tiistai 27. joulukuuta 2011

Joulun jälkeen

Hei taas! Aatto on ohi ja kai joulunpyhätkin, joskin minulla on vielä lomaa ja elän vielä joulunaikaa. Joulu sujui oikeastaan aika hyvin. Pystyin pitämään pahimman ahdistuksen loitolla ja aattoaamun hautausmaakäynnin jälkeen olen voinut ihan kohtuullisesti. Hautausmaa oli täynnä nuoria perheitä ja tunsin niin suurta ahdistusta ja tuskaa heitä katsellessani. Heidän perheensä edustaa tulevaisuutta, minun menneisyyttä. He saavat nähdä lastensa kasvavan ja elävän omaa elämäänsä, minä joudun katsomaan vanhempieni vanhenevan ja kuolevan. Olen niin kauhuissani, etten osaa edes kuvailla sitä. En pelkää heidän kuolemansa jälkeistä aikaa, koska minun ei tarvitse elää sitä, vaan pelkään aikaa joka johtaa heidän kuolemaansa, mahdollista pitkää sairautta, sitä puhelinsoittoa, joka kertoo heidän kuolleen, että ehkä joudun itse löytämään heidät. Onpas taas jouluinen aihe… :/  En tiedä miksi tuo aaton hautausmaakäynti nosti nuo kauhut taas pintaan, mutta melkein juoksin pois, odotin vanhempiani auton vieressä, koska en enää kestänyt olla siellä, en kestänyt katsoa vierestä omaa unelmaani muiden elämänä. Mutta kuitenkin, aamun jälkeen katsoin lumiukon ja joulurauhan julistuksen ja minulla oli oikeastaan aika jouluinen olo. Tänä vuonna en masentunut edes saunassa, enkä saanut kovin pahaa häkämyrkytystäkään, pää hieman särki, mutta ei muuta. Joka vuosi maatessani joulusaunan lauteilla ajattelen, että ensi vuonna minä olen pienempi, ensi vuonna olen laihtunut. Koskaan en tietenkään ole. Mutta nyt, ehkä minä ensi vuonna olen pienempi…

Jouluruokia syödessäni koen selkeää lähestyvän eron tuskaa. Mielialani vaihtelee innostuksesta, että ehkä saisin joskus kokea olevani painon suhteen normaalin ihmisen kokoinen, kauhuun sen suhteen, että menetän ainoan lohtuni ja ainoan asian, joka tuottaa hyvää oloa. En usko, että mikään merkittävä asia muuttuu leikkauksen jälkeen, joten mikä silloin lohduttaa minua kun ahdistun tai olen yksinäinen... Silti haluan mennä leikkaukseen, ainakin enemmän kuin haluan olla menemättä. Totta puhuen en pysty kuvittelemaan, että siltikään laihtuisin, minusta tuntuu, että minussa on jokin sellainen vika, minkä takia en pysty laihtumaan millään keinolla. En vain pysty kaikkien näiden vuosien jälkeen kuvittelemaan, etten enää olisi lihava tai ainakaan näin valtavan lihava. Onkohan ollut tapauksia, joissa joku leikkauksen läpikäynyt ei olisi laihtunut? Ehkä minä olen ensimmäinen. En muista olenko kertonut, mutta äidilläni on ystävä jolle tehtiin sama leikkaus kolme vuotta sitten ja ensin hän laihtui paljonkin, mutta viimeisen vuoden aikana hän on taas lihonut todella paljon. Sekin pelottaa minua.

Välillä olen tuntenut alkavaa ahdistusta, mutta olen onnistunut harhauttamaan itseni. Joulupäivänä myös koin jonkinlaisen oudon optimismin puuskan, jonka ydin oli, että jostain käsittämättömästä syystä sain päähäni, että laihduttuani olisi kiva aloittaa jokin itsepuolustuslaji. Tämä ajatus alkoi heti naurattaa itseänikin, ainoa kontaktilaji, jonka harrastaminen minua kohdallani ei olisi vitsi, olisi sumopaini. Siihen olisin jo valmiiksi sopivan kokoinenkin. Joten ehkä en aloita itsepuolustuslajia laihduttuani. :D

Täällä meillä on ollut kaksi päivää ihan kauhea myrsky, ikkunat helisee, tavarat lentelee pitkin pihaa, kaatuneita puita on joka paikassa. Eilen oli koko päivän sähköt pois, tänään ne ovat pätkineet, mutta toimineet suurimman osan aikaa. Pihakuuset ovat lentäneet jonnekin ja lunta ei ole enää yhtään. Ei kovin jouluista.

Pitäisi varmaan ajatella uudenvuodenlupauksia. Laihdutus? :D Ehkä voisin luvata, että jos selviydyn leikkauksesta hengissä ja laihdun, lupaan taistella oman elämäni suhteen, lupaan edes yrittää tehdä jotain parantaakseni elämääni. Koska sitähän minä aina olen ajatellut, että kun vain laihdun, elämäni muuttuu paremmaksi. Ongelmani taitavat olla enemmänkin pääni sisässä, kuin kiloissani, mutta lupaan edes yrittää. En tiedä miten, mutta ajattelen sitä sitten leikkauksen jälkeen, jos kaikki menee hyvin ja olen hengissä.

Hyvää joulun jatkoa ja loppuvuotta kaikille lukijoilleni!

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulu

Olen koko syksyn harkinnut kirjoittavani joulusta, mutta innostustani on hillinnyt se, ettei minulla ole mitään kovin uniikkia sanottavaa. Nyt muutama päivä ennen joulua taas olen kamppaillut kadonneen joulutunnelman löytämiseksi, eikä sitä vieläkään ole löytynyt, mutta ajattelin silti kirjoittaa jotain joulustani. Joulu on minulle hyvin ristiriitaista aikaa ja mielialani heittelevät levollisesta todella masentuneeseen, mutta nyt aion kertoa vain niistä positiivisista asioista, joita minun jouluuni liittyy. 

Rakastan ehkä enemmänkin joulun odotusta ja valmistelua, kuin itse joulua. Joulu alkaa minulle jouluostosten merkeissä, joita alan ajattelemaan jo joskus heinäkuussa. Minusta on ihanaa kierrellä kauppoja ennen joulua. Varsinkin vähän kalliimmat kaupat, kuten Stockmann ja Sokos ovat panostaneet joulutuotteiden esillepanoon ja yleisestikin koristeluun ja minusta on ihanaa kierrellä joulutavaroita pursuviavia kauppoja. Lähden ostoksille vasta illalla, koska silloin saan samalla nauttia jouluvaloista ja pimeyden tarjoamasta näkymättömyydestä. Minulla ei tosin ole varaa ostaa puoliakaan tavaroista, joita haluaisin, mutta minusta on ihanaa katsella tavaroita ja nauttia siitä tunnelmasta.

Juuri tunnelma on suuri osa jouluani. Tulevaisuuden haaveena minulla on, että jossain vaiheessa voisin joka joulukuu käydä jonkin saksankielisen maan joulumarkkinoilla. Minulla oli aina kiistaa yhden saksalaisen tytön kanssa siitä, kummat on enemmän jouluihmisiä, suomalaiset vai saksalaiset, mutta valitettavasti saksankielisissä maissa joulunaikaan käytyäni, jouduin myöntämään, että ihan kiistatta saksalaiset. Se on jotakin aivan uskomatonta minkälaisen tunnelman he osaavat luoda! Keski-Euroopan joulumarkkinat ovat mielettömän hienoja, ainakin ne, joissa minä olen käynyt! Sääli, ettei meillä ole mitään sellaista. Suomessa joulumarkkinat on kovin vakava tilaisuus, ihmiset kävelevät kuin hautajaissaattueessa vakavina katsellen aivan järjettömän hintaisia tuotteita. Idea on ihana, se ei vain jostain syystä toimi. Euroopassa ihmiset menevät markkinoille viettämään aikaa, juomaan hehkuviiniä ja tunnelmoimaan. Markkinoilla on esiintyjiä ja eläimiä ja ihmiset osallistuvat aktiivisesti. Suomessa markkinat ovat liian kaupallisia. Euroopassa lapset (ja minä :)) silittelevät eläimiä ja markkinoilla vietetään aikaa. Varsinkin Wienissä joulutunnelma on aivan uskomaton. Vaikka muuten pidän Wieniä ehkä hiukan liian kulissimaisena ja viimeisteltynä, joulumarkkinat ovat aivan ihanat.

Jouluuni kuuluu myös glögi, after eightit, älytön määrä kynttilöitä, jouluvalot ja viimeisen päälle koristeltu koti. Jouluperinteisiini kuuluu, että siivoan kuin hullu ainakin viikon. Pesen kaiken, seinät, katot, kaapit, ikkunat, koirani ja kissani :), kaiken. Siivoan moneen kertaan varmistaakseni, ettei mikään unohtunut. Meillä kotona on monta pahvilaatikollista joulukoristeita, joten kodin ilme muuttuu kokonaan jouluksi. Ehkä suosikkini on se, miten pehmeää valo on jouluisin, koska kylmien kattovalaisimien sijasta se on lähtöisin kyntteliköistä, kuusen kynttilöistä ja aidoista kynttilöistä. Tuoksut on oleellinen osa jouluani, koska yliherkkyyteni takia minulle tuoksut on ensisijainen asia, joka herättää mielleyhtymiä ja tunteita. Kuuset ja hyasintit ja kynttilät saavat minut tuntemaan joulun läsnäolon heti herättyäni. 

Teemme myös yhdessä äidin kanssa pipareita, joista väistämättä poltan osan ja äitini huutaa kuin hyeena. Ilman sitä ääntä joulu ei vain tuntuisi joululta. Erityisen tärkeä jouluperinne on joulutorttujen tekeminen, valmistan ne aina samalla tavalla, joten voitte ottaa mallia, jos haluatte. Aloitan prosessin hekumoimalla joulutortuista koko syksyn. Valmisteluina pitää tietysti ostaa valmista torttutaikinaa pakastimeen ja purkillinen luumuhilloa, joita ostaessa hekumoin hieman lisää siitä, miten hyviä ne ovatkaan. Seuraava vaihe on erityisen tärkeä; löydän luumuhillon jääkaapin perältä joskus heinäkuun puolivälissä ja heitän sen avaamattomana pois. Lopuksi vannotan itselleni, että ensi jouluna leivon joulutorttuja. Olen tehnyt tämän jo ainakin kymmenenä vuotena peräisin ja se on oleellinen osa joulutunnelmaa. (Oikeasti tuntuu lähes uskomattomalta, että tänäkin vuonna ne ovat tekemättä!)

Vähän erikoislaatuisempiin jouluperinteisiini kuuluu jokavuotinen häkämyrkytys. Meillä on kotona 1900-luvun alussa rakennettu sauna, jota käytämme nykyään vain jouluisin. Siellä on kertalämmitteinen kiuas, joten siellä on aivan hiiskuvan hiljaista, seinät ovat vuosien saatossa mustuneet ja ikkunaruudut valuneet. Löylyt ovat aivan
mielettömät, mutta kiuas on ikänsä takia hieman hankala ja muutamana viime vuonna olemme tulleet melko huonovointiseksi saunassa. Siitä huolimatta haluan lämmittää saunan joka vuosi, ilman sitä joulu ei tuntuisi joululta.

Aattona käymme hautausmaalla ja saunassa, sytytämme kymmeniä kynttilöitä niin sisälle, kuin uloskin, syömme ja jaamme lahjat. Ostamme yleensä aika paljon lahjoja ja niitä on mukava avata.  Aaton jälkeen jouluni kuluu hyvin rennosti. En tee mitään erityistä, en pukeudu koko päivänä, luen ja katselen telkkaria ja syön herkkuja. Lienee sanomattakin selvää, että ruoalla on minulle suuri merkitys. Minulla on tapana lukea joka jouluaatto pari Mauri Kunnaksen joulukirjaa ja joulun aikaan luen myös Harry Potterit, vaikka olen lukenut ne jo moneen kertaan. Kaikesta huolimatta joulun loppuminen on minulle aina vaikeaa ja jään innolla odottamaan seuraavaa joulua. 

Nyt on mentävä lisäämään saunaan puita, mutta haluan toivottaa kaikille lukijoilleni erittäin...

HYVÄÄ JOULUA! 

tiistai 20. joulukuuta 2011

Hei taas!

Joulun tunnelma on edelleen kateissa, enkä tiedä olenko nyt sittenkään kirjoittamassa lupaamaani jouluaiheista postausta. Se ei tosin ole suuri menetys, aioin vain kirjoittaa omista jouluperinteistäni. Tänä vuonna kuitenkaan en mitenkään pääse tunnelmaan, minusta ei edes tunnu, että on joulu. Jouluvalot näyttää jotenkin vääriltä ja tuntuu kuin paketoisin lahjoja joulupaperiin kesäkuussa. En voi uskoa, että aattoon on vain muutama päivä! 

Minulla on muutenkin outo olo. Ajattelen, että kun joulu on ohi, mitä sitten... Edessä on kammoamani kevät, mutta mitä odotettavaa minulla on elämän suhteen. Minulle ei enää ole unelmia, koska tiedän jo liiankin hyvin, etteivät minun unelmani toteudu, eikä minulla ole edes mitään suunnitelmia. Tunnen itseni ja elämäni täysin tyhjäksi, olen täysin kyvytön kuvittelemaan itselleni minkäänlaista tulevaisuutta. Tiedän, että olen sanonut tämän ennenkin, mutta jostain syystä nyt tunnen tuon tuhatkertaisena aiempaan verrattuna. En näe tulevaisuudessa mitään, en edes pieniä asioita. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että edelleen uskon kuolevani laihdutusleikkaukseen. 

Edes shoppailu ei piristänyt minua. Jostain syystä joka puolella oli raskaana olevia naisia ja se sai mielialani laskemaan entisestään. Tunnen itseni täysin jälkeenjääneeksi ja se hävettää ja ahdistaa minua. Minä en tiedä mitään asioista, jotka ovat normaalin naisen elämän keskeisin asia. Äidilläni on lapseton ystävä, joka vihaa joulua ja vasta nyt alan ymmärtää miksi. Tämä on vaikeaa aikaa yksinäiselle naiselle. 

Ei tämä varmaan tästä valittamisesta parane, mutta auttaa ilmaista asioita tekstinä. Toivon kuitenkin, että lukijoillani riittää joulumieltä mustasta maasta huolimatta ja ettei moni koe samoja asioita, joita minä! Hyvää joulun odotusta! 


sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joululoma

Tämä joulu ei tunnu nyt ollenkaan vastaavan odotuksiani. Olen taas flunssassa ja jo nyt tunnen jonkinlaista orastavaa joulumasennusta. Lomani alkoi perjantaina ja eilen äitini alkoi puhumaan näkemästään vanhan luokkakaverini äidistä ja hänen poikansa perheestä, josta hän sitten alkoi puhumaan muidenkin vanhojen luokkakaverieni lapsista ja puolisoista ja minä olisin halunnut kirkua häntä sulkemaan suunsa. En haluaisi kuulla, mitä muiden ikäisteni elämästä on tullut yleensäkään, mutta joulun aikaan se tuntuu erityisen raskaalta. En tiedä mikä joulussa on, mikä aiheuttaa tämän tunteen. Jo joskus hyvin nuorena, jolloin viihdyin oikein hyvin yksin, enkä edes halunnut lapsia, jouluisin koin kaipaavani kuitenkin omaa perhettä. Nykyään kun ihan kaikkina vuodenaikoina suren yksinäisyyttäni, jouluna se on toisinaan todellista tuskaa. Eilen koin jotenkin täysin kirkkaasti, miten ihanaa aikaa tämä voisi olla, jos olisin saanut oman perheen. Vaikka tiedän, etten voi hankkia lasta, taas huomaan ajattelevani, että ehkä sittenkin kaikki menisi ihan hyvin ja ehkä spermapankki ei sittenkään olisi niin karmiva vaihtoehto. Minä tiedän, että lapsen hankkiminen on liian suuri riski, mutta tiedän myös, että on kai onni, etten voi saada kumppania, koska jos minulla olisi mahdollisuus saada lapsi luonnollisin keinoin, en olisi riittävän vahva ollakseni sitä tekemättä. 

Olen myös kipeä taas, kolmannen kerran tänä vuonna. En tiedä mikä minua vaivaa, usein kipeänä olemisellani on ollut vuosienkin tauko. Pitäisi jaksaa siivota ja valmistella joulua, mutta tulee heti huono olo, kun yrittää jotain. Lahjat jaksoin sentään paketoida. Toivottavasti tämä menisi nopeasti ohi, että ehtisin saada kodin joulukuntoon. 

Eilen satoi lunta, mutta tänään taas vettä ja ulkona on kurja ilma. Joulutunnelmani vaatii ehdottomasti valkoista maata ja pakkasasteita. Puhumattakaan siitä, että jos ulkona on kuraa, tulee sitä koirien tassuissa myös sisälle ja se ei ole omiaan edistämään joulun juhlavuutta. Minusta ei muutenkaan tunnu yhtään joululta, muutoin kun masennuksen osalta. Ja koska mieleni on niin vinksahtanut, huomaan odottavani ensi joulua! Aivan kuin silloin olisi jokin paremmin... Kai tämä johtuu siitä, että minä elän aina haaveissani ja tulevaisuudessa, enkä osaa nauttia tästä hetkestä. Rehellisesti sanoen ainoa asia, johon osaa nyt keskittyä on ruoka, tämän ollessa viimeinen joulu, jolloin voin syödä. 

Joulupostaus on tulossa alkuviikosta ja siihen lupaan kirjoittaa ainoastaan positiivisia asioita! :) 

maanantai 12. joulukuuta 2011

Ei vielä joulua!

Joka vuosi odotan joulua koko syksyn ja sitten vihdoin kun joulu on lähelle, menen paniikkiin ja toivon, että joku siirtäisi sitä parilla kuukaudella eteenpäin. Muutamaan päivään latautuu niin paljon odotuksia ja minä en ole siihen valmis, jotain puuttuu. Joka joulu odotan tapahtuvaksi jotain, mitä en osaa edes tarkkaan määritellä, jotain, minkä kai yhdistän lapsuuden jouluihin ja joka kuitenkin jää aina puuttumaan. Kai minä olen muuttunut. Minä koen rakastavani joulua, mutta se on hieman ristiriitaista, koska elämäni joulut eivät ole olleet kovinkaan hyviä. Lapsena ja nuorena joulut olivat aika ikäviä äitini juomisen takia ja vanhempana olen joulun perhekeskeisyyden takia käynyt niin pohjalla muutamana jouluna, että olen hädin tuskin selvinnyt hengissä. Koskaan en tunne itseäni yksinäisemmäksi ja elämääni turhemmaksi kuin jouluna. Viime jouluna heräsin joka ikinen aamu niin hirvittävään ahdistukseen, että nousin ylös jo ennen kahdeksaa, koska en kestänyt olla sängyssä, sitä edellisenä jouluna vietin kaikki lomani yöt itkien. Siitä huolimatta minä haaveilen joulusta koko syksyn. Oikeastaan kai haaveilen joulun odotuksesta ja valmistelusta, en niinkään itse joulusta, jota pelkään. Ja jo nyt alkaa mieleeni hiipiä kauhu nimeltä kevät... En kestä sitä valoa ja energiaa ja painetta tehdä jotain elämälläni... Tämä ei muuten ole se suunnittelemani joulupostaus, minä vain kerron kaiken negatiivisen, niin siihen varsinaiseen postaukseen jää sitten se positiivinen. (Joku varmasti jo ajatteli, että enkö minä osaa edes joulusta puhua positiiviseen sävyyn!) Joulu on minulle kuitenkin myös positiivinen tapahtuma, johon liittyy paljon hyvää, mutta se on myös vaikeaa aikaa, enkä koskaan tiedä etukäteen, minkälaisen joulun tulen viettämään. 

Leikkauksenkin suhteen kauhu vain kasvaa. Se ei tunnu minusta riskiltä, se tuntuu itsemurhalta. Huomaan jopa tekeväni järjestelyjä kuolemani varalta. Miksi minä olen niin vakuuttunut, että kuolen... Minut on leikattu ennenkin ilman ongelmia, olen nuori ja terve, lääkärin mukaan riski on noin 0,1 prosenttia tässä leikkauksessa ylipäätään ja silti minusta tuntuu, etten selviä. En pysty edes kuvittelemaan elämääni leikkauksen jälkeen, koska minä en herää siitä nukutuksesta...   En tiedä mitä tehdä, voinko tosiaan jättää näin valtavan ennakkoaavistuksen huomiotta. Olen taikauskoinen ihminen ja normaalisti uskoisin tätä tunnetta... Vai pelkäänkö vain sitä, että joudun luopumaan ruoasta ja aivoni käsittelevät asiaa näin. Sekin on pelottavaa, koska niin paljon kuin vihaankin syömistä, minä myös rakastan syömistä. Se on ainoa lohtuni ja seurani ja kumppanini ja ilman sitä minulla ei ole mitään. Miten minä selvien kaikista pitkistä yksinäisistä päivistä sitten kun en enää voi syödä... 

Syömisen suhteen on myös ollut aivan kauheaa viime aikoina. Minulla on taas meneillään jakso, jolloin syön täysin pakonomaisesti. Syön pelkkää roskaa ja minulla on koko ajan huono olo, mutta silti syön vain lisää. Kaupassa ei ole mitään mitä haluaisin, mutta silti ladon koriini ruokaa, kai toivoen, että jokin auttaa, että jokin täyttää sen tyhjyyden, jonka takia syön. Samalla taas ajattelen, miten suuri menetys ruoasta luopuminen tulee olemaan. Eilen söin itseni niin täyteen, että teki pahaa ja vatsa oli tuskallisen täynnä ja silti jatkoin syömistä. Lopulta minulla oli niin huono olo, että riisuuduin ja avasin parvekkeen oven, että edes kylmyys harhauttaisi minua vatsakivusta ja kuvotuksesta. Aamulla heräsin edelleen huonovointisena, mutta silti koko päivän ajattelin, että heti kun voin paremmin, menen ostamaan ruokaa. Minulla ei ole ollut näin suuria ongelmia ruoan suhteen vuosiin. 

Minä vain en osaa elää tätä elämää, kaikki tuntuu niin vaikealta ja ylivoimaiselta, ihan arkisetkin asiat. Kaikki jää hoitamatta ja toivoisin niin koko sydämestäni, että voisin vain jäädä kotiin. Että voisin luovuttaa ja lakata taistelemasta. Taistelen kaikin voimin pitääkseni yllä kuvaa itsestäni normaalina ihmisenä, mutta minä en ole normaali. Minussa on jokin hyvin perustavanlaatuinen vika, en tiedä mikä, mutta jostain syystä minä olen hyvin viallinen ihminen, minun aivoissani ja ajattelussani on jotain pahasti pielessä. Olen viettänyt kokonaisen elämän yrittäen matkia normaaleja ihmisiä, yrittäen käyttäytyä ja toimia kuin muut. Olen niin epävarma niin monessa asiassa. Töissä oli tilanne, jossa aloin tehdä tiettyä työtä, mutta muut sanoivat, että se kuuluu tehdä toisin, joten annoin heti peräksi ja olin vielä häpeissäni, että olin niin tyhmä, etten osannut. Kunnes sitten saatuamme työn tehdyksi tajusimme, että se olisikin pitänyt tehdä niin kuin alunperin ajattelin ja nyt joudumme tekemään sen uudelleen. Minulle ei tullut edes mieleen, että voisin olla oikeassa. Minulla on taipumus kuvitella kaikki vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi kuin onkaan ja kuulostan idiootilta pyytäessäni neuvoa yksinkertaisimpaankin asiaan. En vain osaa luottaa siihen, että minä osaisin tehdä jotain oikein. Työkaverini ovat niin itsevarmoja, he tuntuvat tietävän mitä he ovat tekemässä, että he osaavat tehdä työnsä. Minä olen koko ajan niin ahdistunut, koska minusta tuntuu, etten osaa mitään, että olen niin tyhmä. He ovat niin varmoja tulevaisuuden suhteen, minä taas ajattelen kauhuissani tämän projektin loppumista, koska minulla ei ole aavistustakaan, mistä saisin töitä. Minusta tuntuu, että kaikki työnantajani ovat katuneet palkkaamistani. En tiedä mikä minussa on vikana, koska kyllä minä yritän. Jo joskus kauan sitten nuoruuden kesätöissä, erästä työtä tehdessäni yritin ihan kaikkeni ja raadoin kuin orja saadakseni hyvää jälkeä aikaan, mutta pomoni ei ollut tyytyväinen. Toinen työntekijä teki samaa työtä hutiloimalla ja kauhulla ajattelin että pomomme haukkuu hänet, mutta hän saikin kehuja. En tiedä miksi; miten minun kova yrittämisenikään ei vastannut sitä, minkä toinen osasi tehdä noin vain, edes tekemättä työtä kunnolla; miksi minä en osannut. Yritän niin kovasti, mutta en koskaan onnistu toimimaan muiden odotusten mukaisesti. Se tekee töissäkäymisestä joskus painajaista ja varsinkin ajatus uudesta työstä kauhistuttaa minua. Joskus minusta tuntuu, että minun pitäisi varoittaa mahdollista työnantajaa, ettei minua kannata palkata, etten osaa mitään, että olen liian epävarma toimimaan itsenäisesti ja liian tyhmä osatakseni tehdä mitään oikein. Tosin se ei yleensä olisikaan tarpeen, koska eihän minua yleensä palkatakaan. Saan melkein aina haastattelun, mutta työpaikan saa aina joku muu. Sain tämän nykyisen työn ihan täysin sattumalta, enkä voi kuvitellakaan, että onnistuisin löytämään enää oman alani töitä ja ajattelen kauhulla, miltä minusta tuntuu, kun olen siivoojana jossain ja kaikki tietää, mikä epäonnistuja minä olen, kun tietyt sukulaiset virnistelee puhuessaan siitä. Se ajatus kauhistuttaa minua niin paljon, että voisin oksentaa. Mikä ihme sai minut edes yrittämään, miksi en jäänyt nuoruuteni työpaikkaan, jossa minuun oltiin tyytymättömiä vain silloin tällöin ja jossa työ oli niin yksinkertaista, ettei edes minun kaltaiseni idiootti saanut paljon tuhoa aikaan. Kai se on se sama ajatus, mikä aina nuorena sai minut uskomaan, että jos vain laihtuisin, olisin ihan kokonaan eri ihminen ja suunnittelin ja haaveilin aina sen ihmisen elämästä. En edes ajatellut, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä minun kaltaiseni typeryksen mahdollisuudet olisivat, minä tavoittelin sen jonkun toisen elämää, sen jonkun joka en voi koskaan olla. Ja nyt minä olen jumissa yrittämässä elää sen toisen elämää, enkä minä pysty siihen.

Jouluun on alle kaksi viikkoa ja minulla on edelleen joulun tunnelma hukassa. Ehkä se on aina ollutkin. Yritän luoda oikeat ulkoiset puitteet, mutta aattona tunnen vain suurta tyhjyyttä, koska minä olen yksin, koska minulla ei ole lapsia, koska vanhempani ovat joka vuosi vuoden vanhempia, koska minun elämästäni ei tullut mitään. Äitini on alkanut viime aikoina puhua siitä, mitä teen, kun vanhempiani ei enää ole, heidän talonsa ja muun suhteen. Pelkkä ajatus saa sydämeni hakkaamaan ja ahdistuksen täyttämään joka sopukan minusta. En tiedä mitä sanoa. Joskus mietin tietääkö hän, etten aio elää heidän jälkeensä kuin sen aikaa, että saan järjestettyä kaiken, etten kestä jäädä yksin. Kai se on aika kauhea asia äidille, ettei minulla ole ketään. Joskus hän kysyy, eikö minulla ole edes mahdollisuutta saada ketään kaveria, enkä tiedä mitä vastaisin. Olen sanonut rehellisesti, että ihmiset eivät pidä minusta, enkä osaa tehdä mitään sitä muuttaakseni, eikä hän koskaan vastaa siihen mitään. En tiedä mikä vastaus saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Tiedän myös, miten kovasti hän olisi halunnut lastenlapsia ja tiedän, miten paljon hän suree sitä, ettei saanut niitä ja minulla on hirveä olo, kun en kykene niitä hänelle antamaan. Lasten pitäisi tuottaa vanhemmilleen iloa, mutta minä olen tuottanut vain huolta ja surua ja häpeää. 

Tämän piti itse asiassa olla positiivinen postaus, kevyt väliaikatiedotus. Ehkä minun pitäisi alkaa vähän harkitsemaan mitä kirjoitan, eikä vain kirjoittaa mitä mieleen tulee. Joskus minusta tuntuu kuin tämä teksti ei edes välillä kävisi tajunnassani, sen vain siirtyy sormieni kautta suoraan alitajunnastani ruudulle. Tosin minä tämän aina julkaisen. Joka tapauksessa, joulun tunnelma on hieman kateissa. Ehkä se vielä jostain löytyy ennen joulua. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, en halua tietää, eikä se muuttaisi mitään. Huomenna on maanantai ja yritän katkaista tämän syömisen kierteen. 


torstai 1. joulukuuta 2011

Uneton yö

Kello on kohta kolme enkä saa nukuttua. En ottanut illalla melatoniinia, koska sitä ei saisi ottaa joka ilta ja muutenkin olen nukkunut huonosti ja levottomasti muutaman viime yön. Olen niin ahdistunut, että voisin kirkua tai räjähtää tai molempia. Minusta tuntuu, kuin olisin hiuksista varpaisiin täynnä jotain kiemurtelevaa, joka saa ihoni kutiamaan ja yrittää saada minut räjähtämään tuhanneksi pirstaleeksi. En jaksaisi tätä ahdistusta enää. Se tekee minut hulluksi ja saa minut pelkäämään öitä eikä sille näy minkäänlaista loppua. En voi edes kuvitella, että minun koskaan olisi yhtään parempi olo tai että tämä koskaan loppuisi. Yritän kaikin keinoin salata tämän vanhemmiltani, mutta olen niin ahdistunut ja huonolla tuulella, että ärsyynnyn helposti ja tiuskin heille, jonka jälkeen tunnen itseni aivan hirveäksi ihmiseksi. Mitä minä kai olenkin. He ovat ainoa asia, mitä minulla on, mutta olen surkea tytär. Minusta ei ole heille mitään iloa, mikä on entistä hirveämpää, koska he ovat ainoa syy, miksi elän. Tuotan heille vain häpeää ja huolta ja vihaan itseäni sen takia. Mutta en vain pysty hallitsemaan itseäni ja käyttäytymään paremmin. Pelkään pilaavani heidänkin elämänsä. 

Tämä kaikki tuntuu niin loputtomalta. Olisin niin kovasti halunnut normaalin elämän; kumppanin, lapsia, ystäviä enkä mitenkään pääse siitä yli, etten saa niitä. En vain tiedä miten se tehdään, miten kukaan voisi hyväksyä tämän loputtoman yksinäisyyden ja tyhjyyden. Minusta elämässä ei ole mitään järkeä yksin, enkä jaksa enää tätä ahdistusta. En tiedä mitä tehdä. Minun täytyy elää vanhempieni takia, mutta en millään jaksaisi. Tarvitsisin jonkun, joka järjestäisi elämäni kuntoon, hoitaisi kaikki pakolliset asiat ja kertoisi, mitä tehdä. Nuorempana luulin olevani vahva ihminen, enkä voi uskoa, miten heikko oikeasti olen. Vihaan ja häpeän heikkouttani. Ajatuskin tulevaisuudesta saa minut niin hirveän kauhun valtaan, etten voi edes ajatella sitä. Oloni on pahentunut tasaisesti koko aikuisikäni, enkä tiedä kuinka paljon pahempaa enää kestän. Toivon, että joku antaisi minulle luvan luovuttaa; että voisin vain sanoa kaikille, etten pysty, että olen liian heikko ihminen jaksaakseni enää esittää eläväni.

Osa ahdistuksesta aiheutuu siitä, että minun on aivan kauhean vaikeaa saada asioita hoidettua. Yksi tärkeä asia on roikkunut jo vuosia. Joka yö herään ahdistukseen, koska se pitäisi hoitaa ja vannon, että hoidan sen seuraavana päivänä ja joka päivä siirrän sen seuraavaan päivään. Se on aivan naurettavaa; minun täytyisi vain mennä tiettyyn paikkaan ja tavata yksi henkilö ja hoitaa asia, mutta en pysty! Pelkkä ajatuskin saa minut paniikkiin, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Ja joka ikinen päivä ahdistukseni vain kasvaa. Sama pätee ihan pieniinkin asioihin, siirrän kaikkea hiukankin epämiellyttävää loputtomiin, vaikka tiedän, että se vain pahentaa oloani. En vain pysty hoitamaan niitä. Tiedän, miten naurettavalta se kuulostaa, mutta en vain pysty, en pysty muuttamaan ajatusta toiminnaksi. En tiedä onko aivoissani jotain vikaa. Olen myös nyt ollut paljon yksin ja huoli mielenterveydestäni alkaa palata. Mökkihöperyys taitaa olla ihan oikea ilmiö, ei ole tervettä olla aina yksin. Luin jostain lehdestä miehestä, joka sairastui skitsofreniaan ja jolla alkoi olla harhoja ja jäin miettimään voiko minulle käydä niin… En tiedä, tunnistaisinko edes oireita. Olen lähinnä ahdistunut ja ollessani koko ajan yksin, liu’un omaan maailmaani, mutta ehkä se on vain suojamekanismi. Tosin sekin on erilaista kuin ennen. Pystyin ennen vaipumaan unelmiini tunneiksi, päiviksi kerrallaan ja pitämään todellisuuden visusti loitolla. Menetin sen kyvyn täyttäessäni 30, koska silloin viimeinenkin toivon hitunen muutoksesta kuoli pois. En edes tiedä huomaisinko, jos sairastuisin ja se on ehkä pahinta.

Olen aivan uuvuksissa ja joudun heräämään muutaman tunnin kuluttua, mutta pelkään mennä sänkyyn. Olen aivan poikki, mutta silti sänky, joka ennen oli turvapaikkani, näyttää silmissäni kidutusvälineeltä. Pelkään sitä kaaosta ja levottomuutta, mikä saa minut valtaansa, kun yritän nukkua. Toivon, etten olisi yksin, että täällä olisi joku, joka vain olisi läsnä ja saisi minut tuntemaan itseni vähemmän irralliseksi. En tiedä, pitäisikö minun lähteä ulos, pidän öistä ja viileydestä; toisaalta minun pitäisi yrittää nukkua, eikä tämä ole kovin turvallista seutua öisin. Tosin ei minulle ole ennenkään mitään sattunut.

Muumipapassa ja meressä on jotenkin niin osuva kuvaus siitä peikosta, joka toi aina pakkasen tullessaan, koska hän oli lakannut olemasta olemassa, koska kukaan ei pitänyt hänestä. Oletteko lukeneet sen? Minusta tuntuu siltä. Tietysti vanhempani välittävät minusta, mutta minusta tuntuu kuin olisin se peikko, josta kukaan ei pidä ja joka siksi muuttui epäinhimilliseksi ja sai maan jäätymään pelkällä läsnäolollaan. Se olen minä. Minä olen lakannut olemasta, koska kukaan ei pidä minusta ja tuon vain kylmyyttä ja pimeyttä niiden ihmisten elämään, joiden luokse aina menen. Tove Jansson taisi ymmärtää yksinäisyyttä surullisen hyvin.

Nyt on pakko yrittää nukkua, kello on soittamassa kolmen tunnin kuluttua. Olen pahoillani taas tästä valituksesta, mutta kirjoittaminen auttaa. :/

maanantai 28. marraskuuta 2011

Miksi juuri minä?!

Hei taas! Vaa’alla ei ole tapahtunut edistystä, 115,9 kg oli perjantain masentava lukema. Siitä huolimatta ostin kuusi Fazerin karkkirasiaa, tosin jouluksi, en vielä niitä syönyt. Tämä on viimeinen jouluni, jolloin saan syödä ja aion myös syödä. Yritän nyt kuitenkin saada edes vähän painoa pois. 

Olen useamman kerran kirjoittanut saamistani haukuista ja aiheesta puhutaan usein muissakin ylipainoisten blogeissa ja nettikeskusteluissa, sekä myös viime postaukseni kommentoinnissa oli keskustelua, joten ajattelin nyt pohtia tätä tarkemmin. Toiset ylipainoiset naiset kertovat, ettei heitä ole koskaan haukuttu, toiset taas kertovat joutuvansa haukkujen kohteeksi useinkin. Minä kuulun näihin jälkimmäisiin. Minulla haukkuminen alkoi ollessani 11. Kuukautiseni alkoivat silloin ja lähes yhtäkkiä minulle kasvoivat rinnat ja lantioni ja takapuoleni leveni ja painoakin tuli lisää. Samalla alkoi läskiksi haukkuminen ja laihdutusyritykseni. Siihen asti olin vain yksi tytöistä, en sen kummempi kuin muutkaan, mutta yhtäkkiä olinkin erilainen ja poikien pilkan kohde. Aluksi se ei mielestäni vaikuttanut minuun paljoakaan, tietysti se satutti, mutta haukuin takaisin. Todellinen helvetti alkoi yläasteen alkaessa. Samanlaista läskihuutelua kuin ala-asteellakin kuulin edelleen säännöllisesti, mutta sen lisäksi samassa koulussa oli muutama poika, jotka alkoivat aivan systemaattisesti haukkua minua. Yritin parhaani mukaan vältellä heitä, mutta he löysivät minut ja he olivat todella hirveitä. En koskaan alistunut vain olemaan hiljaa, sanoin aina jotain takaisin, mutta se oli kauheaa aikaa, nöyryyttävää ja surullista. Minulla oli ihana paras kaveri, joka aina paikalla ollessaan puolusti minua, mutta muuten ihmiset vain katselivat. Juuri se yleisö teki asiasta niin häpeällisen; vielä nytkin pelkkä ajatus säälistä tuntuu kauhealta. Olen yrittänyt jälkeenpäin ajatella, että saivatko koulun muutkin ylipainoiset osakseen saman kohtelun, mutta häpeäkseni joudun sanomaan, etten tiedä. Kiinnitin liikaa huomiota omaan kurjuuteeni, en heihin. Kuitenkin ymmärtääkseni suurin osa jotenkin poikkeavan näköisistä nuorista saa kuulla vähintään lievää haukkumista koulussa ja monen kohdalla on kyse vielä paljon vakavammasta kiusaamisesta, kuin mitä minä jouduin kestämään.

Moni kuitenkin kertoo, että haukkuminen jäi kouluun ja teinien lapsellisuuteen, että jälkeen he eivät ole kuulleet mitään. Minun kohdalla tämäkään ei pidä paikkaansa. Tietenkään se ei nykyään enää ole jokapäiväistä tai säännöllistä, mutta kyllä sitä tapahtuu, suurin piirtein muutaman kerran vuodessa. Nykyään haukkujina ovat aikuiset miehet, teinit kai mieltävät minut sen verran aikuiseksi, etteivät enää hauku. Useimmiten kyseessä on vain suureen ääneen sanottu ”hyi v***u mikä läski!” tai käsky laihduttaa tai kommentit ruokakaupassa, mutta jotkut saattavat tulla ihan keskustelusävyyn haukkumaan, kysymään, miksi päästin itseni moiseksi porsaaksi. Joskus se taas on lähes hyväntahtoisen oloista, tyyliin ”sinä ainakin olet ollut ruoka-aikaan kotona”. Taas näissäkin on kaikkein pahinta se nöyryytys. Harvemmin kukaan sanoo mitään, jos paikalla ei ole muita, joten se yleisö, jossa miehet naureskelee ja naiset säälii, tekee tilanteen erityisen kamalaksi. Pahin, minkä olen kokenut, oli joskus kauan sitten, kun kaikessa rauhassa katselin kävelykadulla kaupan näyteikkunaa ja parin kaverinsa kanssa liikkeellä ollut noin kolmekymppinen mies veti paitani ylös, puristi kylkimakkaraani ja sanoi kavereilleen ja ihmisille ympärillä, että katsokaa, miten kuvottava läski. He alkoivat nauraa ja kävelivät pois ja ihmiset jäivät tuijottamaan. En ole koskaan hävennyt itseäni niin paljoa! Luikin häpeissäni kotiin ja välttelin kaupungille menoa pitkään tuon jälkeen.

Kysymys kuuluukin, että miksi juuri minua haukutaan, kun se ei suinkaan ole kaikkien läskien arkipäivää? Minä henkilökohtaisesti uskon, että se johtuu siitä, että minulla on todella lihavat kasvot. Moni ylipainoinen on kasvoistaan ihan normaalipainoisen näköinen ja huolimatta siitä, mitä miesten huomion kohdistumisesta stereotypioissa sanotaan, ihminen kuitenkin kiinnittää huomiota ensisijaisesti muiden ihmisten kasvoihin. En ainakaan ole koskaan keksinyt sille muuta syytä. Olen hiljainen, ujo ja arka, en pukeudu provosoivasti, en ole mitenkään aivan valtavan erityisen lihava, joten mielestäni syy ei löydy siitä. Toinen vaihtoehto on se, että olen todella arka ja jossain määrin pelkään miehiä, joten ehkä se näkyy ja tekee minusta sopivan saaliin. Ehkä vain vaikutan lauman heikommalta ja siksi saan osakseni jonkun kurjan päivän aiheuttamat patoutumat.

Otan nyt myös esille tämän mies-nais – näkökulman. En tiedä mikä tilanne on muilla, mutta ainakin minun kohdallani haukkuja on aina ollut mies, kukaan nainen ei ole minua ylipainoni takia haukkunut. Täytyy tosin sanoa, että vaikka usein puhun miesten ilkeydestä ja kerron pelkääväni heitä, niin enemmistö miehistä ei luonnollisestikaan ole tehnyt minulle yhtään mitään. Minun päässäni kuitenkin mies on aina uhka julkisesta nöyryytyksestä ja haukuista ja kokemukseni miehistä ovat paljolti negatiivisia. Toisaalta jossain määrin uskon osaavani tunnistaa tyypin, jolle on ominaista haukkua julkisesti. En oikeastaan edes tiedä mitä se on mihin kiinnitän huomiota, mutta kerran minulle on jopa käynyt niin, että mies jota olin aiemmin välttänyt pitäessäni häntä potentiaalisena ilkeilijänä, myöhemmin sanoi jotain läskeistäni, joten ehkä minulla on jonkinlainen kyky tunnistaa heidät.

Minusta tähän antaa mielenkiintoisen perspektiivin se, mikä saa nämä ihmiset haukkumaan. Täytyy ymmärtää, että heidän mielestään minä olen sellainen ihminen, että minulle kuuluu aiheuttaa paha mieli, että minulle kuuluu sanoa, että olen vastenmielinen. Tuntuu oudolta, että joku inhoaa ylimääräistä rasvaa kehossa niin paljon, että pitää niiden kantajaa ihmisarvoltaan vähäisempänä kuin muita. Onko se luonnollista suhtautumista, jota minä en ymmärrä, koska olen itse lihava? Mietin myös sitä, että missä on se kynnys, että kun näkee kaltaiseni läskin, myös avaa suunsa ja ilmaisee inhonsa? Kuinka moni jättää ajatuksensa sanomatta? Katuuko kukaan koskaan jälkeenpäin, että loukkasi? Mitä nämä ihmiset ajattelevat ja tuntevat haukkuessaan läskiä läskiksi? Netissä joskus kuulee aivan järjettömiä kommentteja, että on lihavien omaksi parhaaksi, että heille sanotaan heidän läskeistään, koska se kannustaa laihtumaan. Onko siis mahdollista, että joku kuvittelee auttavansa minua, tekevänsä minulle palveluksen? En pysty edes kuvittelemaan, että itse koskaan sanoisin kenenkään ulkonäöstä mitään, mutta miten paljon se johtuu siitä, että tiedän, miltä se tuntuu… Toisaalta täytyyhän haukkujienkin tietää, mutta he tekevät sen silti. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä tämä on asia, jota en koskaan kykene ymmärtämään. Mutta tulee varmasti olemaan todella outoa, jos jonain päivänä uhka julkisesta nöyryytyksestä on poissa.


Olen monta kertaa harkinnut kirjoittavani minun elämässäni kovin tärkeästä asiasta eli televisiosta. Olen yksinäinen ja tylsistynyt ja läskieni vanki, joten tv:stä on minulle seuraa, mutta luulen, että pitäisin tv:n katselusta muutenkin. Olen ehdottomasti enemmän tv-sarjojen ystävä kuin leffojen. Katson kyllä leffojakin, mutta tv on minun ”juttuni”. Minua ärsyttää suunnattomasti se, minkälainen stigma tv:n katselussa on. Sen sanotaan tyhmentävän ja sitä pidetään yleisesti sivistymättömien ihmisten harrasteena. Elokuvien katselu on kulturellia ja sivistynyttä ja yleisesti hyväksytty harrastukseksi, mutta tv:n katselu on tyhmien junttien ja prinsessaunelmissa vellovien naisten puuhaa. Myös tietyt tv-sarjat, kuten Frendit aikanaan tai Sinkkuelämää myöhemmin, kantavat aivan erityistä stigmaa. Muistan Frendien viimeisen tuotantokauden aikaan netin pursuneen keskusteluja siitä, miten typeriä frendejä katsovat naiset ovat ja miten se on todiste naisten tyhmyydestä. No, Frendit oli suosikki tv-sarjani teini-ikäisenä. En tiedä miten paljon se (tai tv:n katselu yleensä) minua tyhmensi, mutta minusta Frendien ensimmäiset tuotantokaudet olivat todella hyviä. Tykkäsin myös mielettömästi miesten inhoamasta Sinkkuelämästä ja aivan nuorena olin melkoinen saippuafani, erityisesti kauniit ja rohkeat olivat lähellä sydäntäni. Makuni on ehkä muuttunut sen jälkeen ja ajattelen itsekin kauniiden ja rohkeiden olevan melkoista roskaa, mutta paljonko se, mitä minä katson tv:stä oikeastaan kertoo minusta? Ehkä paljonkin, en tiedä. Tai ehkä ei mitään. Minua kuitenkin ärsyttää, kun jotkut ihmiset ylemmyydentuntoisina sanovat katselevansa vain uutiset ja dokumentteja. Minä katselen välillä melkoista huttuakin ja pidän siitä. Jos minä siksi olen tyhmä, niin olisin kai sitten tyhmä, vaikka en katsoisikaan.

Miksi sitten pidän enemmän tv-sarjoista kuin elokuvista… Pidän siitä, miten pitkä aika antaa henkilöhahmoille syvyyttä, johon vajaan kahden tunnin mittainen elokuva ei tarjoa mahdollisuutta. Pidän siitä, että hahmoilla on historia ja tilaa kehittyä ja samalla minulla on tilaisuus (paremman sanan puutteessa) kiintyä hahmoihin. Minulla on hyvä muisti, joten saatan muistaa vanhoja jaksoja todella tarkastikin, mikä kai vaikuttaa. On olemassa monia tv-sarjoja, jotka tekivät minuun todellisen vaikutuksen, jaksoja, jotka olivat päiväni kohokohta ja tuotantokausia, jotka muuttivat minua! Onko se säälittävää? En tiedä, mutta niin vain on. Kaikkien aikojen suosikki tv-ohjelmani oli NYPD Blue, todella hyvänä kakkosena Teho-osasto (paitsi viimeiset tuotantokaudet, jotka olivat aivan kauheita!). Mieleen nousee lisäksi ainakin Ally McBeal(josta alkoi jonkinlainen teini-iästä puuttunut idoli-ihastus Robert Downeyyn(Ei!, en käyttäisi sanaa obsessio! :D)) ja jo mainitsemani Frendit, myös CSI:n varhaiset tuotantokaudet. Lukuun ottamatta CSI Miamia, joka on kuin epäonnistunutta komediaa.

Mitä minä sitten katson nykyään? En tiedä kiinnostaako ketään, mutta aion kertoa silti. :) Aivan ehdottomasti rakastan tietynlaisia henkilöhahmoja, eräänlaisia omalaatuisia älykköjä, kuten Criminal Mindsin Spencer Reid:iä tai Fringen Walter Bishop:ia. Molemmat edellä mainitut muuten ovat kirkkaasti suosikkisarjojeni Top5:ssä. Fringe on täsmälleen minun lajityyppiäni; rakastan tuollaista sci-fi/salaliitto/paranormaali -yhdistelmää, jossa on ripaus huumoria. Criminal Minds taas on yksi parhaista poliisisarjoista, joita tv:ssä tällä hetkellä on. Katson myös CSI:tä, vaikka se on jo menettänyt teränsä, Kovaa lakia ja Ratkaisijaa(yksi suosikeistani), sekä Mentalistia (myös Top5:ssä). Katson myös Myytinmurtajia ja toisinaan Conania tehdessäni iltavalmisteluja. Kovista laeista ehdoton suosikkini on Rikollinen mieli, jälleen omituisen älykköhahmon takia. Ja nyt kun tuli mieleen, pitää myös mainita edesmennyt Murha Mielessä, joka oli ainoa hyvä sarja, jonka Yle on koskaan lähettänyt, mutta jonka seitsemättä tuotantokautta ei näköjään aiotakaan esittää. Se taisi olla yhden kokonaisen kesän kohokohta muutama vuosi sitten, jälleen totta kai omituisen neron takia. Jos ette ole nähneet, kannattaa katsoa esim. Blinkx:n kautta (Wire in the Blood). Muita poissa ruudusta olevia suosikkejani on ainakin House, Todistettavasti syyllinen ja Ilman johtolankaa. Todella poliisisarjavoittoista, mutta olen aika kaikkiruokainen. Ainoa, mitä en katso, on ns. romanttinen komedia, olen sen verran kyyninen, etten usko mihinkään sellaiseen ja ne ainoastaan ärsyttävät. Katson myös välillä aikani kuluksi netissä tv:tä, esim. Ruutu – palvelussa tai Blinkx:issä. Niistä voisi esimerkkinä sanoa Nurse Jackien, jota on tuolla jälkimmäisessä jo toinen ja kolmaskin tuotantokausi, joita ei vielä ole Suomessa näytetty ja Ruudusta Häähullut, jota on pakko katsoa, koska ne naiset ovat aivan pähkähulluja! Pidän myös todella paljon sisustusohjelmista, niitä katselen säännöllisesti.

En viitsi edes laskea montako tuntia viikossa kuluu tv:n katseluun, mutta minulle tv:n katselu on todella merkittävä ajanvieton muoto. Joskus ihan odotan jotain tiettyä tv-sarjaa ja katson sitä suurella nautinnolla. Valitettavan usein nautinnon kruunaa ruoka, mutta jo itsessään tv tarjoaa minulle suurta iloa. Ostan myös tv-sarjoja kotiin, nyt on jouluksi varattu pari NYPD:n tuotantokautta.

Mutta tässä kaikki tällä kertaa. :) Ulkona ei ole tietoakaan lumesta ja on vaikea päästä joulutunnelmaan… :/ Mutta edelleen olen toiveikas, että jouluna olisi edes hiukan lunta.


maanantai 21. marraskuuta 2011

Vihdoin lunta!

Hei taas! Meillä satoi viime yönä ensilumi! Joka tosin jo nyt on vaihtunut tihkusateeksi ja sumuksi, mutta hetken aamulla maa oli valkoinen ja jäätynyt nurmikko rahisi jalkojen alla. Haimme viikonloppuna äidin kanssa pihakuuset, herätelöytönä raahasin kotiin puoli metsää, jos saisin aikaiseksi vaikka askarrella jonkinlaisia koristeita ensi viikonloppuna. Äiti ilahtui, kun jätin ne viikoksi kylpyhuoneeseen… :)  Tosin niin suunnittelen tekeväni joka vuosi. Pari kranssia olen kuitenkin saanut aikaan tänä vuonna, ne onnistui yllättävän hyvin.

Jatkan taas tätä ihmisaihetta, vaikka sitä olen jauhanut ehkä vähän liikaakin viime aikoina. Olen ollut koko aikuiselämäni niin yksin, etten ehkä täysin edes hahmota, miten valtava merkitys toisilla ihmisillä on, vaikka siitä aina puhunkin. Silloin nuorena, kun äitini joi, olin kuitenkin paljon onnellisempi ja olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se johtui siitä, että minulla oli ystäviä. Silloin vain luulin olevani poikkeuksellisen vahva ja positiivinen ihminen. Nyt taas, vaikka elämäni onkin paljon helpompaa, olen onnettomampi, koska olen niin yksin. Enkä ole enää vahva ja positiivinen, vaan heikko ja ahdistunut. Olen huomannut oloni parantuvan ihan pikkuasioistakin; kuten joskus minulla oli todella puhelias kämppis ja hänen kanssaan oli parempi asua kuin nykyisen kämppikseni, joka tervehtii, mutta muuten pysyy omissa oloissaan. Nyt kun töissä on ollut seuraa, sillä on ollut ihan valtava vaikutus. Heti, kun olen taas muutaman päivän yksikseni vain tietokoneen seurassa, huomaan selvästi, miten erilaiselta minusta tuntuu. Liu’un enemmän omaan ahdistavaan maailmaani, muiden ihmisten seura taas pakottaa sieltä pois. Voin paljon paremmin, kun ympärillä on ihmisiä, vaikka vain työtilanteessakin. Se herättää tietysti kysymykseen siitä, että miten paljon paremmin voisinkaan, jos minulla olisi ystäviä.

Erityisen tykästynyt olen yhteen naiseen, josta puhuin jo aiemminkin, hän on juuri sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella ystäväkseni. Siis omalta puoleltani, hän tuskin minusta pitäisi, onhan hän todella fiksu ja mukava ja hyvä ihmisten kanssa. Ja alipainoinen, joskaan en ole vaistonnut hänestä minkäänlaista inhoa lihavia kohtaan, tosin hän saattaa olla riittävän mukava osatakseen peittää sen. Hän on ystävällinen minulle, kuten kaikille muillekin, mutta en usko, että hän kuitenkaan olisi kiinnostunut mistään sen kummemmasta kaveeraamisesta. Ajattelin kuitenkin katsoa, miten hän suhtautuu, kun ei enää ole töiden takia pakko viettää aikaa yhdessä ja jos hän puhuu kanssani senkin jälkeen, yritän jotenkin tehdä lähempää tuttavuutta. Tosin minulla ei ole aavistustakaan miten. Jokainen kerta, kun olen yrittänyt, minut on torjuttu, joten en tiedä onko vikaa metodeissanikin. Mitä te muut ihmiset teette, jos teillä on vaikka mukava työkaveri tai harrastuskaveri, miten te siirrätte tuttavuuden sen ympäristön ulkopuolelle? Ollessani nuori, muut ihmiset aina tekivät työn ihmissuhteissani. Minun on aina ollut niin vaikeaa uskoa, että kukaan voisi haluta seuraani, että minua aina lähestyttiin tai pyydettiin seuraksi, en itse koskaan pyytänyt ketään. Paitsi tietysti myöhemmin, kun olimme jo kavereita, mutta se aloite on aina ollut muiden käsissä. Myöhemmin kaikki yritykseni on torjuttu, joten nyt minulla ei ole aavistustakaan mitä tehdä. Toisaalta ihmiset eivät enää tee aloitteita minun suuntaani, joten ehkä se jo kertoo, etten ole haluttua seuraa.

Silti minäkin kaipaan omaa rauhaa. Luulen, että jos minulla olisi normaali elämä, tarvitsisin säännöllisesti omaa rauhaa, aikaa jona tehdä omia juttujani ja vain olla omassa todellisuudessani. Olen huomannut, että viettäessäni pitkiä aikoja muiden kanssa, keskittymiseni herpaantuu ja liu’un omaan maailmaani. Outoa kyllä, eniten kaipaan seuraa öisin, nukkumaan mennessä. Vaikka olen nukkunut kaikki elämäni yöt yksin, ainakin kuvittelen kaipaavani jonkun siihen vierelle; ei tekemään mitään, mutta vain olemaan siinä. Joskus se kaipuu on aivan hirvittävää, joskus lievää, mutta aina läsnä. En tiedä miten siitäkin pääsisi eroon, ehkä ei mitenkään.

Toisaalta taas joskus joutuu huomaamaan, että ihmisillä voi olla negatiivinenkin vaikutus. Viikonloppuna olin käymässä kotona ja kävin äidin mukana erään hänen tuttavansa luona, jonka luona oli hänen poikansa kavereita. Sanoin kysyttäessä jotain työstäni ja yksi miehistä tuhahti pilkallisesti, johon tiedustelin aihetta. Sain päälleni syytösryöpyn akateemisista ihmisistä, jotka koulutetaan yhteiskunnan varoilla tekemään turhaa työtä, joka edelleen tuhlaa yhteiskunnan varoja. Eikä siinä mitään, akateemisia kohtaan tunnetaan paljon halveksuntaa, eikä tämä ollut minulle uusi tilanne, mutta vastatessani ehkä hiukan kärkevästi (ottaen huomioon, että minua syytti yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta nuori mies, joka ei ole tietääkseni koskaan elämässään tehnyt tuntiakaan palkkatyötä ja joka jatkaa vanhempiensa jaloa perinnettä sosiaaliavustuksilla eläen), hän tietysti alkoi haukkua minua läskeistäni. Kauhukseni tunsin punastuvani ja menin ihan sanattomaksi; yleensä sanon vaikka vain periaatteesta jotain takaisin, kun minua haukutaan lihavuuden takia. En nytkään jäänyt sanattomaksi haukkumisen takia, vaan koska punastuin! Olen punastunut aiemmin ehkä kahdesti elämässäni, joten miksi juuri nyt minun piti punastua?! Ehkä se johtui siitä, että monen miehen, jotka ovat minulle ihan luonnostaan se suurin uhka, katseet olivat kohdistuneet minuun. Jäi todella kurja olo koko tilanteesta ja vielä enemmän harmittaa, että tuo mies tavallaan sai voiton väittelyssä, koska jäin sanattomaksi. Mutta tämä tapahtuma sai minut ajattelemaan, että mitä jos olisin osa kaveriporukkaa ja siihen kuuluisi tuollaisia ihmisiä! Ja myös sitäkin, että miten paljon yksinoloa pahempia vaihtoehtoja onkaan. Nuo miehet olivat ylimielisiä ja röyhkeitä ja täynnä itseään ja tunsin heitä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä. Loppujen lopuksi olen paljon mieluummin yksin, kuin heidän kaltaistensa seurassa.

Olen miettinyt paljon jonkinlaisten rauhoittavien lääkkeiden hankkimista viime aikoina. Olen niin väsynyt voimaan niin huonosti. On niin uuvuttavaa olla jatkuvasti ahdistunut, jatkuvasti ylikierroksilla, jatkuvasti tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Yöt on myös olleet aika levottomia, heräilen, nukun huonosti, näen painajaisia. Olen nyt syönyt melatoniinia suunnilleen vuoden, aloitin viime vuoden marraskuussa. Edelleen se auttaa valtavasti, enkä näe tarvetta edes nostaa annosta, mutta vielä aikojen vaikeat yöt on taas nostaneet pintaan pelon siitä, että mitä jos se lakkaa vaikuttamasta. Unettomuus sinänsä on jo hirveä asia, mutta yhdistettynä ahdistukseen… En kestä sitä enää. Sitä ehkä on kuitenkin nyt turha murehtia, jos se jonain päivänä ei enää toimi, hankin varsinaiset unilääkkeet. Mutta niistä ahdistuslääkkeistä pitää varmaan keväällä mennä puhumaan jonkun kanssa. Se on vain nöyryyttävää, mennä kertomaan eniten ihailemani ammatin tekijälle, että olen heikko ja että minulla on mielenterveysongelmia. Vaikka lääkäri, jolla yleensä käyn, on todella mukava, se tuntuu silti todella vaikealta. Olen joskus ennenkin tilannut ajan ja sitten pyytänytkin vain allergialääkkeitä, koska en pystynyt siihen.

Vaaka näytti perjantaina 116,2 kg, ihan hirveästi siis. En tiedä mitä tehdä joulun suhteen, joudun varmaan soittamaan ja kysymään, että haittaako, jos lihon muutaman kilon. Leikkausta pelkään kuollakseni, koska jokainen soluni on vakuuttunut, että kuolen. En tiedä miksi, se ei ole kovin todennäköistä, mutta olen täysin vakuuttunut. Yleensä uskoisin näin vahvaa ennakkoajatusta, mutta nyt en kai voi. Minulle se on ihan sama, mutta vanhempani eivät kestäisi kuolemaani. En tiedä mitä tehdä.

Ensi viikonloppuna on jo pikkujoulu ja minulle virallisesti joulun aloitus. Kirjoitan kyllä vielä joulusta, nyt vain en saanut aikaan tekstiä siitä. Mutta hyvää joulun odotusta kaikille! :)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Voi tätä elämää...

Minuun otti aiemmin viikolla yhteyttä ihminen, jonka kanssa olin lukiossa ja joka on järjestämässä jonkinlaista kokoontumista. Hän oli perustanut nettisivut, jonne jokaisen pitäisi kertoa kuulumisia ja mitä on näiden vuosien aikana tapahtunut. Hän sitten kertoisi tapahtumassa jonkinlaisen yhteenvedon. Olen nyt tänään katsonut noita sivuja ja parhaillaan mietiskelen tehokkainta tapaa tappaa itseni. Kyllähän te tiedätte, miten jokaisella luokalla on yksi, josta ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään, joka on niin turha luuseri, että kaikki saavat helpottuneena ajatella, että olen ainakin parempi kuin tuo ihminen. No, meidän luokalla se olen minä! Jipii! Luulin, etten enää voisi tuntea itseäni yhtään turhemmaksi ihmiseksi, mutta näköjään olin väärässä! Minulla ei ole mitään harhakuvia omasta arvostani, eikä ole koskaan ollut, mutta tätä en sentään olisi arvannut! Minä olen ainoa samaan aikaan valmistuneista, joka ei ole mitään! Kaikki muut ovat vähintään vakituisessa parisuhteessa, mutta suurin osa on lisäksi naimissa ja on lapsia, vakituiset työpaikat, oma koti, oma elämä. Ja minä… Minä en ole mitään. Joten mitä minä voisin sanoa. Olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin lukion päättyessä, en ole tehnyt mitään, en ole saavuttanut mitään, minusta ei tullut mitään, eikä minulla ole ketään eikä mitään. Minua on kaksinkertainen määrä aiempaan nähden, mutta sitä tuskin voi kutsua saavutukseksi, ellei ole sumopainija. Lähetin sähköpostia tuota tapahtumaa järjestävälle tytölle ja pyysin, ettei minua mainittaisi missään ja pyysin häntä poistamaan nimeni kaikesta mahdollisesta, mistä vain voi.  Siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että joku muistaa minut, pyysin häntä sanomaan, ettei hän saanut yhteyttä minuun. Melkein teki mieli käskeä häntä sanomaan, etten ole elossa, koska käytännössähän se olisi totta. Toivon, että hän pitää sanansa, eikä kukaan myöskään muista minua. Minulle tulee ihan kuuma siitä häpeästä, että joku ehkä muistaa minut ja kaikki saavat tietää, mikä luuseri minä olen. 

Tämä ei mitenkään parantanut mielialaani tai saanut minua tuntemaan oloani paremmaksi itseni suhteen. Tiedänhän minä, että muilla ihmisillä on vaikka mitä ja että minun ikäiseni ovat kokeneet ja eläneet jo kokonaisen nuoruuden ja aloittaneet aikuisuuden, mutta yleensä pystyn suhteellisen hyvin blokkaamaan sen mielestäni. Minun täytyy pystyä, koska joka hetki kun tiedostan sen, en voi edes kuvailla, miten pahalta se tuntuu. Me kaikki saamme vain tämän yhden elämän ja tunnen aivan hirvittävää paniikkia aina tiedostaessani, että minun osani on vain katsoa sivusta, kun muut saavat sen kaiken, minkä minäkin olisin halunnut. Että en koskaan saa kokea mitään. En tiedä, miten onnistuisin hyväksymään sen. Haluaisin ihan oikeasti pystyä olemaan iloinen muiden puolesta, varsinkin niiden ihmisten, jotka silloin joskus olivat kavereitani, mutta en pysty. En kai ole tarpeeksi hyvä ihminen siihen. Ja viimeinen asia mitä haluan, on muuttua katkeroituneeksi vanhaksipiiaksi! Netissä näkee miehiä, jotka ovat katkeroituneet naisia kohtaan ja ennemmin tapan itseni kuin muutun sellaiseksi säälittäväksi hulluksi! Se on jännä juttu, että siitä huolimatta, että tiedän, etten ansaitse mitään, sitä on silti todella vaikea hyväksyä. En tiedä miksi, ehkä se on osa ihmisluonnetta tai ehkä se on vain osa minun luonnettani.  Joka tapauksessa, minun on pakko jotenkin alkaa käsittelemään tätä kaikkea, koska minun on pakko onnistua hyväksymään osani elämässä voidakseni olla edes vähän onnellisempi. En vain oikein tiedä, miten se tehdään tai miten edes päästä alkuun.  

Vaaka näytti perjantaina tasan 115 kg. Näyttää siltä, että minä en tänä jouluna syö mitään… Lukuisista epäonnistumisistani huolimatta olen nyt taas ajatellut nutraamista, en niinkään laihtuakseni, vaan katkaistakseni tämän syömisen, mitä en saa muuten lopetettua. Se tuntuu onnistuessaan niin helpottavalta, kun ei tarvitse ajatella ruokaa. Ja epäonnistuessaan todella nöyryyttävältä… Toisaalta jos saisin edes muutaman kilon pois ennen joulua, saisin syödä edes jotain, koska tämä on viimeinen joulu, jolloin voin syödä. Katsotaan nyt. Ulkona on ihanan sumuinen syksyinen ilma, pitää viedä haukku ulos. Palaan taas asiaan, kun tulee jotain kirjoitettavaa. :)


keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Moi!

En ole jaksanut kirjoittaa viime aikoina. Ahdistus on taas palannut ihan tosissaan ja minulla oli todella kamala viikonloppu. Olin yksin kotona koko viikonlopun ja se sai minut aivan sekaisin. Töissä loppui jakso, jossa olin tekemisissä ihmisten kanssa ja nyt olen taas ihan yksinäni ja se pelottaa minua, koska oli niin helpottavaa tuntea olonsa vähän paremmaksi välillä. Tiedän, että oloni pahenee taas, kun olen yksin ajatusteni kanssa. Lauantaina nukuinkin päivällä, mitä en ole tehnyt lähes vuoteen, en sen jälkeen kun aloin syömään melatoniinia, mutta olin ahdistunut ja tylsistynyt ja nukuin kolmisen tuntia. Mistä tulin totta kai vielä ahdistuneemmaksi. Sitten valvoin aamuneljään ja nukuin puoleen päivään. Onneksi oli pakko maanantaina herätä aikaisin, muuten olisi mennyt taas kaikki sekaisin. Olen muutenkin nukkunut huonosti, olen ollut levoton ja nähnyt painajaisia ja heräillyt kesken yötä. Öisin herätessäni kaipaan ihan epätoivoisesti jonkinlaista ihmiskontaktia, jotakuta jolle jutella tai joka vain olisi läsnä. Minusta tuntuu, kuin kaikki muut olisivat kadonneet ja olisin jäänyt yksin maailmaan ja olen jonkinlaisessa epätodellisessa unen ja valveen rajalla olevassa omassa todellisuudessani, jossa ainoastaan minä ole jäljellä. Kai se kuvastaa lähes epätoivoista yksinäisyyttäni. 

Erehdyin vielä lukemaan jotain raskausaiheista blogia ja siitä tuli aivan hirveä olo. Että joku saakin kokea jotain noin uskomatonta, en voi edes käsittää sitä! Miksi, miksi, miksi! juuri minun piti syntyä tällaiseksi, miksen minä voinut olla edes vähän parempi?! Se on vain niin kohtuutonta, että tähän maailmaan syntyy minun kaltaisiani täysin turhia ihmisiä vain katsomaan sivusta, miten muut saa elämässä kaikkea ihanaa! Mikä järki siinä on?! Mielessä pyörii koko ajan, että pitääkö minun ihan oikeasti jaksaa tätä vielä vuosia ellei jopa vuosikymmeniä?! Toivon koko sydämestäni, etten olisi koskaan syntynyt, koska en millään jaksaisi enempää. Vanhempieni takia minun on pakko jaksaa, joten pitää vain jaksaa ja olla ajattelematta liikaa, päivä kerrallaan. En ole koskaan aiemmin ollut näin väsynyt elämään ja se pelottaa minua, koska minulla ei ole vaihtoehtoa kuin jatkaa. Ja samalla tiedän, että täsmälleen tälläistä tulee olemaan loppukin elämäni, sen jokainen ikuisuudelta tuntuva sekunti. En vain yksinkertaisesti jaksaisi enää, haluaisin tämän olevan jo ohi. Toivon niin kovasti, ettei minusta tuntuisi tältä, että voisin jotenkin pakottaa itseni onnelliseksi ja iloiseksi ja nauttimaan ”elämän pienistä iloista”, mutta en tiedä miten se tehdään. Ajattelen myös sitä, miten paljon minua ärsyttää, kun joku sellainen, jolla minun perspektiivistäni on kaikkea, valittaa, mutta tavallaanhan minä itse teen samaa, jos verrataan jossain slummeissa tai kehitysmaissa asuviin ihmisiin. Mutta toisaalta olen suomalainen ja normaali suomalainen ihminen saa ystäviä ja perheen ja sen kaiken, jonka takia elämässä on jotain järkeä ja niiden puuttuessa koen itseni aivan yhtä köyhäksi kuin ne slummien asukit. Köyhemmäksikin, koska ottaisin ennemmin perheen kuin rahaa, jos pitäisi valita. Ei sillä, että minulla olisi rahaakaan.

Rahasta puheen ollen, olin eilen jouluostoksilla ja siinä kierrellessäni kauppoja pohdin suhdettani rahaan. Olen todella tarkka rahan suhteen, osin siksi, ettei meillä lapsuudessani koskaan ollut paljoa rahaa, osin siksi, että minulle on aina ollut todella tärkeää tulla toimeen omillani. Me emme kai varsinaisesti olleet köyhiä, koska meillä oli talo ja maata ja metsää, mutta meillä ei koskaan ollut rahaa, eikä varaa mihinkään ylelliseen. Meillä oli aina joku autonromu, joita nuorena häpesin kuollakseni ja joskus oli tiukkaa jopa ruoankin suhteen. Opin jo ihan pienenä, ettei raha kasva puussa ja että meillä ei ole varaa asioihin samalla tavalla kuin muiden perheillä. Siitä on tavallaan jäänyt minulle sellainen järkevyys (sekä hyvässä että pahassa mielessä) rahan suhteen, että vaikka haluaisin kovasti matkustella ja vaikka minulla toisinaan olisi siihen varaakin, minusta tuntuisi todella holtittomalta käyttää rahaa sellaiseen tarkoitukseen. Minulle taloudellinen itsenäisyys on myös aina ollut todella tärkeää, olen käynyt töissä jo nuoresta ja olen ollut taloudellisesti täysin itsenäinen jo pitkään.  Välillä olen ihan järkyttynyt, kun kuulen, että jotkut jo suhteessa elävät ihmiset yhä ottavat rahaa vastaan vanhemmiltaan! Vaikka minäkin tietysti saan toisinaan esimerkiksi jouluna tai syntymäpäivänä vanhemmiltani kalliitakin lahjoja, en kuitenkaan ota vastaan rahaa. Mutta siis, näin jouluostosten aikaan aina ajattelen asiaa. Kauniiden esineiden omistaminen tuo minulle suunnatonta mielihyvää, mutta en useinkaan osta haluamiani tavaroita. Mutta sitten kun puhutaan ruoasta, tilanne onkin ihan toinen! Olen yhä yhtä tarkka, mutta en vain osaa hillitä itseäni! Toisaalta taas vaikka en osaakaan hillitä itseäni ruoan ostamisen suhteen, rahan tuhlaaminen ruokaan ahdistaa ihan hirveästi!  Saman summan tuhlaaminen sellaiseenkin esineeseen, jota en varsinaisesti tarvitse, mutta jonka haluan, ei aiheuta ollenkaan samanlaista ahdistusta, mutta siinä suhteessa osaan hillitä itseni ja niinpä rahaa kuluu etupäässä ruokaan. Enhän minä nyt verraten niin hirveää summa laita kuukaudessa ruokaa, mutta silti se on minun mielessäni kuin rahan heittämistä roskiin! Pahempaakin, koska se tekee minut läskiksi. Mutta sillä hetkellä, kun ladon niitä ruokia koriini, en osaa edes ajatella rahaa! Vasta kotona alan miettimään, miten paljon rahaa tässäkin kuussa on mennyt ruokaan ja mitä muuta sillä olisi saanut! Kulutan kuitenkin kuukaudessa enemmän rahaa ruokaan kuin vuokraan ja se on aika hirveä asia! Voisin asua paljon hienommassa asunnossa kuin tässä murjussa, jos söisin vain, mitä kehoni tarvitsee ja käyttäisin loput vuokraan. Yleensäkin ruoka on suurin yksittäinen kuluerä minulle, siihen käytän enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun, jos verrataan vaikka vaatteisiin tai kosmetiikkaan tai mitä sitä nyt osteleekin. Se on aika kamalaa, kun sitä näin ajattelee. Välillisesti heitän seteleitä vessanpyttyyn ja muistoksi ei jää kuin selluliittia persuksiin ja ahdistus tuhlaamisesta! Tämä tosin sitten varmaan muuttuu leikkauksen jälkeen, kun en enää pysty syömään. Luulen kuitenkin, että ainakin alussa joudun heittämään paljon ruokaa pois, koska ihan vanhasta tottumuksesta edelleen ostan kuin ennen…

Lupasin aiemmin kirjoittaa joulusta, mutta nyt on tullut jonkinlainen paniikki aiheesta, eihän minulla ole mitään uniikkia tai mielenkiintoista sanottavaa! Olen vilkuillut muiden joulublogeja ja aihe taitaa olla hiukan liian fiini minulle. Minä osaan enemmänkin kirjoittaa takapuoleni koosta ja säätilanteesta, en mitään hienouksia. :) Mutta katsellaan jos vaikka jotain saisin aikaan vielä ennen joulua. Minua myös harmittaa, kun niin moni bloggaaja osaa kirjoittaa niin hauskasti ja viihdyttävästi ja minä osaan kirjoittaa vain siitä ahdistuksesta ja kaaoksesta jossa elän. Eräässä kommentissa sanottiin, että blogini aiheuttaa pahaa oloa ja olen siitä todella pahoillani! En halua aiheuttaa kenellekään pahaa oloa, mutta minulla on välillä itselläni niin paha olo ja sen kaiken kaataminen tänne helpottaa, sen tunteen ilmaiseminen sanoina. Kirjoitan todella spontaanisti miettimättä liikaa ja toisinaan ehkä siksi kirjoitan synkempää tekstiä kuin ymmärränkään kirjoittavani. Toivoisin, ettei kenellekään tulisi blogini lukemisesta paha olo! Minä vain tarvitsen kanavan, johon purkaa suruani, enkä itsekkäästi osaa ajatella, että ehkä siirrän ahdistustani muihinkin ihmisiin.

Jotain positiivista kuitenkin, olen nyt kävellyt todella paljon! Jotenkin se nyt tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja saan itsestäni irti sen verran, että lähden. En edes mieti asiaa, kävelen vain eteenpäin. Kilometrejä on parissa viikossa kertynyt melkoisesti, en kyllä ole laskenut, mutta tietysti olen senkin tuhonnut ruoalla. Mutta kuitenkin, parempi sekin, kuin etten tekisi mitään. Nyt menen katsomaan CSI:tä (ehkä minun pitäisi kirjoittaa tv:stä, koska minä rakastan tv:n katselua!). Perjantaina ehkä uskaltaudun vaa’alle, katsotaan nyt. :/  Siihen asti… :)

tiistai 1. marraskuuta 2011

Positiivisuus on perseestä!

Olen saanut jonkin verran palautetta asenteestani ja ajattelin nyt käsitellä aihetta laajemminkin. Tämäkin varmaan hiukan toistaa aiempaa, mutta koettakaa kestää… :) 

Kun olin 13 ja ihastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, kyseessä oleva poika sanoi, että inhoaa minua, koska olen aina niin positiivinen. Mieleeni on monta kertaa pahimpina hetkinäni, kun olen hädin tuskin jaksanut pysyä elossa, tullut ajatus, että tykkäisiköhän hän minusta nyt sitten… :D Oikeastaan se oli minulle hyvinkin rankkaa aikaa, koska äitini juominen oli silloin pahimmillaan, mutta olin jo siinä vaiheessa oppinut salaamaan tunteeni ja esittämään positiivista. Sen taidon hallitsen edelleen; vaikka täällä netissä paljastan todellisen luontoni, en usko, että kukaan oikeassa elämässä sanoisi minua negatiiviseksi. Täällä toki olen negatiivinen tai oikeammin rehellinen. En koe tarvetta kaunistella sitä mitä olen ja vastapainoksi oikean elämän (osin feikki)positiivisuudelle tulee tänne kirjoitettua enimmäkseen sitä negatiivisempaa sanottavaa. En ihan täysin niin negatiivinen ole, kuin miltä tämän perusteella vaikuttaa, mutta kyllä minä olen negatiivinen ja mielestäni ihan syystä. Sen takia olen rehellisesti sanottuna hieman hämmentynyt negatiivisuudesta saamastani palautteesta.

En ole koskaan elämässäni pystynyt uskomaan, että voisin saada elämässä mitään. Kun olin lukioikäinen, minä ja paras ystäväni vietimme tunteja ja tunteja haaveillen omasta perheestä. Minäkin haaveilin siitä, mutta minun unelmissani se en ollut edes minä, joka sen oman perheen sai! Se oli joku ihan muu ihminen, kaunis ja fiksu ja hyvä tyyppi. Ajatuskin siitä, että minä omana itsenäni voisin jonain päivänä saada oman perheen, oli aivan naurettava! Siinä asiassa olin tietysti oikeassakin, mutta sama pätee kaikkeen muuhunkin, ihan pieniinkin asioihin. Olen varmaan kertonut tämän(kin) ennenkin, mutta ollessani ehkä 12, yhdessä kaupassa oli aivan ihana paita; kävin ihailemassa sitä monen monta kertaa, haaveilin siitä, miten se joku muu joskus ostaisi sellaisen paidan, näin uniakin siitä paidasta! Mutta minulle ei koskaan tullut mieleenkään, että voisin pyytää äitiäni ostamaan sen paidan. Hän olisi kyllä ostanut, mutta minä en vain osannut ajatella niin. Olen toki yrittänyt saada asioita, joiden saamiseen en usko, esimerkiksi hain haluamaani opiskelupaikkaa ja olen yrittänyt saada ystäviä, mutta en ole koskaan oikeasti ajatellut voivani saada niitä asioita. En oikein tiedä miksi… Toki se on realistista, mutta ihmiselle pitäisi olla tyypillistä olla yltiöpositiivinen todellisuuteen nähden. Miksi minä en ole? Siksikö, että olen lihava ja minua on aina kiusattu siitä? Vai onko se vain osa perusluonnettani? En todellakaan tiedä.

Onko se sitten itseään toteuttava ennustus; jos olisin uskonut, että saan sen perheen ja paidan ja opiskelupaikan, niin olisinko saanut ne? En rehellisesti sanoen usko, että sillä olisi ollut merkitystä. Kyllä minä yritin, opiskelupaikan ja ystävien suhteen, ihan tosissani. Perhettä en tietenkään ole koskaan yrittänytkään saada, mutta se nyt on itsestään selvää, etten voisikaan, mutta muiden asioiden suhteen uskon yrittäneeni ihan tosissaan ja yrittäneeni parhaani. Minä en usko, että millään maailman asenteella pystyisi suuria virheitä, pieniä toki ja varmasti positiivisen asenteen omaavan elämä on miellyttävämpää kuin negatiivisen, mutta sammakko ei saa prinssiä millään asenteenmuutoksella! Moni kuitenkin on eri mieltä. Tämä herättää kysymyksen, että mitä minun pitäisi uskoa;  millainen minun pitäisi uskoa olevani, että se olisi oikea asenne paremman elämän saamiseen? Että ansaitsen paremman elämän? Että minä olen parempi kuin olenkaan? Aina sanotaan, että pitäisi käyttäytyä kuin olisi ihan huipputyyppi ja ’jos et minuun halua tutustua, niin menetät paljon’ -asenteella. Minusta se olisi aivan törkeää valehtelua ja olisi todella sopimatonta tehdä niin! Minä olen aina kokenut lähes velvollisuudekseni olemuksellani osoittaa kaikin tavoin, että minussa ei ole mitään hyvää ja minä tiedän sen! Onko se hullua? Minusta kuitenkin tuntuu, että olisi moraalisesti hirveän väärin esiintyä parempana kuin oikeasti olen, ikään kuin antaa väärää tietoa ihmisille. Kuten jos valehtelee työhaastattelussa, niin silloin tulee palkatuksi väärin perustein ja joku joka olisi oikeasti ansainnut paikan, ei saakaan sitä. Ystävyyssuhteissa nyt tietysti on vähän eri asia, mutta näkisiväthän ne ihmiset sitten minuun paremmin tutustuessa, etten ole mikään huipputyyppi, eikä minuun tutustumattajättämisessä olisi menettänyt kerta kaikkiaan mitään. Sitä paitsi eikö ole parempi olla enemmänkin vaatimaton ja tuottaa positiivinen yllätys kuin liioitella ja tuottaa pettymys?

Minusta ihan oikeasti tuntuu, että minun negatiivinen asenteeni on hyvää käytöstä ja osoittaa minun ymmärtävän itseni realistisesti ja minun on vaikea ymmärtää siitä saamaani kritiikkiä! Minulla on suuri tarve osoittaa, että tiedän, että olen ruma, että tiedän, että olen typerä, että tiedän vikani. Huomaan usein kirjoittaessani lisääväni jonkin tuollaisen kommentin ihan vain osoittaakseni, etten luule itsestäni liikoja, että näen itseni realistisesti. Minusta niin kuuluukin tehdä…

Nykyään on paljon ihmisiä, jotka uskovat positiivisen asenteen voimaan, mutta harvinaisen usein he tuntuisivat olevan ihmisiä, joilla on siihen syytäkin. Jos kaunis, älykäs, lahjakas ja mukava ihminen uskoo olevansa hyvä ja tutustumisen arvoinen ihminen, niin hän on oikeassa. Jos minä uskoisin niin, minut pitäisi kärrätä hoitoon! Minusta tuntuu, ettei kukaan huomioi realiteetteja, kaikki keskittyy vain asenteeseen! Onhan se nyt eri asia, että hyvällä ihmisellä on hyvä kuva itsestään, kuin että huonolla ihmisellä olisi yhtä hyvä kuva itsestään. Tv – ohjelmissa usein kehotetaan naisia seisomaan peilin edessä ja katsomaan itseään ja hokemaan, että ”olen kaunis”. Te olette nähneet minun alastonkuvani, olisiko teistä minun syytä seistä peilin edessä kertomassa itselleni, että olen kaunis?! En tiedä olisiko se koomista vai traagista, mutta ei ainakaan tervettä! Minusta tuntuu, että ihmiset haluaisivat kovasti uskoa, että asenne on tärkeä, koska asenteeseen voi itse vaikuttaa. Me emme voi mitään hörökorville tai isolle nenälle tai riippurinnoille, mutta me voimme jotain omalle asenteellemme ja ehkä se saa muut ihmiset unohtamaan nuo puutteet. Ongelma on vain siinä, että ei se saa, meistä vain tuntuu siltä, asenteemme takia. :)

Mikä saa minut eniten pohtimaan asennettani, on tulossa oleva leikkaus. Onko realistista ajatella, että voisin koskaan tuntea oloani hyväksi itseni suhteen? Ajattelin tänään, että mitä jos sen sijaan, että lukion jälkeen aloin lihomaan, olisinkin laihduttanut ison ahterini pois. Miltä minusta tuntuisi nyt, millainen ihminen olisin? Se oli murskaava ajatus, koska uskon ihan vilpittömästi, että minulla olisi nyt hyvä elämä, että olisi ystäviä, että olisin hyvässä työpaikassa, että olisin tyytyväinen itseeni. Olisin matkustellut, uskaltanut elää. Ajatus siitä, etten koskaan voi palata ajassa taaksepäin, aiheuttaa valtavan pahan olon. Tiedän, että tulen leikkauksen jälkeen laihtumaan, mutta olen jo kolmekymppinen ja ihoni jää ikuisesti riippumaan muistutuksena lihavista vuosistani. Vai onko tämä vain huonoa asennetta, pitäisikö minun unohtaa, mitä olisi voinut olla ja riippuva nahkani ja keskittyä pienempään lukemaan vaa’assa? Tosiasia kuitenkin on, että jos en tunne oloani yhtään paremmaksi, jos mikään ei muutu, ei laihtumisellakaan sinällään ole merkitystä. Mutta voiko mikään enää muuttua, onko lihavan ihmisen persoonani niin kiinteä osa minua, ettei läski ole edes oleellista, vaan persoonassani läskin takia tapahtuneet muutokset? Mielessäni oleellinen asia on riippumaan jäävä iho. Olisi niin eri asia, jos voisi ajatella, että saan hyvän vartalon, mutta vartaloni tulee olemaan ihan yhtä ruma, eri tavalla vain. Riippuvan nahan saa tietysti piilotettua, mutta koska ongelmani ovat pääni sisällä, lohduttaako sekään minua yhtään. Tässä kohden itsekin näen hieman asenneongelmaa, mutta jos vain olisin silloin lukion jälkeen laihtunut, enkä lihonut… Tai jos voisin saada ihan ok vartalon vielä nytkin… Mutta en laihtunut, enkä voi saada ja minulla on muutama kuukausi aikaa asennoitua niin, että vaa’alla näkyvät pienemmät luvut ilahduttavat minua!

Nyt pitää lainata itse itseäni tuolta kommenteista, koska jo sinne sain muotoiltua asian niin, että sain sanotuksi mitä tarkoitin, koska välillä ilmaisuni on vähän epäselvää, enkä nyt jaksa uudelleen muotoilla samaa. Mutta tämä siis esimerkkinä siitä, että joissain asioissa näen kyllä ongelman asenteessani; kirjoitin siitä, että huomaan kyllä, että minussa on itsessänikin runsaasti syytettävää, koska en kovinkaan aktiivisesti tee työtä parantaakseni oloani. Olen esimerkiksi aina tiennyt, etten tule koskaan saamaan omaa perhettä, joten minun olisi pitänyt jo vuosia sitten alkaa ihan aktiivisesti työstämään sen hyväksymistä. Jos olisin tehnyt niin, olisin todennäköisesti jo nyt hyväksynyt sen ja elämäni olisi helpompaa. Olen antanut itseni velloa siinä surussa ja se on todella typerää. En vain jotenkaan osaa päästää irti mistään, enkä osaa ihan aktiivisesti yrittää muuttaa tunteitani tai ajatteluani. Siirrän kaikkea aina vain seuraavaan päivään tai viikkoon, aivan kuten niin usein laihdutuksenkin aloittamista. Tämä on oikeasti ehkä ongelman perimmäinen ydin minulle, minä annan itseni jäädä kiinni ongelmiini ja suremaan loputtomiin jotain, mikä ei suremalla parane. Tässä kohdin näen itsekin todella suuren tarpeen asenteen muutokselle. Minun elämässäni vain on niin valtavan iso kuilu tiedon ja tunteen välillä, enkä osaa käyttää tietoa muuttamaan tunteitani.

Ajattelin ihan ajatusharjoitukseksi kääntää asetelman toisin päin, sen sijaan, että voivottelen mitättömyyttäni ja unelmoin olevani hyvä ihminen, pohdin sitä, miten kaukana olen riittävän hyvästä. Mitä minä uskon, että minun pitäisi olla kelvatakseni? Millainen minun pitäisi olla ollakseni normaalien ihmisten joukkoon luettava? Millainen minun pitäisi olla, että olisin riittävän hyvä ollakseni tyytyväinen itseeni? Millainen minun pitäisi olla, että voisin uskoa olevani haluttu ystävä?

Kaikkiin on ihan ensimmäisenä vastauksena normaalipainoinen. Tiedän, että teillä muilla ylipainoisilla on ystäviä ja suhteita, mutta minulle tämä on se kynnyskysymys. Minuun on niin syvälle isketty se uskomus, että ylipainoni tai ison takapuoleni takia olen pelkästään läski, en mitään muuta, eikä minulla ole mitään arvoa. Nuoruudessani minä olin se, jota haukuttiin ja kohdeltiin huonosti ja se johtui koostani, joten mielessäni on selkeä yhteys siihen, että ollakseen riittävän hyvä, kelvatakseen, on oltava normaalipainoinen. Läski on vain läski, ei edes ihminen. Minulla ei myöskään ole hyvää persoonallisuutta, joten ulkonäköön kohdistuu sitäkin enemmän paineita.

Ollakseni aidosti ja oikeasti tyytyväinen itseeni minun pitäisi olla hoikka ja normihyvässä kunnossa, älykäs, sosiaalisesti lahjakas tai edes sosiaalisesti normaali, hauska ja edes tavallisen näköinen, mieluiten tietysti nätti ja minulla pitäisi olla menneisyys. Uskon vilpittömästi, että jos olisin ollut tuollainen, olisin ollut ihan tyytyväinen itseeni. On kiinnostavaa huomata, että luettelin asiat, joissa olen oikeasti täysin päinvastainen, enkä täytä yhtäkään itse asettamaani kriteeriä. Tämä mielestäni on myös normaalin ihmisen kuvaus, jota en sitäkään vastaa. Ollakseni haluttu ystävä, minun pitäisi olla mielenkiintoinen, hauska, hyvä keskustelija, hyvä kuuntelija, luotettava ja lojaali ja minun pitäisi osata keksiä hauskaa ajanvietettä. Noista täytän hyvän kuuntelijan ja luotettavuuden ja lojaaliuden vaatimuksen, mutta en mitään noista muista, jotka ovat ne tärkeimmät.  

Olenko ihan epärealistinen? Kun katson noita listojani, niin en asettaisi niitä vaatimuksiksi muille ihmisille, mutta itselleni kyllä, kaiketi korvatakseni jotain perinpohjaista arvottomuutta, joka minussa on… Koska pidän mahdottomana sitä, että minusta itsestäni voisi pitää, ajattelen, että minun pitäisi joillain hienoilla ominaisuuksilla korvata se. Minä todella koen olevani todella realistinen ihminen ja näkeväni itseni ihan oikein ja siksi minua osin ihmetyttää saamani palaute negatiivisuudestani. Joka kerta kun joku kritisoi negatiivisuuttani, minusta vain tuntuu, etten osannut selittää turhuuttani oikein… Ovatko lukijani samaa mieltä vai vaikutanko minä ihan todella jotenkin liian negatiiviselta todellisuuteen nähden? Jos joku haluaa eritellä tarkemmin missä asiassa tai miten, olisin todella kiinnostunut kuulemaan, koska itse en osaa hahmottaa sitä!

No, mutta tämä asenteesta, jos tulee mieleen muuta, niin kerron sitten. Kiitos muuten viime postaukseeni saamistani kommenteista, ne lämmittivät mieltä, kuten kommentit aina! :)

Ai niin, minä kävin tänään lenkillä! Jalat tulivat ihan järkyttävän kipeiksi, kun kengistä oli pohjat niin kuluneet, täytyy vähän korjailla. Mutta muuten oli ihanaa kävellä syksyisen kirpeässä ilmassa. :)

tiistai 25. lokakuuta 2011

Voi ei mustaa talvea...

Moi taas! Ulkona on ihanan syksyistä ja sateista ja märkää ja pimeää ja vihdoin syksyn tuntu alkaa tuoda helpotusta mielialoihini. Tunnen paljon vähemmän ahdistusta kuin kesällä, nyt täytyy vain toivoa, että tämä jatkuu. Osin muutosta mielialaani on tuonut myös se, että olen töissä nyt ollut tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, yleensä kun teen töitä paljolti yksin eikä minun aina tarvitse olla edes fyysisesti paikalla. Se on outoa, miten muut ihmiset ovat ihan tuskaisina halukkaita lähtemään kotiin pitkän päivän jälkeen, mutta minulle sekin seura on suuri juttu ja olen viihtynyt töissä poikkeuksellisen hyvin. Se on todella kaksijakoinen asia, koska muiden seura on todella hienoa, mutta toisaalta minua harmittaa kaikki typeryydet, jotka suustani putoilevat ja tunnen itseni aika ääliöksi, samoin kuin sekin, mistä aiemmin kirjoitin, että on kovin vaikeaa kuulla toisten ihmisten elämistä, koska minun elämääni verrattuna heillä on niin mielenkiintoiset ja täydet elämät. Mutta silti, huomaan ihan selkeästi, että minulla on ollut paljon parempi olo, fyysisestikin, mutta erityisesti henkisesti, ihan siksi, että on joku jonka kanssa jutella, vaikka vain virallista ammattiasiaa. En tunne olevani niin omassa todellisuudessani ja irrallaan. Samalla myös huomaa, että muillakin ihmisillä on joskus tapana sanoa vähän hölmöjä asioita. Yksinään kuvittelen omassa päässäni, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, joka sanoo typeriä asioita ja joka ei ole sosiaalisesti suorastaan nerokas. Toki minä pidän kärkipaikkaa sanottujen typeryyksien lukumäärässä, mutta ei muutkaan kuitenkaan ole täydellisiä.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kehonkieleeni ja ulkoiseen olemukseeni. Minulla on taipumusta yrittää kyhjöttää jossain nurkassa mahdollisimman huomaamattomana ja kuvittelen, että olenkin huomaamaton, mutta ehkä minä vain vaikutan vähäjärkiseltä. Tiedostan, että minun pitäisi vain käyttäytyä itsevarmemmin, istua selkä suorana, olla näyttämättä häpeääni, mutta en osaa tehdä sitä käytännössä. Minulle ihan perustavanlaatuinen oletus on se, että odotan ihmisiltä inhoa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kiinnitin huomiota tähän erityisesti, kun autoin äitiäni taannoin yhdessä hänen harrastukseensa liittyvässä jutussa ja samassa porukassa oli mukana vielä minuakin paljon lihavampi, tosin nättikasvoinen nainen, joka todella häpeämättömästi tyrkytti itseään samassa porukassa olleelle itseään kymmenen vuotta nuoremmalle miehelle, jonka vaimo on vielä tuota miestä 15 vuotta nuorempi nätti, hoikka nainen. Minulla oli niin ristiriitaiset tuntemukset tuota tapahtumaa kohtaan! Toisaalta ajattelin, että mitä hittoa hän ajattelee, eihän hänellä ole mitään mahdollisuuksia ja hän vain nolaa itsensä(missä olin väärässä, koska heillä on nyt suhde), toisaalta minusta oli hienoa, että hän piti itseään täysin kilpailukykyisenä itseään 25 vuotta nuoremmalle hoikalle vaimolle lihavuudestaan huolimatta! (No, vähän vääristyneesti hienoa, koska inhoan uskottomuutta.) Minä tietysti olen rumakin lihavuuden lisäksi, mutta varon jopa puhumasta ihmisille, ellei minulla ole siihen todella hyvää syytä, koska oletan, ettei kukaan halua puhua läskille, saati sitten mitään tuollaista! Jos olen ihastunut, teen todella paljon työtä varmistaakseni ettei vain kukaan huomaa! Paitsi että minä kuolisin häpeästä, jos joku huomaisi, ajattelen myös miten kauheaa se olisi miehelle, että hän ja muutkin ihmiset kuulisivat, että minun kaltaiseni ruma läskipallero on kiinnostunut. Enkä minä nyt tarkoita loukata ketään muuta ylipainoista, koska tämä ajattelu koskee lähinnä minua, ei muita lihavia! Loukkaannun verisesti, kun joku muu haukkuu läskejä, mutta itse ajattelen, että olen kuvottava ja arvoton, koska olen lihava. Mutta sitten taas en ajattele niin kenestäkään muusta lihavasta, ainoastaan minusta. En oikein edes tiedä miksi olen koko ajan niin tietoinen ylipainostani, kun eivät muut lihavat tunnu olevan. Minusta tuntuu, että minua kohtaan tunnetaan vastenmielisyyttä ihan jatkuvasti, kaikkialla minne menenkin. Mutta koska en ajattele samoin muista lihavista, ehkä omallakin kohdallani on kyse jostain muustakin, ehkä tunnen samoin vielä sittenkin, kun olen pienempi. Se jää nähtäväksi. Ajattelin kuitenkin edes yrittää oppia viestimään kehollani jotain muutakin kuin häpeää ja vähäjärkisyyttä, haluaisin edes oppia esittämään itsevarmaa, vaikka en sitä olekaan. En tosin ole vielä keksinyt miten se tehdään, mutta kokeillaan…

Mietin myös sitä, miksi sitä pitää joistain ihmisistä ja toisista taas ei. Porukassa on mukana yksi nainen, joka kiinnitti huomioni jo joskus vuosia sitten yliopistossa ollessamme jollakin samalla kurssilla ja pidin hänestä täysin vaistomaisesti välittömästi. En pahemmin edes jutellut hänen kanssaan silloin, mutta muistin hänet heti tavatessani nyt uudelleen. Toisista ihmisistä taas ei pidä aluksi, mutta oppii pitämään. Toiset on täysin yhdentekeviä, vaikka perusajatus heistä olisikin positiivinen, toiset taas yhdentekeviä negatiivisella varauksella ja toisista ei pidä ollenkaan, toisia suorastaan inhoa. Mikä se on, mihin kiinnitämme huomiota?! Toki inhoon usein vaikuttaa jokin selkeä vastenmielinen luonteenpiirre, kuten minun kohdallani esimerkiksi itserakkaus tai sovinismi, mutta miksi jostain ihmisistä ei pysty pitämään, vaikka ei tiedostaisi mitään syytä vastenmielisyydelleen? Jokin vain tökkii, kai se on jotain kemiaa. Mikä tietysti herättää kysymyksen siitä, voiko kukaan tuntea minua kohtaan mitään positiivista ystävyyskemiaa? Tai edes yhdentekevä positiivisella varauksella – kemiaa… Ehkä ei, ystävätön kun olen. Olen vain joskus niin uskomattoman utelias sen suhteen, mitä minusta ajatellaan… Olenko oikeassa siitä, että kaikkien mielikuva minusta on ainakin jossain määrin negatiivinen… Ja kuinka negatiivinen… En kai koskaan saa tietää. Olen huomannut selkeästi ainakin iän merkityksen, kovin nuorien seurassa tunnen itseni ihan ääliöksi, oman ikäisten ja vanhempien seurassa on paljon luontevampaa ja he tuntuvat suhtautuvan minuunkin positiivisemmin.

Tänään oli lehdissä, että luvassa on leuto talvi. Mielialani tipahti jonnekin varpaiden korkeudelle siitä tiedosta, minä rakastan lunta ja pakkasia ja oikeaa vanhan ajan talvea! Taidan päättää uskoa sitä kissaa, joka ennusti iltalehdessä kunnon talvea, minusta kissat ovatkin aina olleet fiksumpia kuin meteorologit! Sammakkoproffalla olisi myös ehkä minulle sopivampia ennusteita, ellei hän olisi kännipäissään astunut sammakkoaan kuoliaaksi. Odotan niin innolla viimeistä oikeaa herkkujen täytteistä jouluani ja siitä jää jotain puuttumaan, jos ei ole lunta ja pakkasta. Meillä kotona on vanhoja punamultamaalilla maalattuja piharakennuksia ja kun on kunnolla pakkasta ne kimaltelevat aivan upeasti ja se näky jotenkin edustaa minulle aitoa oikeaa joulua. Se on vain niin surkean näköistä, jos ulkokuuset heiluu sateessa ja maa on musta. Jouluna kuuluu sataa isoja lumihiutaleita, jotka saavat maailman kuulostamaan äänettömältä ja pakkasen pitää laittaa seinät kimaltelemaan. Se on oikea joulu.

Viime aikoina blogissani on samat aiheet alkanut vähän kiertää kehää ja on ollut vaikeaa keksiä uutta kirjoitettavaa. Lukijoitakin on kadonnut, mikä totta kai hiukan aina kirpaisee, vaikka yritänkin kirjoittaa rehellisesti pelkäämättä tuomiota. Olen ajatellut tauon pitämistä tai ehkä jopa lopettamista, ainakin jos en keksi mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa. Tykkään mielettömästi kirjoittaa, mutta tuntuu vähän turhalta jankuttaa samoja asioita ja kun minulle ei tapahdu mitään uutta, enkä minä laihdukaan… Tai ehkä pitäisi vähän laajentaa aiheistoa ja blogata vähän aikaa vaikka jouluasioista. En oikein tiedä. Täytyy katsoa päivä kerrallaan.

Perjantaina punnitus, en toivo liikoja. En ole sortunut herkkuihin, aivan järjettömästä suklaanhimostani huolimatta, mutta muuten… Olen myös kehittänyt addiktion Star Bucksin jääkahvijuomiin… Törkeän kalliisiin jääkahvijuomiin! Tosin ennen saatoin ostaa herkkuja kahdellakympillä ja syödä ne samana päivänä, joten ehkä tuo ei ole niin paha! Tosin ei sekään laihtumista edistä… Mutta katsotaan perjantaina… :)

perjantai 21. lokakuuta 2011

Painopäivitys

Vaaka näytti 114,8 kg, ei siis muutosta. Oikeastaan olin varautunut pahempaankin, mutta olisi kiva välillä hiukan edistyäkin. No, ehkä ensi viikolla... Olen juuttunut jonkinlaiseen valmisruokakierteeseen, on niin helppo kotimatkalla poiketa Siwaan hakemaan valmispastaa tai nuudeleita tai jotain muuta yhtä rasvaista ja kaloripitoista. Osaan syödä vain joko täyttä roskaa tai sitten lähes kaninruokaa, en edes tiedä millaista normaali ruoka on tai mitä muut ihmiset syövät ihan arkiruokana. Tosin jonkun täällä kommenteissa kesällä suosittelemaan intialaiseen ruokaan olen todella tykästynyt, sitä olen laittanut useamman kerran. Se on vain aika työlästä ja juuri valmisruoan helppous houkuttelee. Parempi kai silti sekin kuin koko päivän ruokien korvaaminen perunalastuilla ja suklaalla.

Lenkkeilyä en ole vieläkään aloittanut. En tajua mikä minua vaivaa, pidän kävelemisestä ja rakastan syksyä ja nyt olisi pimeitä iltoja joissa kävellä huomaamattomana, mutta en vain saa itseäni patistettua ylös ja ulos. Ehkä vielä ennen joulua saisin senkin suhteen itseäni niskasta kiinni. Tämä on todella sairas tapa ajatella, mutta seuraava joulu on viimeinen, jolloin voin nauttia jouluruoista ja minun pitää silti tammikuun kontrollipunnituksessa olla alle 115 kg:n,joten laihdutan nyt tällä hetkellä lähinnä sitä ajatellen. Periaatteessa saan jouluna syödä vain sen verran kuin mitä onnistun syksyn aikana pudottamaan. Tosin tässä on vain kaksi kuukautta jäljellä, joten ei siinä paljoa pysty laihtumaan, ei ainakaan tätä tahtia. Kuitenkin haluaisin nyt viimeisenä syöpöttelyjoulunani syödä ainakin rakastamiani jouluruokia, mutta myös suklaata ja perunalastujakin. Vaikka jostain syystä se ei ainakaan nyt tunnu ihan kauhealta menetykseltä, ehkä seuraavana vuonna en niin edes kaipaa jouluherkkuja. 

Olen nyt vakaasti päättänyt, että käyn vaa'alla viikoittain, vaikka menisi kuinka metsään, joten perjantaina sitten taas on punnitus. Toivottavasti silloin vihdoin olisi näkyvissä jotain laskua.  
 

tiistai 18. lokakuuta 2011

Identiteetistä

Olen miettinyt paljon naiseutta ja identiteettiä törmättyäni viikonloppuna netissä näitä koskevaan kysymyssarjaan. Kuka minä olen? Mitä minä olen ensisijaisesti? Tämä on ilmeisesti jonkinlaiseen päihdeterapiaan tarkoitettu, mutta ajattelin pohtia tarkemmin noita minäkuvaan liittyviä kysymyksiä. Itse asiassa voisin muokata näistä tuollaisen kyselyn, joita blogeissa usein kiertää ja haastaa lukijani vastaamaan samoihin kysymyksiin omissa blogeissaan. Poistan osan kysymyksistä, koska esimerkiksi noihin parisuhdetta tai äitiyttä koskeviin en osaa vastata ja osa on vähän epäoleellisia ja noista kauhean henkilökohtaisista en nyt taida alkaa puhua, mutta jos joku tykkää näihin vastata, voi kuitenkin tuolta sivulta kopsata muitakin kysymyksiä itselleen. ( http://naistenvirta.nettisivu.org/tyontekijalle/kysymykset/ )

Minäkuva:
1. Millainen kuva minulla on itsestäni? Melko negatiivinen, joskin myös realistinen. Ilman lihavuutta pitäisin itseäni varmaan aika tavallisena harmaahiirulaisena, mutta lihavuus laskee kuvaa todella paljon.

2. Vastaako sisäinen minäkuvani ulkokuortani? Kyllä ja ei. Minulla on usein tunne, että olen oikeasti hoikka ihminen, joka asuu läskipuvun sisällä. Usein taas pidän itseäni täytenä luuserina, jonka kuuluukin näyttää luuserilta. Pidän itseäni ensisijaisesti lihavana ihmisenä ja minulla on selkeästi lihavan ihmisen persoonallisuus, joten sikäli kyllä.

3. Mitä mieltä olen nimestäni? Inhoan sitä. Jos tietäisitte nimeni, ymmärtäisitte.

4. Mitkä ovat minun heikkouteni ja vahvuuteni? Heikkouteni… Olen ehdottomasti pelkuri. Olen melko negatiivinen. Olen ristiriitainen. Pelkään tekeväni väärän päätöksen ja vetkuttelen päätöksiä ikuisuuden. Niin kuin muidenkin asioiden hoitamista. Vahvuuteni taas… Olen tähänkin asti selviytynyt kaikesta, mitä elämä on eteen heittänyt, joten kenties selviän jatkossakin.

5. Miten parisuhteeni vaikuttaa minäkuvaani? Vahvuuksiini ja heikkouksiini? -

6. Vaikuttaako kumppanini ammatti, työpaikka tai palkka (tai niiden puuttuminen) omaan statukseeni?

7. Mitä minulle tarkoittaa kontrolli? (itsekontrolli, muiden kontrollointi, yritykset kontrolloida minua) Miltä se tuntuu minusta? Haluaisin kovasti hallita itseni täydellisesti, mutta itsekurini on olematon. Vaadin itseltäni ihan hirveän paljon, joten ahdistun, kun väistämättä epäonnistun jatkuvasti. Minulle kontrolli tarkoittaa sitä, että hallitsisin syömiseni ja muut tekemiseni, en sanoisi typeryyksiä, en tekisi asioita, jotka myöhemmin kaduttaa. En koe, että kukaan muu yrittäisi kontrolloida minua.

8. Millaisia velvollisuuksia minulla on? Rajoittavatko ne minua? Minulla on ensisijaisesti velvollisuuteni vanhempiani kohtaan. Kyllä ne rajoittavat paljonkin, mutta toisaalta he myös ovat tärkein asia elämässäni. Muuten en koe, että minulla olisi velvollisuuksia.

9. Mitä muutos merkitsee minulle? Aloitanko itse muutoksen, kun haluan muuttaa jotain? Toisaalta se ahdistaa, toisaalta kaipaan muutosta. Kaipaan uutta alkua säännöllisin väliajoin. Minusta tuntuu, että olen epäonnistunut, joten aloitan alussa jossain muualla, jossain missä kukaan ei tunne minua ja tiedä menneisyydestäni. Yleensä se sisältää ajatuksen, että uudessa alussa en enää ole lihava.

10. Mitä epäonnistuminen merkitsee minulle? Sallinko itseni epäonnistua? Sallinko… Minä epäonnistun jatkuvasti, sallin tai en… Minulla on takana niin paljon epäonnistumisia ja niin vähän onnistumisia, että ne ovat hyvin keskeinen asia elämässäni. Minusta tuntuu, että jos jonkin asian voi ylipäätään ryssiä, niin minä teen sen aivan varmasti. Takuulla ja pitkällä kokemuksella.

11. Mitä menestys merkitsee minulle? Sallinko itseni menestyä? Miltä minusta tuntuvat asiat, joissa olen hyvä? Menestys merkitsee minulle hyvää työpaikkaa, hyvää ja onnistunutta sosiaalista elämää, taloudellista vakautta. Sallisin kyllä, jos niin tapahtuisi. Niin mitkä asiat? :/

12. Miten suhtaudun aggressiivisuuden ja alistumisen tunteisiin? Itsessäni ja muissa? Kaikesta huolimatta olen pohjimmiltani dominoiva persoona, enkä varmasti helposti alistuisi, jos joku sitä yrittäisi. Otan luonnostani johdon, joskin se ominaisuus on jäänyt lihavuuden aiheuttaman häpeän takia taka-alalle. Mutta se on yhä olemassa siellä lihavan persoonani alla.

13. Miten suhtaudun hyökkäyksiin, jotka kohdistuvat omiin arvoihin? Esimerkiksi naisen rooliin, uskontoon, poliittisiin ja moraalisiin arvoihin ja mielipiteisiin. Kun aloin aluksi käyttää nettiä, koin sovinismin ja kaiken muun tuollaisen hirveän ahdistavana. Jaksoin kirjoitella pitkiä puolustuspuheita omien näkemysteni esilletuomiseksi. Nyt en jaksa suuremmin välittää. Ihmiset on erilaisia ja sen kanssa on vain elettävä. Netti on kai turruttanut minut, mutta pahimpaan roskaan reagoin edelleen. Taannoin luin pedofiliaa puolustavan kannanoton, jossa sanottiin jotakuinkin, että pedofilia ei ole ongelma, vaan se, että feministit aiheuttavat lapsille pahan olon väittämällä heitä uhreiksi ja että he eivät traumatisoituisi seksistä aikuisten kanssa ilman femakkoja. Se meni jo minusta liian pitkälle. Se aiheutti inhon tunnetta ja pahaa oloa pedofiilin uhreiksi joutuvien puolesta. Tunnen itsekin useamman ja se on aivan kauhea asia, enkä ymmärrä millainen hirviö puolustaa pedofiileja.

14. Miten annan ja vastaanotan kritiikkiä/palautetta? Minulla on niin huono kuva itsestäni, että olen todella hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä. Olen vain autuaan yksimielinen kritisoijan kanssa. Olen sen sijaan hyvin huono antamaan kritiikkiä toisille. En halua loukata, enkä oikein osaa löytää sitä rajaa, mikä on vielä rakentavaa, koska itseäni kritisoin armottomammin, joten se on hankala asia.

15. Mitä minulle merkitsee ikävystyminen? Miten käsittelen tylsyyttä ja sen kaltaisia tunteita? Se on lähes vakiomielentilani. Ja minä syön ja syön. Ja syön. Puoli blogiani käsittelee tätä aihetta, joten ehkä ei ole tarpeen laajentaa.

16. Miten käyttäydyn pelottavassa tilanteessa? Minussa on onneksi lapsuudesta peräisin jonkinlainen automaattireaktio, joka ottaa vallan, jos pelkään tai ahdistun liikaa. Mitä sen sijaan pelkään on se, että reaktio on selvästi alkanut heikentymään. Toimin eräänlaisella automaattiohjauksella, jonka olemassaoloa en edes huomannut ennen kuin lukiossa, ollessani kerran todella ahdistunut ja omissa ajatuksissani ja tajutessani pitäväni yllä varsin normaalia keskustelua. Mielipiteeni vain eivät olleet ihan omiani, en tiedä mistä ne tulivat. Ennen pystyin sulkemaan ihan täysin pois mielestäni myös ahdistuksen, nykyään en enää pysty siihen.

17. Mitä painattaisin t-paitaani? Mitä kaiverruttaisin hautakiveeni? Positiivisuus on perseestä. No ei, mutta oikeasti minusta se on hauska lause. Hautakiveeni… Oikeastaan toivoisin, että minut poltettaisiin ja tuhkat levitettäisiin jonnekin merkitsemättömään paikkaan, ehkä lapsuuden kotini läheisyyteen. Koen hautakiven vieraana asiana, koska minulla ei ole sisaruksia tai jälkeläisiä, joten kuka sitä katselisi.

Vartalo, ulkonäkö, terveys
18. Mitä kauneus on minulle? Mistä olen saanut kauneuskäsitykseni? En ainakaan kotoa. Äitini ei meikkaa tai pukeudu hameeseen tai käytä koruja, joten minulle laittautuminen on aika vierasta. Äidilläni on ”juhlaverkkarit”… En jaksa edes alkaa kertoa tarkemmin tästä aiheesta… :D Minä olin aina se, joka yrittää löytää vaatteita, kun äiti jo tööttäili kärsimättömänä pihalla. Olen lähtenyt kotoa muun muassa vain yksi kenkä jalassa, ilman housuja, monta kertaa ilman sukkia… Nykyään olen valmis lähtöön aika nopeasti, tänäänkin heräsin kymmenen minuuttia ennen kuin piti lähteä. Arvostan edelleen luonnonkauneutta, eräänlaista eleettömyyttä ja klassista yksinkertaisuutta. En näe näitä huomiojulkkiksia millään lailla kauniina tai puoleensavetävinä.

19. Miltä meikkaaminen minusta tuntuu? Käytin meikkiä lukiossa, sen jälkeen aloin ajattelemaan, että jos meikkaan, niin ihmiset luulevat, etten tiedä olevani ruma. Toisaalta pidän sitä myös ihan turhana, koska en silti näyttäisi hyvältä. En pidä siitä, miltä meikki tuntuu ihollani, henkisesti tai fyysisesti.

20. Miten vaatteet vaikuttavat elämääni? Miten elämääni vaikuttavat vaatevalintani (käytännölliset, mukavat vaatteet vs. koristeelliset, hienot vaatteet) Minä itse asiassa rakastan vaatteita! Minulla on aivan älyttömät määrät vaatteita, jotka ei varmaan koskaan mahdu päälleni, mutta jotka ovat niin kauniita, etten raaski luopua niistä. Laihtumisessa yksi suurimmista asioista, joita odotan, on se, että voisin pukeutua monipuolisemmin ja ostaa kauniita vaatteita. En ikimaailmassa poistuisi kotoa esim. verkkareissa, en edes omista verkkareita. Tosin kerran kävin kaupassa nallepyjama päällä… Hiukan ihmettelin, että ihmiset katsoo pitkään, mutta kun tajusin, että näköjään pukeutuminen unohtui, minua lähinnä nauratti, ei ollut mikään maailmanloppu. :)

21. Mitä ruoka merkitsee minulle? (Syöminen, ostaminen, ruoanlaitto, tarjoilu, paastoaminen) Tähän ei varmasti tarvitse vastata…

22. Mitä urheilu ja liikunta merkitsevät minulle? Osallistujana, katsojana? Katsojana ei voisi vähempää kiinnostaa. En katso mitään urheilua, minulle on ihan yhdentekevää voittaako suomalaiset, en tunnista ketään urheilijoita nimeltä tai ulkonäöltä. Enkä tietysti itsekään urheile, mutta toivoisin olevani liikunnallinen siinä mielessä, että haluaisin hallita kehoni ja tuntea olevani fyysisesti voimakas.

23. Mitä mieltä olen tanssimisesta? Miltä minusta tuntuvat yhdessä tanssimiseen liittyvät sosiaaliset kuviot? En ole tanssinut peruskoulun pakollisten tanssituntien jälkeen. Rakastan musiikkia, mutta minulla on noin seitsemän vasenta jalkaa.

24. Miltä vartalon muutokset tuntuvat minusta? Olen vain se möhkäle, joten en osaa sanoa tähän mitään. Minulle niin monet asiat ei ole oleellisia, koska olen niin keskittynyt painoon.

25. Mitä fyysinen ja psyykkinen terveys merkitsee minulle? Paljon. Olen hiukan huolissani mielenterveyteni puolesta ja se on aivan hirveä tunne. Fyysisen terveyden suhteen on jotenkin niin, etten ole koskaan ollut huolissani, en vain voi kuvitella sairastuvani. Kai se johtuu siitä, ettei meillä oikein ole mitään sukusairauksia, kaikki kuolee viinaan, joten en osaa hahmottaa vakavaa sairautta omallenikaan kohdalleni.

26. Millaisena pidän gynekologilla käyntiä? Tavallisena lääkärikäyntinä? Joo, oikeastaan. Ei se sen nöyryyttävämpää ole kuin moni muu toimenpide.

27. Käytänkö alkoholia tai lääkkeitä? Missä menee käytön ja väärinkäytön raja? Millaisia ajatuksia alkoholin, lääkkeiden tai huumeiden käyttö minussa herättää? En. Juon todella harvoin. Join paljon teininä, mutta sitten se menetti hohtonsa aika yhtäkkiä ja sen jälkeen olen juonut ehkä lasillisen viiniä joskus silloin tällöin. Koska olen alkoholistiperheestä ja suvusta, en ihan helposti lankeaisi väärinkäyttöön. Se on minulle vaikea asia omien kokemusteni takia.

28. Miltä vanheneminen tuntuu minusta? Se hirvittää minua ihan tosissaan. Minä en ole elänyt nuoruuttakaan vielä, joten miten voin olla jo vanha?! En ole muuten pinnallinen, mutta vanhuudenmerkit on minulle suuri juttu. PS. Löysin viikonloppuna ensimmäisen harmaan hiuksen ja sykkeeni kiihtyi varmaan kaksinkertaiseksi! Naisilla rupsahtaminen tapahtuu lopulta aika äkillisesti ja aina kun näen julkkiksen, joka on ylittänyt sen rajan, vatsaani kouristaa ihan hiukan. Minusta tuntuu, etten enää näytä minulta, kun vanhenen. Että sillä, joka olen minä, ei ole ryppyjä, eikä harmaita hiuksia.

29. Miltä minusta tuntuu ajatus kuolemasta? En usko, että kuoleman jälkeen on mitään, joten en usko itse tietäväni kuolleeni. Olen huolissani vanhemmistani, en itsestäni. Heidän kuolemaansa pelkään ja omaa kuolemaani heidän takiaan, mutta en omaa kuolemaani itseni takia.

Suhteet ja asenteet naisiin ja miehiin
30. Onko minulla läheinen suhde johonkuhun? Naiseen ja/tai mieheen? Vanhempiini.

31. Millaisia asenteita minulla on toisia naisia kohtaan? Pidänkö myös itseäni sellaisena? Mitä tunnen naisia kohtaan?  Minä pidän naisista. Minä en voi ollenkaan ymmärtää sellaista, miten jotkut naiset ovat sitä mieltä, etteivät pidä naisista, että naiset juoruavat ja puukottavat selkään ja tuhoavat ilmapiirin. Minusta naiset on ihania ja viihdyn loistavasti naisten seurassa. Minulla ei ole mitään huonoja koulu- tai työpaikkakokemuksia naisista. Tietysti on olemassa yksilöitä, joista en pidä, mutta hämmästyttävän usein ne ovat juuri näitä naisia, jotka eivät tule kenenkään naisen kanssa toimeen.

32. Mitä naisten keskeinen ”sisaruus” merkitsee minulle? Tunnenko sitä jotakuta kohtaan? Tunnenko sitä äitiäni/tytärtäni kohtaan? Allekirjoitan ihan tuhannella prosentilla lauseen, että ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisia naisia.” Koen erityistä halveksuntaa esimerkiksi varatun miehen kanssa makaavaa naista kohtaan tai naisia haukkuvaa naista kohtaan. Jos meidän naisten jotain olisi syytä oppia miehiltä, niin kykyä toimia laumassa ja solidaarisuutta toisia kohtaan, koska siinä on se syy, miksi miehet hallitsee maailmaa! Olen todella Girl power henkinen ihminen ja ystävättömyys on elämäni suurin tragedia.

33. Mitä tunnen miehiä kohtaan? Miten minuun vaikuttaa, jos sosiaalisessa tilanteessa on mies läsnä? Ensisijaisesti pelkään miehiä tai ainakin olen hyvin varovainen. Jos porukassa on mies, en puhu ellei minun ole aivan pakko ja yritän olla niin huomaamaton kuin nyt vain yli satakiloinen nainen voi olla. Minulle mies edustaa uhkaa julkisesta nöyryytyksestä ja olen hyvin varovainen. En koskaan puhuisi miehelle työtilanteen tai vastaavan ulkopuolella ensin, en koskaan tervehtisi esim. miespuolista työkaveria julkisella paikalla ensin ja muutenkin olen todella varpaillani. Jos minulle puhutaan, yritän olla asiallinen ja kohtelias, mutta olen todella varuillani ja vaistoni paeta yrittää ottaa vallan. Pystyn juttelemaan luontevasti ainoastaan sellaisten miesten kanssa, jotka olen tuntenut pitkään ja jotka eivät ole koskaan sinä aikana sanoneet mitään lihavuudestani.

34. Miten määrittelen naiseuden? Olenko nainen sen määritelmän mukaan? Miltä naiseus minusta tuntuu? Entä naisellisuus? En ole koskaan tuntenut itseäni varsinaisesti naiseksi, olen enemmänkin muodoton, sukupuoleton möhkäle. En tiedä heijastanko jotenkin miesten kuvaa minusta itseeni, niin että olen ottanut sen osaksi identiteettiäni vai onko se minussa syvemmällä, onko se jotain muuta. En ole koskaan kokenut olevani toisten silmissä nainen, eikä fyysinen sukupuoli muutenkaan ole oleellinen osa identiteettiäni. Henkinen sukupuoli sen sijaan on hyvin vahvasti. Minut on kasvattanut nainen, joka osaa tehdä myös ns. miesten työt, joten esimerkiksi sovinismi tuntuu minulta hämmentävältä ja raivostuttavalta. Mutta toisaalta en ole äitini kaltainen, minulla ei ole samaa kiinnostusta tekniikkaan ja miesten töihin. Enkä ole äitini veroinen naisten töissäkään, en osaa ommella tai leipoa tai laittaa ruokaa yhtä luontevasti. Teen kaikkea kolmea, mutta se ei ole minulla samalla tavalla verissä. Tykkään kovasti rakennella kaikkea, kuten äitinikin ja olen siinä suhteessa paljon rohkeampi. Äiti miettii, että pitäisikö kuitenkin hankkia ammattilainen auttamaan ja minä olen jo sahannut reiän seinään. Yleensä väärään kohtaan. Tosin naulojen lyömiseen tarvitsisin edelleen paistinpannun. Äitini on todella pätevä ihminen, hän osaa tehdä niin paljon kaikenlaista ja hänellä on myös aimo annos maalaisjärkeä ja hän on myös fyysisesti todella vahva, joten häneen verrattuna olen aina kaikessa vähemmän.

Nykyään varsinkin netissä elää sellainen kuva naisellisesta naisesta (ilmeisesti à la postimyyntimorsian), joka hame päällä ja korkkarit jalassa laittaa ruokaa miehelleen siivouksen lomassa ja sitten kun on tiskannut, pukeutuu korsettiin ja tyydyttää miehensä. Eikä tietysti puhu ilman lupaa. Minulle se ei ole naisellinen nainen, se on orja, jonka heikko mies tarvitsee pönkittääkseen itsetuntoaan. Minusta naiselle ei sovi yletön juominen tai kauhea kiroilu tai ronskit puheet ja henkilökohtaisesti en voisi luopua pitkistä hiuksistani. Minusta naisellisuuden ydintä on empaattisuus ja vahva tunne-elämä, äitiys. Naisellinen nainen on kiltti ja mukava. Toki ulkoisesti naisellisuutta on ne korkkarit ja hame, mutta ei minusta farkut ja kävelykengät kuitenkaan tee naisesta epänaisellista. Itse asiassa minä haluaisin voida pukeutua hameeseen ja korkkareihin, se vain ei tässä painossa ja tällä kömpelyydellä käy päinsä. Se tosin johtuu enemmän rakkaudestani vaatteisiin.

Olenko naisellinen oman määritelmäni mukaan? En ainakaan ultranaisellinen nainen. Minä koen olevani ensisijaisesti lihava ihminen. Se herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, mitä minä olen, jos jonain päivänä en enää olekaan lihava. Ideaalimielikuvani on ulkoisesti aika naisellinen, en ole farkut ja lenkkarit tyyppiä, mutta ehkä tunnen toisin, jos joskus olen normaalipainossa. En ole mikään rekkakuski ulosanniltani, mutta ei minua miksikään hentoiseksi pikku kukkaseksikaan voi sanoa. Kuten sanottu, olen möhkäle, en nainen.

35. Mitä on naisten alistaminen? Olenko itse alistettu? Mitä voin tehdä sen eteen? Ylipäätään sitä, ettei naisella ole päätösvaltaa omasta elämästään. En ole.

36. Mitä ystävyys on minulle? Mitä rakkaus on minulle? Ystävyys olisi todella tärkeää ja koen elämän aika tyhjäksi ilman ystäviä.

37. Miten reagoin ihmisiin, jotka ovat erilaisia kuin minä? Perhe, ystävät, vieraat ihmiset, joiden arvot ja arvostukset ovat aivan erilaisia kuin minun? Kuten tuolla aiemminkin sanoin, olen turtunut. En pelkää puolustaa näkemystäni, enkä koskaan valehtelisi arvoistani, vaikka koko maailma olisi eri mieltä. Esimerkiksi sovinismi joskus ärsyttää ihan tosissaan, mutta toisaalta sitä useimmiten kuulee sen kaltaisen ihmisen suusta, etteivät hänen muutkaan mielipiteet oikein kiinnosta.

Minua ei millään tavoin häiritse ihmisten ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen, eikä minun ole vaikea ymmärtää hyvinkään erilaisia valintoja tehneitä ihmisiä. Sen sijaan suvaitsemattomia ihmisiä, rasisteja, naisvihaajia ja muita sekopäitä inhoan. Tosin voiko sanoa itseään suvaitsevaiseksi, jos ei suvaitse suvaitsemattomuutta… Kyse on enemmänkin vihaan ja muiden alentamisen perustuvista aatteista, joita en sulata.

No niin, tämän saa siis kopioida jos haluaa pohtia identiteettiään. :)

Ai niin, onkohan kävijälaskurini alkanut elää omaa elämäänsä vai voiko minulla olla näin paljon lukijoita? Laskuri näytti joskus kolmekinsataa käyntiä vuorokaudessa. Ei varmaan voi pitää paikkaansa?

Ensi kertaan. :)