin usko, että viime viikollakaan olin ketoosissa, koska paino putosi niin vähän; jos se ei nytkään tunnu lähtevän käyntiin, niin pitää varmaan käydä ostamassa sellaisia ketoosimittaustikkuja apteekista, että näkee onko ketoosi alkanut.

Löysin muuten illalla kolme uutista netistä, joissa jollain vastaavalla dieetillä briteissä olleet naiset olivat kuolleet! Tosin yksi heistä oli käyttänyt pussiruokia vuoden ja yksi yhdeksän kuukautta, mutta yksi vain 11 viikkoa! Tosin heillä oli todella paljon ylipainoa, eikä kuolinsyyntutkijakaan sanonut kuoleman johtuneen nimenomaan noista vähäkalorisista ruoista, mutta silti se sai hiukan huolestumaan. Ei nyt näin alussa, mutta ajatellen, että haluaisin jatkaa tätä pidempäänkin. Toisaalta minun ruokailutapani ovat aina olleet niin onnettomat, että tuskin minä nyt niin paljoa epäterveellisemmin syön kuin normaalisti. Pitää kuitenkin varmaan käydä lääkärissä, jos pystyn pidempään tällä kuurilla olemaan. 

Koiran kanssa kävin tänään lenkillä ja sitten vielä kävelin hänen kanssaan pellolla ja potkin palloa hänelle varmaan tunnin. Riittäisipä minullakin yhtä paljon energiaa kuin koirallani... Mutta ehkä joskus, jos saan nämä läskit pois tieltä.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Pikapäivitys

Edelleen olen sitkeästi nutrilla, vaikka tänään on ollut taas ihan älytön nälkä! Johtuu ehkä siitä, että nukuin niin pitkään, että join ensimmäisen pirtelön vasta puoli yhdeltä; pitäisi huomenna jaksaa herätä juomaan se normaaliin aikaan. Aamulla vaaka näytti edelleen 113,5 , mikä oli melkoinen pettymys, mutta ei tällä kertaa saanut minua syöksymään siwan karkkihyllyn suuntaan. Ehkä minussa ei ole enempää nestettä pudotettavaksi ja kaikki mikä tästä eteenpäin lähtee on läskiä. Ainakin toivottavasti... Käyn uudelleen vaa'alla maanantaiaamuna, ehkä silloin näkyisi jo vähän pienempi luku. :) 

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kolmas päivä nutraamista

Nyt on taas pää hiukan kipeä, mutta enää ei ole nälkä. Kävin aamulla vaa'alla ja se näytti 113,5 kiloa. Nestettähän se vain on, mutta silti ilahduin pienemmästä lukemasta. Tosin maailman valtamerissä uiskentelee edelleen aika monta sinivalasta, jotka painaa vähemmän kuin minä. Huomasin myös illalla kosteusvoidetta levittäessäni, että iho(läskit) tuntuu vähemmän kiinteiltä, nestettä on ilmeisesti lähtenyt sieltäkin. 

Eilen illalla olisin voinut syödä ihan mitä tahansa hyvää, ruoan himo oli ihan järjetön. Onneksi olin ennakoinut sen ja varmistanut, ettei kaapeissa ole mitään syötävää. Mulle aina illat on ehdottomasti pahinta aikaa, päivät ei ole ongelma ollenkaan. En koskaan syö päivisin mitään epäterveellistä, en lomallakaan, vaan illat on mulle se ongelma. Tykkään ihan mielettömästi lukemisesta ja siinä huomaamattaan syö enemmän kuin haluaisikaan, kun samalla lukee hyvää kirjaa. Täytyy tunnustaa, että olen viime päivinä lukenut twilight-sarjaa kuin teinityttö. Ajattelin, että pitäähän ne lukea, kun niistä on niin paljon puhuttu ja jotkut jopa kehuu niitä paremmiksi kuin Harry Potterit, joten lainasin ne vähän sillä asenteella, että nämä kuuluu yleissivistykseen. Mutta ne onkin yllättävän hyvin kirjoitettuja ja juoni on siirappisuudestaan huolimatta sen verran kiinnostava, ettei niitä pysty laskemaan kädestään. Nyt on enää viimeinen lukematta ja aloitan sen vasta viikonloppuna, että saan jotain järkevääkin tehtyä. 

Olen nyt jotenkin ihan ensimmäistä kertaa tajunnut, että ruoan pitäisi olla energiaa, jolla kehomme toimii ja jaksaa, ei hyvä ystävä tai lohtu tai palkinto, niin kuin minulle. Kun asuu hissittömän talon viidennessä kerroksessa, huomaa nyt ihan eri tavalla väsyvänsä portaissa. Toki aina ylös päästyäni puuskutan kuin höyryveturi, mutta nyt tuntuu kuin jaloissa ei vain yksinkertaisesti olisi tarpeeksi voimaa! Pohkeet kirkuu tuskasta jo kolmannessa kerroksessa ja perillä pyörryttää. Jos ajatellaan, että suomalaisen naisen keskimääräinen kuolinikä on 81 vuotta ja päivässä naisen tulisi saada energiaa noin 1800 kaloria, niin se tekee yhteensä 53 217 000 kaloria elämän aikana. Läskeinä tuo olisi noin 7096 kiloa! Mun ikäisen naisen olisi pitänyt syödä tähän mennessä 19 710 000 kaloria. Paljonkohan enemmän olen oikeasti syönyt?! Pelottaa edes ajatella... 

tiistai 21. syyskuuta 2010

Viime yönä...

...makasin hereille varmaan kaksi tuntia ja ajattelin pesto-mozzarella hesepatonkia. Ne on ihan taivaallisen hyviä! Viime talvena kulutin huomattavan paljon aikaa niiden metsästykseen, koska niitä ei oikein saa mistään ja niistäkin paikoista, mistä saa, ne on aina loppu siinä vaiheessa, kun ehdin kauppaan. Ehkä se on hyväkin, koska niissä on noin miljoona kaloria. Ja vielä parempi, etten viime yönä saanut mistään käsiini sellaista, koska en olisi mitenkään pystynyt vastustamaan. Söin sitten suruuni yksinäisen kurkkupastillin ja sain viimein nukuttua. 

Tänään ei enää ole pää kipeä, ainakaan vielä, mutta nälkä on edelleen. Eikä ole mitään suurempaa ruoan himoakaan tällä hetkellä, mutta illat ja varsinkin viikonloput ovatkin pahimpia. Toisaalta tämä tuntuu kauhean helpottavaltakin, kun ei tarvitse kuluttaa niin paljon aikaa ruokaan; ei tarvitse miettiä kaloreita, eikä proteiineja eikä sopivaa ruokailurytmiä, saa vain kolmen tunnin välein juoda pahanmakuista litkua ja unohtaa taas koko jutun seuraavaksi kolmeksi tunniksi. Mulla saattaa joskus laihduttaessa mennä monta tuntia päivässä siihen, että suunnittelen mitä syön, valmistan ruoan ja sitten vielä syön sen, nyt tähän kuluu ehkä 15 minuuttia päivässä. 

Mulla olisi nyt ajatuksena olla näillä nutreilla niin kauan kuin pystyn, sitten ihan tavallisella laihiksella ja jotain hyvää saisin seuraavan kerran vasta jouluna. Edelleen on toiveena päästä alle sataan kiloon jouluksi, toivottavasti ei ole liian suuri haave...

maanantai 20. syyskuuta 2010

Nutriletteja

Ensimmäinen päivä nutraamista menossa ja pää särkee ja on niin nälkä, että vatsaa särkee niin kovasti, että selkääkin särkee. Mutta en aio luovuttaa, nyt aion ainakin kahdesta viikosta selviytyä. Tosin kävin ostamassa palan vesimelonia illaksi, ajattelin, ettei siinä varmaan ole niin paljoa kaloreita, että haittaisi. Eikä elimistöni vielä ensimmäisenä päivänä mene ketoosille kuitenkaan, niin tuskin pala melonia haittaa. Huomenna en sitten syö mitään ekstraa. Syön nyt pelkästään noita suklaapirtelöitä, koska se on ainoa maku, jota saan vaivatta juotua, muut eivät pahan makunsa takia mene millään alas. Tosin se uusi tomaattikeitto houkuttelee, koska tykkään oikeastakin tomaattikeitosta, mutta jos se onkin niin pahaa, että menee vain rahat hukkaan ja lakkaan tykkäämästä tavallisestakin tomaattikeitosta lopuksi elämäkseni. Ehkä jos pystyn jatkamaan näiden kahden viikon jälkeen, niin kokeilen sitä.  En jaksa odottaa, että nämä alkupäivät menee ohi ja olo paranee...

lauantai 18. syyskuuta 2010

Alussa jälleen

Kaksi viikkoa herkuttelua ja tänä aamuna vaaka näytti taas kerran 115. Voi masennus... Ne oli ne hemmetin perunalastut! Vaikka ne ei edes maistuneet kovin hyviltä, niin seuraavana päivänä oli kuitenkin ihan kauhea himo saada jotain suolaista ja siitä se sitten lähti taas... Mun on vain aivan pakko pitää ihan täyttä nollalinjaa kaiken herkuttelun suhteen, koska kohtuus on minulle ilmeisesti tuntematon käsite. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla olin vuoden syömättä mitään hyvää ja olin jo tottunut siihen, kunnes sitten kerran kaupassa ajattelin, että voisin ostaa jotain ihan pientä hyvää. Ostin sellaisen pienen sokerittoman karkkiaskin, jossa oli ehkä 30 grammaa karkkeja, eikä ne olleet edes hyviä. Mutta seuraavana päivänä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin perunalastuja! Lopulta illalla annoin periksi. Ja seuraavana iltana ja sitä seuraavana... Olen kai tavallaan kuin alkoholisti tai narkkari, ei ole pelkästään kyse siitä, että herkut maistuu hyvältä tai että tunnesyön, vaan tulee aikoja, jolloin en vain koe mahtavani itselleni mitään. Hypin seinille, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin karkkeja tai perunalastuja, eikä minulla ole itsekuria kestää sitä. Ongelmaa pahentaa se, että tiedän, että jos kaupat ehtivät menemään kiiinni, joudun kestämään aamuun asti. Ulkomailla asuessani oli helpompaa, koska kaupat oli auki koko yön ja täytyi pystyä vastustamaan vain hetki kerrallaan. Täällä Suomessa on se hetki noin varttia vaille kymmenen, jolloin pitää päättää kestänkö aamuun vai annanko periksi. Useimmiten annan periksi, vaikka silloin muualla asuessani en varmaan koskaan lähtenyt aamuyöllä kauppaan vain siksi, etten kestänyt ilman ruokaa. Tosin usein kävin muuten yöllä kaupassa, koska se oli jotenkin niin erikoista shoppailla ruokaa neljältä aamulla. 

Koska tästä mun laihdutuksestani ei nyt oikein tule mitään, joudun nyt vähäksi aikaa luopumaan kaikesta ruoasta saadakseni kunnon alun jälleen uuteen yritykseen. Kävin ostamassa parin viikon annoksen Nutrilettia ja toiveena olisi, että pystyisin jatkamaan vielä senkin jälkeen ainakin viikon. Maanantaiaamuna olisi tarkoitus aloittaa. Jo valmiiksi kauhistuttaa ne hirveät ensimmäiset päivät... Olen ollut kahdesti onnistuneesti pari viikkoa nutrilla ja sen lisäksi olen yrittänyt aloittaa monen monta kertaa, mutta ne kerrat on kaatuneet siihen ensimmäisen tai toisen päivän nälkään ja ruoan himoon. Mutta nyt olen niin kyllästynyt itseeni ja ongelmiini, että oikeastaan jopa uskon, että pystyn tähän. No, ainakin ne kaksi viikkoa. Tulen maanantaina kertoilemaan, miten olen kestänyt ensimmäisen päivän. :) 


maanantai 30. elokuuta 2010

Voi tätä viikonloppua...

Kävin viikonloppuna kotona ja äiti oli ostanut minulle pussin perunalastuja ja ison karkkipussin. Ensin sanoin, etten voi syödä niitä, mutta lopulta en enää muuta ajatellutkaan kuin niitä kaapissa odottavia herkkuja ja söin ne. Suklaakarkit oli taivaallisen hyviä, perunalastut ei maistuneet miltään! Olen ennenkin huomannut saman ilmiön; kun pitkän ajan jälkeen syö perunalastuja, ne eivät olekaan hyviä. Jos nyt saisin oltua ilman ainakin jouluun asti. 

En ole uskaltautunut vaa'alle, kun ihan varmasti olen taas lihonut tämän viikonlopun jälkeen. Mutta ensi viikolla alkaa syyskuu ja minä yritän aloittaa ihan tosissaan kunnon dieetin. Ei enää lipsumista karkkeihin tai muihin herkkuihin, enemmän proteiineja, liikuntaa ainakin pari kertaa viikossa... Toivottavasti onnistuu. Koska tiedän, etten mitenkään pysty pääsemään alle 90 kilon ennen joulua, uusi tavoitteeni on alle 100 kiloa. Ja aion sen myös saavuttaa, vaikka joutuisin tekemään mitä! Nelisen kiloa kuukaudessa eli kilo viikossa pitäisi vielä olla realistisesti saavutettavissa... 

perjantai 27. elokuuta 2010

Taas puoli kiloa!

Söin kahtena päivänä peräkkäin ranskalaisia ja majoneesia ja silti aamulla vaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän! Kiva juttu! Tänään olin jotenkin kauhean ruokahaluton koko päivän, mikä on kirjoittamisen arvoinen asia, koska minä en koskaan ole ruokahaluton! Oli kauhea nälkä, mutta minun ei tehnyt mieli kerrassaan mitään, edes mikään herkku ei houkutellut. Lopulta sitten lähdin koiran kanssa metsään ja söimme mustikoita ja puolukoita vatsat täyteen. Löysin jopa muutaman kanttarellin, joten teen niistä jotain hyvää huomenna. Kävelimme varmaan puolitoista tuntia, joten kerrankin tuli harrastettua kunnolla liikuntaa. Joskin aika rauhallista liikuntaa, kun pysähtelimme syömään mustikoita ja nuuskimaan puskia. Koirani siis hoisi tuon puskien nuuskimisen, en minä.  

Myönnän, että olen edelleen kauhean laiska liikkumaan. Usein korvaan koiran lenkinkin viemällä hänet lähellä olevalle pellolle juoksemaan ja heittelen hänelle frisbeetä liikunnaksi. Koira kyllä taitaa tykätä siitä enemmän kuin perinteisestä lenkistä, mutta minua pellolla seisoskelu ei paljoa auta. Pitäisi saada itseään niskasta kiinni ja lähteä lenkille joka päivä!

Tuolla kommenteissa juttelin Kristiinan kanssa siitä, miten ihmiset näkee lihavat ihmiset ja mitä meistä ajatellaan. Usein kuulee ainakin kommentteja, että lihavat on laiskoja ja tyhmiä ja likaisia. Totta puhuen minä kyllä olen aika laiska, mutta en tyhmä, enkä epäsiisti. Sen tavallaan tajuan, miksi ihmiset olettavat lihavien olevan laiskoja, mutta mihin tuo tyhmyys ja likaisuus perustuu? Mulle on jäänyt elävästi mieleen, kun yliopistossa oli eräs luennoitsija, jonka pitämään seminaariin osallistuin, jossa piti tehdä kirjallinen työ. Hän oli suorastaan ällistynyt siitä, että työni oli hyvä. Hän ei voinut lakata kummastelemasta asiaa ja lopulta sanoi, että "ei hän pahalla, mutta oletin, kun sinä..." Sitten hän vilkaisi vartaloani ja punastui. Yritti takellella jotain muuta, mutta tarkoitus tuli selväksi. Eikä hän ole ainoa, jonka kanssa olen törmännyt samaan asenteeseen. Tosin iltalehdessä sanottiin, että lihavuus laskee älykkyysosamäärää, mutta siinäkin oli käsittääkseni kyseessä vain pieni vaikutus ja tuskin ihmiset ajattelee noin rationaalisesti. Mietin vain, että mistä tuo mielleyhtymä on peräisin, että lihavat on tyhmiä.

Suomi myös tuntuu olevan poikkeuksellisen läskirasistinen maa. Olen asunut joskus ulkomailla ja siellä oli ihan erilaista, siellä tunsin itseni enemmän ihmiseksi, kuin koskaan täällä. Suomessa saatetaan ihan kadullakin vittuilla läskeistä ja moni ihminen ei esimerkiksi halua tulla nähdyksi lihavan ihmisen seurassa. Nekin jotka ei inhoa tai koe läskejä vastenmielisinä, säälivät. Vain hyvin pieni osa ihmisistä suhtautuu neutraalisti. Olen usein miettinyt, että jos onnistuisin laihduttamaan, niin miten sitten suhtautuisin ihmisiin, kun koko ajan tietäisin, että he kohtelisivat minua eri tavalla, jos olisin yhä lihava. Tai miltä se eri tavalla kohtelu tuntuisi. Tai kuinka paljon minä vain kuvittelen, koska häpeän itse ylipainoani, ehkä suurin osa ihmisistä ei inhoakaan tai sääli minua... Tiedän jo nyt, ettei minusta enää koskaan tule sitä samaa ihmistä, joka olin ennen lihomista, mutta olen utelias tietämään, mitä persoonalleni tapahtuu, jos en enää jonain päivänä joudu häpemään kilojani. Vai pysyykö häpeä... Toivottavasti saan senkin joskus tietää!  

maanantai 23. elokuuta 2010

Viimeinen yritys

Olen lueskellut parina viime päivänä blogeja, joissa ihmiset ovat käyneet laihdutusleikkauksessa ja alkanut miettimään sitä vaihtoehtona. Ajattelen, että jos en nytkään onnistu, niin sitten täytyy alkaa etsimään muita keinoja. Päätin aikoinaan, että jos en onnistu laihtumaan siihen mennessä kun olen 30, tapan itseni. Luonnollisestikaan en sitä tehnyt, kun tässä edelleen kirjoitan, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, miten järjetöntä minun on olla elossa lihavana. Hengitän ja kävelen ja toimin ulkoisesti kuin ihminen, mutta en elä. Muistan vuosien vaihtumisen lähinnä siitä, missä olen asunut, mitään merkittävää ei ole tapahtunut. Viimeksi minulle tapahtui jotain merkittävää vuonna 2008 ja sekin oli läheisen kuolema. Jotain mukavaa suurta merkittävää asiaa ei aikoinaan yliopistoon pääsemisen lisäksi ole tapahtunut koskaan! Elämä ennen läskejä oli kyllä ihan mukavaa, mutta ei siinäkään mitään valtavia huippukohtia ollut. 

Olen suhtautunut melko negatiivisesti ajatukseen leikkauksesta, koska ensinnäkin ruoka on paras ystäväni ja menettäisin sen ikuisiksi ajoiksi, mutta myös leikkauksen riskien takia. Mutta toisaalta, mitä menetettävää minulla enää on? Elämäni? Mikä elämä?! Jos riskeeraamalla "elämäni" voisin saada Elämän, ehkä se on sen arvoista. Mutta nyt kuitenkin aion vielä viimeisen kerran yrittää laihduttaa ihan perinteisen menetelmin. 

Tiedän, ettei minun pitäisi antaa läskeille niin suurta merkitystä, mutta en voi sille mitään. Olen yrittänyt muuttaa ajatteluani, mutta häpeä vie aina voiton. Vältän julkisia paikkoja, en helposti puhu ihmisille, koska pelkään, että he kokevat sen epämiellyttäväksi, en tee mitään, koska ajattelen, että asioiden kokeminen läskinä ei ole minkään arvoista. Tiedän, ettei suurin osa muista ihmisistä tee lihavuudestaan näin valtavaa ongelmaa, mutta minä en vain mahda sille mitään! Elämäni pyörii läskien ympärillä ja laihdutusyritysten ympärillä ja häpeämisen ympärillä. Ja joskus pelkään, ettei se muutu koskaan, ei sittenkään vaikka onnistuisinkin laihtumaan, koska lihavan ihmisen persoonani ei koskaan muutu. Pelkään, että tuntisin itseni läskiksi vaikka painaisin 50 kiloa! No, toivon, että joskus tulee se päivä, että näen vaikuttaako laihtuminen persoonaani. 

Ihan asiasta toiseen; osaako muuten joku neuvoa, että miten pystyn liittymään muiden ihmisten blogien lukijaksi ilman, että näkyviin läjähtää suunnilleen kaikki henkilötietoni syntymästä tähän päivään saakka? Yritin yksi päivä lisäillä muiden blogeja, että olisi helpompi niitä lukea, mutta ilmeisesti koska minulla on gmail osoite omalla nimelläni, en pystynyt lisäämään itseäni muiden blogien lukijaksi pelkillä nimikirjaimilla. Tietääkö joku miten se onnistuu? 



lauantai 21. elokuuta 2010

Puoli kiloa...

...vähemmän viime punnituksesta. Nyt olen taas tuossa 113:ssa, jonka tuo tickerikin näyttää. Kaksi kiloa kahdessa kuukaudessa, onpas saavutus... 

Olen viime aikoina miettinyt paljon lihomistani. Kuten jo aiemmin kerroin, niin lihoin paljon todella lyhyessä ajassa ja olen jälkeenpäin yrittänyt keksiä syytä siihen. Olin siihen asti ollut vuosia samanpainoinen ilman että edes ajattelin asiaa tai syömisiäni. Mutta kun koulu loppui ja menin töihin, niin yhtäkkiä aloin lihoa valtavasti ja sen jälkeen elämä on ollut yhtä kamppailua painon kanssa. Enkä oikein ymmärrä miksi. Luulisi, että jonkinlaista aktiivisuuttakin sisältävä työ kuluttaisi enemmän kaloreita kuin koulussa istuminen. Ainoa asia mikä muuttui syömisessäni oli se, etten enää syönyt kouluruokaa päivällä, vaan otin eväät mukaan töihin, mutta nekin oli mielestäni terveellistä ruokaa, ruisleipää ja muuta. Mikä ero tuossa muka on, että onko päivät koulussa vai töissä; miksi painon pitäminen kurissa muuttui niin vaikeaksi?! Olen yrittänyt miettiä pääni puhki syytä, mutta en keksi mitään mikä voisi aiheuttaa tuon muutoksen. 

Olen myös miettinyt, että pitäisi varmaan alkaa ottamaan jonkinlaisia mittoja itsestään, että näkisi mistä niitä kiloja lähtee, jos niitä nyt alkaa lähtemään. Silloin yhdellä ainoalla kerralla, kun laihdutin onnistuneesti, oli myös silloin aloituspainoni 115 ja silloin housuni olivat niin tiukkoja, että niissä liikkuminen oli kuin olisi ollut robotti; jalat ei taipuneet ja sai koko ajan vetää mahaa sisään, ettei vetskarit poksahtaneet. Minulla on edelleen nuo housut olemassa ja käytän niitä tietysti taas, mutta nyt ne ei ole yhtään kireät, vaan ihan sopivat. Onkohan ne venyneet vai olisinkohan kiinteytynyt... Mun unelma on, että joskus vihdoin nuo housut ja liian isoja ja on pakko(!) mennä ostamaan pienempiä housuja, kun vanhat putoaa jalasta. Silloin aiemmin pystyin kuitenkin käyttämään noita housuja vielä suunnilleen 90 kiloisena, vaikka ne olivatkin väljiä, joten ehkä se hetki koittaa vasta jossain noin 80 kilossa. Jos sinne joskus pääsen. 

Sinä ainoana onnistuneena laihdutuskertana olin alusta asti varma, että nyt onnistun, nyt tästä tulee jotain. Nyt en pääse siihen tunteeseen, nyt tuntuu kuin minulla ei olisi toivoakaan koskaan laihtua. Miksi se onnistuisi nyt, kun se ei ole koskaan aiemminkaan onnistunut?! Ja toisaalta; jos se onnistuu nyt, niin kaikki nämä läskeihin tuhlatut vuodet tuntuu vieläkin turhemmilta. Ja kun minulla on niin paljon laihdutettavaa, tuntuu tämä urakka ihan loputtomalta... Luen monen muunkin ihmisen laihdutusblogia ja ihmiset tuntuu elävän ja laihduttavan samalla. Mulla on koko ajan tunne (ja on aina ollut, koko lihavan elämäni ajan), että minun elämäni alkaa sitten kun olen laihtunut. Mutta millainen se elämä voisi enää olla, vaikka laihtuisinkin, kun kaikki nämä vuodet on vain kuluneet ohi ilman, että olen käyttänyt niitä mitenkään... Eikä voi kuin edelleen kysyä, että miten tämä tapahtui; miksi en saanut sitä lihomista pysähtymään ensimmäisen viiden kilon jälkeen tai ensimmäisen kymmenen kilon jälkeen?! 

torstai 19. elokuuta 2010

Nopea päivitys

Kävin aamulla vaa'alla ja vaaka näytti samaa lukemaa kuin ennenkin. Hitto! Eikö tästä taaskaan tule mitään... :/ En kuitenkaan ole syönyt karkkia tai muuta "hyvää", joten se kai on hyvä juttu, mutta liikaa ruokaa kai sitten... Vaikka ei minusta ole siltä tuntunut. Laitan nyt kaiken toivoni siihen, että kun loma loppuu, niin saan itseäni niskasta kiinni. Valitettavasti se 90 kiloon pääseminen jouluksi alkaa näyttää hyvin epätodennäköiseltä... 

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Aamulla...

...kävin taas vaa'lla ja ilmeisesti en ole laihtunut yhtään. Sanon ilmeisesti, koska huomasin sellaisen jutun, että vaaka näyttää eri lukemaa eri paikoissa. Siinä vaatekaapin vieressä, missä yleensä punnitsen itseni, en ollut laihtunut yhtään, mutta parvekkeen oven vieressä olikin pudonnut kilo! Keittiössä taas en kokeile enää koskaan, siellä olin mukamas lihonut puolitoista kiloa! Ilmeisesti lattiani on vähän vino tai jotain vastaavaa. Myös matolla sain eri lukeman, kuin paljaalla lattialla.

Alkaa myös heräämään ajatus, että pitäisikö mun muuttaa tämä minun blogini aihe, kun tämän piti käsitellä laihtumista, mutta kun sitä ei nyt näy tapahtuvan...:D Kyllä tämä vielä tästä lähtee... 

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ostaa erilainen vaaka. Tuo nykyinen näyttää painon puolen kilon tarkkuudella, mutta olen alkanut haaveilla sellaisesta, joka näyttäisi sadat grammat ja josta näkisi myös rasvaprosentin. Mulle tarkempi vaaka olisi hyvä, koska helposti masennun ja annan periksi, jos en ole laihtunut yhtään. Jos laihtuisi vaikka 100 grammaa joka päivä, se olisi 36,5 kiloa vuodessa ja se olisi kai ihan ok. Ainakin mulle, kun useimpina elämäni vuosina suunta on ollut päinvastainen. 

Ja se suunniteltu Atkins ei nyt suju ollenkaan. Tein ison pellillisen täytettyjä paprikoita, joissa on sisällä riisiä, mikä ei kai sekään kuulu Atkinsin ruokavalioon...  Sain joskus sellaisia täytettyjä paprikoita, joissa oli kik-herneitä ja ne oli ihan älyttömän hyviä, mutta en ole onnistunut löytämään reseptiä. Ne oli vähän tulisia, niissä kai oli jonkinlainen kastike niiden herneiden kanssa. Jos joku osaa vinkata reseptin, niin olisi kiva kuulla. 

Mutta ehkä ensi kerralla saan raportoida pienemmästä painosta. Toivottavasti! 




lauantai 7. elokuuta 2010

Läskivihaa ilmassa...

Nyt en ole uskaltautunut käymään vaa'alla, joten en tiedä, miten menee painon suhteen. Piti kuitenkin alkaa kirjoittamaan, kun eksyin suomi24:n "laatu"keskustelujen pariin ja silmiini osui lihavuuteen ja naisen vartalon epätäydellisyyteen liittyviä keskusteluja. Miehet ei tosiaan pahemmin anna armoa virheille naisen kropassa, mikä nyt ei mikään yllätys olekaan, mutta silmiini osui kommentti joka oli osoitettu jo laihtuneelle naiselle. Siinä mies vertasi naista suljetulla osastolla olevaan mielenterveysongelmaiseen alkoholistiin; olisivat kuulemma sopiva pari, kun mies pääsee avohoitoon. Tiedänhän minä, mitä miehet ajattelee ylipainoisista naisista, mutta silti tuo kommentti ja ne muut lähes vastaavat saivat aikaan kurjan olon. Toisaalta on raskasta olla jokin vastenmielinen hylkiö ja halveksunnan kohde, mutta toisaalta ajattelen myös, että laihdutan saadakseni noiden ihmisten hyväksynnän(vaikka en saisikaan, kun entinen läski on ihan yhtä paha kuin edelleen läski) ja tunnen itseni vielä säälittävämmäksi. En tietenkään täysin laihduta siksi, mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei osasyynä ole toive lakata olemasta niin kuvottava ja halveksittu ihmisten silmissä. Vaikka sitten laihana en haluaisi olla noiden ihmisten kanssa missään tekemisissä.
Ja minua myös masentaa se, että tiedän, että vaikka laihdutan, niin silti minulla on ruma vartalo. Samaiseen keskusteluun linkitettiin kuva naisesta, joka on laihtunut suunnilleen yhtä paljon kuin mulla on tavoitteena: 
http://bariatrictimes.com/wp-content/colwell-figure-1.jpg 
Mieluummin olen kyllä lihava, kuin näytän tuolta! Ei voi kuin kysyä itseltään, miksi en puhaltanut peliä poikki, kun kilot alkoi kertyä. Joo, suklaa ja sipsit maistui hyviltä, mutta elämä olisi maistunut paremmalta. Nyt söin itseltäni sen mahdollisuuden. 

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Tänään...

...aamulla uskaltauduin taas vaa'alle ja oli tullut kilo takaisin. :/ Masentavaa! Huomasin myös, että on kauhean vaikea päättää mitä söisin. Ravasin koko päivän ensin jääkaapilla ja ruokakaapilla ja kaikki mitä sieltä olisi löytynyt pelkästään ällötti ja yritin keksiä, että mitä terveellistä voisin hakea kaupasta, enkä keksinyt mitään ja sitten lopulta viiden aikaan tein nälissäni ison annoksen pastaa ja pastakastiketta. Se siitä Atkinsista... Nyt on edelleen huono olo ylensyönnin takia. 

En vain oikeasti tiedä, että miten pitäisi syödä saadakseen täysipainoisesti ja sopivassa suhteessa kaikkea. Tiedän rahkan olevan hyvä valinta laihduttajille, mutta kun se on mun ainoa kunnon proteiinilähteeni, sitä alkaa jo pursua korvistakin ulos! Mä niin kadehdin jotain julkkiksia, joilla on varaa palkata oma kokki ja traineri hoitamaan kaikki ajattelupuoli laihdutuksesta; olisi ihanaa, kun vain saisi tehdä niin kuin he sanovat ja paino putoaisi. 

Lukiko kukaan muuten iltalehdestä(verkkoversiosta), kun joku tyttö kertoi laihtuneensa 20 kiloa kahdessa kuukaudessa?!! Eikä ollut kuulemma edes vaikeaa! Mulle 20 kiloa vuodessakin olisi jo ihan valtava saavutus, jonka en edes usko toteutuvan. Ihan uskomaton juttu... 

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?! Kaikki vain hokee, että eihän laihdutus ole ollenkaan vaikeaa, syöt vain vähemmän kuin kulutat jne. Mutta kun ei se oikeasti ole niin yksinkertaista, ei ainakaan mulle... 

Ehkä huomenna. Huoh! :(