sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Lipsumista ja masennusta

Masentavia uutisia jällen kerran... Nyt on meneillään tauko nutraamisesta. Torstaina kävin ostoksilla, oli muuten ihan älyttömän ihana syksyinen päivä, juuri sellainen mistä tykkään ja shoppailin koko iltapäivän. Tuli käveltyäkin ihan kiitettävästi, kun ensinnäkin jäin bussista pois ihan väärällä pysäkillä (oikeasti ihan käsittämätöntä, että Keski-Euroopan valtavissa kaupungeissa on ihan helppoa liikkua busseilla ja metroilla ja trameilla, mutta Suomen pikkukaupungeissa saa heti hiukankin vieraammissa paikoissa yrittää epätoivoisesti katsoa karttaa ja kurkkia pysäkkien pikkuruisilla kirjaimilla merkittyjä pysäkkinumeroita ja silti jäädä pois väärällä pysäkillä! Ilmeisesti selkeästi merkityt pysäkit olisi ihan liian suuri investointi liikennelaitokselle...) ja sitten vielä kävelin pidemmätkin matkat kauppojen välillä. Ilma oli ihan uskomattoman ihana, ehkä hiukan liian lämmin, mutta ihanan raikas tuuli korvasi sen. Tykkään syksystä ihan älyttömästi, se on mun suosikkivuodenaikani. 

Mutta siis, tähän laihdutukseen liittyen: olin siis ostoksilla ja pelkkä ajatuskin siitä, etten ostaisi mitään ruokaa tuntui ihan käsittämättömältä. Minun ei tehnyt mieli mitään erityistä, eikä minulla ollut nälkä, mutta ajatuskin siitä, että vain lähtisin kotiin ostamatta mitään ruokaa tuntui jostain syystä ihan kammottavalta. En tiedä miksi, mutta en vain pystynyt hillitsemään itseäni! Vaelleltuani päämäärättömästi ruokahyllyjen välissä tietämättä mitä ostaa, lopulta muistin taas ne saamarin hesepatongit ja niitähän sitten ostin, kaksin kappalein. Ja koska eihän niitä voi syödä ilman limsaa ja suklaakin olisi jälkiruokana niin hyvää, niin... En tajua mikä minua vaivaa! Ei minua haittaa se, että tekee mieli jotain ja sorrun ostamaan/syömään, koska se tuntuu normaalilta käytökseltä, mutta usein ei minun edes tee mieli mitään, mutta silti en pysty estämään itseäni. Se on tavattoman ahdistavaa, enkä tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. 

Tämä taas kerran epäonnistuminen on masentanut minut ihan täysin. Syön nyt viikonlopun normaalia ruokaa ja yritän taas aloittaa maanantaina, mutta minulla on jotenkin toivoton olo koko laihdutuksen suhteen. Ketä minä kuvittelen huijaavani, miksi ihmeessä minä nyt onnistuisin, kun tämä ei ole koskaan ennenkään onnistunut?! Ja toisaalta en voi olla ajattelematta, että onko sillä enää väliä... Olen jo yli kolmenkymmenen, nuoruuteni olen jo heittänyt käyttämättömänä hukkaan ja ne asiat, jotka ehkä laihtumisen avulla olisin saanut, jos olisin onnistunut aiemmin, ovat jo mahdottomia. Ja jos nyt onnistun, niin miten paljon pahemmilta ne tuhlatut vuodet silloin tuntuu, jos oikeasti olisinkin pystynyt siihen jo aiemminkin. Ainoa asia, joka minua laihtumisessa enää houkuttaa, on se, että olisin näkymätön ja ettei tarvitsisi koko ajan hävetä itseään, koska se on todella uuvuttavaa henkisesti. Mutta ehkä tämä vain on se, kuka/mikä minun kuuluu olla. Ehkä minun roolini elämässä on olla se kuvottava luuseri, jota katsoessaan kaikki muut saavat tuntea paremmuutta. Aion kyllä yrittää taas maanantaina, mutta en oikeasti usko, että onnistun. Enköhän minä silloin marraskuun ensimmäisenä tule häntä koipien välissä raportoimaan, että painoa on tismalleen yhtä paljon kuin viimeksikin ellei jopa enemmän... :( 

6 kommenttia:

  1. Pidätkö itselläsi ns. herkkupäivää kerta viikossa?
    Se voisi auttaa vähän hillitsemään itseäsi :)

    VastaaPoista
  2. Moikka!

    Pöh, ei kiva kuulla että sun mielestä menee huonosti :( Mutta ehkä nutraaminen ei sovi sulle, mulle ei ainakaan, kun tekee mieli vaan niitä suklaanmakuisia juttuja lisää koko ajan :) ...

    Mutta mun mielestä kuulostaa aika normaaleilta laihdutusvaikeuksilta, ainakin mulla on ihan samanlaisia hankaluuksia, mutta ne ilmeisesti kuuluvat asiaan. Luin Keventäjien kirjasta, että vanhoista elintavoista ja ruokailutottumuksista pitää konkreettisesti opetella eroon arkielämässä. Aina kun rupean syömään/käyn kaupassa, yritän miettiä, mikä olisi terveellistä, onko hirveitä mielitekoja ja miten ne voisi toteuttaa mahdollisimman terveellisesti. Ei aina onnistu, mutta kun onnistuu suurimpana osana päivistä, niin olen tyytyväinen. Ja oon samaa mieltä Nnetan kanssa, herkkupäivä kerran viikossa, ja silloin ei kuulu onnistua liika terveellisyys :) !

    Tulee kans vähän surullinen mieli, kun lukee sun tekstiä. Mietitköhän vähän liikaa, mitä muut ajattelevat? Ajatteletko itse muiden olevan "kuvottavia luusereita" ihmisten ulkonäön perusteella? Jos joku oikeesti ajattelee silleen, on sillä tyypillä aika pahat omat ongelmat itsetuntonsa kanssa, ja ne itse on mun mielestä kuvottavia luusereita!

    Sulla on kiva blogi, jossa kerrot ihanan rehellisesti tunteistasi! Kolmekymppinen ei todellakaan ole liian vanha, en mä ainakaan ole vanha :) !

    t. maija

    VastaaPoista
  3. Ensivisiitillä täällä ja kyllä niiiiin tuttuja ajatuksia tämä sun kirjoitus herättää. Lueskelen vielä lisääkin, mutta voisin jo nyt varoitella lisääväni sinut seurantaan =)

    VastaaPoista
  4. Minulla oli ne hesekolmileivät joita lähti kaupasta kaksin kappalein, vaikka tiesin että en edes tarvitse niitä. Ajattelin aina että no aloitan huomenna tänään vielä. Kierre oli mahdoton. Tosiaankin opettelin itseni eroon näistä tavoista. Heh..ei ne vielä totaalisesti ole kadonnut aina silloin tällöin ne pakkoliike 'vanhat tavat' nostaa päätään. Meillä on ollut aina tapana ostoksilla käydä syömässä tai ostaa herkkuja...en kyllä ymmärrä että miksi...voisi hyvin ottaa eväät tai käydä vain syömässä rauhassa salaatin tai leivän.

    Itse olen ajatellut näin, että vaikka melkeen kymmenen vuotta ja vieläkin... on mennyt näistä opituista ns. huonoista tavoista ja laihdutus ja jojoilu asioista kulunut aika on mennyt ns. 'hukkaan'...en voi toisaaltaan vaihtaa päivääkään pois, koska silloin en olisi minä ja loppujen lopuksi elämä on tehty elettäväksi...vaikka sen aina välillä unohtaa. En tiedä sainko asiaani nyt sanottua niin kuin halusin, mutta ihan samoja fiiliksiä olen ja menen läpi vieläkin.

    Vaikka sanotaan että dieetti tai laihdutuskuuri on tavallaan väärä tapa ajatella, (oikeahan on elämäntapa muutos)niin eihän se salliva ja hidas laihis ole helppoa, niin kuin minkään opitun tavat muuttaminen ei onnistu ihan ekalla kertaa, mutta joka epäonnistunutkin yritys voi opettaa jotain, vaikka ei sitä heti sisäistäisikään.

    Itse toivon, että tämä on pysyvä muutos itselleni. Suurin pelko onkin että jojoan takaisin, vaikka nyt olen kyllä luottavaisin mielin että olen henkiseti vahvempi kuin muilla kerroilla.

    Ja loppujen lopuksi ollaanhan me aika hyttysen pieru tässä maailmankaikkeudessa...ja siinä minkä kokoisia tai näköisiä ollaan ei suurta merkitystä ole. Se ajatus auttoi minua eteenpäin kun oikein masensi. Se auttoi siihen, että jos onnistun niin hyvä, mutta jos en niin onpahan vielä ainakin aikaa yrittää :).

    Tsemppiä seuraavaan viikkoon, nautitaan syksystä. Värit on todellakin ollut puissa ihan mahtavat. Kunpa saisi mukaansa :). Ne on luvannut lunta ja kylmää..iik. Tykkään talvesta, mutta se totuttelu siihen...brr.

    VastaaPoista
  5. Nnetta: Mulla ei onnistu herkkupäivät, kun ne venyy herkkuviikoiksi tai joskus jopa herkkukuukausiksi. Minä en pysy pystymään kohtuudessa, joten ainoa keino on yrittää olla kokonaan ilman. Jos pystyn olemaan pidempään kokonaan ilman, niin tavallaan "unohdan" miltä herkut maistuu ja on helpompaa. Se vain, että yleensä en pääse siihen tilaan, kun sorrun ennen sitä...

    Maija: Mulle ei oikeasti taida sopia mikään laihdutusmetodi! :D Mulla on aina yhtä vaikeaa, mutta nutrilla sentään onnistuu laihtumaan tosi hyvin, jos vain onnistuu sillä pysymään. Mitä en kyllä ole nyt onnistunut tekemään...
    Siinä se avain kai olisikin, että onnistuisi suurimpana osana päivistä, mutta mulla käy aina niin, että jos sorrun, niin kestää taas kauan päästä uudestaan alkuun. Tavallaan alan ajattelemaan, että vielä yksi päivä ja sitten taas, että vielä yksi päivä. Ja kohta on kulunut kuukausi ja painan taas monta kiloa enemmän.
    Ehkä tosiaan ajattelen liikaa sitä, miten muut minut näkevät. Minä en ennen ollut sellainen ihminen, minulle oli ihan yhdentekevää, mitä tuntemattomat minusta ajattelivat, mutta nyt lihavana olen jotenkin hirveän herkkä aistimaan kaikenlaista negatiivista itseäni kohtaan. Vielä kun netistä saa lukea välillä todella kammottavaakin tekstiä lihavista ihmisistä, ihan tappouhkauksia myöten! Varsinkin miehet tuntuu ihan todella vihaavan ja halveksuvan lihavia naisia ja jaksavat kertoa, miten heitä kuvotti, kun joutuivat katsomaan jotain läskiä naista bussissa tai missä milloinkin ja jotenkin reagoin siihen ajatukseen, että 50 prosenttia maailman ihmisistä todella pitää minua kuvottavana luuserina ja joiden mielestä minun kaltaisella ei ole oikeutta edes poistua kotoa tai saada hoitoa, jos sairastun tai ylipäätään elää! Pahimpina tietenkin ne yksilöt, jotka katsovat oikeudekseen ihan suoraan tämän julkisestikin ilmaista, vaikka heitä onneksi kohtaa harvoin. En minä pidä ketään kuvottavana; itseasiassa minä en sinällään edes pidä lihavaa ihmistä rumana, mutta tiedän olevani vähemmistöä mielipiteeni kanssa. Musta on aina niin jännä lukea, kun monet naiset kertoo, miten he toivovat, että miehet alkaisivat kiinnittää heihin huomiota, kun he laihtuvat; minun suurin toiveeni taas on se, että vihdoin kukaan mies ei edes huomaisi minun olevan olemassa, että olisin täysin näkymätön!
    En minäkään pidä kolmekymppistä vuosissa mitattuna vanhana, mutta minä olen viettänyt suurimman osan aikuiselämästäni kotona läskejäni piilotellen ja koko nuoruus on jäänyt minulta kokematta. Se saa minut tuntemaan itseni ikivanhaksi ja aiheuttaa melkoisen ikäkriisin.
    Onnea sinunkin laihdutusprojektiin! :)

    Kivipolku: Tervetuloa lukemaan! :) Toivottavasti sopii, että lisään myös sinun blogisi lukemieni blogien listaan.

    Absurde: Mustakin ne kolmioleivät on hyviä, mutta patongit vielä parempia. Nyt en kyllä enää osta niitä, ei tästä tule mitään muuten!
    Mullakin on tuo ostoksilla syömässä käynti tapana, jos on joku seurana, mutta koska en koskaan käy yksin syömässä missään, niin nyt sentään siltä vältyin.
    Tämä on vain niin turhauttavaa, koska minä nimenomaan en ole elänyt, olen vain surrut painoani ja vältellyt julkisia paikkoja ja siirtänyt unelmia johonkin tulevaisuuteen, koska ne voi toteutua vasta, kun olen laiha. Nyt ne eivät voi enää toteutua ollenkaan ja se on niin tavattoman ahdistavaa, että olen ruoan takia pilannut koko elämäni!
    Minuakin tosin lohduttaa se ajatus, että yhdellä yksilöllä ei oikeasti ole minkään valtakunnan merkitystä tässä universumissa ja joka tapauksessa sadan vuoden kuluttua minusta ei ole jäljellä edes muistoa, joten kannaattaako tätä niin surra... Mutta tunteitaan on vaikea muuttaa, silloinkin kun järki sanoo ihan päinvastaista.
    Mustakin on ihanaa, kun tulee talvi, se on melkein yhtä kiva vuodenaika, kuin syksy! :)

    VastaaPoista
  6. Jep..järki ja tunteet ei vaan aina sovi samaan paikkaan. Ehkäpä sitä joskus oppii olemaan tyytyväinen itseensä. Pitää opetella luvan olla sellainen kuin on ja että ansaitsee huomiota itselleen (eli saa laittautua, mennä paikkoihin..ym).

    Ulkopuolinen maailma varsinkin nykyinen media maailma luo vaan merkillisiä vääristyneitä ihmiskuvia...mutta niin on ollut kautta maailman historian, että sen hetket muodit ovat muokanneet naisen vartaloa. Tarvitseekin etsiä se kuvasarja missä näytetään miten vartaloihanteet ovat aikakuden mukaan muuttuneet.

    Myöskin luin uudesta Kotilääkäri lehdestä BMI:n arvoista. Olen sitä tutkiskellut mitä se oikeasti on...esimerkiksi erimailla on eriarvoja...ja se on vain yleismitta, mitä ei voi yksilöidä suoraan. Viime viikon Akuutissakin taisi olla jotain näistä ravintoasioista ja määristä jotain selvitystä. Suppeasti ja aika yksipuolisesti(karppaus)...ihan hirveästi tietoa, jota yritän rakentaa omaan ajatusmaailmaan, minulle oikeaksi. Itse en perusta mistään karppauksesta, mutta jos se on jonkun juttu niin hyvä se.

    Piti viel jotain sanomaan, mutta kun höpötän ja mietin asioita niin puolet aina unohtuu. Rakastan tiedon etsintää(en ole tutkija enkä viisas nero muutenkaan) ja asioiden selvittelyä. Maailmassa on niin monta totuutta, on vain valinnan vaikeus.

    Jaksamista uuteen viikkoon ja nautitaan viimeisistä auringon säteistä ennen kuin ne katoaa talveksi. :)

    VastaaPoista