maanantai 30. elokuuta 2010

Voi tätä viikonloppua...

Kävin viikonloppuna kotona ja äiti oli ostanut minulle pussin perunalastuja ja ison karkkipussin. Ensin sanoin, etten voi syödä niitä, mutta lopulta en enää muuta ajatellutkaan kuin niitä kaapissa odottavia herkkuja ja söin ne. Suklaakarkit oli taivaallisen hyviä, perunalastut ei maistuneet miltään! Olen ennenkin huomannut saman ilmiön; kun pitkän ajan jälkeen syö perunalastuja, ne eivät olekaan hyviä. Jos nyt saisin oltua ilman ainakin jouluun asti. 

En ole uskaltautunut vaa'alle, kun ihan varmasti olen taas lihonut tämän viikonlopun jälkeen. Mutta ensi viikolla alkaa syyskuu ja minä yritän aloittaa ihan tosissaan kunnon dieetin. Ei enää lipsumista karkkeihin tai muihin herkkuihin, enemmän proteiineja, liikuntaa ainakin pari kertaa viikossa... Toivottavasti onnistuu. Koska tiedän, etten mitenkään pysty pääsemään alle 90 kilon ennen joulua, uusi tavoitteeni on alle 100 kiloa. Ja aion sen myös saavuttaa, vaikka joutuisin tekemään mitä! Nelisen kiloa kuukaudessa eli kilo viikossa pitäisi vielä olla realistisesti saavutettavissa... 

perjantai 27. elokuuta 2010

Taas puoli kiloa!

Söin kahtena päivänä peräkkäin ranskalaisia ja majoneesia ja silti aamulla vaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän! Kiva juttu! Tänään olin jotenkin kauhean ruokahaluton koko päivän, mikä on kirjoittamisen arvoinen asia, koska minä en koskaan ole ruokahaluton! Oli kauhea nälkä, mutta minun ei tehnyt mieli kerrassaan mitään, edes mikään herkku ei houkutellut. Lopulta sitten lähdin koiran kanssa metsään ja söimme mustikoita ja puolukoita vatsat täyteen. Löysin jopa muutaman kanttarellin, joten teen niistä jotain hyvää huomenna. Kävelimme varmaan puolitoista tuntia, joten kerrankin tuli harrastettua kunnolla liikuntaa. Joskin aika rauhallista liikuntaa, kun pysähtelimme syömään mustikoita ja nuuskimaan puskia. Koirani siis hoisi tuon puskien nuuskimisen, en minä.  

Myönnän, että olen edelleen kauhean laiska liikkumaan. Usein korvaan koiran lenkinkin viemällä hänet lähellä olevalle pellolle juoksemaan ja heittelen hänelle frisbeetä liikunnaksi. Koira kyllä taitaa tykätä siitä enemmän kuin perinteisestä lenkistä, mutta minua pellolla seisoskelu ei paljoa auta. Pitäisi saada itseään niskasta kiinni ja lähteä lenkille joka päivä!

Tuolla kommenteissa juttelin Kristiinan kanssa siitä, miten ihmiset näkee lihavat ihmiset ja mitä meistä ajatellaan. Usein kuulee ainakin kommentteja, että lihavat on laiskoja ja tyhmiä ja likaisia. Totta puhuen minä kyllä olen aika laiska, mutta en tyhmä, enkä epäsiisti. Sen tavallaan tajuan, miksi ihmiset olettavat lihavien olevan laiskoja, mutta mihin tuo tyhmyys ja likaisuus perustuu? Mulle on jäänyt elävästi mieleen, kun yliopistossa oli eräs luennoitsija, jonka pitämään seminaariin osallistuin, jossa piti tehdä kirjallinen työ. Hän oli suorastaan ällistynyt siitä, että työni oli hyvä. Hän ei voinut lakata kummastelemasta asiaa ja lopulta sanoi, että "ei hän pahalla, mutta oletin, kun sinä..." Sitten hän vilkaisi vartaloani ja punastui. Yritti takellella jotain muuta, mutta tarkoitus tuli selväksi. Eikä hän ole ainoa, jonka kanssa olen törmännyt samaan asenteeseen. Tosin iltalehdessä sanottiin, että lihavuus laskee älykkyysosamäärää, mutta siinäkin oli käsittääkseni kyseessä vain pieni vaikutus ja tuskin ihmiset ajattelee noin rationaalisesti. Mietin vain, että mistä tuo mielleyhtymä on peräisin, että lihavat on tyhmiä.

Suomi myös tuntuu olevan poikkeuksellisen läskirasistinen maa. Olen asunut joskus ulkomailla ja siellä oli ihan erilaista, siellä tunsin itseni enemmän ihmiseksi, kuin koskaan täällä. Suomessa saatetaan ihan kadullakin vittuilla läskeistä ja moni ihminen ei esimerkiksi halua tulla nähdyksi lihavan ihmisen seurassa. Nekin jotka ei inhoa tai koe läskejä vastenmielisinä, säälivät. Vain hyvin pieni osa ihmisistä suhtautuu neutraalisti. Olen usein miettinyt, että jos onnistuisin laihduttamaan, niin miten sitten suhtautuisin ihmisiin, kun koko ajan tietäisin, että he kohtelisivat minua eri tavalla, jos olisin yhä lihava. Tai miltä se eri tavalla kohtelu tuntuisi. Tai kuinka paljon minä vain kuvittelen, koska häpeän itse ylipainoani, ehkä suurin osa ihmisistä ei inhoakaan tai sääli minua... Tiedän jo nyt, ettei minusta enää koskaan tule sitä samaa ihmistä, joka olin ennen lihomista, mutta olen utelias tietämään, mitä persoonalleni tapahtuu, jos en enää jonain päivänä joudu häpemään kilojani. Vai pysyykö häpeä... Toivottavasti saan senkin joskus tietää!  

maanantai 23. elokuuta 2010

Viimeinen yritys

Olen lueskellut parina viime päivänä blogeja, joissa ihmiset ovat käyneet laihdutusleikkauksessa ja alkanut miettimään sitä vaihtoehtona. Ajattelen, että jos en nytkään onnistu, niin sitten täytyy alkaa etsimään muita keinoja. Päätin aikoinaan, että jos en onnistu laihtumaan siihen mennessä kun olen 30, tapan itseni. Luonnollisestikaan en sitä tehnyt, kun tässä edelleen kirjoitan, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, miten järjetöntä minun on olla elossa lihavana. Hengitän ja kävelen ja toimin ulkoisesti kuin ihminen, mutta en elä. Muistan vuosien vaihtumisen lähinnä siitä, missä olen asunut, mitään merkittävää ei ole tapahtunut. Viimeksi minulle tapahtui jotain merkittävää vuonna 2008 ja sekin oli läheisen kuolema. Jotain mukavaa suurta merkittävää asiaa ei aikoinaan yliopistoon pääsemisen lisäksi ole tapahtunut koskaan! Elämä ennen läskejä oli kyllä ihan mukavaa, mutta ei siinäkään mitään valtavia huippukohtia ollut. 

Olen suhtautunut melko negatiivisesti ajatukseen leikkauksesta, koska ensinnäkin ruoka on paras ystäväni ja menettäisin sen ikuisiksi ajoiksi, mutta myös leikkauksen riskien takia. Mutta toisaalta, mitä menetettävää minulla enää on? Elämäni? Mikä elämä?! Jos riskeeraamalla "elämäni" voisin saada Elämän, ehkä se on sen arvoista. Mutta nyt kuitenkin aion vielä viimeisen kerran yrittää laihduttaa ihan perinteisen menetelmin. 

Tiedän, ettei minun pitäisi antaa läskeille niin suurta merkitystä, mutta en voi sille mitään. Olen yrittänyt muuttaa ajatteluani, mutta häpeä vie aina voiton. Vältän julkisia paikkoja, en helposti puhu ihmisille, koska pelkään, että he kokevat sen epämiellyttäväksi, en tee mitään, koska ajattelen, että asioiden kokeminen läskinä ei ole minkään arvoista. Tiedän, ettei suurin osa muista ihmisistä tee lihavuudestaan näin valtavaa ongelmaa, mutta minä en vain mahda sille mitään! Elämäni pyörii läskien ympärillä ja laihdutusyritysten ympärillä ja häpeämisen ympärillä. Ja joskus pelkään, ettei se muutu koskaan, ei sittenkään vaikka onnistuisinkin laihtumaan, koska lihavan ihmisen persoonani ei koskaan muutu. Pelkään, että tuntisin itseni läskiksi vaikka painaisin 50 kiloa! No, toivon, että joskus tulee se päivä, että näen vaikuttaako laihtuminen persoonaani. 

Ihan asiasta toiseen; osaako muuten joku neuvoa, että miten pystyn liittymään muiden ihmisten blogien lukijaksi ilman, että näkyviin läjähtää suunnilleen kaikki henkilötietoni syntymästä tähän päivään saakka? Yritin yksi päivä lisäillä muiden blogeja, että olisi helpompi niitä lukea, mutta ilmeisesti koska minulla on gmail osoite omalla nimelläni, en pystynyt lisäämään itseäni muiden blogien lukijaksi pelkillä nimikirjaimilla. Tietääkö joku miten se onnistuu? 



lauantai 21. elokuuta 2010

Puoli kiloa...

...vähemmän viime punnituksesta. Nyt olen taas tuossa 113:ssa, jonka tuo tickerikin näyttää. Kaksi kiloa kahdessa kuukaudessa, onpas saavutus... 

Olen viime aikoina miettinyt paljon lihomistani. Kuten jo aiemmin kerroin, niin lihoin paljon todella lyhyessä ajassa ja olen jälkeenpäin yrittänyt keksiä syytä siihen. Olin siihen asti ollut vuosia samanpainoinen ilman että edes ajattelin asiaa tai syömisiäni. Mutta kun koulu loppui ja menin töihin, niin yhtäkkiä aloin lihoa valtavasti ja sen jälkeen elämä on ollut yhtä kamppailua painon kanssa. Enkä oikein ymmärrä miksi. Luulisi, että jonkinlaista aktiivisuuttakin sisältävä työ kuluttaisi enemmän kaloreita kuin koulussa istuminen. Ainoa asia mikä muuttui syömisessäni oli se, etten enää syönyt kouluruokaa päivällä, vaan otin eväät mukaan töihin, mutta nekin oli mielestäni terveellistä ruokaa, ruisleipää ja muuta. Mikä ero tuossa muka on, että onko päivät koulussa vai töissä; miksi painon pitäminen kurissa muuttui niin vaikeaksi?! Olen yrittänyt miettiä pääni puhki syytä, mutta en keksi mitään mikä voisi aiheuttaa tuon muutoksen. 

Olen myös miettinyt, että pitäisi varmaan alkaa ottamaan jonkinlaisia mittoja itsestään, että näkisi mistä niitä kiloja lähtee, jos niitä nyt alkaa lähtemään. Silloin yhdellä ainoalla kerralla, kun laihdutin onnistuneesti, oli myös silloin aloituspainoni 115 ja silloin housuni olivat niin tiukkoja, että niissä liikkuminen oli kuin olisi ollut robotti; jalat ei taipuneet ja sai koko ajan vetää mahaa sisään, ettei vetskarit poksahtaneet. Minulla on edelleen nuo housut olemassa ja käytän niitä tietysti taas, mutta nyt ne ei ole yhtään kireät, vaan ihan sopivat. Onkohan ne venyneet vai olisinkohan kiinteytynyt... Mun unelma on, että joskus vihdoin nuo housut ja liian isoja ja on pakko(!) mennä ostamaan pienempiä housuja, kun vanhat putoaa jalasta. Silloin aiemmin pystyin kuitenkin käyttämään noita housuja vielä suunnilleen 90 kiloisena, vaikka ne olivatkin väljiä, joten ehkä se hetki koittaa vasta jossain noin 80 kilossa. Jos sinne joskus pääsen. 

Sinä ainoana onnistuneena laihdutuskertana olin alusta asti varma, että nyt onnistun, nyt tästä tulee jotain. Nyt en pääse siihen tunteeseen, nyt tuntuu kuin minulla ei olisi toivoakaan koskaan laihtua. Miksi se onnistuisi nyt, kun se ei ole koskaan aiemminkaan onnistunut?! Ja toisaalta; jos se onnistuu nyt, niin kaikki nämä läskeihin tuhlatut vuodet tuntuu vieläkin turhemmilta. Ja kun minulla on niin paljon laihdutettavaa, tuntuu tämä urakka ihan loputtomalta... Luen monen muunkin ihmisen laihdutusblogia ja ihmiset tuntuu elävän ja laihduttavan samalla. Mulla on koko ajan tunne (ja on aina ollut, koko lihavan elämäni ajan), että minun elämäni alkaa sitten kun olen laihtunut. Mutta millainen se elämä voisi enää olla, vaikka laihtuisinkin, kun kaikki nämä vuodet on vain kuluneet ohi ilman, että olen käyttänyt niitä mitenkään... Eikä voi kuin edelleen kysyä, että miten tämä tapahtui; miksi en saanut sitä lihomista pysähtymään ensimmäisen viiden kilon jälkeen tai ensimmäisen kymmenen kilon jälkeen?! 

torstai 19. elokuuta 2010

Nopea päivitys

Kävin aamulla vaa'alla ja vaaka näytti samaa lukemaa kuin ennenkin. Hitto! Eikö tästä taaskaan tule mitään... :/ En kuitenkaan ole syönyt karkkia tai muuta "hyvää", joten se kai on hyvä juttu, mutta liikaa ruokaa kai sitten... Vaikka ei minusta ole siltä tuntunut. Laitan nyt kaiken toivoni siihen, että kun loma loppuu, niin saan itseäni niskasta kiinni. Valitettavasti se 90 kiloon pääseminen jouluksi alkaa näyttää hyvin epätodennäköiseltä... 

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Aamulla...

...kävin taas vaa'lla ja ilmeisesti en ole laihtunut yhtään. Sanon ilmeisesti, koska huomasin sellaisen jutun, että vaaka näyttää eri lukemaa eri paikoissa. Siinä vaatekaapin vieressä, missä yleensä punnitsen itseni, en ollut laihtunut yhtään, mutta parvekkeen oven vieressä olikin pudonnut kilo! Keittiössä taas en kokeile enää koskaan, siellä olin mukamas lihonut puolitoista kiloa! Ilmeisesti lattiani on vähän vino tai jotain vastaavaa. Myös matolla sain eri lukeman, kuin paljaalla lattialla.

Alkaa myös heräämään ajatus, että pitäisikö mun muuttaa tämä minun blogini aihe, kun tämän piti käsitellä laihtumista, mutta kun sitä ei nyt näy tapahtuvan...:D Kyllä tämä vielä tästä lähtee... 

Olen myös miettinyt, että pitäisikö ostaa erilainen vaaka. Tuo nykyinen näyttää painon puolen kilon tarkkuudella, mutta olen alkanut haaveilla sellaisesta, joka näyttäisi sadat grammat ja josta näkisi myös rasvaprosentin. Mulle tarkempi vaaka olisi hyvä, koska helposti masennun ja annan periksi, jos en ole laihtunut yhtään. Jos laihtuisi vaikka 100 grammaa joka päivä, se olisi 36,5 kiloa vuodessa ja se olisi kai ihan ok. Ainakin mulle, kun useimpina elämäni vuosina suunta on ollut päinvastainen. 

Ja se suunniteltu Atkins ei nyt suju ollenkaan. Tein ison pellillisen täytettyjä paprikoita, joissa on sisällä riisiä, mikä ei kai sekään kuulu Atkinsin ruokavalioon...  Sain joskus sellaisia täytettyjä paprikoita, joissa oli kik-herneitä ja ne oli ihan älyttömän hyviä, mutta en ole onnistunut löytämään reseptiä. Ne oli vähän tulisia, niissä kai oli jonkinlainen kastike niiden herneiden kanssa. Jos joku osaa vinkata reseptin, niin olisi kiva kuulla. 

Mutta ehkä ensi kerralla saan raportoida pienemmästä painosta. Toivottavasti! 




lauantai 7. elokuuta 2010

Läskivihaa ilmassa...

Nyt en ole uskaltautunut käymään vaa'alla, joten en tiedä, miten menee painon suhteen. Piti kuitenkin alkaa kirjoittamaan, kun eksyin suomi24:n "laatu"keskustelujen pariin ja silmiini osui lihavuuteen ja naisen vartalon epätäydellisyyteen liittyviä keskusteluja. Miehet ei tosiaan pahemmin anna armoa virheille naisen kropassa, mikä nyt ei mikään yllätys olekaan, mutta silmiini osui kommentti joka oli osoitettu jo laihtuneelle naiselle. Siinä mies vertasi naista suljetulla osastolla olevaan mielenterveysongelmaiseen alkoholistiin; olisivat kuulemma sopiva pari, kun mies pääsee avohoitoon. Tiedänhän minä, mitä miehet ajattelee ylipainoisista naisista, mutta silti tuo kommentti ja ne muut lähes vastaavat saivat aikaan kurjan olon. Toisaalta on raskasta olla jokin vastenmielinen hylkiö ja halveksunnan kohde, mutta toisaalta ajattelen myös, että laihdutan saadakseni noiden ihmisten hyväksynnän(vaikka en saisikaan, kun entinen läski on ihan yhtä paha kuin edelleen läski) ja tunnen itseni vielä säälittävämmäksi. En tietenkään täysin laihduta siksi, mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei osasyynä ole toive lakata olemasta niin kuvottava ja halveksittu ihmisten silmissä. Vaikka sitten laihana en haluaisi olla noiden ihmisten kanssa missään tekemisissä.
Ja minua myös masentaa se, että tiedän, että vaikka laihdutan, niin silti minulla on ruma vartalo. Samaiseen keskusteluun linkitettiin kuva naisesta, joka on laihtunut suunnilleen yhtä paljon kuin mulla on tavoitteena: 
http://bariatrictimes.com/wp-content/colwell-figure-1.jpg 
Mieluummin olen kyllä lihava, kuin näytän tuolta! Ei voi kuin kysyä itseltään, miksi en puhaltanut peliä poikki, kun kilot alkoi kertyä. Joo, suklaa ja sipsit maistui hyviltä, mutta elämä olisi maistunut paremmalta. Nyt söin itseltäni sen mahdollisuuden. 

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Tänään...

...aamulla uskaltauduin taas vaa'alle ja oli tullut kilo takaisin. :/ Masentavaa! Huomasin myös, että on kauhean vaikea päättää mitä söisin. Ravasin koko päivän ensin jääkaapilla ja ruokakaapilla ja kaikki mitä sieltä olisi löytynyt pelkästään ällötti ja yritin keksiä, että mitä terveellistä voisin hakea kaupasta, enkä keksinyt mitään ja sitten lopulta viiden aikaan tein nälissäni ison annoksen pastaa ja pastakastiketta. Se siitä Atkinsista... Nyt on edelleen huono olo ylensyönnin takia. 

En vain oikeasti tiedä, että miten pitäisi syödä saadakseen täysipainoisesti ja sopivassa suhteessa kaikkea. Tiedän rahkan olevan hyvä valinta laihduttajille, mutta kun se on mun ainoa kunnon proteiinilähteeni, sitä alkaa jo pursua korvistakin ulos! Mä niin kadehdin jotain julkkiksia, joilla on varaa palkata oma kokki ja traineri hoitamaan kaikki ajattelupuoli laihdutuksesta; olisi ihanaa, kun vain saisi tehdä niin kuin he sanovat ja paino putoaisi. 

Lukiko kukaan muuten iltalehdestä(verkkoversiosta), kun joku tyttö kertoi laihtuneensa 20 kiloa kahdessa kuukaudessa?!! Eikä ollut kuulemma edes vaikeaa! Mulle 20 kiloa vuodessakin olisi jo ihan valtava saavutus, jonka en edes usko toteutuvan. Ihan uskomaton juttu... 

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?! Kaikki vain hokee, että eihän laihdutus ole ollenkaan vaikeaa, syöt vain vähemmän kuin kulutat jne. Mutta kun ei se oikeasti ole niin yksinkertaista, ei ainakaan mulle... 

Ehkä huomenna. Huoh! :(  


sunnuntai 1. elokuuta 2010

Päivitystä

Toinen puoli kiloa poissa, toivottavasti ikuisesti! Laihdutin koko viikon ihan tosissani, katsoin pilkuntarkasti mitä suuhuni laitoin ja eilen aamulla vaaka näytti silti samaa. Illalla sitten söin masennukseeni kuin sika, keittoa ja vaaleaa leipää ja jälkkäriksi kaksi(!) suklaasammakkoa ja aamulla, kun kauhua tuntien astuin vaa'alle, se näyttikin puoli kiloa vähemmän kuin eilen aamulla. En ymmärrä, mun painoni ilmeisesti elää ihan omaa elämäänsä. Tai sitten se olikin vain joku vaa'an toimintahäiriö ja huomenaamulla olenkin lihonut kaksi kiloa... 

Vaikeinta tässä on mun kärsimättömyyteni. Haluaisin, että kaikki tapahtuisi ihan heti ja laihduttaminen (varsinkin tästä painosta) taas on vuosien urakka. Kaikki aina sanoo, että pitää olla kärsivällinen, koska ei sitä ylipainoa hetkessä hankittukaan. No, minä hankin sen aika lailla hetkessä tai kolmessa hetkessä, oikeastaan. Lihoin aikanaan yli 30 kiloa yhden ainoan kesän aikana ja viime joululomalla lihoin vielä kymmenen lisää! Voi kun saisikin 40 kiloa pois kolmen kuukauden ja kolmen viikon aikana... Siihen 75 kiloon, minkä pitkään painoin, olikin tarvittu vuosien panostus, joten siitä alaspäin voisin sitten laihdutella hitaammin. :) 

Pitäisi myös aloittaa jonkinlainen liikunta, mutta kun se on niin hankalaa. Mä tarvitsisin jonkun paikan, jossa kukaan ei näkisi, kun paksukainen harrastaa liikuntaa. Oma yksityinen uima-allas olisi ihana, koska uinti on ainoaa liikuntaa, jota en vihaa. Tai joku pikku metsikkö, jossa ei kukaan muu kävisi, eikä kukaan näkisi. Olen jo pitkään ajatellut, että kuntosalien pitäisi alkaa tarjoamaan liikuntaryhmiä reilusti ylipainoisille. Siellä me kehtaisimme puhkua ja hikoilla jo viiden minuutin jälkeen, kun muilla olisi sama ongelma. Mulle ainakin kynnys mennä harrastamaan liikuntaa joidenkin viiskytkiloa painavien aktiiviliikkujien kanssa on niin korkea, etten edes yritä. Olen miettinyt stepperin ostamista tai voisi varastaa äidin kuntopyörän, kun ei hänkään sitä koskaan käytä, mutta käyttäisinkö niitä koskaan vai löytäisinkö jonkun tekosyyn vältellä niitäkin... Kai ilman liikuntaakin voi laihtua, voihan?!