torstai 30. joulukuuta 2010

Itsekuria etsimässä

Joulu alkaa olla ohi tältäkin vuodelta... Tai optimistisemmin voisi sanoa, että enää 51 viikkoa jouluun. :) Joulu sujui ihan hyvin, en syönyt älyttömiä määriä ja muutenkin oli ihan ok. Yksinäiselle joulu on vaikeinta aikaa vuodesta, mutta tänä vuonna sekin puoli sujui suhteellisen hyvin. Surua ja haikeutta tottakai, mutta ei mitään kovin pahaa oloa. Ehkä alan vihdoin hyväksymään, ettei elämä mennyt niin kuin toivoin. Ymmärrän, että suomalaisena kuulun niihin hyvin harvoihin onnekkaisiin, joita tällä planeetalla asuu ja haluaisin todella oppia iloitsemaan niistä asioista, joita minulla on, sen sijaan, että suren sitä, etten saanut asioita, joita olisin halunnut. Ehkä siinä olisi hyvä uudenvuodenpäätös, ihan siltä varalta, ettei se iänikuinen laihdutus tänäkään vuonna toteudu. En tiedä, miten se onnistuu, mutta aion yrittää. 
 
Tuntuu, että olen tänä vuonna motivoituneempi laihduttamaan kuin aiemmin. Muina jouluina olen kauhulla odottanut sitä hetkeä, kun täytyy taas lopettaa syöminen. Olen yrittänyt pohtia paljon sekä niitä syitä, minkä takia laihtuminen olisi niin hyvä asia ja myös niitä syitä, mitkä vievät motivaatiota laihduttamiselta. Suurin hyöty laihtumisesta olisi omalla kohdallani se, ettei tarvitsisi enää hävetä itseään, ainakaan lihavuuden takia. Se on kuluttavaa ja ohjaa ihan kaikkea arkielämässäni. Olisi ihanaa, jos vihdoinkin olisin näkymätön, kukaan ei tuijottaisi tai kommentoisi tai vinoilisi kiloistani. Mikä taas syö motivaatiota, on tieto siitä, että vaikka laihtuisinkin, en koskaan saa hyvää vartaloa. Joudun lopun elämääni peittelemään roikkuvaa nahkaa ja muita merkkejä kiloista. Juuri tieto tuosta saa usein pienen äänen kuiskimaan pääni sisässä, että onko tässä mitään järkeä. Vaikka tiedän, että on, koska ihon pystyy piilottamaan, läskejä ei. Mutta yritän keskittyä niihin syihin, miksi haluan laihtua ja tukahduttaa tuon petollisen äänen. 

Suklaa ja herkut maistuivat taivaallisilta tänäkin vuonna... Mutta... Ehkä niiden menetys ei ole niin suuri asia kuin miltä ennen on tuntunut. Minulle syöminen toimii tavallaan sosiaalisen elämän korvikkeena ja ajatus siitä, että en voisi enää koskaan syödä mitään hyvää, on tähän asti tuntunut vähän samalta, kuin pyydettäisiin luopumaan ainoasta ystävästä. Mutta tänä jouluna ajatus siitä, että tämä olisi viimeinen "perinteinen" jouluni ei tunnu kovin pahalta. Toki ne maistuvat taivaallisen hyviltä ja tarjoavat mukavaa ajanvietettä, mutta siinä kaikki. Ne auttavat vain hetken ja sen hetken jälkeen ne pilaavat kaiken muun. Tuntuu pahalta joutua myöntämään, että vaihdoin elämän karkkeihin ja sipseihin. Ehkä se elämä olisi ollut kamala ja toivoisin, että olisin sittenkin valinnut ne karkit, mutta se olisi voinut olla ihan hyväkin. No, mitä eniten inhoan elämässä, on sen epäoikeudenmukaisuus; sitä että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille hyviä; sitä, että virheistään ei joudu maksamaan. Ehkä siinä on tiettyä vitsikkyyttä, että minun kohdalla se toteutui ja maksoin virheestäni. Herkkuja ja muuta hyvää ruokaa on vielä jäljellä ja aion syödä ne loppuun, mutta sen jälkeen yritän olla ostamatta uusia. En halua, että joulu venyy tänäkin vuonna jonnekin helmikuun tienoille. 

Sain edelliseen merkintääni kommentin, että kun on itse kilonsa hankkinut, ne pitäisi laihduttaa itsekurilla, eikä vinkua yhteiskuntaa auttamaan leikkauksen avulla. Totta tavallaan ja totta sekin, että itsekurini on olematon, mutta minusta asia ei ole noin yksinkertainen. Tämä itsekuri on sellainen asia, josta varmaan jokainen ylipainoinen kuulee elämänsä aikana enemmän kuin tarpeeksi. Joskus tuntuu, kuin ihmiset luulisivat, että se on jotain, mikä on ihan oma päätös, jonka lisäämisestä luonteeseemme me läskit vain jostain itsekkäästä syystä kieltäydymme, kai ihan vain muiden ihmisten kiusaksi. Jos se olisi jotain, jonka voi vain hankkia, en olisi koskaan alun alkaenkaan lihonut tai olisin laihduttanut jo vuosia sitten. Mutta kun en siihen pysty. Voin vannoa, että olen todella yrittänyt. Jotenkin tuntuu, että itsekurin puute on monen mielestä se pahin vika, mikä ihmisessä voi olla. Itsekkyys ei ole suuri juttu, koska "itsekkyys on tervettä". Toisille ihmisille saa tehdä mitä huvittaa, eikä heistä tarvitse välittää, koska "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". Läheisiään kohtaan ei tarvitse olla rehellinen tai luotettava, koska "se, mitä ei tiedä, ei satuta". Mutta jos ei ole itsekuria... Se on ilmeisesti pahin luonteenpiirre, mikä vain ihmisessä voi olla. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole samaa mieltä? Mikä siitä itsekurista ylipäätään tekee niin kunnioitettavan luonteenpiirteen? Ehkä ajattelen niin siksi, että minulta se hyve puuttuu. Tai ehkä itsekurin puute läskien muodossa on kaikkien nähtävillä, muut viat on helpompi salata ja siksi sen puute aiheuttaa niin suurta halveksuntaa kanssaihmisissämme. En koe tarpeelliseksi puolustella päätöstäni pyrkiä leikkaukseen. Jos joku kokee olevansa minua parempi ihminen sen takia, niin sehän on vain mukavaa, että sain jonkun tuntemaan olonsa paremmaksi. Mutta aion kyllä jälleen yrittää löytää sitä kunnioitettua itsekuria jostain, ihan oman itseni takia. 

Sain muuten joulupukilta uuden vaa’an, sellaisen joka näyttää painon sadan gramman tarkkuudella. Mutta ainakaan toistaiseksi en aio sitä käyttää. Ehkä pitää joskus tammikuun lopulla kokeilla, ihan vain testatakseen, että se toimii. :) Mukana tosin tuli viidentoista vuoden takuulappu, joten ei ihan heti ole pakko kokeilla.

Huomenna on Uuden Vuoden aatto ja jälleen kerran aion tehdä sen perinteisen lupauksen. Vuonna 2011 minä aion jälleen kerran laihduttaa. Ikävää vain, että tämän kirjoittaessani en voi olla itsekään nauramatta pilkallisesti… :)

Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille ja onnea lupausten pitämiseen! 

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Vajaa viikko jouluun...

Autoin koko päivän äitiä pipareiden leivonnassa ja söin itseni ihan ähkyyn. Meille on äidin kanssa vakiintunut sama tapa tehdä pipareita joka joulu; minä teen taikinan, äiti leipoo ja minä paistan. Ja koska äiti huutaa kuin hyeena, jos poltan hänen piparinsa, yritin syödä ne pahimmin palaneet (yritin kyllä ensin syöttää ne koirille, mutta eivät kelvanneet :D) ennen kuin äiti huomaa ja nyt en halua enää kuullakaan pipareista tänä jouluna. Ehkä se auttaa laihdutuksessa. :) 

Kävin viikolla lääkärissä ja sinnikkään suostuttelun jälkeen sain lähetteen jatkotutkimuksiin tai ilmeisesti ensin jonkinlaiselle arviointikäynnille. Mutta lääkäri oli edelleen sitä mieltä, että en täytä kriteerejä ja sanoi, etten todennäköisesti pääse leikkaukseen. Painoindeksi on vain (vain?!) 41 ja kun ne mun verikokeiden tulokset todisti, että olen terve kuin pukki, niin hän oli sitä mieltä, että mun kohdalla leikkaus ei ole oikea ratkaisu. Mikä aiheuttaakin sitten pienen ongelman. Se arviointikäynti on vasta noin kolmen kuukauden päästä, joten mitä teen siihen asti? Yritänkö laihduttaa ja ehkä pääsen taas hetkellisesti alle bmi 40:n, jolloin toivo päästä leikkaukseen vähenee entisestään vai enkö tee mitään? Tiedän, että vaikka onnistuisinkin laihtumaan muutaman kilon, niin kohta ne on taas tulleet takaisin, kuten aina ennenkin, joten  riskeeraanko mielestäni ainoan realistisen mahdollisuuden koskaan olla normaalipainoinen? Toisaalta tuntuisi oudolta olla edes yrittämättä laihtua, koska jos en joka tapauksessa pääse leikkaukseen, olen vain tuhlannut kuukausia, joiden aikana olisin voinut laihtua... ...jos syksyn saavutuksia katsotaan, niin kokonaiset kaksi ja puoli kiloa... En oikein ole varma mitä tehdä. Onkohan ne kuinka tarkkoja sen painoindeksin suhteen... 

Lääkäri oli myös sitä mieltä, että minun ikäiselleni ei missään nimessä tehdä mitään radikaalia leikkausta, vaan kyseeseen tulisi lähinnä panta. Tunnen yhden naisen, jolla on panta ja hän ei ole siihen kovinkaan tyytyväinen, joten en oikein tiedä mitä ajatella. Tosin panta poistaisi ne huolenaiheet, jotka minulla on ollut radikaalimmasta leikkauksesta. Mutta pari ihmistä, jotka tiedän laihduttaneen pannan avulla, ovat lihoneet uudelleen, kun panta on poistettu. Ehkä tämä kaikki silti selviää siellä arviointikäynnillä. Enkä aio nyt näin jouluna liikaa murehtia näitä asioita tai laihduttamista. 

Ai niin, olen viimeisen kuukauden ajan nukkunut joka yö!! Välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta joka tapauksessa olen nukkunut jokaisen yön aikana ja herännytkin ihan kohtuulliseen aikaan. Jopa viikonloppuisin olen herännyt aamupäivän aikana! Olen aina ollut unilääkkeitä, tai oikeastaan kaikkia lääkkeitä, vastaan, mutta luin jostain melatoniinista ja pyysin lääkäriä määräämään sitä ja se on toiminut loistavasti! Ilmeisesti olin tavallaan oikeassa siitä, että minun luonnollinen unirytmini oli päinvastainen kuin kuuluisi, koska melatoniini on toiminut niin hyvin. Nukkuminen oikeaan aikaan on helpottanut paljon elämää ja mulla on muutenkin ollut parempi olo, kun saan riittävästi unta. Olen tosin kuullut, että joillain melatoniini lakkaa vaikuttamasta hyvän alun jälkeen, toivottavasti en kuulu niihin ihmisiin. 

Jouluun on enää muutama päivä ja minulla on jotenkin vaikeuksia hahmottaa sitä, ei oikein tunnu joululta vielä. Hassua, kun ulkona on ihan oikean joulun näköistä ja koti tuoksuu joululta, mutta musta tuntuu pikemminkin syksyiseltä vielä. Ehkä perjantaina huomaan, että on tosiaan joulu! 

lauantai 11. joulukuuta 2010

Ei oikein suju...

Tämä koko laihdutus on nyt mennyt ihan poskelleen... Liikaa houkutuksia ja lähestyvä joulu on vieneet mun itsekurini kokonaan. Enää viikko joululomaan, joten en jaksa tästä nyt kauheasti stressata, yritän sitten joulun jälkeen. Jospa tämän vuoden uudenvuodenlupaus pitäisi kerrankin... Enhän ole vielä tehnyt sitä samaa lupausta kahtakymmentäkään kertaa... :D 

Tosiaan viikko joululomaan ja mulla on joululahjat ostamatta! Pää on ihan tyhjä, en tiedä mitä ihmettä ostaisin ihmisille! Olen muutenkin maailman huonoin keksimään hyviä lahjoja ja tänä vuonna olen löytänyt jonkinlaisen uuden pohjan, en nimittäin keksi lahjoja edes itselleni! Perhe aina kysyy, että mitä haluaisin, kun eivät halua ostaa mitään turhaa, enkä keksi mitään! Eilen, kun kiertelin kauppoja, niin mietin taas suhdettani ruokaan. Olen tavallaan aika tarkka rahan suhteen, koska perheeni ei ollut rikas ja minulle oli jo hyvin nuorena erittäin tärkeää tulla toimeen täysin omillani. Mietin aina todella tarkkaan mitä ostan ja tarvitsenko oikeasti ostamaani tavaraa. Mutta ruoan suhteen en edes pysähdy miettimään! Eilen epäröin varmaan 15 minuuttia, että ostaisinko alle 5 euroa maksavan DVD:n, vaikka juuri edellisenä iltana olin tuhlannut melkein 20 euroa ruokaan! Se tuntuu ihan hullulta! Varsinkin kun ruoka on niin turhaa, siitä ei jää mitään konkreettista. Jos olisin ostanut sen DVD:n se olisi minulla ikuisesti. No okei, ei ehkä ikuisesti, mutta saisin aivan varmasti siitä pitkäaikaisempaa iloa kuin ruoasta! Mutta minun aivoni ei jotenkin ymmärrä sitä. En koskaan ruokaa ostaessani edes pysähdy ajattelemaan, miten paljon rahaa heitän hukkaan ostaessani herkkuja, koska koko huomio on kiinnittynyt siihen ruokaan. Tunnen yhden ylipainoisen nainen, joka sanoi kuluttavansa noin 800 euroa kuukaudessa ruokaan! Minä en kuluta läheskään tuollaisia summia, mutta silti ruoan ostaminen on minullakin ihan sairasta. Vähän kuin menisi kauppaan ja ihan tarkoituksella ostaisi huonon olon, ruman ulkonäön ja hirveän morkkiksen koko loppupäiväksi ja mahdollisesti seuraavaksikin päiväksi! 

Vaa'alla en ole käynyt pitkiin aikoihin, enkä aio käydäkään. Siitä ei vain ole minulle mitään hyötyä. Jos olen lihonut tai paino on pysynyt samana, se vain masentaa ja vaikka painoa olisikin pudonnut, ei se tunnu oikein miltään, joten yritän luopua vaa'asta kokonaan. Joka tapauksessa voin vain yrittää parhaani ja sillä on sama vaikutus, kävin sitten vaa'alla tai en. Ensi viikolla on se lääkäriaika ja tulen sitten kertomaan sainko lähetteen leikkaukseen vai en. 

Hyvää joulun odotusta! :)

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Ruokaa ja lähimmäisenrakkautta

On nämä suomalaiset sitten ihanaa kansaa, kun täällä ollaan niin huolissaan toisten ihmisten terveydestä! Eilenkin joku herrasmies oli niin huolissaan, että ihan kirjastossa piti suureen ääneen kertoa minulle, että minun pitäisi laihduttaa! Olen niin kiitollinen hänen huomautuksestaan, koska en ollutkaan itse huomannut ja olisin voinut vaikka kuolla ylipainoon ellei hän olisi sitä minulle kertonut! Ja hän vielä ajatteli muitakin ihmisiä ja heidän mukavuuttaan ja kertoi, että ihmisiä iljettää katsoa minun kaltaisia yököttäviä sian näköisiä suomalaisia naisia. Hänellä oli vielä tarjota parannusehdotuskin; jos menisin Venäjälle katsomaan miltä oikeat naiset näyttää, ehkä tajuaisin itsekin, miten ruma läski olen. Suorastaan liikuttavaa lähimmäisenrakkautta ja miten kiitollinen olenkaan, että jälleen pääsin sen kohteeksi... Viime kerrasta olikin jo kuukausia ja olin ikävästi ehtinyt unohtaa, miltä julkinen nöyryyttäminen tuntuu. Tiedättehän, se mukava tunne, kun kaikki tuijottaa, osa vahingoniloisesti, osa säälien, joku ehkä yrittää sanoa jotain mukavaa lohduttaakseen... Kun pääsee naama punaisena vyörymään karkuun niin lujaa kuin läskeillä jaloillaan pääsee ja vannoo, ettei enää koskaan mene siihen paikkaan, jossa nöyryytys tapahtui. Aivan kuin se ihminen olisi siellä samassa paikassa ihan vain odottamassa minua, että pääsee uudelleen vittuilemaan. Tai ehkä vain tarkastamaan, että olenko onnistunut laihtumaan... Inhoan noita tilanteita ja sitä miten suurta häpeää itsestäni ja lihavuudestani nuo ihmiset saa minut tuntemaan. Aivan kuin en jo valmiiksi inhoaisi tarpeeksi lihavuuttani... 

Viikonloppu ei ole muutenkaan sujunut kovin hyvin, taas olen sortunut syömään. Joulu on liian lähellä ja joka paikka pursuu houkutuksia ja itsekurini on kadonnut jonnekin. Viime viikolla sain tulokset verikokeista ja kaikki oli ihan täydellisen hyvin, edes sokeri ei ollut koholla, kolesteroliarvot oli täydelliset, maksa voi hyvin... Ihan uskomatonta, miten voi kiduttaa kehoaan vuosikausia ja mikään ei edelleenkään petä... Mutta kuinkahan kauan tämä jatkuu. Toivon, että saan lääkäriltä lähetteen sinne leikkaukseen, viimeisen parin viikon aikana olen tullut ihan vakuuttuneeksi siitä, että se on minulle oikea ratkaisu. Se lääkäri vaikutti aika helposti taivuteltavalta, joten olen toiveikas. Tiistaina yritän vielä aloittaa kahden viikon nutrauksen ennen joulua, sitten joulun aikaan syön tavallista ruokaa ja herkkujakin ja tammikuussa yritän aloittaa taas laihdutuksen ihan tosissaan. Tosin niin minä olen sanonut kesäkuusta saakka ja tässä edelleen kirjoitellaan lähes sama kilomäärä ympärillä. Mutta toivossa on hyvä elää...