maanantai 29. marraskuuta 2010

Pikkujoulu ohi

Viikonloppu ei syömisen kannalta kovin hyvin sujunut, ostin itse herkkuja ja sitten sain vielä lahjaksi herkkuja ja söin kaiken! :( Tänään yritän taas aloittaa kolmen viikon nutraamisen, mikä loppuisi sitten vasta ennen joulua. Ei ole ollut nälkä, eikä mitään mielitekojakaan. Ennen aina nutraamisen aloituspäivät oli ihan kauheita, nyt olen niihin jo tottunut. Ehkä siksi, että olen joutunut aloittamaan (uudelleen) niin monta kertaa! :D 

Uskomatonta, että jouluun on vajaa kuukausi. Jos saan tahtoni läpi siinä leikkausasiassa, niin tämä on sitten viimeinen joulu, jolloin voin herkutella. Ostin kaappiin muutaman paketin neekerinsuukkoja, koska aina haluaisin niitä jouluna ja aina ne on loppuunmyyty, toivottavasti ei ole aattona suukot syöty jo aikoja sitten... Ja karkkikeppejä, pari suklaarasiaa ja perunalastuja on myös pakko saada. Minulla kyllä joulun henki tuntuu asuvan karkkirasioissa ja sipsipusseissa. Olen ajatellut, että tänä jouluna herkutteluajan sijaan yrittäisin keskittyä kiloihin. Viisi kiloa jouluherkuttelusta ei tunnu kohtuuttomalta, joten saisin herkkuja 35 000 kilokalorin edestä. Ehkä tuolla menetelmällä olisi helpompi pitää kilot kurissa. Syön aina jouluna ihan liikaa ja oikein odotan joulussa sitä, että annan itselleni luvan syödä. Tuntuu aika sairaalta ajattelulta. Toisaalta mietin myös sitä, että kuinka paljon yltiöpäinen jouluherkutteluni liittyy siihen, että joulu on niin selkeästi perhejuhla ja silloin tavallaan korostuu suru siitä, etten saanut lapsia. Ehkä osittain tunnesyön juuri siksi. Mutta täytyy myös olla unohtamatta sitä, että minä nyt vain rakastan ruokaa ja rakastan syömistä. 

Vaa'alla en taaskaan uskalla käydä ja parempi niin. En usko, että sillä olisi mulle mitään positiivistä viestiä. :) Ehkä sitten joskus ensi vuoden puolella... :)  



tiistai 23. marraskuuta 2010

Lääkärikäynti takana

Lääkärissä tuli eilen käytyä ja lääkäri osoittautui ihan mukavaksi. Sain kysyttyä leikkauksesta ja vastaus oli, että en täytä kriteerejä. Mun painoindeksi on vain hiukan yli sen vaaditun 40:n ja kai kaivoin myös itselleni hiukan kuoppaa, kun olin ehtinyt kertoa, että olen ollut nutreilla pidemmän aikaa ja hän oli sitä mieltä, että vaikka olenkin lipsunut yhtä mittaa, niin kuitenkin kun pystyn olemaan niillä viikkojakin kerrallaan, niin se olisi mulle sopivampi keino laihduttaa. En sitten kinastellut siitä eilen sen enempää, mutta sain uuden ajan muutaman viikon päähän ja tänään on jotenkin syntynyt päätös yrittää ihan tosissaan, joten yritän silloin vielä painostaa häneltä edes lähetettä eteenpäin. Jos sieltäkin tulee vastaukseksi ei, niin sitten ei kai auta mikään. Hänen kanssaan kuitenkin sen verran juteltiin, että en enää pelkää leikkausta, koska hän piti sitä aika pikkujuttuna, eikä nähnyt siinä suuria riskejä tai ongelmia. Kävin verikokeissa ja niistä saan tulokset joskus ensi viikolla, mutta hän ei pitänyt nutraamista riskialttiina ollenkaan. 

Mulla on ihanan jouluinen tunnelma täällä, kun laitoin tänään jouluvalot ikkunoihin. Mä tykkään joulusta ihan mielettömästi ja varsinkin siihen valmistautumisesta; musta on ihanaa siivota kaikki täydelliseksi ja leipoa ja koristella ja laittaa jouluruokia.  Ja tietysti syödä kaikkia herkkuja, siitä tykkään enemmän kuin olisi järkevää. Tänä vuonna yritän pitää herkuttelua edes hiukan kurissa, koska viime vuonna mopo lähti käsistä ihan tosissaan. Toivottavasti tänä jouluna en lihoisi yhtä paljon kuin aina ennen!  

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Lääkäriaika

No niin, mulla on huomenna se aika lääkärille, enkä vieläkään tiedä, puhunko siitä leikkauksesta vai en. Toisaalta näen sen viimeisenä toivona, toisaalta se pelottaa ihan hirvittävästi! Se on niin lopullista ja se voi olla myös hengenvaarallista! Minua myös huolestuttaa se, että jos pystyn syömään vain desilitran ja siis ehkä 1000 kaloria päivässä, niin enkö sitten jonain päivänä ole alipainoinen, enkä saa tarpeeksi ravintoa? Varsinkin, kun haluaisin taas alkaa harrastamaan edes jotain liikuntaa. Ja miten saan riittävästi vettä; olen tottunut juomaan ainakin 3 litraa päivässä siitä saakka kun olin 13! Miten voi pysyä terveenä, jos voi juoda vain muutaman desilitran päivässä?! Kysymyksiä on miljoona. Oikeastaan kai tarvitsisin jonkun asiantuntijan, jonka kanssa puhua tästä kunnolla. Joka tapauksessa puhun siitä nutrauksesta ja toivottasti minusta otetaan verikokeet, että näkyy, jos on jotain ongelmaa. 

Kävin vihdoin vaa'alla ja vaaka näytti 111 kiloa. Ihan ok, ottaen huomioon, että sen repsahtamisen aikana söin kuin sika ja torstainakin herkuttelin. Tosin sitten perjantaina en syönyt ollenkaan ja lauantaina vasta kolmelta ensimmäisen kerran. Menin nimittäin perjantaina jo joskus iltapäivällä nukkumaan ja heräisin lauantai-iltapäivänä! 24 tunnin pikku unet tuli otettua. Uniongelmat siis jatkuu... :/ 

Mutta, huomenna näen miten käy lääkärissä ja saanko edes puhuttua asiasta mieslääkärille. Jotain muutosta tähän minun elämääni on pakko löytyä jostain... 

perjantai 19. marraskuuta 2010

Kärsimättömyyttä...

Kun tietää, että siihen 75 kiloonkin on ainakin 35 kiloa matkaa tuntuu tämä urakka ihan loputtomalta. Ja 75 kilossakin olisin silti useamman kilon ylipainon puolella. Ihanteellinen paino mun pituiselle olisi varmaan joku 54-56, joten puolet itsestäni saisin sulattaa ja vasta sitten olisi hyvä. Realistisesti ajatellen, jos pystyisin kertaakaan lipsumatta laihduttamaan yhtäjaksoisesti, niin siltikin tähän urakkaan menisi ainakin kaksi vuotta. Minä olen odottanut elämäni alkamista niin kauan, että ajatuskin saa aikaan hirveän paniikin. Olisin jo 33! Minusta 33 on jo vanha, nuoruus on takana ja elämä on tylsää aikuisen alamäkeä siitä kuolemaan! 

Katselin Ruudusta noita "Plastic makes perfect" -sarjan jaksoja ja siinä oli nainen, joka oli pudottanut melkein sata kiloa ja oli menossa bodyliftiin. Näky oli aika kauhea; olen nähnyt 8kymppisiä, joiden kroppa on huomattavasti paremmassa kunnossa. Mutta tulokset näyttivät minusta oikeastaan aika hyviltä. Ei tietenkään niin hyviltä, että voisi mennä rannalle tai näyttäytyä kenellekään alasti, mutta jos minut saataisiin leikattua siihen kuntoon, pikainen pujahtaminen uima-altaaseen naisten vuorolla ei ehkä olisi täysin mahdoton ajatus! Jos olisi peittävä uimapuku ja pitäisi pyyhkeen päällä ihan altaan reunalle asti... Huomioni kiinnitti myös hänelle jääneet arvet, jotka olivat huomaamattomimmat, minkä olen koskaan nähnyt, ei ollenkaan pahat. Yleensä mitä telkasta näkee noita leikkauksia, niin niissä ne arvet on todella kamalan näköiset, mutta tuolla naisella ne oli aika tasaiset, eikä ollenkaan niin huomiotaherättävät. Mutta iho oli todella pahan näköinen, ihan kuin vanhuksella. Siis sellaisella ikivanhalla, joita näkee oliiviöljymainoksessa. Se on sääli, koska iho on ainoa asia, mikä mulla on ihan ok. Olen aina pitänyt siitä huolta ja olen sen verra tumma, etten talvellakaan näytä pakastebroilerilta. Mutta; ihon saa piilotettua, läskejä ei, joten parempi niin päin. 

Se nainen oli itse todella tyytyväinen. Tuntuu kovin kummalliselta, että varmaan itsekin olisin todella tyytyväinen jo pienempään painoon, vaikka ns. normaalien ihmisten silmissä olisin taatusti kuvottavan näköinen. Mutta minä en edes pysty kuvittelemaan millaista olisi, jos olisi kaunis vartalo, se tuntuu ajatuksenakin ihan surrealistiselta. Koska minä en ole koskaan pitänyt vartalostani; silloin nuorena ja normaalipainoisena minua kiusattiin niin paljon isosta perseestäni, että tunsin aina itseni ihan hirvittävän rumaksi. Vasta myöhemmin olen valokuvista katsonut, että en minä ollut niin ruma, miltä minusta tuntui. Minulla oli kaunis iho ja kauniit sopivan kokoiset rinnat ja kauniit solisluut(musta kauniit solisluut naisella on upean näköiset). Toivon, että olisin nähnyt ne silloin, enkä vasta nyt, kun oikeasti olen hirvittävän ruma. Musta on kiinnostavaa ironiaa siinäkin, että se poika, joka oli kaikkein ilkein ja äänekkäin haukkuja, on nyt naimisissa naisen kanssa, jolla on ihan valtava perse. Ehkä se nykyään tykkääkin isoista perseistä. 

Eilen illalla ostin jotain herkkuja ja nyt ei oikeastaan edes kauheasti harmita. Tiedän, ettei olisi pitänyt, mutta jos taas saan itseni kuriin, niin tuskin tein kovin suurta vahinkoa. Ja ne maistui niiiin hyviltä! Sallin sen itselleni, koska se ei tuntunut pakonomaiselta ja koska kerrankin tiesin tasan tarkkaan, mitä halusin. Ja tähän aikaan kuusta naisen kuuluukin saada suklaata, eikö niin? 

Ai niin, hormoneista tuli mieleeni, että olenkohan kertonut yhdestä lihavuuden viehättävimmistä puolista eli hirsutismistani. Karvojen poisto ei ole minulle mikään ihan pikku operaatio, varsinkin, kun luulen, että Mongolian vuorilla vaeltelee jakkeja, jotka olisivat varsin kateellisia talviturkistani. Se on raivostuttavaa ja todella toivon, että saisin niin paljon painoa pois, että ne lakkaisivat rehottamasta. Olen pelkästään tänä vuonna saanut kaksi epilaattoria jumittumaan, ilmeisesti nekään ei mitä vain kestä. Tietääkö joku onko siitä gigantista myytävästä laserlaitteesta mitään apua? En raaskisi tuhlata 400 euroa, jos siitä on suunnilleen yhtä paljon apua kuin niistä lukuisista muista karvanpoistohärveleistä, joihin olen toiveikkaana sortunut. 

Sitten vastaukset Sarin blogista löytyneeseen haasteeseen. 
1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen Mikä sinusta tulee isona?
Halusin olla tallitonttu. :) Minulla oli lapsena Mauri Kunnaksen Joulupukki -kirja ja siinä oli niin kotoinen kuva tonttujen makuuhuoneesta, että unelmoin asuvani siellä. Ja koska pidän eläimistä, olisi minusta tietysti tullut nimenomaan tallitonttu.
2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi? 
Aku Ankoista tykkään edelleen, mutta ihan pieneni rakastin Peukaloisen retket- sarjakuvalehtiäni.
3. Lempileikkejäsi?
Olin ulkona ihan aina puussa ja sisällä leikin pehmoeläimillä
4. mistä urheilusta pidit/harrastit ?
Uinti on ainoa liikuntamuoto, josta pidän ja sitä harrastin nuorempana.
5. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
En ole koskaan varsinaisesti idolisoinut ketään muusikkoa ja lapsena en kuunnellut musiikkia ollenkaan. Bon Jovi on ehkä sellainen, joka ensimmäisenä kolahti ihan bändinä tai muusikkona ja hänen oli ensimmäinen cd, jonka hankin.
6. Parhaat synttärisi ja miksi?
Mulla ei oikeastaan ole koskaan ollut mitään erityisiä synttäreitä. Lapsena äiti teki kakun ja sain tietysti lahjoja, mutta ei se mitenkään ollut sen kummempi päivä. Aikuisena en ole kertaakaan juhlinut syntymäpäivääni ja olen pyytänyt perheeltänikin, ettei sitä huomioida mitenkään. 
7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Parhaan synttärilahjan osaan sanoa ihan helposti, koska se oli ensimmäinen oma koirani. Hän oli täydellisin eläin, joka tällä planeetalla on koskaan elänyt, mun vauvani ja ystäväni ja ihan kaikkeni. Joululahjaa en osaa sanoa, ei tule mitään muiden ylitse olevaa mieleen.
8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Vaikka mitä! Yksikään mun unelmista ei ole koskaan toteutunut, enkä ole oikeastaan koskaan tehnyt mitään, mitä olisin halunnut, joten haluaisin ihan kokonaan toisenlaisen elämän, enkä siis osaa valita mitään yhtä juttua. 

Tämä pitäisi nyt jatkaa eteenpäin kymmenelle ihmiselle, mutta en taida tietää kymmentä ihmistä, jotka lukee mun blogia... Jos tehdään niin, että kaikki jotka haluaa, saa ottaa tästä haasteen vastaan. :)

tiistai 16. marraskuuta 2010

Hirveä himo!

Taas se iski jostain ihan tyhjästä, himo saada jotain hyvää siis. Aina sama juttu, kaikki on ihan hyvin ja sitten jokin ihan pieni ärsyke jostain, en edes tiedä mistä, sytyttää hirveän ruoanhimon, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta!Yritän taistella sitä vastaan, mutta yleensä häviän nämä taistelut. Osittain siksi, että tiedän tai uskon häviäväni, enkä siksi edes kunnolla yritä, osittain iskee siwansulkemispaniikki ja pelko ruoanhimossa kiemurrellen valvotusta yöstä, osittain vain olen liian heikko vastustamaan syömisen antamaa mielihyvää. Pahinta näissä on se, että ei minun sinällään tee mieli mitään tiettyä ruokaa, vaan itsessään sitä syömistä, sitä tekemistä ja ajankulua mitä se antaa, nautintoa ruoan mausta. Kun menen kauppaan, ei siellä ole mitään mitä nimenomaan haluaisin, saatan tuijottaa karkkihyllyä vaikka kuinka kauan yrittäen löytää jotain, mikä erityisesti houkuttaisi. Lopulta otan vain jotain ja se tuntuu jotenkin suurelta pettymykseltä; joutua tyytymään "vain johonkin", kun haluaisin löytää jonkin äärimmäisen herkun, joka maistuisi taivaalliselta! Mutta miksi sitten ostan ollenkaan mitään? En ihan oikeasti tiedä. Ja toisaalta vaikka sanon, että se mitä syön on yhdentekevää, niin ei kuitenkaan salaatti tai hedelmät toimi samalla tavalla. 

Lauantaina, kun sain taas yhden syömiskohtaukseni, tuli ruoasta todella huono oli jälkeenpäin. Niin huono, että mahaan sattui ja oksetti tuntikausia. Eikä tuo ole mikään harvinainen tilanne, useinkin syön itseni sairaaksi. Joudun myöntämään, että olen syönyt niin kauan, että olen ihan spontaanisti oksentanut ruoan määrästä. Ja sen jälkeen jatkanut syömistä. Olen itkenyt ja syönyt ja samalla kysynyt itseltäni, että miksi jatkan, vaikka tuntuu kamalalta. Eikö tuollaisen lopputuloksen pitäisi synnyttää inho ruokaa kohtaan, ainakin toistuessaan useasti? Eikö ihmisten ja eläinten aivojen pitäisi toimia niin, että toistuvaa vastenmielistä tapahtumaa alkaa automaattisesti välttää? Miksi se ei toimi minulla? 

Mietin myös, että onko minulla jotain alitajuisia syitä haluta olla lihava. Katson paljon laihdutus ym. tv-ohjelmia ja usein niissä lihava sanoo lihoneensa suojatakseen itseään. Esimerkiksi lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyt usein lihovat, koska sen jälkeen he eivät enää ole kiinnostavia miesten silmissä ja läski suojaa heitä.  Minä en ainakaan tunnista itsestäni mitään tuollaista, mutta onhan läski tosiaan kätevä tekosyy. En ole koskaan tavoitellut unelmieni työpaikkaa, koska "ei läskiä kuitenkaan palkattaisi". Ihmiset ei pidä minusta, joten on paljon helpompi ajatella, että se johtuu läskin aiheuttamista ennakkoluuloista ja ujoudestani kuin siitä, että olen vain yksinkertaisesti kamala ihminen. Toisaalta ihan epäilyksettä vihaan lihavuuttani ja koen sen  takia pilanneeni elämäni. 

Ajattelen myös sitä, että mitä minulle tapahtuisi, jos ihan oikeasti laihtuisin? Tämä lihavuus on tehnyt minusta "vain läskiä". Koen, että sen kautta muut määrittelevät minut ja sen kautta minä määrittelen itseni. En ole ainakaan vuosikymmeneen kokenut itseäni ihmiseksi, huomion keskipisteeksi joutumisen pelkoni takia lakkasin puhumasta jo vuosia sitten, enkä enää edes muista miten puhutaan muille ihmisille. Olen tehnyt kaiken vallassani olevan muuttaakseni itseni värittömäksi ja hajuttomaksi ja mauttomaksi ja näkymättömäksi. Se ohjaa sitä, mitä puen päälleni tai millaisen laukun tai kengät ostan, se vaikuttaa siihen mihin aikaan menen töihin tai kauppaan (pimeällä, jos mahdollista, ei koskaan ruuhka-aikaan, ei sellaisiin kellonaikoihin, jolloin liikkeellä on paljon nuoria), en syö julkisesti koskaan, ennemmin vaikka pyörryn nälästä, yritän kaikin keinoin välttää kaikkea mistä minun olemassaoloni huomattaisiin. Kävin taannoin kotipaikkakunnallani kaupassa ja näin yhden lapsuudenaikaisen kaverin ja mitä minä tein? Minä piilouduin sovituskoppiin! Mikä sinällään oli ristiriitainen tilanne, koska yleensä vältän kaupan vaateosastoja kuin ruttoa! En halunnut hänen näkevän, mikä säälittävä läskiporsas minusta on tullut. Minä en ole mitään muuta kuin läskiä ja jos en olisi enää läski, niin olisinko enää olemassa? Millä sitten täyttäisin sen läskin jättämän tilan? Persoonallisuudella??? Luulen, että sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lihomistani, ei enää ole olemassa, joten mistä minä sen persoonallisuuden hankkisin?! Mitä minä sitten olisin, voisinko vain valita joitain luonteenpiirteitä ja alkaa olla niiden mukainen? Luulen, että olisin ihan samanlainen kuin nytkin, se ero vain olisi, että ulkoinen olemukseni ei enää selittäisi pähkähullua käytöstäni. 

Mietin, että mitä ihmiset sitten näkisivät, jos jostain syystä huomaisivat minut ollenkaan? Ei enää läskiä, joten mitä? Ennen lihomista minulla oli kuulemma vartaloon nähden liian suuri takapuoli, joten sekö minusta taas nähtäisiin? Lakkaisivatko humalaiset miehet bussipysäkillä vittuilemasta läskeistäni ja sen sijaan palaisivat vittuilemaan isosta perseestäni? Läskeistä vittuilu on Suomessa täysin hyväksytty ilmiö, onko isosta perseestä vittuilu myös hyväksyttyä vai oliko se teini-ikäisten yksinoikeus? Ja mitä jos joku ihan uteliaisuuttaan haluaisi tietää millainen luonne minulla on? Miten kummalliselta hänestä tuntuisi läskin ihmisen käytökseni? Tunnistaisiko hän sen? Kertoisinko uusille ihmisille, että olin ennen läski? Olisiko väärin olla kertomatta; vähän kuin salaisi viettäneensä menneisyytensä suljetulla osastolla kuvitellen olevansa teepannu? Jos en kertoisi, miten selittäisin sen, etten voi pukeutua paljastaviin vaatteisiin tai käydä uimassa? Sanoisinko, että minä nyt vain satun tykkäämään mustista pitkistähousuista ja pitkähihaisesta paidasta 30 asteen helteellä ja vihaavani vettä? Mitä sitten, kun lipsauttaisin, että ennen rakastin uimista? Mitä vastaisin, jos joku kysyisi miehistä tai ystävistä? Miten selittäisin ne lukuisat muille ihan tavalliset asiat, joista minä en tiedä mitään? En pysty edes kuvittelemaan vastauksia näihin kysymyksiin... Ehkä käy niin, etten koskaan saakaan tietää... 

Nämä minun kirjoitukset kuulostaa varmasti ärsyttävältä vinkumiselta useimmiten, mutta kirjoitan tätä blogia saadakseni edes jonkin paikan, jossa voin ihan suoraan ja rehellisesti kertoa itsestäni ja ajatuksistani, koska oikeassa elämässä en tee niin koskaan. En koskaan puhu lihavuudesta, enkä koskaan valita mistään ja yritän kaikin keinoin salata, mikä sotku minun elämäni oikeasti on. Tuntuu yllättävän hyvältä sanoa "ääneen" asioita, joita olen ajatellut vuosia ja jotka muodostaa minun säälittävän pikku elämäni. Valitan, jos se ärsyttää jotakuta ja haluan puolustella itseäni sillä, että oikeassa elämässä esitän ihan aina hyväntuulista ja iloista, joten tänne jää sitten valutettavaksi se masennus ja epäilykset ja ongelmat. 

Kaksi tuntia siwan sulkemiseen. Voi kun selviytyisin... 


maanantai 15. marraskuuta 2010

Tauon jälkeen

Taas täällä pienen tauon jälkeen. Piti silloin ensimmäinen päivä käydä vaa'alla ja sitten raportoida täällä, mutta jotain sattui, enkä edes ajatellut vaakaa tai laihduttamista ja sitten tietenkin sorruin lohtusyömään ja tässä sitä taas ollaan. En uskalla käydä vaa'alla. Viime viikon taas laihdutin, eilen sorruin taas syömään ja tänään söin loput eilen ostamistani herkuista. Voi minua... Mulla on nyt varattuna aika lääkärille ensi viikoksi, enkä vielä tiedä mitä asiaa minulla on. Uskallanko puhua siitä laihdutusleikkauksesta vai juttelenko vain nutraamisesta vai mitä. Toisaalta tiedän, että minun kohdalla toivo siitä, että onnistuisin muuten laihduttamaan on todella pieni, mutta leikkaus pelottaa. Se on niin lopullista ja niin säälittävää kuin se onkin, niin ruoka on minun paras ystävä. Itse asiassa minun ainoa ystävä. Miten sitten jaksan, jos ei ole enää sitäkään iloa. Säälittävää ajatella näin... Lisäksi pelkään nukutusta ja leikkauksen aiheuttamaa riskiä ja olen häpeissäni ja vihainen itselleni, etten pysty hillitsemään syömistäni kuin normaali ihminen. Jos ohutsuolta poistetaan, miten ravintoaineet sitten imeytyvät, vanheneeko ihoni aiemmin kuin kuuluisi, muuttuuko hiukseni huonokuntoisiksi, onko minulla huono olo koko ajan... Enkä saanut aikaa naislääkärille, en tiedä pystynkö puhumaan tästä miehelle. Toisaalta sen jälkeen en enää voisi lihoa, eikä se olisi vain olemattomasta itsekuristani kiinni. 

Minä alan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tajuamaan, miten paljon olen tuhonnut tällä syömiselläni. Joskus nuorempana ajattelin, että sitten kun laihdun, kaikki olisi hyvin, mutta ei se niin mene. Henkiset vahingot on pysyviä, samoin kuin fyysiset vahingot. En koskaan saa takaisin näitä menetettyjä vuosia enkä koskaan saa normaalia elämää. Vartaloni ei koskaan voi olla nätti, mutta ei edes kohtuullinen tai normaali. Vaikka laihtuisinkin, niin tulen näyttämään siltä kuin olisin vetäissyt kuolleen norsun nahan ylleni. En voi koskaan mennä rannalle, en voi koskaan mennä uimahalliin, en pukeutua kesällä viileästi, en pukeutua mihinkään säkkiä muodokkaampaan, en koskaan harrastaa seksiä, en koskaan elää normaalisti. Olen ollut niin kauan niin yksin, että hädintuskin osaan edes puhua ihmisten kanssa, joten tuskin koskaan saan kavereitakaan. Vaikka en enää jonain päivänä ulkoisesti näyttäisi friikiltä, niin sisältä olen sitä aina. Haluaisin laihtua, mutta minusta tuntuu, että se on liian myöhäistä, ettei sillä ole enää merkitystä. Ainoa asia, mikä pitää minut elossa on perheeni. He eivät kestäisi kuolemaani, joten jatkan elävän ihmisen näyttelemistä. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tehdä. Laihdutusleikkaus maksaa paljon ja niitä tehdään "jotta parannettaisiin lihavan ihmisen elämänlaatua". Minulla ei ole elämää, joten eikö siinä tavallaan vain heitettäisi rahaa roskiin. Ainoa parannus olisi se, ettei minun tarvitsisi koko ajan häpeillä itseäni, ettei säälittävä itsekurin puutteeni olisi koko ajan ihmisten nähtävillä ja arvosteltavissa. Että vihdoin vihdoin! olisin näkymätön, josta olen aina haaveillut. Minulla ei ole aavistustakaan mitä minun pitäisi tehdä vai pitäisikö vain antaa olla... Ja miksi miksi miksi päästin tämän tapahtumaan, miksi söin itseni tälläiseksi kuvottavaksi siaksi! Viikko aikaa ajatella, toivottavasti saan jotain selkeyttä ajatuksiini, jotka ainakin nyt ovat hyvin sekavia...