keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kolmas nutripäivä...

...ja jotenkin olen selvinnyt sortumatta syömään, mutta tämä on nyt tällä kertaa ollut miljoona kertaa vaikeampaa kuin aiemmin. Tuntuu, että voisin kiipeillä seinille ruoan himossani ja varsinkin yöt on ihan kauheita. Viime yönä olin ihan poikki, mutta en vain saanut nukuttua, koska kaikki ajatukset pyöri ruoan ympärillä. Onneksi kaapeissa ei ollut mitään hyvää. Ja ihan kun tämä nutraamisen aiheuttama ruoanhimo ei olisi tarpeeksi, pitää minulla vielä olla kämppis, joka laittaa ruokaa öisin. Ilman ruokaa selviäminen olisi jo koettelemus sinällään, mutta tuhat kertaa pahempaa, kun koko asunto tulvii herkullisia ruoantuoksuja. Miten tämä voi olla näin vaikeaa?!! Katselen toisinaan sitä subilta tulevaa dieetit vaihtoon ohjelmaa ja siinä ne alipainoiset aina sanoo, että ei tee mieli ruokaa, eikä muista syödä tai vastaavaa. Sen päivän minäkin haluaisin nähdä, kun minä unohdan syödä! :D Miksi ei minun aivot voi toimia noin, miksi en minäkin pysty kokemaan ruokaa vain polttoaineena, jota on saatava elääkseen. Minä tosiaan pikemminkin elän syödäkseni, kuin syön elääkseni. En ole ollenkaan varma, että pystyn tähän nytkään, mutta jälleen kerran ainakin yritän. Pitäisi lähteä kauppaan, mutta pelkään mennä, koska en todellakaan tiedä pääsenkö sieltä ulos ilman suklaata tai jotain muuta hyvää. 

Toisaalta myös jokin pieni ääni on alkanut kuiskimaan, että onko tässä mitään järkeä. Olisiko elämäni oikeasti yhtään parempaa laihempana? Tällä nutraukselle huomaa selvästi, miten tärkeää ruoka minulle on; se on ajanvietettä, se lohduttaa, piristää, parantaa oloa ja se on minulle ystävä. Ajatus siitä luopumisesta lopuksi elämääni on säälittävän pelottava! Tietysti minulla on niin paljon ylipainoa, että se on riski terveydelle, mutta muuten, miten se muuttaisi elämääni? Koska painan niin paljon, ihoni ei voisi mitenkään palautua niin paljoa, että voisin laihanakaan käydä uimassa tai pukeutua kesällä vähiin vaatteisiin tai muutenkaan tehdä mitään, missä pitäisi vähentää vaatteita. Sosiaaliset taitoni ovat aina olleet huonot ja koska olen viettänyt vuosia yrittäen pysyä näkymättömissä, en enää edes osaa puhua ihmisille, joten tuskin saisin kovin kummoista sosiaalista elämääkään. Toisaalta voisin liikkua ulkona häpeämättä itseäni, ihmiset ei enää huomaisi olemassaoloani ja terveyteni ei enää olisi vaarassa. Ehkä siinä on riittävästi syitä laihtua. Minä vain olen aina yhdistänyt kaikki unelmani ja toiveeni laihtumiseen; aivan kuin ihan kaikki muuttuisi jos laihdun ja vasta nyt olen tajunnut, että jos laihdun, ainoa muutos on se, että laihdun. Minä en muutu sosiaalisesti lahjakkaaksi, enkä itsevarmaksi, enkä siltikään saa niitä asioita, joita olisin elämässäni halunnut. Se on varmasti järkevää ymmärtää, mutta samalla vie motivaatiota laihdutukselta. Sitten taas luulen, että pelkkä häpeästä eroon pääseminen voisi parantaa elämääni merkittävästi. Olen myös utelias näkemään, muuttuisiko luonteeni, koska aikanaan lihoessani muutuin ihan eri ihmiseksi.  Onkohan se tyttö, joka joskus olin, säilynyt hengissä vai onkohan hän tukehtunut läskeihin... Tai muuttuisinko taas joksikin ihan uudeksi ihmiseksi... 

Nyt terästäydyn ja menen sinne kauppaan! *Apua!*  

2 kommenttia:

  1. Jep tuo sosiaalinen elämä ei tule luokseni vaikka kuinka laihduttaisin, joleln itse mene ja tee asialle jotain. Huoah...mutta ehkä tässä joskus saa itsensä liikkeelle.

    Kesällä uskalsin aloittaa uimisen...se oli iso askel minulle joka piilottelen itseäni. Onneksi rohkaistuin ja se auttoi minua ainakin sosiaalisesti parempaan suuntaan. Nyt vaan uiminen jäänyt kun ei ole aikaa lähteä.

    Itse olen taas lukenut hirveästi vanhoja KG-lehtiä ja muita painonhallintaan liittyviä tekstejä. Löytänyt ihan hyviä juttuja, mutta asioiden sisäistäminen on niin hidasta. Itsensä kanssa kiistely ja ajattelu on joskus kyllä haastavaa. Miten sitä toisena hetkenä on niin iloinen ja pirtsakka, mutta seuraavana taas ei.

    Koitan tästä syksyn väriloistosta ainakin iloita vielä kun voi. Maailma ja minä aan pohdituttaa että myös minulla nuo yö unet menee joskus ihan harakoille.

    Jep hitsin naapurit kun laittaa ruokaa, ja mun herää nälkä...vaikka olisin juuri syönyt. Koitan kokeilla että pääosin söisin vegaanisia juttuja, mutta vielä en liian tiukasti rajoita mitään kun on vasta kokeilua.

    Minä koitin aina alussa välttää esim. karkkihyllyjä ja se auttoi kyllä siihen että niitä ei tullut ostettua.(Sitten kyllä on haastetta jos kassalle ei pääse ilman). Ostoslistalla pysymistä en osaa vieläkään.

    Hyvää viikon jatkoa ja iloista mieltä :)

    VastaaPoista
  2. Mä olen oikeastaan jo ajat sitten luovuttanut sosiaalisen elämän suhteen, en minä vain osaa olla kuin muut ja olen tottunut pärjäämään yksin. Joskus olen todella yksinäinen, mutta useimmiten selviän ihan hyvin.

    Minä rakastan uimista ja kesäisin tuottaa lähes fyysistä tuskaa nähdä joku ranta tai muu, jossa ihmiset on uimassa! Ennen lihomista uin joka päivä ja kaipaan uimista todella paljon, tuottaa tuskaa tietää, etten voi enää koskaan mennä rannalle tai uimahalliin. Onneksi mun äiti hankki itselleen viime kesänä sellaisen viisimetrisen lämmitettävän puu-uima-altaan, niin pystyy siinäkin uimaan. Ympyrää tosin, menee pää sekaisin, mutta kuitenkin. :)

    Selvisin eilen kaupassa, mutta siellä oli vihanneshylly ja suklaadonitsihylly vastakkain ja joku pariskunta oli vallannut sen vihanneshyllyn ja joudun odottaessani seisomaan niiden donitsien vieressä... Melkein sorruin, mutta en sitten kuitenkaan! Karkkihyllyä en edes katsonut.

    Mun kämppis osaa laittaa ihan älyttömän herkullisen tuoksuista ruokaa; yleensä minua lähinnä ällöttää liharuoan haju, mutta hän käyttää niin paljon kasviksia, että se tuoksuu todella hyvältä. Ja aina öisin, joka on mulle vaikeinta aikaa muutenkin! Mutta ehkä tässä se itsekuri kasvaa...

    VastaaPoista