torstai 30. joulukuuta 2010

Itsekuria etsimässä

Joulu alkaa olla ohi tältäkin vuodelta... Tai optimistisemmin voisi sanoa, että enää 51 viikkoa jouluun. :) Joulu sujui ihan hyvin, en syönyt älyttömiä määriä ja muutenkin oli ihan ok. Yksinäiselle joulu on vaikeinta aikaa vuodesta, mutta tänä vuonna sekin puoli sujui suhteellisen hyvin. Surua ja haikeutta tottakai, mutta ei mitään kovin pahaa oloa. Ehkä alan vihdoin hyväksymään, ettei elämä mennyt niin kuin toivoin. Ymmärrän, että suomalaisena kuulun niihin hyvin harvoihin onnekkaisiin, joita tällä planeetalla asuu ja haluaisin todella oppia iloitsemaan niistä asioista, joita minulla on, sen sijaan, että suren sitä, etten saanut asioita, joita olisin halunnut. Ehkä siinä olisi hyvä uudenvuodenpäätös, ihan siltä varalta, ettei se iänikuinen laihdutus tänäkään vuonna toteudu. En tiedä, miten se onnistuu, mutta aion yrittää. 
 
Tuntuu, että olen tänä vuonna motivoituneempi laihduttamaan kuin aiemmin. Muina jouluina olen kauhulla odottanut sitä hetkeä, kun täytyy taas lopettaa syöminen. Olen yrittänyt pohtia paljon sekä niitä syitä, minkä takia laihtuminen olisi niin hyvä asia ja myös niitä syitä, mitkä vievät motivaatiota laihduttamiselta. Suurin hyöty laihtumisesta olisi omalla kohdallani se, ettei tarvitsisi enää hävetä itseään, ainakaan lihavuuden takia. Se on kuluttavaa ja ohjaa ihan kaikkea arkielämässäni. Olisi ihanaa, jos vihdoinkin olisin näkymätön, kukaan ei tuijottaisi tai kommentoisi tai vinoilisi kiloistani. Mikä taas syö motivaatiota, on tieto siitä, että vaikka laihtuisinkin, en koskaan saa hyvää vartaloa. Joudun lopun elämääni peittelemään roikkuvaa nahkaa ja muita merkkejä kiloista. Juuri tieto tuosta saa usein pienen äänen kuiskimaan pääni sisässä, että onko tässä mitään järkeä. Vaikka tiedän, että on, koska ihon pystyy piilottamaan, läskejä ei. Mutta yritän keskittyä niihin syihin, miksi haluan laihtua ja tukahduttaa tuon petollisen äänen. 

Suklaa ja herkut maistuivat taivaallisilta tänäkin vuonna... Mutta... Ehkä niiden menetys ei ole niin suuri asia kuin miltä ennen on tuntunut. Minulle syöminen toimii tavallaan sosiaalisen elämän korvikkeena ja ajatus siitä, että en voisi enää koskaan syödä mitään hyvää, on tähän asti tuntunut vähän samalta, kuin pyydettäisiin luopumaan ainoasta ystävästä. Mutta tänä jouluna ajatus siitä, että tämä olisi viimeinen "perinteinen" jouluni ei tunnu kovin pahalta. Toki ne maistuvat taivaallisen hyviltä ja tarjoavat mukavaa ajanvietettä, mutta siinä kaikki. Ne auttavat vain hetken ja sen hetken jälkeen ne pilaavat kaiken muun. Tuntuu pahalta joutua myöntämään, että vaihdoin elämän karkkeihin ja sipseihin. Ehkä se elämä olisi ollut kamala ja toivoisin, että olisin sittenkin valinnut ne karkit, mutta se olisi voinut olla ihan hyväkin. No, mitä eniten inhoan elämässä, on sen epäoikeudenmukaisuus; sitä että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille hyviä; sitä, että virheistään ei joudu maksamaan. Ehkä siinä on tiettyä vitsikkyyttä, että minun kohdalla se toteutui ja maksoin virheestäni. Herkkuja ja muuta hyvää ruokaa on vielä jäljellä ja aion syödä ne loppuun, mutta sen jälkeen yritän olla ostamatta uusia. En halua, että joulu venyy tänäkin vuonna jonnekin helmikuun tienoille. 

Sain edelliseen merkintääni kommentin, että kun on itse kilonsa hankkinut, ne pitäisi laihduttaa itsekurilla, eikä vinkua yhteiskuntaa auttamaan leikkauksen avulla. Totta tavallaan ja totta sekin, että itsekurini on olematon, mutta minusta asia ei ole noin yksinkertainen. Tämä itsekuri on sellainen asia, josta varmaan jokainen ylipainoinen kuulee elämänsä aikana enemmän kuin tarpeeksi. Joskus tuntuu, kuin ihmiset luulisivat, että se on jotain, mikä on ihan oma päätös, jonka lisäämisestä luonteeseemme me läskit vain jostain itsekkäästä syystä kieltäydymme, kai ihan vain muiden ihmisten kiusaksi. Jos se olisi jotain, jonka voi vain hankkia, en olisi koskaan alun alkaenkaan lihonut tai olisin laihduttanut jo vuosia sitten. Mutta kun en siihen pysty. Voin vannoa, että olen todella yrittänyt. Jotenkin tuntuu, että itsekurin puute on monen mielestä se pahin vika, mikä ihmisessä voi olla. Itsekkyys ei ole suuri juttu, koska "itsekkyys on tervettä". Toisille ihmisille saa tehdä mitä huvittaa, eikä heistä tarvitse välittää, koska "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". Läheisiään kohtaan ei tarvitse olla rehellinen tai luotettava, koska "se, mitä ei tiedä, ei satuta". Mutta jos ei ole itsekuria... Se on ilmeisesti pahin luonteenpiirre, mikä vain ihmisessä voi olla. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole samaa mieltä? Mikä siitä itsekurista ylipäätään tekee niin kunnioitettavan luonteenpiirteen? Ehkä ajattelen niin siksi, että minulta se hyve puuttuu. Tai ehkä itsekurin puute läskien muodossa on kaikkien nähtävillä, muut viat on helpompi salata ja siksi sen puute aiheuttaa niin suurta halveksuntaa kanssaihmisissämme. En koe tarpeelliseksi puolustella päätöstäni pyrkiä leikkaukseen. Jos joku kokee olevansa minua parempi ihminen sen takia, niin sehän on vain mukavaa, että sain jonkun tuntemaan olonsa paremmaksi. Mutta aion kyllä jälleen yrittää löytää sitä kunnioitettua itsekuria jostain, ihan oman itseni takia. 

Sain muuten joulupukilta uuden vaa’an, sellaisen joka näyttää painon sadan gramman tarkkuudella. Mutta ainakaan toistaiseksi en aio sitä käyttää. Ehkä pitää joskus tammikuun lopulla kokeilla, ihan vain testatakseen, että se toimii. :) Mukana tosin tuli viidentoista vuoden takuulappu, joten ei ihan heti ole pakko kokeilla.

Huomenna on Uuden Vuoden aatto ja jälleen kerran aion tehdä sen perinteisen lupauksen. Vuonna 2011 minä aion jälleen kerran laihduttaa. Ikävää vain, että tämän kirjoittaessani en voi olla itsekään nauramatta pilkallisesti… :)

Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogini lukijoille ja onnea lupausten pitämiseen! 

6 kommenttia:

  1. Mä haluasin kanssa tietää, mistä sitä itsekuria sais lisää... :/ Dr. Philhän (:D) sanoo ettei sitä tarvita mutta kyllä mun mielestä tarvitaan. Se on mulla tyyliin yks ajatus suklaasta ja sit se on menoa sen jälkeen...

    Mutta mun mielestä kuulosti ihan positiiviselta sun ruokasuhteen muuttuminen. Mulla on vieläkin jotenkin niin, etten haluaisi luopua ahmimisesta. :/ En oikein tajua että miksi... Mikä siinä on sellasta, että haluan pitää sen mieluummin kuin painon putoamisen.

    Mutta se kuulosti jotenkin surulliselta, että haluaisit laihtua tullaksesi näkymättömäksi. :( Vaikutat tämän blogin perusteella ihmiseltä, jonka ehdottomasti pitää olla näkyvä! :)

    VastaaPoista
  2. Minä toivoisin sinulle ensivuodeksi roppakaupalla itsevarmuutta ja hyvää oloa itsesi kanssa.
    Muistan tunteneeni samanlaisia tunteita ja ajatelleeni samanlaisia asioita enkä oikeastaan tiennyt, mikä voisi tilanteen korjata.
    Minun kohdallani oikea ihminen rinnallani on eheyttänyt minut sisältäpäin ja sillä voimalla olen pystynyt itse "korjaamaan" itseäni.

    Minua auttoi aloittamaan projektin, kun oikeasti tajusin, että olen hyvä ihminen. Olen hyvä juuri tälläisenä. Minun ei tarvitse muuttua. Kun ymmärsin, että se olin minä itse, joka tuomitsin itseni jyrkimmin, minä, joka halveksin omaa ulkomuotoani, häpesin heikkouksiani ja inhosin itsekurittomuuttani ja luonteen heikkoutta. Ystävät ja perhe ympärilläni hyväksyivät minut sellaisenaan.

    Päätin luottaa ystäviini ja perheeseen.

    Toivottavasti onnellisuus löytää sinut ja löydät tasapainon itsesi kanssa. Minäkään en toivo, että katoaisit. Sinulla on paljon annettavaa.

    Kaikkea hyvää toivotellen, Silmu

    VastaaPoista
  3. Sade: Dr. Phil saisi kyllä etsiä itselleenkin sitä itsekuria jostain, että pysyisi housut jalassa vieraiden naisten seurassa... :D

    Mulla on sama juttu, että jos vain alan ajattelemaan, että miten hyvää jokin olisi, on lähes mahdotonta saada enää harhautettua itseään. Siinä on kai kyse juuri siitä itsekurista.

    Minä ajattelen, että minun kohdalla ahmiminen liittyy paljon ihan siihen, että minulla on tylsää. Tiedän, että jos käyn hankkimassa herkkuja, niin siinä kuluu pari tuntia mukavasti herkkujen ja tv:n tai hyvän kirjan kanssa. Vaihtoehto on viettää ne tunnit miettien, että mitä taas tekisi koko illan ja on liian helppoa vain antaa periksi. Tarvitsisin jotain mukavaa tekemistä, joka korvaisi syömisen, mutta kun häpeän lihavuuttani, enkä mielelläni oleskele julkisilla paikoilla, on sopivaa ajankulua vaikea keksiä.

    Luulen, että olen sen tyyppinen ihminen, etten olisi pitänyt huomiosta sittenkään, vaikka se olisi joskus ollut positiivistakin, mutta kun se on aina ollut negatiivista, olen tullut yliherkäksi kaikelle huomiolle. Musta tuntuu muiden ihmisten seurassa, että ainakin yksi halveksuva silmäpari seuraa minua. Varsinkin, jos joukossa on miehiä, olen ihan fyysisestikin koko ajan jonkinlaisessa "valmiustilassa", varautuneena siihen, että joku keksii, että nöyryytetäänpä läskiä tyttöä hiukan ihan omaksi ja muiden huvitukseksi. Vaikka sitä ei näin aikuisena ole kovin usein tapahtunut, joskus yläasteella se oli ihan jokapäiväistä huvia, vaikka en silloin ollut edes ylipainoinen(mutta perseeni oli kuulemma liian iso) ja tiedän niin tarkkaan, miltä se tuntuu. Tiedän kyllä, että ihmisillä on parempaakin tekemistä, kuin miettiä minua ja läskejäni, mutta siltä minusta silti tuntuu. Ajattelen, että jos en enää olisi läski, minua ei enää huomattaisi, enkä enää saisi sitä negatiivista huomiota ja siksi haaveilen näkymättömyydestä.

    Silmu: Minun kyllä todella tarvitsee muuttua, tiedän, etten pysty koskaan hyväksymään lihavuuttani tai muitakaan vikojani. En oikein tiedä mistä se johtuu, en ole kasvanut "läskirasistisessa" ympäristössä enkä itse edes pidä lihavuutta muissa ihmisissä mitenkään rumana tai vastenmielisenä, mutta en vain pysty hyväksymään lihavuuttani. Muut ylipainoiset ihmiset elää ihan tavallista elämää painostaan huolimatta, mutta minä en pysty siihen, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä se johtuu juuri itsevarmuuden puutteesta. Tai ehkä niillä muilla lihavilla on jokin muu niin hyvä ominaisuus, jokin luonteenpiirre tai lahja, että se lihavuus ei nouse keskeiseksi asiaksi ja kun minulla ei ole mitään sellaista, koen olevani vain läskiä. Mikä on aika hölmöä, koska en olisi laihanakaan kaunis tai edes nätti, joten ei se ulkonäkö silloinkaan olisi keskeistä minussa. Luulin ennen tuntevani itseni hyvin, mutta ehkä minun olisi syytä suorittaa vähän itsetutkiskelua selvittääkseni, mikä minun ajatusmaailmassani on niin vinksallaan... :D

    Hienoa, että sinä olet pystynyt pääsemään näistä ajatuksista, se antaa toivoa minullekin. Metodi on vain vähän hukassa... :)

    Hyvää vuotta 2011!

    VastaaPoista
  4. Hei hei pitkästä aikaa...

    Uuh joulu ohi ja loppiaisena taisin viimeiset kunnon mässyt vetää. Olen kokeillut rajoja kyllä näiden viikkojen aikana.

    Vegaani olen ilman muuta ja olen alkanut kiinostumaan raaka ruoasta. Ensimmäinen aisa on saada oma syöminen kuntoon että saan painonhallittua ja söisin tarpeeksi ettei ahmisi tai siis ettei repsahtaisi siihen.

    Joulua ennen leivoin vegaanipippareita ja torttuja...hyviä olivat :). Stressasin jouluna kuitenkin kaikkea, joten tuntui että en osannut ottaa rennosti mitään...varsinkaan syömistä. Liikuin kyllä mikä oli hermoja lepuuttavaa(sellaista 30-1h rauhallista kävelyä tai kolaamista).

    En ole vielä tänä vuonna punninnut itseäni, mutta ehkä tällä viikolla teen sen, jotta voin ensi viikolla terveystarkastuksessa sanoa mikä se nyt on.

    Kunpa elämä vaan ei tuntuisi niin sekaiselta...jotain hallintaa koitan pikku hiljaa saada. Paniikki aikataulujen kanssa, kun olin kipeenä ennen joulua.

    Kirjoittelen lisää varmaan viikonloppuna, kun saan pahimman suman ja järjestelyt tehtyä, jotta stressi hellittää.

    VastaaPoista
  5. Ai niin söin lihaa, mutta sen maku ei erityisemmin houkutellut...mielitekoja on, mutta vatsan väänteet sellaisia ettei se ole sen arvoista...varsinkaan kun se ei oikein maistu.

    Koitin syödä vegaanisesti, koska se oli vatsalleni parasta, mutta kyllähän sitä tavallista fazeria piti saada ja muitakin herkkuja, joten maitoa ja muna aoli ruokavaliossa.

    Taisin napostella kyllä aika lailla, mutta eipä siitä kannata oikeasti syyllisyyttä nähdä, mutta ainahan sitä jotenkin pohtii ennen kuin saa aivonsa toimimaan rennommin ruokailun suhteen. koitan myös irrottautua kalorilaskennasta, mutta vielä se on ollut mahdotonta..paitsi supermässypäivinä(5000-7000 kcal). Okei paljon minulla tuli suklaasta(makeiset ym.) ja pähkinöistä sekä kuivahedelmistä. Ai niin ja pippareista sekä vegaani kakuista :)..oho ...tulipahan kokeiltua ainakin kaikkea ja selvisi mistä pidän ja mistä en.

    VastaaPoista
  6. Moi Absurde! Tänä jouluna onneksi sai liikuntaa jo pelkkien lumitöiden muodossa ihan riittävän paljon! Musta silti on ihan kiva kolata lunta, varsinkin, kun kerrankin on talvella lunta!

    Luulen, että sullekin käy samalla tavalla kuin mulle lihan suhteen, ettet enää edes pysty syömään sitä, jos pidempään olet ilman. Silloin kun olin ollut kasvissyöjä ehkä puolisen vuotta, haukkasin vahingossa palan pasteijasta, jossa olikin lihaa kasvisten sijaan ja vaikka ennen olin tykännyt niistä, se maistui kuvottavalta. Maistoin myös ehkä vuosi sitten kokeeksi ihan pienen palan uunilohta, josta ennen tykkäsin, mutta nyt en pystynyt edes nielaisemaan sitä palaa. Minä tosin olen ihan alusta asti syönyt toisinaan myös maitotuotteita ja joskus munaakin, ihan vain siksi, että olen liian laiska olemaan vegaani.

    Kyllä minäkin söin joulunaikaan kaikenlaista, varmasti ihan liikaa, mutta en jaksa nyt välittää siitä. Tehty mikä tehty ja ehkä tänä vuonna onnistun... :)

    VastaaPoista