maanantai 31. tammikuuta 2011

Kaupaton helmikuu

Huomenna alkaa jo helmikuu ja uudenvuoden lupaukseni ei yllättäin suju tänäkään vuonna kovin hyvin... Mulla olisi nyt ajatuksena viettää kaupaton helmikuu, niin etten kävisi kertaakaan helmikuun aikana kaupassa. Pakastin ja kaapit on varustettu terveellisellä ruoalla ja kaikkea välttämätöntä pitäisi olla kotona ja jos jotain on ihan pakko saada, niin pyydän äidin tai kämppiksen hakemaan. Kirjoitin ennenkin tästä ongelmastani, että tunnen kuin olisin unohtanut jotain tärkeää, jos käyn kaupassa enkä osta ruokaa. Tai vaikka kävisin vain kaupungilla, enkä edes sellaisissa kaupoissa, jotka myyvät ruokaa, tuntuu niin vieraalta ja myös väärältä vain lähteä kotiin ostamatta ruokaa. Viimeiset neljä vuotta olen asunut vain kahdessa asunnossa ja molemmissa Siwa on sellaisessa paikassa, että joudun kävelemään sen ohi aina kotiin tullessani ja ne kerrat, kun en ole siellä käynyt, ovat todella harvassa! Senkin vuoden aikana, kun onnistuneesti laihdutin, kävin silti melkein joka päivä kotimatkalla Siwassa, vaikka olisin sitten ostanut vain yhden hedelmän. Jos kävelen ohi, niin tuntuu kuin aivoni yrittäisivät saada minut kääntymään takaisin, tuntuu jotenkin samalta, kun ihan tajunnan laidalla on jokin tärkeä asia, jonka on unohtanut, mutta josta ei vain ihan saa kiinni. 

Vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni maaseudulla kaukana kaupoista ja meiltä ei niin vain lähetty ostoksille, jos teki jotain mieli, joten ehkä tämä on perua siitä. Pitää hamstrata ruokaa kotiin, silloin kun on tilaisuus. Tätä oletusta tukee sekin, että asuessani maassa, jossa kaupat oli auki 24 tuntia, minulla ei ollut tätä samaa tunnetta, koska tiesin, että se ruoka on vain lyhyen kävelymatkan päässä, jos sitä jostain syystä "tarvitsen". Vaikka nykyään nukun yöt ja tiedän, ettei enää tule sitä koko yön kestävää ruoanhimoa, siltikään en pääse siitä tunteesta, että jotain pitäisi olla varastossa. Joten ratkaisuna kaupaton helmikuu. :) Maaliskuussa yritän käydä ostoksilla ostamatta mitään ruokaa ja jos oikein edistyn, niin ehkä joskus pystyn ostamaan jonkun herkun kotiin ja pysymään erossa siitä! :) 

Sain taas motivaatiota laihdutukseen, kun törmäsin eräässä tilaisuudessa kummitätiini ja hän kailotti kovaan ääneen, että joko olen etsinyt miehen itselleni. En tiedä onko hänellä jokin salainen nautinto nöyryyttää minua vai onko hänellä jokin näköongelma, joka estää häntä näkemästä 100+ painoani, mutta hän tekee sen aina minut nähdessäni. Äänekkäästi! Jos jokin hyvä puoli ylipainossa on, niin se, että minulta ei muut ihmiset koskaan kysy mitään tuollaista, koska vastaus näkyy jo ulospäin, mutta kummitätini tekee ikävän poikkeuksen. Enkä keksi edes mitään nasevaa vastausta, yritän vain vajota maan alla, kun melkein pystyn kuulemaan mitä ihmiset ympärillä ajattelee. Tiedän, ettei minun pitäisi välittää mitä minusta ajatellaan, mutta välitän ihan liikaakin. Ennen en koskaan ajatellut niin, olin mitä olin ja vaikka varmasti enemmistön mielestä olin vähintäänkin ärsyttävä, en välittänyt. Ylipaino toi mukanaan huolen ja häpeän siitä, mitä ihmiset minusta ajattelee. Se on raivostuttavaa ja typerää ja olen yrittänyt päästä siitä eroon, mutta en oikein tiedä miten. Ehkä muutun takaisin entisekseni, jos onnistun laihtumaan. Siinä taas yksi syy lisää laihtua. 

Ajattelin, että jos nyt onnistun olemaan koko helmikuun ilman kauppaa ja sitä myöten myös ilman herkkuja, kävisin vaa'alla maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Toiveena olisi, että olisin silloin päässyt joulua edeltävään tilaan takaisin tai että ei ainakaan kauheasti olisi enää joulukiloja jäljellä. Mutta nyt helmikuun yritän ihan tosissani laihtua. :) 

tiistai 25. tammikuuta 2011

Tavoitekuva

   

Siivosin viikonloppuna kotona ollessani varastoa ja löysin vanhan kuvan itsestäni, ajalta jolloin painoin noin 75 kg. Minusta on todella vähän kuvia viimeiseltä kymmeneltä vuodelta, koska vapaaehtoisesti en suostu kuvattavaksi, mutta aina joskus joku pääsee huomaamatta ottamaan kuvan, jonka yleensä tuhoan heti saatuani sen käsiini, mutta tämä oli jostain syystä jäänyt laatikon pohjalla. Se oli vähän tahriintunut, mutta skannasin sen ja ajattelin laittaa sen tännekin näkyville tavoitekuvaksi. Muistan silloin painaessani tuon verran tunteneeni itseni ihan jättimäisen lihavaksi, mutta nykyisessä painossani toivon, että voi kun painaisinkin "vain" 75 kg! Tästä näkee myös, miten iso takapuoli minulla on, mistä kirjoitinkin viime postauksessa. Ja paksut reidet! Erityisesti noiden takia täytyisi kyllä alkaa harrrastamaan jotain liikuntaa, mutta... No, tänään kyllä kävelin erityisen paljon, mutta se johtui vain siitä, etten löytänyt bussikorttiani.

Jotenkin silti tuntuu tuota kuvaa katsoessa siltä, että jos näkisin tuon kokoisen naisen jossain, niin en välttämättä häntä niin hirvittävän lihavana pitäisi. Mutta minua pilkattiin läskeistäni varmaan enemmänkin tuon kokoisena, kuin nyt ja tunsin itseni valtavaksi, ei minun silmissäni kukaan ollut lihavampi kuin minä. Nyt harmittaa, että jo silloin häpesin itseäni niin suunnattomasti, vaikka ei kai tuo nyt niin valtavan lihava ollut. No, perseeni oli suunnilleen Ranskan kokoinen, mutta muuten en kai ihan kamalan läski ollut. Tai ehkä se vain ei minusta nyt tunnu siltä, kun olen niin suunnattoman lihava.

Ruoan suhteen ei tänään oikein sujunut, sain jonkun ylitsepääsemättömän ruoanhimokohtauksen käydessäni kaupassa ostamassa pyykinpesuainetta, enkä taaskaan pystynyt vastustamaan. Söin sen kaiken roskan alle tunnissa! Oliko tosiaan sen arvoista?!  Nyt olen niin vihainen itselleni, ettei mitään rajaa! Mutta huomenna yritän taas olla kiltisti... :/ 

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Mitähän tähän taas keksisi...

Onko jollain muulla vaikeuksia keksiä otsikoita näihin kirjoituksiin? Mulla aina menee enemmän aikaa otsikon miettimiseen, kuin itse tekstin kirjoittamiseen! No, kuitenkin. Enää viikko tammikuuta jäljellä, enkä ole mitenkään kauheasti edistynyt. On tullut syötyä liikaa, eikä aina niin terveellisestikään. Pitäisi olla jotain anonyymit alkoholistit tyyppisiä kokouksia (anonyymit läskit?), jonne voisi mennä saamaan henkistä tukea, kun oikein tekee mieli jotain hyvää. Voisin kertoa, että nimeni on X ja olen läski. 2000-luku meni sokerihumalassa ja niin monena aamuna menin töihin pahoinvoivana, koska olin edellisenä iltani syönyt liikaa. Ja iltapäivisin en enää pystynyt keskittymään töihin, koska mielessä oli vain kotona odottava karkkipussi. Ja että tulin tänne tänään, koska muuten tiedän taas sortuvani herkkuihin.
 
Telkassa näkee usein sellaisia ohjelmia, jossa ryhmä ihmisiä saa käyttöönsä personal trainerin ja ravintoterapeutin ja sitten yhdessä liikutaan ja laihdutetaan. Minusta olisi mahtavaa osallistua johonkin sellaiseen, en vain haluaisi telkkaan. Musta olisi myös hyvä idea, jos jollakin salilla olisi liikuntaryhmiä ihmisille, joiden bmi on vaikka yli 35. Koska ainakin minulle pelkkä ajatuskin siitä, että menisin salille noin viisikymmentä kiloa painavien joukkoon, on ihan ylitsepääsemätön. En tiedä, että onkohan Suomessa jotain laihdutetaan yhdessä – ryhmiä, ei ainakaan pikaisella googlettamisella löytynyt. Tietysti nämä blogit tavallaan toimii sellaisena, mutta ehkä liikuntaan saisi enemmän motivaatiota, jos olisi joku tuollainen ja julkinen vaa’alla käynti taatusti kannustaisi laihtumaan!

Kristiina oli listannut tavoitteita omaan blogiinsa, joten ajattelin varastaa idean ja kirjoittaa joitain omia tavoitteitani. Tosin aika samoja ne taitaa kaikilla laihduttajilla olla. Lähinnä olen tähän asti keskittynyt vain kiloihin, mutta tietysti toiveena olisi muitakin parannuksia kehooni. Mulla se osa, jota vihaan eniten vartalossani on takapuoli ja reidet, koska ne on ihan suhteettoman suuret verrattuna muuhun vartaloon. Minulla oli iso takamus jo silloin normaalipainoisena ja vastaavasti lihoessa nimenomaan tuo osa vartaloani on kerännyt eniten läskiä. Terveyden kannalta se tietysti on parempi kuin jos läski olisi sisäelinten ympärillä, mutta takamukseni selluliitteineen on aika järkyttävä näky. Olen yrittänyt muistella, että oliko minulla jo silloin normaalipainoisena selluliittia, mutta en ainakaan muista. Ehkä muistaisin, jos sitä olisi ollut. Tietääkseni 90 prosentilla naisista on selluliittia, mutta koska äitini kuuluu ylipainostaankin huolimatta siihen onnekkaaseen kymmeneen prosenttiin, on minulla ainakin hiukan toivoa, että laihtuessa myös selluliitti vähenisi. Samalla taas tiedän, että koska takapuoleni on aina ollut iso, tulee se nytkin olemaan se osa, josta ne kilot lähtee viimeisenä. Mulla on aina housujen vyötärö noin 20 senttiä liian väljä ja lahkeet liian pitkiä, kun takamuksen takia täytyy ostaa isommat housut kuin muuten tarvitsisi. Mutta siis, pienempi perse ja paremmin istuvat housut, mieluiten kokoa 42 olisi ensimmäinen tavoite.

Toinen tavoite voisi olla vähän pienemmät kädet. Mulla on muutenkin isot kädet, mutta nyt lihoneena mun sormet muistuttaa melkein HK:n sinisiä… Olisi hienoa, jos ranteet ja kädet pienenisivät sen verran, että ne näyttäisivät niin hyviltä, että voisin käyttää rannekoruja tai sormuksia. Nyt en voi, kun en voi vetää enää enempää huomiota käsiini.

Ja tietysti kaksoisleuasta eroon pääseminen olisi ihan ykköstoive. Takapuolen lisäksi minulla kilot näkyvissä naamasta, mutta luulen, että sekin on niitä alueita, josta kilot lähtee viimeksi. Se on muuten kiinnostavaa, miten eri tavalla ihmisiin kerääntyy läski. Joillain on ihan normaali pää, eikä pelkistä kasvoista näe ylipainoisuutta ollenkaan. Toisilla jo muutama ylimääräinen kilo saa kasvot näyttämään possulta. Tunnen myös yhden naisen, joka on ihan kuin noin kolmi-vuotiaan piirtämä. Kaksi isoa palloa päällisin ja alempaan palloon on tökätty neljä tikkua käsiksi ja jaloiksi. Hän painaa varmasti 150 kiloa, mutta hänen kätensä ja jalkansa ovat ihan normaalit, keskivartalo taas on valtava pallo, samoin pää. Ehkä se on geeneissä, miten lihomme. Mutta se tuntuu oudolta sikäli, että rasvahan on tarkoitettu varastoitumaan kehoon, että selviydyimme vaikeampina aikoina pitkistä talvista ja on epäloogista, että toisilla se varastoituu aiheuttaen vähemmän terveyshaittoja.

Keskeinen tavoitteeni kuitenkin on alle 75 kiloa ja parempi yleiskunto ja tuntea vähemmän häpeää ulkomuodostani. Jos joskus saavuttaisin tuon 75 kiloa, niin enköhän sitten pystyisi laihduttamaan ihan normaalipainoiseksi saakka, mutta toistaiseksi tuo riittää. Tai ehkä voisin nyt väliaikaisesti ajatella ihan kaksinumeroista painoa, sekin olisi jo jotain! Olen viimeksi painanut alla 100 kiloa vuonna 2007, joten olisi jo aikakin päästä sinne takaisin.

Pitää vielä sanoa, että minusta on kauhean mukavaa ja kannustavaa saada kommentteja kirjoituksiini, joten kiitos kaikille, jotka ovat kommentoineet. Vaikka on surullista, että niin monella on samoja ongelmia, niin silti on hyvä tietää, ettei ole yksin, että muutkin kokee samoja tunteita ja ajatuksia ja myös, että jotkut ovat jopa onnistuneet laihtumaan. Ehkä minäkin vielä joskus… :)

tiistai 18. tammikuuta 2011

Negatiivista pohdintaa

Heippa taas! Ajattelin tulla taas kirjoittamaan, kun olen melkein koko päivän ajatellut suhtautumistani lihavuuteeni. Näin päivällä suunnilleen itseni kokoisen tytön, joka oli pukeutunut lyhyeen minifarkkuhameeseen ja tiukkaan avokaulaiseen paitaan, jonka läpi pystyi laskemaan läskimakkarat. Osa minusta ajatteli, että hienoa, että joku uskaltaa pukeutua niin kuin haluaa läskeistä huolimatta. Mutta paljon isompi osa minusta piti hänen pukeutumistaan todella sopimattomana! Minuun on niin syvälle iskostunut se ajatus, että jos on läski, eikä pysty laihduttamaan, niin pitäisi edes älytä hävetä sitä ja pukeutumisellaan osoittaa häpeävänsä. Minä olen käyttänyt läskisurupukua jo kymmenen vuotta, kaikki vaatteeni ovat tummia ja muodottomia ja väljiä ja kauniit kirkkaat vaatteet jätän suosiolla kauppaan. Toisaalta en usko, että pukeutuisin kovin huomiota herättävästi vaikka olisin 50 kiloinen, mutta ostaisin ehkä hieman kauniimpia vaatteita. Jotenkin tuo tyttö kuitenkin sai minut miettimään sitä, että olenko minä vain niin heikko?! Varmasti hänkin on painonsa takia saanut kuulla paljon haukkumista ja vinoilua, mutta hän ei ole antanut sen vaikuttaa itseensä ja pukeutumiseensa. Minä olen ihan aina yrittänyt peitellä itseäni, koska jo silloin, kun olin normaalipainoinen, minua haukuttiin jatkuvasti isosta takapuolestani ja tummista hiuksistani ja silmistäni. Olen aina kuullut kritiikkiä ulkonäöstäni, joten minusta on aina tavallaan tuntunut siltä, kuin minun pitäisi koko ajan yrittää olemuksellani ja vaatetuksellani näyttää ihmisille, että kyllä minä tajuan hävetä ja olen pahoillani, että olen ruma. Minulle on aina ollut hirveän tärkeää, että ihmiset tietää, että minä tiedän olevani ruma ja yritän osoittaa sen olemalla mahdollisimman huomiota herättämätön kaikin mahdollisin tavoin. En koskaan esimerkiksi meikkaa tai laita hiuksiani muuten kuin ponnarille tai pukeudu kauniisti. Minusta tuntuu, että rumuuteni on jotain, jota minun pitää koko ajan pyytää anteeksi eleilläni ja käytökselläni ja valinnoillani ja alitajuisesti kai toivon, että se palkitaan sillä, ettei minua haukuta. Ajattelen, että jos osoitan, että tiedän jo, niin ihmiset ei koe tarvetta sanoa sitä minulle. Mutta tiedän, että kaikki lihavat naiset eivät ajattele samalla tavalla. Näin pari vuotta sitten lentokentällä tytön, joka varmasti oli lihavampikin kuin minä, mutta hän oli todella laittautunut; kauniit vaatteet, kaunis meikki, kaunis kampaus ja minusta hän oli upea lihavuudestaan huolimatta. Kuitenkin olisin ihan halunnut mennä kysymään, että mistä hän saa itsevarmuutensa näyttää siltä! Tai miltä hänestä tuntuu, kun ihmiset huomauttelevat hänen läskeistään tai juopot huutelevat perään. Jotkut naiset pystyvät pitämään päänsä pystyssä ja se jättää minut ihaillen heidän rohkeuttaan miettimään mikä on normaalia käytöstä ja reagointia ja mikä on jo liikaa. Asuintaloni alakerrassa asuu kämppiksinä pari nuorta miestä ja kesäisin heillä on usein kavereita takapihalla grillaamassa. Minun strategiani on kiertää pari sataa metriä toista kautta poistuessani asunnostani noin huhtikuusta syyskuuhun. Pitäisikö minun vain sitkeästi kulkea heidän takapihansa ohi ja käyttäytyä kuin en kuulisikaan heidän huuteluaan ja vittuiluaan vai tekisikö jokainen (lihava) ihminen saman kuin minä ja näkisi hiukan ekstravaivaa välttyäkseen siltä? En tiedä, mikä olisi normaalin ihmisen ratkaisu... Luen paljon muiden ihmisten painonhallintaa käsitteleviä blogeja ja usein tuntuu, että tiedän niin tarkkaan niin monet muidenkin kuvailemat ajatukset ja tunteet, mutta minusta myös tuntuu, että minun reaktioni noihin ajatuksiin ja tunteisiin on erilainen, kuin muilla lihavilla. En oikein osaa sanoa miksi. Minusta myös tuntuu, että häpeän lihavuuttani paljon enemmän kuin keskiverto lihavat ja se on aika ristiriidassa siihen nähden, etten henkilökohtaisesti pidä lihavuutta kovinkaan rumana tai vastenmielisenä, muissa ihmisissä siis. Minusta on aina ollut outoa, että miehet (poikkeuksena tietysti lihavista pitävät) valitsee mieluummin vaikka kuinka ruman laihan naisen kuin vähänkään ylipainoisen kauniskasvoisen naisen. Minä en ymmärrä miten joku voi nähdä lihavuuden niin oleellisena asiana muiden ulkonäössä. Minun huomioni kiinnittyy huomattavasti enemmän esimerkiksi ihoon ja silmiin ja hiuksiin ja vartalon mittasuhteisiin, kuin painoindeksiin tai läskiin. Ehkä se sitten vain on jokin minun henkilökohtainen mieltymykseni. Enkä itsekään haluaisi olla suoranaisesti laiha, jos voisin näyttää ihan miltä vain. Minusta esimerkiksi Kate Moss on kaunis nainen, mutta en ikimaailmassa haluaisi olla yhtä laiha kuin hän. Monessa muussakin blogissa on tuotu esille Amerikan huippumalli haussa –sarjan viime kauden voittanut Whitney ja minustakin hänellä on upea kroppa, en kokisi tarvetta laihduttaa grammaakaan, jos näyttäisin häneltä. Ehkä minullakin on sitten joku tiedostamaton läskifetissi! :D 

Menipä taas vakavaksi ja kovin negatiiviseksi pohdinnaksi, mutta tältä tuntuu tänään... :) Ehkä se johtuu siitä, että söin kaksi laskiaispullaa ja muffinssin. :( Eikä ne edes maistuneet kovin hyviltä, mutta en vain päässyt niiden ohi kaupassa, kun ajattelin, että ainoastaan tähän aikaan vuodesta saa laskiaispullia! Niitä muffinsseja saa kaikkiin vuodenaikoihin, mutta kun kerran jo ostin ne laskiaispullat... Voi minua... :D Liikkunut en ole, koska ei tuolla ulkona pysy pystyssä edes bussipysäkille saakka, saati sitten oikein lenkillä! Tänä vuonna taitaa kevät tulla aikaisin, mikä on sääli, koska kevät on se vuodenaika josta pidän vähiten. Olisin niin kovasti tykännyt, että talvi olisi jatkunut ainakin maaliskuulle, mutta kaikkea ei voi saada. Pääasia, että jouluna oli lunta! :) 

lauantai 15. tammikuuta 2011

Tammikuu...

...on jo pitkällä ja kamppailen uuden vuoden lupaukseni kanssa. Ihan täysin terveellisesti en ole pystynyt syömään, mutta paremmin kuitenkin ja ensi viikon alusta olisi ajatuksena luopua kaikista herkuista ainakin pääsiäiseen saakka. Tarkoitus olisi jatkaa osanutrilla. Syksyn nutraaminen ei selvästikään oikein sujunut, mutta toisaalta tiedän, että sekin, että viisi kertaa päivässä valmistaisin ja söisin monipuolisen ja terveellisen aterian, on aika tuhoon tuomittu ajatus, joten ajattelin, että voisin syödä kolme ateriaa päivässä ja lisäksi korvata kaksi ateriaa nutreilla. Herkut on siis kokonaan pannassa ja yritän kiinnittää huomiota erityisesti riittävään proteiinin saamiseen. Tiedän, että minulle proteiinien riittävä saanti on iso osa ongelmaa, koska kasvissyöjänä niitä ei tavallisesta ravinnosta tule niin helposti. Useimmiten pyrin saamaan proteiinit lähinnä maitorahkasta, koska inhoan lähes kaikkien soijatuotteiden makua ja maitorahka on tietääkseni yksi kasvissyöjän parhaista lähteistä saada proteiinia. 

Jouduin myös heti testiin lohtusyömisen kanssa, kun kotoani kuoli lemmikki, joka oli meillä jo silloin, kun minä vielä asuin kotona. Se on aina niin hirvittävä päätös joutua lopettamaan lemmikki; vaikka tietää, että se on pakko tehdä ja se on lemmikin parhaaksi, se tuntuu niin brutaalilta ja epäinhimilliseltä. Tässä tapauksessa se vielä kesti niin kauan, varmaan puoli tuntia ensimmäisestä rauhoittavasta siihen, kun sydän vihdoin lakkasi lyömästä ja sitä oli kamalaa katsoa. Hän näytti niin vanhalta ja harmaalta ja säälittävältä maatessaan siinä eläinlääkärin pöydällä, enkä saa sitä näkyä mielestäni. Tykkään ihan hirveästi eläimistä ja varsinkin omat lemmikit on kauhean rakkaita ja yritän nyt kerrankin olla itselääkitsemättä herkuilla, ainakaan paljoa.

Tuossa eilen illalla suklaapatukkaan sortuessani huomasin, että kun kaikessa ruoassa on nykyään ne merkinnät, mistä näkee prosentuaalisen osuuden 2000 päivittäin suositellusta kcal:sta, niin suklaapatukassa se merkintä oli vain puolikkaasta patukasta. Tuli vain mieleen, että onko tosiaan ihmisiä, jotka ostavat suklaapatukan ja onnistuvat säästämään siitä puolet seuraavaan päivään… Koska en usko, että minulle olisi koskaan käynyt niin. Nyt näin tarkemmin ajatellen, olenkohan koskaan edes onnistunut ostamaan vain yhtä suklaapatukkaa kerralla… Ja perunalastupusseissa on annoksena 25 grammaa! Siis oikeasti, se nyt ainakin on vitsi, eikö niin?

Liikuntaa en ole saanut aloitettua, vaikka lupasin… Minä vain en tykkää liikunnasta! Ihmiset aina puhuvat siitä, miten hyvä olo liikunnasta tulee ja endorfiineista ja muusta. Minä en tajua sitä! Vaikka ennen tykkäsinkin uimisesta ja kävelemisestä, ei minulla koskaan tullut kummastakaan hyvä olo, tykkäsin noista molemmista vain niitä tehdessäni. Jälkeenpäin oli aina enemmän tai vähemmän huono olo. Vedestä noustessani olin aina ihan sekaisin, jouduin istumaan pitkään altaan reunalla ennen kuin pystyin edes kävelemään ja senkin jälkeen huimasi pitkään. Kevyestä liikunnasta tuli vain lievästi epämiellyttävä olo, raskas liikunta taas aiheutti huimausta ja pahoinvointia. Onnistuin yläasteella säikäyttämään luokkatoverini erinäisiä kertoja liikuntatunnin jälkeen olemalla tuhkanharmaa ja kuulemma sen näköinen, että saan parhaillaan sydänkohtauksen. En ole kertaakaan elämässäni kokenut minkäänlaista liikunnanjälkeistä euforiaa tai edes etäistä liikunnasta aiheutunutta hyvää oloa. Nautin siitä tunteesta, kun saan käyttää lihaksiani ja ennen uidessa olin ihan omissa maailmoissani, mutta liikunnan jälkeen minulla on aina paha olo. Sitä paitsi nyt on ihan liian kylmäkin liikkua, vai mitä…

Vaaka on edelleen kaapissa ja saa ollakin ainakin toistaiseksi. Aion käydä vaa’alla vasta kun tiedän, että olen päässyt joulukiloista eroon! Siihen asti yritän parhaani ja jos se ei riitä, en voi sille mitään.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Uusi vuosi ja uudet kujeet...

Otsikko on kivan positiivinen, mutta samaa vanhaahan tämä on, laihtua pitäisi, edelleen. Olen alkanut ihan osissani kypsyä kiloihini ja toivon koko sydämestäni, että tämä vihdoin olisi se vuosi, jolloin laihdun. Joka joulu joulusaunan lauteilla maatessani ajattelen, että ensi vuonna olen pienempi, mutta sitten tulee se ensi joulu ja kilot on ja pysyy. En ymmärrä, miten tämä voi olla niin vaikeaa... Miksi en pysty laihtumaan, vaikka haluan sitä lähes enemmän kuin mitään muuta, vaikka lihavuus on pilannut elämässäni kaiken, vaikka muutkin ihmiset siihen pystyy. Katselen toisinaan telkasta dieetit vaihtoon ohjelmaa ja siinä aina pitää pohtia miksi syö niin kuin syö. Syön koska rakastan ruokaa, koska minulla on tylsää, koska olen oppinut kotoani mallin, että kun pidetään hauskaa, siihen liittyy ruoka, koska jos olin lapsena surullinen, äiti lohdutti antamalla jotain hyvää ja koska en pysty lopettamaan. Tiedän, miksi minä syön, mutta mitä minun pitäisi tehdä? Sille, että rakastan ruokaa? Tuskin opin koskaan vihaamaan ruokaa tai edes näkemään sitä pelkkänä energianlähteenä, mutta jotenkin pitäisi oppia hallitsemaan annoskokoja. Koska totuushan on, että kun samaa ruokaa on syönyt muutaman suupalan, siihen turtuu, eikä se enää ole niin hyvää. Miksi minä syön niin kauan, että olen ihan täynnä?! En todella tiedä, pelkkä tapako se on… 

Tylsyyteen pitäisi myös löytää jokin vastalääke. Ihanteellista olisi, jos saisin tilalle jonkinlaista sosiaalista elämää, mutta koska se tuskin toteutuu, pitäisi minun keksiä jotain muuta. Pidän luonnosta ja eläimistä ja kotona käydessäni liikunkin paljon luonnossa, mutta kaupungista on vaikea löytää paikkoja, joissa saisi olla rauhassa tai edes paikkoja, joihin ei liikenteen melu kuulu. Pidän myös lukemisesta ja leffoista, mutta niissä on se ongelma, että niihin minulla liittyy oleellisesti ruoka, joten ne vain lisäävät houkutusta syödä. On montakin asiaa, joita haluaisin alkaa harrastaa, mutta kynnys toisten ihmisten pariin menemiseen on liian suuri, en pysty pakottamaan itseäni siihen. Liikuntaa tarvitsisin sekä laihtumiseen, että ajanvietteeksi. Olen nyt yrittänyt sopia itseni kanssa, että alan kävelemään edes muutaman kilometrin päivässä. Tiedän yhden reitin, jonka toisesta puolesta pidän, joka on noin viitisen kilometriä ja lopussa on pitkä loiva ylämäki, joten ajattelin, että voisin aloittaa kävelemällä sen joka päivä. Ennen rakastin kävelemistä ja kävelin helposti kymmenen tai viisitoistakin kilometriä päivässä. Tosin silloin minulla oli kaveri, joka lähti seuraksi, mutta on se yksinkin ihan mukavaa. Yritän ihan tosissani aloittaa taas kävelemisen ja oppia uudelleen nauttimaan siitä.

Kotoa opitut tavat saattavat olla vaikeammin murrettavissa, koska niiden kanssa olen elänyt jo yli 30 vuotta. Varsinkin lohtusyöminen on minulle suuri ongelma. Tuo hauskanpitosyöminen ei onneksi ole nykyisessä elämässäni oleellista. Tai siis valitettavasti, mutta tarkoitin nyt laihduttamisen kannalta. Tässäkin pitäisi keksiä jokin muu keino, jokin muu asia, mistä saan lohtua, kun on paha olla. Liikuntako tähänkin auttaisi? En tiedä, mutta en keksi mitään muutakaan, joten ehkä yritän sitä. Olen vain jotenkin sellainen, että kun on paha olla, energiataso on ihan nollassa, hyvä kun jaksaa sängystä nousta. En tiedä mikä minut saisi siinä tilassa lenkkipolulle karkkihyllyn sijaan.

Ja koska en pysty lopettamaan. Tuo taitaa olla se pahin. Realiteetti on se, että olen halunnut laihtua jo yli kymmenen vuotta ja olen myös yrittänyt laihduttaa yli kymmenen vuotta. Mutta silti olen edelleen lihava. Tiedän, ettei tähän ole mitään ihmeparannuskeinoa, mutta toivon, että löytäisin silti, epätodennäköisyydestä huolimatta, jonkin tavan muuttaa itseni ja vihdoin laihduttaa nämä vihaamani kilot. Sillä kaikesta huolimatta jokin minussa jaksaa yhä toivoa, että pystyisin tähän… Ehkä se on vain tieto siitä, että jos myönnän itselleni, ettei mikään voi koskaan muuttua, en jaksa enää jatkaa, mutta siitä huolimatta edelleen ajattelen, että ehkä tänä vuonna, ehkä vihdoin tänä vuonna laihdun…

Jouluherkkuja on vieläkin jäljellä, mutta ei enää paljoa. Aineenvaihdunta tuntuu olevan ihan ylikierroksilla; vaikka syön aivan liikaa, on minulla joka aamu kauhea nälkä. Se on aika harvinaista, minulla ei yleensä oikeastaan koskaan ole nälkä. Ei ollut silloinkaan, kun sillä ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla söin vasta iltaisin ensimmäisen kerran. Olen myös liikkunut paljon enemmän kuin yleensä, olen lapsuudenkodissani maalla nyt joulunajan ja täällä saa ulkona olla ihan rauhassa ja liikkua. Lunta on ainakin puoli metriä ja sen kolaaminen on ollut hyvää liikuntaa, lisäksi koirani on saanut olla paljon enemmän ulkona kuin yleensä. Hänen kanssaan on ihana ulkoilla, koska hän rakastaa lunta ja kinoksissa leikkimistä. Ehkä tämä on alku uudelle liikunnalliselle elämäntavalleni. :)

Yksi pahimmista peloistani olisi myös kohdattava… Kohta nimittäin alkaa alennusmyynnit ja olisi kai pieni pakko ostaa vaatteita. En ole ostanut vaatteita vuosiin, mutta nyt kaikki alkaa olla hiukan rikki jostain tai liian kulahtaneita julkisesti käytettäväksi tai nolon vanhanaikaisia. Ennen rakastin vaatteiden ostamista, mutta lihottuani se muuttui ikäväksi velvollisuudeksi, jonka koen myös aika turhaksi. Puin sitten päälleni jätesäkin tai kalliin muotivaatteen, näyttää se ihan samalta, kun minä olen sen sisällä. Minulle oleellista on ostaa jotain, mikä peittää päästä varpaisiin, ei vedä huomiota puoleensa ja mikä on halpaa, koska ihan kohtahan laihdun ja joudun joka tapauksessa heittämään ne pois… Joo, niin varmaan… Minulla on oikeasti ihan älyttömät määrät vaatteita, joko vielä niiltä ajoilta, kun olin normaali ja joita en ole raaskinut heittää pois tai liian pieninä kirppareilta ostettuja, jotka on ollut liian kauniita ja halpoja ostamatta jätettäviksi, mutta kun ne eivät mahdu päälle. Olen jo vuosia haaveillut, että tulisi hetki, että olisin niin paljon pienempi, että voisin käydä vaatevarastoni läpi ja sieltä löytyisi kauniita vaatteita jotka mahtuisivat päälle ja jopa vaatteita, jotka olisivat liian isoja! Mutta nyt on ihan pakko ostaa edes jotain uutta vaatetta, joten yritän pakottaa itseni niiden pelättyjen vaatekauppojen ovista sisään ja ehkä jopa löydän jotain nättiä! :)