tiistai 16. marraskuuta 2010

Hirveä himo!

Taas se iski jostain ihan tyhjästä, himo saada jotain hyvää siis. Aina sama juttu, kaikki on ihan hyvin ja sitten jokin ihan pieni ärsyke jostain, en edes tiedä mistä, sytyttää hirveän ruoanhimon, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta!Yritän taistella sitä vastaan, mutta yleensä häviän nämä taistelut. Osittain siksi, että tiedän tai uskon häviäväni, enkä siksi edes kunnolla yritä, osittain iskee siwansulkemispaniikki ja pelko ruoanhimossa kiemurrellen valvotusta yöstä, osittain vain olen liian heikko vastustamaan syömisen antamaa mielihyvää. Pahinta näissä on se, että ei minun sinällään tee mieli mitään tiettyä ruokaa, vaan itsessään sitä syömistä, sitä tekemistä ja ajankulua mitä se antaa, nautintoa ruoan mausta. Kun menen kauppaan, ei siellä ole mitään mitä nimenomaan haluaisin, saatan tuijottaa karkkihyllyä vaikka kuinka kauan yrittäen löytää jotain, mikä erityisesti houkuttaisi. Lopulta otan vain jotain ja se tuntuu jotenkin suurelta pettymykseltä; joutua tyytymään "vain johonkin", kun haluaisin löytää jonkin äärimmäisen herkun, joka maistuisi taivaalliselta! Mutta miksi sitten ostan ollenkaan mitään? En ihan oikeasti tiedä. Ja toisaalta vaikka sanon, että se mitä syön on yhdentekevää, niin ei kuitenkaan salaatti tai hedelmät toimi samalla tavalla. 

Lauantaina, kun sain taas yhden syömiskohtaukseni, tuli ruoasta todella huono oli jälkeenpäin. Niin huono, että mahaan sattui ja oksetti tuntikausia. Eikä tuo ole mikään harvinainen tilanne, useinkin syön itseni sairaaksi. Joudun myöntämään, että olen syönyt niin kauan, että olen ihan spontaanisti oksentanut ruoan määrästä. Ja sen jälkeen jatkanut syömistä. Olen itkenyt ja syönyt ja samalla kysynyt itseltäni, että miksi jatkan, vaikka tuntuu kamalalta. Eikö tuollaisen lopputuloksen pitäisi synnyttää inho ruokaa kohtaan, ainakin toistuessaan useasti? Eikö ihmisten ja eläinten aivojen pitäisi toimia niin, että toistuvaa vastenmielistä tapahtumaa alkaa automaattisesti välttää? Miksi se ei toimi minulla? 

Mietin myös, että onko minulla jotain alitajuisia syitä haluta olla lihava. Katson paljon laihdutus ym. tv-ohjelmia ja usein niissä lihava sanoo lihoneensa suojatakseen itseään. Esimerkiksi lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyt usein lihovat, koska sen jälkeen he eivät enää ole kiinnostavia miesten silmissä ja läski suojaa heitä.  Minä en ainakaan tunnista itsestäni mitään tuollaista, mutta onhan läski tosiaan kätevä tekosyy. En ole koskaan tavoitellut unelmieni työpaikkaa, koska "ei läskiä kuitenkaan palkattaisi". Ihmiset ei pidä minusta, joten on paljon helpompi ajatella, että se johtuu läskin aiheuttamista ennakkoluuloista ja ujoudestani kuin siitä, että olen vain yksinkertaisesti kamala ihminen. Toisaalta ihan epäilyksettä vihaan lihavuuttani ja koen sen  takia pilanneeni elämäni. 

Ajattelen myös sitä, että mitä minulle tapahtuisi, jos ihan oikeasti laihtuisin? Tämä lihavuus on tehnyt minusta "vain läskiä". Koen, että sen kautta muut määrittelevät minut ja sen kautta minä määrittelen itseni. En ole ainakaan vuosikymmeneen kokenut itseäni ihmiseksi, huomion keskipisteeksi joutumisen pelkoni takia lakkasin puhumasta jo vuosia sitten, enkä enää edes muista miten puhutaan muille ihmisille. Olen tehnyt kaiken vallassani olevan muuttaakseni itseni värittömäksi ja hajuttomaksi ja mauttomaksi ja näkymättömäksi. Se ohjaa sitä, mitä puen päälleni tai millaisen laukun tai kengät ostan, se vaikuttaa siihen mihin aikaan menen töihin tai kauppaan (pimeällä, jos mahdollista, ei koskaan ruuhka-aikaan, ei sellaisiin kellonaikoihin, jolloin liikkeellä on paljon nuoria), en syö julkisesti koskaan, ennemmin vaikka pyörryn nälästä, yritän kaikin keinoin välttää kaikkea mistä minun olemassaoloni huomattaisiin. Kävin taannoin kotipaikkakunnallani kaupassa ja näin yhden lapsuudenaikaisen kaverin ja mitä minä tein? Minä piilouduin sovituskoppiin! Mikä sinällään oli ristiriitainen tilanne, koska yleensä vältän kaupan vaateosastoja kuin ruttoa! En halunnut hänen näkevän, mikä säälittävä läskiporsas minusta on tullut. Minä en ole mitään muuta kuin läskiä ja jos en olisi enää läski, niin olisinko enää olemassa? Millä sitten täyttäisin sen läskin jättämän tilan? Persoonallisuudella??? Luulen, että sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lihomistani, ei enää ole olemassa, joten mistä minä sen persoonallisuuden hankkisin?! Mitä minä sitten olisin, voisinko vain valita joitain luonteenpiirteitä ja alkaa olla niiden mukainen? Luulen, että olisin ihan samanlainen kuin nytkin, se ero vain olisi, että ulkoinen olemukseni ei enää selittäisi pähkähullua käytöstäni. 

Mietin, että mitä ihmiset sitten näkisivät, jos jostain syystä huomaisivat minut ollenkaan? Ei enää läskiä, joten mitä? Ennen lihomista minulla oli kuulemma vartaloon nähden liian suuri takapuoli, joten sekö minusta taas nähtäisiin? Lakkaisivatko humalaiset miehet bussipysäkillä vittuilemasta läskeistäni ja sen sijaan palaisivat vittuilemaan isosta perseestäni? Läskeistä vittuilu on Suomessa täysin hyväksytty ilmiö, onko isosta perseestä vittuilu myös hyväksyttyä vai oliko se teini-ikäisten yksinoikeus? Ja mitä jos joku ihan uteliaisuuttaan haluaisi tietää millainen luonne minulla on? Miten kummalliselta hänestä tuntuisi läskin ihmisen käytökseni? Tunnistaisiko hän sen? Kertoisinko uusille ihmisille, että olin ennen läski? Olisiko väärin olla kertomatta; vähän kuin salaisi viettäneensä menneisyytensä suljetulla osastolla kuvitellen olevansa teepannu? Jos en kertoisi, miten selittäisin sen, etten voi pukeutua paljastaviin vaatteisiin tai käydä uimassa? Sanoisinko, että minä nyt vain satun tykkäämään mustista pitkistähousuista ja pitkähihaisesta paidasta 30 asteen helteellä ja vihaavani vettä? Mitä sitten, kun lipsauttaisin, että ennen rakastin uimista? Mitä vastaisin, jos joku kysyisi miehistä tai ystävistä? Miten selittäisin ne lukuisat muille ihan tavalliset asiat, joista minä en tiedä mitään? En pysty edes kuvittelemaan vastauksia näihin kysymyksiin... Ehkä käy niin, etten koskaan saakaan tietää... 

Nämä minun kirjoitukset kuulostaa varmasti ärsyttävältä vinkumiselta useimmiten, mutta kirjoitan tätä blogia saadakseni edes jonkin paikan, jossa voin ihan suoraan ja rehellisesti kertoa itsestäni ja ajatuksistani, koska oikeassa elämässä en tee niin koskaan. En koskaan puhu lihavuudesta, enkä koskaan valita mistään ja yritän kaikin keinoin salata, mikä sotku minun elämäni oikeasti on. Tuntuu yllättävän hyvältä sanoa "ääneen" asioita, joita olen ajatellut vuosia ja jotka muodostaa minun säälittävän pikku elämäni. Valitan, jos se ärsyttää jotakuta ja haluan puolustella itseäni sillä, että oikeassa elämässä esitän ihan aina hyväntuulista ja iloista, joten tänne jää sitten valutettavaksi se masennus ja epäilykset ja ongelmat. 

Kaksi tuntia siwan sulkemiseen. Voi kun selviytyisin... 


9 kommenttia:

  1. Hyviä kysymyksiä ja pohdintoja tekstissä...itsellekin nämä asiat mielessä todella usein. Tarvitsee itsekin miettiä niitä hetki...koska tuo persoonallisuus asia kolahti, koska sitä olen nyt pyörritellyt jo kauan...olen ollut myös taustalle vetäytyjä...ja olen edelleenkin, itsensä löytäminen on työlästä, mutta kun jonkun oivaltaa niin on ainakin muutaman sekunnin ehkä iloinen...tai koomisesti huvittunut.

    Joo noi miehet taitaa nimitellä ja olla töykeitä olet mikä tahansa(okei myös naiset osaa sen)...varsinkin päissään. On kumma oletus että jos sinulla on heidän mielestään jotain vikaa ulkonäössä on annettava helpolla ja olla imarreltu huomiosta...vaikka ei henkilö kiinnostaisi pätkääkään. Itse epäröin myös sitä että mitä toinen miettii jos tietää historiani.

    Jep dementtia on kyllä pelottavaa.

    Itse kanssa mietin yleensäkin että kyllähän äiti varmaan haluis et olis lastenlapsia, mutta on alkanut menettää toivonsa sen suhteen. Haluan kyllä lapsia, mutta en halua suhteeseen, jossa vanhempani elävät...mielummin olen yksin. Pari kaveria ei voi saada lapsia, joten heidän puolestaan tuntuu pahalta, koska itse luultavasti saisin, mutta en saa vain mitään aikaiseksi. Tämä asia tuli vaan mieleen vanhempien toiveista mitä lapsiltaan haluaa. Muuten olenkin jo tavallaan esim. koulutuksen puolesta ylittänyt heidät, mutta en myöskään halua omakotitaloa ja 2,5 lasta sekä miestä koira ja auto. En vaan näe itseäni sellaisessa.

    Joo mä niin tunnistan ton viel vartti auki...jos juoksen niin kerkeen syömäänitseni kipeäksi. Samoin tuon et haluan jotain mitä kaupas ei ole ja teen huonoja valintoja sen takia, sekä tuon pettymyksen fiiliksen tunnistan hyvin. Vegaanius on hieman auttanut kun ei voi ihan mitä vaan laittaa suuhunsa.

    Viel viitisen viikkoa vegaani kokeilua jäljellä, sitten pohdin mitä oikeasti haluan ruokailun suhteen.

    VastaaPoista
  2. Minä myös tykkään olla taustalla ja olen ihan lihomisen alusta alkaen vain halunnut muuttua näkymättömäksi, koska mun on niin vaikea kestää ihmisten katseita tai mitään huomiota.
    Miehet on ihan uskomattoman julmia naisten ulkonäköä kohtaan! En ymmärrä miksi, mitä iloa voi saada jonkun ihan tuntemattoman loukkaamisesta...
    Minäkään en ole koskaan halunnut sitä perus "mökki ja perunamaa"-elämää. Eikä se olisi mulle mahdollistakaan, koska minua on siunattu/kirottu kyvyllä lukea ihmisiä aika hyvin. Tai siis näen oikeastaan vain sen, jos ihmiset valehtelee enkä tietysti aina sitäkään, jotkut on liian hyviä valehtelijoita. Mutta sen takia mulle ne perinteiset "ei kulta, en minä ole pettänyt" ja vastaavat ei mene ihan helpolla läpi, joten suhde olisi aika mahdoton. Tosin en tiedä, miten siihen vaikuttaisi, jos olisin rakastunut; toisten naisten miesten valheet on minulle ihan päivänselviä, mutta ehkä minäkin uskoisin ihan käsittämättömän sinisilmäisesti mitä vain, jos olisin itse se nainen. Olen myös epävarma sen suhteen, että miten hyvin olisin kestänyt esimerkiksi juuri pettämisen aiheuttaman ahdistuksen tai eron ylipäätään. Periaatteessa jos olisin voinut saada mitä tahansa, niin tavallaan olisin halunnut edes kokeilla parisuhdetta, mutta toisaalta taas ihmisten suhteet ei kyllä vaikuta mitenkään kovin kadehdittavilta! Ihmiset tuntuu välillä ihan suorastaan inhoavan toisiaan, naiset on kiukkuisia ja onnettomia, miehet juoksee jokaisen hameen perässä, joka tielle osuu ja minulle ei ihan aukea, että miksi ihmiset niin epätoivoisesti haluaa parisuhteeseen. Varsinkin naiset, miesten suhteesta saama etu on tietysti ilmeinen. Ehkä multa puuttuu joku "siedän mitä vain kunhan ei tarvitse olla sinkku"-geeni tai vastaava. Tietysti mun ei tosin tarvitse noita asioita edes ajatella, koska ei minun painoiselle ole miehiä tarjolla ja sitten jos laihdun, niin ylimääräinen iho kyllä pitää minut tiukasti vanhanapiikana senkin jälkeen. :D
    Lapsia olisin halunnut ja nyt juuri mun iässä, kun alkaa olla viimeiset mahdolliset vuodet käsillä ja kaikki tutut hankkii lapsia minkä ehtii, on aika tuskallista tietää, etten niitä koskaan saa. Tai tietysti voisin esimerkiksi keinohedelmöityksellä hankkia lapsen, mutta pelkään että lapsi perisi paino-ongelmana ja sosiaaliset ongelmani. Ja vaikka ei perisikään, maailma on täynnä onnettomia ihmisiä; pystyisinkö minä muka kasvattamaan onnellisen ja tasapainoisen lapsen. Ainakin yritän kaikin keinoin nujertaa haluni saada lapsen, toivottavasti onnistuu.
    Minä myös haluaisin pystyä olemaan ihan vegaani, mutta en realistisesti siihen oikein usko... Monet karkit tosin onneksi tekee mahdottomaksi se, että niissä on liivatetta, joten sekin minua auttaa. Mutta mikään muu ei sitten autakaan.
    Ai niin, siwa meni kiinni jo ajat sitten, enkä käynyt siellä! :)

    VastaaPoista
  3. Minä myös tykkään olla taustalla ja olen ihan lihomisen alusta alkaen vain halunnut muuttua näkymättömäksi, koska mun on niin vaikea kestää ihmisten katseita tai mitään huomiota.
    Miehet on ihan uskomattoman julmia naisten ulkonäköä kohtaan! En ymmärrä miksi, mitä iloa voi saada jonkun ihan tuntemattoman loukkaamisesta...
    Minäkään en ole koskaan halunnut sitä perus "mökki ja perunamaa"-elämää. Eikä se olisi mulle mahdollistakaan, koska minua on siunattu/kirottu kyvyllä lukea ihmisiä aika hyvin. Tai siis näen oikeastaan vain sen, jos ihmiset valehtelee enkä tietysti aina sitäkään, jotkut on liian hyviä valehtelijoita. Mutta sen takia mulle ne perinteiset "ei kulta, en minä ole pettänyt" ja vastaavat ei mene ihan helpolla läpi, joten suhde olisi aika mahdoton. Tosin en tiedä, miten siihen vaikuttaisi, jos olisin rakastunut; toisten naisten miesten valheet on minulle ihan päivänselviä, mutta ehkä minäkin uskoisin ihan käsittämättömän sinisilmäisesti mitä vain, jos olisin itse se nainen. Olen myös epävarma sen suhteen, että miten hyvin olisin kestänyt esimerkiksi juuri pettämisen aiheuttaman ahdistuksen tai eron ylipäätään. Periaatteessa jos olisin voinut saada mitä tahansa, niin tavallaan olisin halunnut edes kokeilla parisuhdetta, mutta toisaalta taas ihmisten suhteet ei kyllä vaikuta mitenkään kovin kadehdittavilta! Ihmiset tuntuu välillä ihan suorastaan inhoavan toisiaan, naiset on kiukkuisia ja onnettomia, miehet juoksee jokaisen hameen perässä, joka tielle osuu ja minulle ei ihan aukea, että miksi ihmiset niin epätoivoisesti haluaa parisuhteeseen. Varsinkin naiset, miesten suhteesta saama etu on tietysti ilmeinen. Ehkä multa puuttuu joku "siedän mitä vain kunhan ei tarvitse olla sinkku"-geeni tai vastaava. Tietysti mun ei tosin tarvitse noita asioita edes ajatella, koska ei minun painoiselle ole miehiä tarjolla ja sitten jos laihdun, niin ylimääräinen iho kyllä pitää minut tiukasti vanhanapiikana senkin jälkeen. :D
    Lapsia olisin halunnut ja nyt juuri mun iässä, kun alkaa olla viimeiset mahdolliset vuodet käsillä ja kaikki tutut hankkii lapsia minkä ehtii, on aika tuskallista tietää, etten niitä koskaan saa. Tai tietysti voisin esimerkiksi keinohedelmöityksellä hankkia lapsen, mutta pelkään että lapsi perisi paino-ongelmana ja sosiaaliset ongelmani. Ja vaikka ei perisikään, maailma on täynnä onnettomia ihmisiä; pystyisinkö minä muka kasvattamaan onnellisen ja tasapainoisen lapsen. Ainakin yritän kaikin keinoin nujertaa haluni saada lapsen, toivottavasti onnistuu.
    Minä myös haluaisin pystyä olemaan ihan vegaani, mutta en realistisesti siihen oikein usko... Monet karkit tosin onneksi tekee mahdottomaksi se, että niissä on liivatetta, joten sekin minua auttaa. Mutta mikään muu ei sitten autakaan.
    Ai niin, siwa meni kiinni jo ajat sitten, enkä käynyt siellä! :)

    VastaaPoista
  4. Hups, sama vastaus kaksi kertaa...

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa tooooosi tutulta. Tuo syömishimo, kaikki. Joo.

    Ja me vielä satutaan asumaan ihan 24h Mäkin vieressä, eli se himo voi tulla mihin aikaan tahansa. :/ Ja mä en edes kehtaa käydä mun ruokia ostamassa, mies aina käy..vaikka vannoo, ettei käy mut mä osaan kai olla aika pelottava sillon kun vaadin ruokaa. :/

    Ja toi persoona-asia... Oon miettinyt ihan samaa. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja muuta tässä lisänä ja oon miettinyt, etä jos kaikki ongelmat otettais pois niin eihän musta jäis jäljelle mitään. :( Plus sit tää lihavuus vielä.

    VastaaPoista
  6. J.B. Ihan pakko kommentoida tuohon parisuhdeasiaan, että ei kaikki miehet silti petä. Itse olen 11 vuotta kulkenut yhteistä tietä mieheni kanssa ja tiedän 100% varmasti, että hän ei ole koskaan minua pettänyt, vaikkakin oma bmi:nikin on pahimmillaan 47 kieppeillä huidellut.

    Mutta alkuperäisessä tekstissä oli kyllä paljon tuttuja ajatuksia. Moniin pystyin samaistumaan melko hyvin, tosin mä en välttämättä koe olevani ihan niin kovasti lihavuuteni vanki. Tai jos tällä hetkellä olenkin, aion kyllä päästä tästä vankilasta vielä poiskin! :)

    VastaaPoista
  7. Sade: Mulla on joskus tapana pyytää mun äitiä ostamaan mulle herkkuja, koska en itse kehtaa. Joskus kun olen kotona käymässä ja käymme yhdessä kaupassa, ladon kärryn täyteen herkkuja ja sitten käsken äidin maksaa samalla kun minä teeskentelen, etten edes tunne häntä, kun en kehtaa latoa kassalle kaikkia niitä ruokia! Säälittävää! :D Minä rakastan pikaruokaa, mutta onneksi en kehtaa ostaa sitä... Mäkkärin vieressä asuminen on tosiaan varmaan melkoista tuskaa...
    Ruokaraivo on mullekin tuttua, mä joskus ihan oikeasti kiipeilen seinille, kun en saa mitään hyvää. Mun lapsuudenkoti on ns. keskellä-ei-mitään ja joskus kun sanoin äidille, että älä tuo tänne mitään herkkuja mulle kiusaukseksi(koska äiti ei syö mitään sellaista), niin äiti sanoi, ettei uskalla olla tuomatta, koska tietää miten saatan reagoida! Se kommentti todella herätti! Mutta ei valitettavasti muuttanut mitään.
    Minun persoona on ihan täysin sidoksissa lihavuuteen, enkä osaa kuvitellakaan mitä minä olisin ilman sitä!

    Anonyymi: Toki poikkeuksia löytyy aina joka suuntaan, minäkin itseasiassa tunnen yhden uskollisen miehen(tai ainakin luulen, että hän on uskollinen), mutta kyllä ne rehellisesti sanottuna harvinaisia ovat.
    Tiedän, että mulle tämä lihavuus on jostain syystä paljon merkittävämpi asia kuin useimmille. Ehkä olen jotenkin heikompi ihminen kuin muut siinä suhteessa, että annan sen musertaa minut. Se on yksi aspekti, mitä minun täytyy ajatella, koska tiedän toki, että useimmat ylipainoiset elää ihan täyttä elämää kiloistaan huolimatta.

    VastaaPoista
  8. Sait uuden lukijan :) Tsemppiä painonpudotukseen!

    VastaaPoista
  9. Tervetuloa lukemaan Nukkelapsi! :) Tosin olet varmaan jo huomannutkin, että se varsinainen painonpudotus on jäänyt tässä painonpudotusoperaatiossa aika vähäiseksi! :D Mutta kyllä se tästä... :)

    VastaaPoista