maanantai 15. marraskuuta 2010

Tauon jälkeen

Taas täällä pienen tauon jälkeen. Piti silloin ensimmäinen päivä käydä vaa'alla ja sitten raportoida täällä, mutta jotain sattui, enkä edes ajatellut vaakaa tai laihduttamista ja sitten tietenkin sorruin lohtusyömään ja tässä sitä taas ollaan. En uskalla käydä vaa'alla. Viime viikon taas laihdutin, eilen sorruin taas syömään ja tänään söin loput eilen ostamistani herkuista. Voi minua... Mulla on nyt varattuna aika lääkärille ensi viikoksi, enkä vielä tiedä mitä asiaa minulla on. Uskallanko puhua siitä laihdutusleikkauksesta vai juttelenko vain nutraamisesta vai mitä. Toisaalta tiedän, että minun kohdalla toivo siitä, että onnistuisin muuten laihduttamaan on todella pieni, mutta leikkaus pelottaa. Se on niin lopullista ja niin säälittävää kuin se onkin, niin ruoka on minun paras ystävä. Itse asiassa minun ainoa ystävä. Miten sitten jaksan, jos ei ole enää sitäkään iloa. Säälittävää ajatella näin... Lisäksi pelkään nukutusta ja leikkauksen aiheuttamaa riskiä ja olen häpeissäni ja vihainen itselleni, etten pysty hillitsemään syömistäni kuin normaali ihminen. Jos ohutsuolta poistetaan, miten ravintoaineet sitten imeytyvät, vanheneeko ihoni aiemmin kuin kuuluisi, muuttuuko hiukseni huonokuntoisiksi, onko minulla huono olo koko ajan... Enkä saanut aikaa naislääkärille, en tiedä pystynkö puhumaan tästä miehelle. Toisaalta sen jälkeen en enää voisi lihoa, eikä se olisi vain olemattomasta itsekuristani kiinni. 

Minä alan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tajuamaan, miten paljon olen tuhonnut tällä syömiselläni. Joskus nuorempana ajattelin, että sitten kun laihdun, kaikki olisi hyvin, mutta ei se niin mene. Henkiset vahingot on pysyviä, samoin kuin fyysiset vahingot. En koskaan saa takaisin näitä menetettyjä vuosia enkä koskaan saa normaalia elämää. Vartaloni ei koskaan voi olla nätti, mutta ei edes kohtuullinen tai normaali. Vaikka laihtuisinkin, niin tulen näyttämään siltä kuin olisin vetäissyt kuolleen norsun nahan ylleni. En voi koskaan mennä rannalle, en voi koskaan mennä uimahalliin, en pukeutua kesällä viileästi, en pukeutua mihinkään säkkiä muodokkaampaan, en koskaan harrastaa seksiä, en koskaan elää normaalisti. Olen ollut niin kauan niin yksin, että hädintuskin osaan edes puhua ihmisten kanssa, joten tuskin koskaan saan kavereitakaan. Vaikka en enää jonain päivänä ulkoisesti näyttäisi friikiltä, niin sisältä olen sitä aina. Haluaisin laihtua, mutta minusta tuntuu, että se on liian myöhäistä, ettei sillä ole enää merkitystä. Ainoa asia, mikä pitää minut elossa on perheeni. He eivät kestäisi kuolemaani, joten jatkan elävän ihmisen näyttelemistä. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tehdä. Laihdutusleikkaus maksaa paljon ja niitä tehdään "jotta parannettaisiin lihavan ihmisen elämänlaatua". Minulla ei ole elämää, joten eikö siinä tavallaan vain heitettäisi rahaa roskiin. Ainoa parannus olisi se, ettei minun tarvitsisi koko ajan häpeillä itseäni, ettei säälittävä itsekurin puutteeni olisi koko ajan ihmisten nähtävillä ja arvosteltavissa. Että vihdoin vihdoin! olisin näkymätön, josta olen aina haaveillut. Minulla ei ole aavistustakaan mitä minun pitäisi tehdä vai pitäisikö vain antaa olla... Ja miksi miksi miksi päästin tämän tapahtumaan, miksi söin itseni tälläiseksi kuvottavaksi siaksi! Viikko aikaa ajatella, toivottavasti saan jotain selkeyttä ajatuksiini, jotka ainakin nyt ovat hyvin sekavia... 



8 kommenttia:

  1. Heips

    Ei vaivuta epätoivoon. Lääkärin kanssa kannattaa kertoa miltä tuntuu ja mielipiteitä...okei, kaikista lääkäreistä ei tule koskaan asiakaspalvelijoita...ja täten eivät herätä kauheasti luottamusta. Ja jos esim. lääkäri sanoo jotain mikä loukkaa syvästi, voi koittaa toista lääkäriä. Yleisesti ottaen kannattaa ottaa lääkärin vinkit ja neuvot mietintään ja tehdä ne omat johtopäätökset...vertailla ja kysellä muilta jos mahdollista. Leikkaus kuulostaa isolta, mutta se voi silti olla avain terveempään elämään, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on että välttäisin sitä viimeiseen asti.

    Nutraaminen tuntuu rankalta, kun monta kertaa aloittaa alusta...mutta ehkä se ei sitten ollutkaan silloin oma juttu. Oma äitini muutti vuodessa sen asian ettei ostanut suklaata enää joka toinen(joka) päivä vaan noin viikossa yhden ja pisti sen riittämään sen viikon. Tämän tehtyään hän korjasi päivä ruokansa niin että otti useimmin salaatin tai keiton. Okei repsuja tulee, mutta pikku hiljaa hyvää tulee :)...Nyt hän on aloittanut liikkumaan niin, että aloittaa 30 min viikossa ja lisää sitten viikottain pikku hiljaa. Ihan eka homma minkä hän opetteli oli aamupuuron syönti, ja sillä lähti vuodessa se pari kiloa...mutta lähti kuitenkin.

    Olemmekin puhuneet siitä että mielen tarvitsee olla mukana, mutta syyllisyyttä tai epäonnistumista tulee tapahtumaan, mutta siitä pitää päästä irti ja olla itselle salliva kohtuudella.

    Minä päätin olla ilman herkkuja joulu viikkoon saakka, mutta äitini sanoi ettei itse pysty eikä halua sellaista. Itse syön ruokaa, joka ei ole pullaa tai karkkia) opettelen syömään oikein ja oikeisiin aikoihin välittämättä kaloreista...mutta laatuun ja rasvaan kiinnitän huomiota. Tämä on vaan aluksi ihan hirveetä opettelua ja paljon joutuu laittaan aikaa ruoan valmistamiseen. Onneksi olen onnistunut vielä, mutta mielialojen vaihtelu itselläni kertoo sen etten saa kaikia vitamiineja luultavasti.
    ....jatkuu

    VastaaPoista
  2. Ai niin tuli mieleen tämä ohjelma 'You are what you eat' ...minua se auttoi siinä etten ruvenneut enemmän häröilemään, vaan kohtasin faktat...rankkaa. You tubesta ainakin löytyy tän Gillianin ohjelmaa, jos haluaa vilkaista. Siinä koitetaan 8 viikkoa ensi alkuun ja tehdään testit ennen ja jälkeen. Kaikista niistä pöperöistä mitä rouva siinä niille kohteille tarjos en tykänny...mutta ideoita kyllä sain.

    Normaali annos on minulle ollut pitkään kadoksissa, mutta nyt opettelen määrää jota söisin mitä painan nyt. Olen niin sisäistänyt kaloreita, että lasken ne jo huomaamatta...ärsyttää minua, koska lukion jälkeen koitin päästä siitä eroon ja pääsinkin vähän.



    Sosiaalinen elämä on edelleen hankala minulle, koska uudet tuttavat haluaisin lumota ja olla täydellinen joka suhteessa, mutta minun pitäisi oppia pitämään itsestäni sellaisena kuin olen...mutta vielä se on osittain hyväksymättä...ehkä joskus sitä osaan ottaa rennommin ja ja välitän piut paut muista ja olen vain omassa maailmassani.

    Uuten vuotena koitan mennä ihmisten ilmoille juhlimaan, mutta joulun mässyn jälkeen, en välttämättä kehtaa...Päätin että se on koetin kivi, koska minun pitää oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ehkä tässä joku päivä valloittaa ensin oman maailmansa ja sitten muiden :)

    Ja juu, tosi kavereiden löytäminen on hankalaa. Joskus vaan ajatusmaailma ja homma klikkaa jonkun kanssa, vaikka ei olis ikinä nähnyt henkilöä. Olen myös opin että kavereille pitää antaa tilaa olla minkälaisia ovat...koska kismaa aina välillä tulee, mutta niistä on opittava yhdessä selviämään, mutta totuus on että silloin kaverin pitää olla sellainen joka ymmärtää tämän.

    Niin ja voihan olla että kaamos aika vaikuttaa sinuun erityisesti ja aiheuttaa sellaista pettymyksen tunnelmaa. Itselleni tää alku talvi on ihan helvettiä ja ei se loppukaan parane jos lunta ei tule valaisemaan. Minulla on nyt ollut muutama vuosi lokakuu täysin kooma kuu, jolloin kaikki pissii...Parisen vuotta sitten makasin vain sängyssäni kun en saanut lamaannuttavasta tilasta irti itseäni.

    Pää pystyyn ja vaikka tietää että rankkoja juttuja tulee tai muuten vaan hankalia...antaa mennä vaan...yli on päästy tähänkin mennessä. Aina elämällä on jotain tarjottavaa, vaikka se ei olisi sitä mitä on unelmoinut...uusien unelmien etsintä voi olla vaikeaa, mutta siinä käy pohjalla, mutta sieltä on matkaa vain ylös päin. :)

    Nyt tuli taas plaapaettua mitä minulle näin mitä pikaisesti tuli mieleen. Toivottavasti sait selvää mitä koitan kertoa.

    Ja vaikka nurkan takana olisikin tiedossa sitä samaa P?#a niin ainakin se on tutta ja turvallista. ;)

    Koita kestää :)

    VastaaPoista
  3. Itsekkin mietin, mitä tehdä tämän painon kanssa!
    Ensiksikään mullakun ei ole vara alkaa osteleen mtn Nutri tuotteita!
    ja sorrun syömään herkkuja aika usein nykyään :(

    VastaaPoista
  4. Absurde: Minua tosiaan pelottaa ihan kauheasti puhua tästä lääkärille, varsinkin miespuoliselle. Minä en yleensä koskaan puhu mitään kenenkään miehen kanssa ellei ole aivan pakko, joten en tiedä pystynkö siihen maanantainakaan. Ehkä pitäisi peruuttaa aika ja pyytää naislääkäriä, mutta sitten joutuisin taas odottamaan monta viikkoa.
    Minuakin leikkaus pelottaa ihan hirveästi, mutta en ihan oikeasti pysty enää näkemään mitään muuta ratkaisua.
    Tiedän, että juuri tuollaiset pienet ratkaisut olisi avain laihtumiseen, mutta mun luonteelle ne ei oikein sovi. Enkä pysty pysymään kohtuudessa, vaikka kuinka yritän. Helpompaa on olla kokonaan ilman esim. juuri nutreilla.
    Minäkin olen päättänyt (taas!), etten syö mitään herkkuja ennen joulua, mutta mahtaneeko onnistua. Toivottavasti sulla onnistuu! :)
    Mä olen joskus katsonut tuota ohjelmaa ja muutenkin katson ihan kauhean monia laihdutusohjelmia. Kumma kyllä, en laihdu yhtään, vaikka kuinka katsoisin! :D Mutta saa niistä tosiaan hyviä vinkkejä.
    Mulle myös sosiaalinen elämä on todella suuri ongelma. Mä olen aina ollut vähän outo, mutta silloin normaalina mulla oli silti kavereita ja muutakin elämää. Sitten kun aloin lihomaan, lakkasin pitämästä keneenkään yhteyttä, koska häpesin itseäni niin paljon, enkä ole onnistunut saamaan uusia kavereita. Johtuu varmaan osin siitäkin, että olen todella arka ja yritän olla niin huomaamaton kuin mahdollista. Minä myös ainakin kuvittelen, että kaikki tuntee vastenmielisyyttä läskiä ihmistä kohtaan, joten en edes yritä jutella kenellekään. Enkä tosiaan pidä itsestäni yhtään, joten kai sekin heijastuu ulospäin. Jos joku tuttu joskus tulee ihan oma-aloitteisesti puhumaan mulle, niin se tuntuu todella kummalliselta ja mietin, että mitäköhän se haluaa, säälistäkö tuli juttelemaan vai mitä. En voi kuvitellakaan, että kukaan voisi pitää minusta. Mä en ole käynyt missään ulkona vuosiin, en koskaan käynyt missään koulun tapahtumissa, en käy edes leffassa. Rakastan oopperaa, mutta kehtaan käydä oopperassa vain ulkomailla, koska siellä voin piiloutua johonkin piippuhyllyn nurkkaan tavallisissa vaatteissa, Suomessa pitäisi pukeutua nätisti ja olla esillä ja en pysty siihen. Tiedän, että mun ongelmat ei ole selitettävissä pelkällä lihavuudella, koska muut lihavat pystyy elämään normaalisti, mutta minä kuitenkin olin normaali ennen lihomista, joten siitä nämä ovat lähtöisin. Sitten on vielä sekin, että tiedän kokemuksesta, että jos ihmiset ei tunnu "omilta", on vaan yksinäisempi olo kuin ihan yksin, joten siksikin on vaikea löytää ystäviä.
    Mulle syksy on parasta aikaa, rakastan sadetta ja räntää ja pimeyttä. Keväät ja kesät on mulle ne vaikeat ajat.
    Kyllä minä yritän kovasti taistella tätä masennusta vastaan ja olla luovuttamatta, ihan mun perheenkin takia. Mulla ei vain riitä uskoa siihen, että elämällä olisi minulle mitään annettavaa. Mutta olenhan selvinnyt tähänkin asti, joten kai tämä onnistuu edelleen, vaikka ei mulle mitään erityistä olisikaan tarjolla. :)
    Kiva, kun viitsit kommentoida, vaikka taisin kirjoittaa aika synkkää tekstiä! :)

    Nnetta: On tämä oikeasti niin vaikeaa, ettei laihoilla ole aavistustakaan! Niin sorrun minäkin, vaikka kuinka yritän.
    Mun katastrofaalisilla ruokailutavoilla nutrit tulee paljon halvemmaksi, mutta niin surkeaa kuin onkin myöntää, niin mulla ei ole aavistustakaan paljonko normaali ihminen kuluttaa ruokaan kuukaudessa!
    Mutta siis, jos ostaa vain halvimpia nutreja eli pirtelöitä ja keittoja eikä syö mitään muuta, niin kuukausi maksaa 139 € eli 4,6 €/päivä. En osaa sanoa onko se paljon vai vähän?

    VastaaPoista
  5. Voihan sitä koittaa sitä mies lääkäriä, mutta jos se tuntuu kamalalta niin uskon kyllä että ammattitaitoinen lääkäri ei ota nokkiinsa jos vaihtaa lääkäriä. Ja yleensä multa on myös kysytty haluanko mies vai naislääkärin. Painoasioista olen jutskannut vain terveysalan naisten kanssa. En ole tietoisesti hakeutunut naisten juttusille, mutta jotenkin tuntuu et ne vois ymmärtää tän asian paremmin, mut eihän se aina niin mee.

    Pahin muisto on yhestä naisterkkarista ala-asteelta, kun oli kaksi kiloa ylipainoa, se sai hepulin ja sano että nyt on kyllä tiputettava...oikeastaan sen jälkeen alkoi stressaus ruoasta. On se kumma että ruoka on niin nautinto, mutta syyllisyys sen syömisestä ei ole sitten varhaisteinistä lähtien muuttunut.

    Toivottavasti löydät stemppiä ja saat valoa tähän sateiseen pimeyteen. Itsekin päätin että jos olen (jälleen kerran) kussut homman ja lihonut takaisin plussineen niin opettelen elämään asian kanssa sekä opettelen pitämään itsestäni sellaisena kuin olen. Kolmen vuoden projektista vuosi eletty, joten yrittämättä en jätä elämän muutoksen tekemistä siis vielä pariin vuoteen. Uskoisin että se on aika realistinen tavoite itselleni saada henkinen puoli kuntoon. Tasapainoon noin yleisesti elämän kaikki osaset.
    ...jatkuu

    VastaaPoista
  6. ...Ja yksi hyvä elämän tarkoitus on juuri se että elää sille perheelleen ja ottaa niistä vastuun kun ikää tulee ja kaikkea. Itselle on jäänyt hieman sellainen rooli, mutta ei se oikeastaan haittaa.

    Totta on että koulu ja työ vie hirveästi aikaa siitä etten ole kerennyt esim. viime ja tänä vuonna paljon ruokailemaan, ja elämän aikataulu muutos ( ei omasta tahdosta) vaikutti tämän toteutumiseen/onnistumiseen. En usko että muuten olisin pystynyt ihan samaan. Hirvee motivaatio kun ala-aste ikäiset lapset kuiskii et paksu täti tulee tai teinit bussissa skinny farkkuineen supisee kovaan ääneen ihroistaan ja minusta. Teki niin näyttää niille ja teinkin sen, mutta hävettää että annan liikaa vieläkin arvoa tällaisille mielipiteille. En mä edes halua olla kuin muut, enkä todellakaan mikään luulaiha(ei minulla ole mitään laihoja vastaan, koska me kaikki ollaan erilaisia ja taaplataan omalla tyylillämme), mutta ilmeisesti olen liikaa median ja nykyisen naiskuvan iskemä, että en enää tiedosta mikä on normaalia(jos sellaista on edes olemassa). Toimin itse muoti ja muotoilu alalla, joten sitä on jatkuvasti tekemisissä ulkonäön kanssa. Itse en halua valtavirtaa seurata juurikaan vaan mennä omia polkuja, niin kuin tähänkin asti.

    Mulla menee ruokaan ihan hirveästi...ööö..tällä viikolla menny jo 50 euroa ja loppuviikko pitäis koittaa viel elää niillä ja saada kalorit täyteen..okei siinä oli jo perustarpeita kaappiin, mutta vihannekset kallistuu talvea kohti, mutta pakko ostaa kotimaista ja yrittää satsata luomuun. Jos olis pakastin niin saisin luultavasti talouden sen osalta paremmin kuntoon.

    Näin tänään pilkahduksen aurinkoa...sen valo oli kyl ihana :)

    VastaaPoista
  7. Jos olet seurannut Akuutti ohjelmaa niin siinäse mies lääkäri on kyl mukavan oloinen, sen kans voisin jutskailla vaik mistä :)...voi kyllä olla et olis liian ymmärtäväinen ja se ei aina miellytä mua.

    VastaaPoista
  8. Moi! Minä yleensä pyydän naislääkäriä, mutta se vastaanottonainen, jolta ajan varasin sanoi lääkärin nimen viimeisenä lauseena ja kääntyi sitten jo palvelemaan jotain muuta, joten en sitten saanut sanotuksi, että haluaisin naislääkärin. Riippuu siitäkin, minkä ikäinen se lääkäri on, jos siellä on joku nuori mies, niin en pysty siihen. Ehkä mun ihan oikeasti tarvitsee huomenna soittaa ja kysyä, että kauanko joutuisin odottamaan naislääkärille pääsyä. Olen ennen ollut yhdellä tosi mukavalla naislääkärillä, voisin koittaa saada ajan hänelle.
    Mun perhe alkaa tosiaan vanhentua ja olen ainoa lapsi ja suunnilleen heidän elämänsä keskipiste. Se on myös ihan hirvittävän pelottavaa! En ole oikein koskaan voinut kunnolla elää omaa elämää, koska minulla on aina ollut niin suuri vastuu heille. Pelkään sitä, että joudun muuttamaan takaisin lapsuudenkotiini hoitamaan heitä ja myös sitä, että he kuolevat ja minulla ei enää ole ketään. Tai pahimmillaan dementoituvat ja olen ansassa ypöyksin hoitamassa ihmisiä, jotka eivät edes tiedä kuka minä olen. Kuulostaa ihan hirveän itsekkäältä sanoa noin, mutta en tiedä miten kestäisin sen...
    Minäkään en pidä laihuutta minkäänlaisena ihannevartalotyyppinä, musta naisella kuuluu olla vähän kurveja ja pehmeyttä. Minä vain olen vienyt ne kurvit ja pehmeyden vähän turhan pitkälle!
    Mulle ei ole oman teini-iän jälkeen teinit niinkään vittuilleet (ehkä olen niin iso, että ne pelkään, että jyrään ne!), vaan minä olen ihan aikuisten miesten "suosiossa". En tiedä miksi, mutta varsinkin bussipysäkeillä kuulee usein vaikka minkälaista kommenttia. Se on ihan kauheaa, koska ihmiset tuijottaa, enkä tiedä mitä sanoa tai tehdä, haluaisin vain vajota häpeästä maan alle. En tiedä miksi miehet saa niin suurta nautintoa naisten nöyryyttämisestä, minä en ole koskaan tuntenut mitään tarvetta vastaavaan.
    Mun perusherkkushoppailu maksaa yleensä noin 12-17 euroa ja siihen tavallinen ruoka päälle. Ja on aikoja jolloin sorrun joka päivä. Raivostuttaa, kun nekin rahat voisi käyttää johonkin järkevään! Musta 50 viikossa kuulostaa ihan kohtuulliselta, varsinkin terveellinen ruoka on kallista.
    Huomiseksi on luvattu auringonpaistetta, toivottavasti asut jossain sellaisessa paikassa, missä sitä on oikein kunnolla! :)

    VastaaPoista