lauantai 1. tammikuuta 2011

Uusi vuosi ja uudet kujeet...

Otsikko on kivan positiivinen, mutta samaa vanhaahan tämä on, laihtua pitäisi, edelleen. Olen alkanut ihan osissani kypsyä kiloihini ja toivon koko sydämestäni, että tämä vihdoin olisi se vuosi, jolloin laihdun. Joka joulu joulusaunan lauteilla maatessani ajattelen, että ensi vuonna olen pienempi, mutta sitten tulee se ensi joulu ja kilot on ja pysyy. En ymmärrä, miten tämä voi olla niin vaikeaa... Miksi en pysty laihtumaan, vaikka haluan sitä lähes enemmän kuin mitään muuta, vaikka lihavuus on pilannut elämässäni kaiken, vaikka muutkin ihmiset siihen pystyy. Katselen toisinaan telkasta dieetit vaihtoon ohjelmaa ja siinä aina pitää pohtia miksi syö niin kuin syö. Syön koska rakastan ruokaa, koska minulla on tylsää, koska olen oppinut kotoani mallin, että kun pidetään hauskaa, siihen liittyy ruoka, koska jos olin lapsena surullinen, äiti lohdutti antamalla jotain hyvää ja koska en pysty lopettamaan. Tiedän, miksi minä syön, mutta mitä minun pitäisi tehdä? Sille, että rakastan ruokaa? Tuskin opin koskaan vihaamaan ruokaa tai edes näkemään sitä pelkkänä energianlähteenä, mutta jotenkin pitäisi oppia hallitsemaan annoskokoja. Koska totuushan on, että kun samaa ruokaa on syönyt muutaman suupalan, siihen turtuu, eikä se enää ole niin hyvää. Miksi minä syön niin kauan, että olen ihan täynnä?! En todella tiedä, pelkkä tapako se on… 

Tylsyyteen pitäisi myös löytää jokin vastalääke. Ihanteellista olisi, jos saisin tilalle jonkinlaista sosiaalista elämää, mutta koska se tuskin toteutuu, pitäisi minun keksiä jotain muuta. Pidän luonnosta ja eläimistä ja kotona käydessäni liikunkin paljon luonnossa, mutta kaupungista on vaikea löytää paikkoja, joissa saisi olla rauhassa tai edes paikkoja, joihin ei liikenteen melu kuulu. Pidän myös lukemisesta ja leffoista, mutta niissä on se ongelma, että niihin minulla liittyy oleellisesti ruoka, joten ne vain lisäävät houkutusta syödä. On montakin asiaa, joita haluaisin alkaa harrastaa, mutta kynnys toisten ihmisten pariin menemiseen on liian suuri, en pysty pakottamaan itseäni siihen. Liikuntaa tarvitsisin sekä laihtumiseen, että ajanvietteeksi. Olen nyt yrittänyt sopia itseni kanssa, että alan kävelemään edes muutaman kilometrin päivässä. Tiedän yhden reitin, jonka toisesta puolesta pidän, joka on noin viitisen kilometriä ja lopussa on pitkä loiva ylämäki, joten ajattelin, että voisin aloittaa kävelemällä sen joka päivä. Ennen rakastin kävelemistä ja kävelin helposti kymmenen tai viisitoistakin kilometriä päivässä. Tosin silloin minulla oli kaveri, joka lähti seuraksi, mutta on se yksinkin ihan mukavaa. Yritän ihan tosissani aloittaa taas kävelemisen ja oppia uudelleen nauttimaan siitä.

Kotoa opitut tavat saattavat olla vaikeammin murrettavissa, koska niiden kanssa olen elänyt jo yli 30 vuotta. Varsinkin lohtusyöminen on minulle suuri ongelma. Tuo hauskanpitosyöminen ei onneksi ole nykyisessä elämässäni oleellista. Tai siis valitettavasti, mutta tarkoitin nyt laihduttamisen kannalta. Tässäkin pitäisi keksiä jokin muu keino, jokin muu asia, mistä saan lohtua, kun on paha olla. Liikuntako tähänkin auttaisi? En tiedä, mutta en keksi mitään muutakaan, joten ehkä yritän sitä. Olen vain jotenkin sellainen, että kun on paha olla, energiataso on ihan nollassa, hyvä kun jaksaa sängystä nousta. En tiedä mikä minut saisi siinä tilassa lenkkipolulle karkkihyllyn sijaan.

Ja koska en pysty lopettamaan. Tuo taitaa olla se pahin. Realiteetti on se, että olen halunnut laihtua jo yli kymmenen vuotta ja olen myös yrittänyt laihduttaa yli kymmenen vuotta. Mutta silti olen edelleen lihava. Tiedän, ettei tähän ole mitään ihmeparannuskeinoa, mutta toivon, että löytäisin silti, epätodennäköisyydestä huolimatta, jonkin tavan muuttaa itseni ja vihdoin laihduttaa nämä vihaamani kilot. Sillä kaikesta huolimatta jokin minussa jaksaa yhä toivoa, että pystyisin tähän… Ehkä se on vain tieto siitä, että jos myönnän itselleni, ettei mikään voi koskaan muuttua, en jaksa enää jatkaa, mutta siitä huolimatta edelleen ajattelen, että ehkä tänä vuonna, ehkä vihdoin tänä vuonna laihdun…

Jouluherkkuja on vieläkin jäljellä, mutta ei enää paljoa. Aineenvaihdunta tuntuu olevan ihan ylikierroksilla; vaikka syön aivan liikaa, on minulla joka aamu kauhea nälkä. Se on aika harvinaista, minulla ei yleensä oikeastaan koskaan ole nälkä. Ei ollut silloinkaan, kun sillä ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla söin vasta iltaisin ensimmäisen kerran. Olen myös liikkunut paljon enemmän kuin yleensä, olen lapsuudenkodissani maalla nyt joulunajan ja täällä saa ulkona olla ihan rauhassa ja liikkua. Lunta on ainakin puoli metriä ja sen kolaaminen on ollut hyvää liikuntaa, lisäksi koirani on saanut olla paljon enemmän ulkona kuin yleensä. Hänen kanssaan on ihana ulkoilla, koska hän rakastaa lunta ja kinoksissa leikkimistä. Ehkä tämä on alku uudelle liikunnalliselle elämäntavalleni. :)

Yksi pahimmista peloistani olisi myös kohdattava… Kohta nimittäin alkaa alennusmyynnit ja olisi kai pieni pakko ostaa vaatteita. En ole ostanut vaatteita vuosiin, mutta nyt kaikki alkaa olla hiukan rikki jostain tai liian kulahtaneita julkisesti käytettäväksi tai nolon vanhanaikaisia. Ennen rakastin vaatteiden ostamista, mutta lihottuani se muuttui ikäväksi velvollisuudeksi, jonka koen myös aika turhaksi. Puin sitten päälleni jätesäkin tai kalliin muotivaatteen, näyttää se ihan samalta, kun minä olen sen sisällä. Minulle oleellista on ostaa jotain, mikä peittää päästä varpaisiin, ei vedä huomiota puoleensa ja mikä on halpaa, koska ihan kohtahan laihdun ja joudun joka tapauksessa heittämään ne pois… Joo, niin varmaan… Minulla on oikeasti ihan älyttömät määrät vaatteita, joko vielä niiltä ajoilta, kun olin normaali ja joita en ole raaskinut heittää pois tai liian pieninä kirppareilta ostettuja, jotka on ollut liian kauniita ja halpoja ostamatta jätettäviksi, mutta kun ne eivät mahdu päälle. Olen jo vuosia haaveillut, että tulisi hetki, että olisin niin paljon pienempi, että voisin käydä vaatevarastoni läpi ja sieltä löytyisi kauniita vaatteita jotka mahtuisivat päälle ja jopa vaatteita, jotka olisivat liian isoja! Mutta nyt on ihan pakko ostaa edes jotain uutta vaatetta, joten yritän pakottaa itseni niiden pelättyjen vaatekauppojen ovista sisään ja ehkä jopa löydän jotain nättiä! :) 

11 kommenttia:

  1. Tuo kaikki kuulostaa niin tutulta! Kamppailen siis ihan samanlaisten juttujen kanssa: eihän leffaa nyt voi katsoa ilman että ostaa kolme pakettia popcornia ja yhtä monta karkkipussia ja mättää ne kaikki niin että on ihan yök olo...
    Mutta omalla kohdallani ainakin otin nuo vaatteet nyt tavoitteeni kohteeksi: ostin alesta tavoitehameen! Se on nyt pikkuisen liian pieni, mutta tavoitteena on että sitä voisi vielä käyttää ennen kevättä :) Auttaisko sulla samanlainen keino? Ota joku ihana mekko sieltä kaapistasi, sellainen mihin ehdottomasti haluat mahtua, ripusta kaikista näkyvimmälle paikalle ettet unohda! :) Mutta ei tietenkään kannata ottaa sellaista mihin mahtui 15 vuotta ja 15 kiloa sitten heti ensimmäiseksi tavoitteeksi...
    Itse olen myös liittynyt Kalorilaskuriin, se auttaa hirveästi tuon syömisen säännöstelyssä (meikä söis vaikka kuinka paljon kun ruoka on hyvää mutta tuo Kalorilaskuri näyttää mikä on normaalia!)
    No tämän oli tarkoitus olla kannustava viesti, ei mikään Ohje-Olgan pikaopas laihtumiseen. Mutta muistutuksena se (mitä itsekin yritän tässä sisäistää), että kannattaa miettiä asiaa mieluummin elämäntaparemonttina kuin laihdutuksena. Laihdutus yleensä epäonnistuu, mutta koko elämänmuutos ei välttämättä :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Moi Vilukissa! Mulla on ihan sama ongelma, ajatuskin siitä, että vuokraisin leffan, enkä varaisi mitään hyvää ruokaa sen kanssa, on ihan käsittämätön. Pitäisi vain oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, mutta en tiedä miksi se on niin vaikeaa.

    Olen ostanut tavoitevaatteita, mutta valitettavasti siellä ne edelleen ovat kaapissa - pelkkänä tavoitteena... Niihin on tosiaan aika monta kiloa matkaa. Mulla tosin on yksi aivan ihana takki, mikä oikeastaan mahtuu päälle, mutta ei kiinni, joten ehkä voisin yrittää mahtua siihen kevääseen mennessä...

    Pitäisi tosiaan muuttaa elämä ja ruokailutavat pysyvästi, eikä edes ajatella tätä laihdutuksena. Mulla vain ei ole koskaan ollut normaalia ruokailurytmiä, enkä ole syönyt normaalia määrää, joten se tuntuu todella suurelta urakalta. Mutta siinähän se avain onnistuneeseen laihdutukseen on, että oppisi syömään oikein.

    Tsemppiä sullekin, toivottavasti onnistuu laihdutus! :)

    VastaaPoista
  3. Kun mainitsit tuosta että helposti syö liikaa, niin joskus otan itse ihan tarkoituksella normaalia pienemmän lautasen syömistä varten. Ei tule hotkittua jättilautasta kun ei mahdu niin paljon ruokaa kerralla :) Tosin ainahan voi santsata tai muuten kiertää tätä. (Kröhm,mm, meikä paistoi just pellillisen karjalanpiirakoita, oikein tosi laihduttajan ruokaa...)

    VastaaPoista
  4. Vaateostokset on munkin kohdalla muuttuneet ihan henkilökohtaiseksi helvetiksi. Ensin se meni niin, etten mennyt enää tiettyihin kauppoihin, seuraavaksi ostelin enemmän ja enemmän postimyynnistä. Nyt yhtäkkiä en halua edes ajatella mitään kaameita makkarankuoria, jotka järjestään näyttävät yhtä hirveiltä päälläni. Aion mennä nykysellä vaatevarastollani nyt vaikka kuinka pitkään.

    VastaaPoista
  5. Vilukissa: Tuo lautasvinkki on aika hyvä, pitääkin kokeilla! :)

    Kristiina: Mulla on sama juttu, että heti lihomisen jälkeen aloin välttelemään vain vaatteita myyviä kauppoja, sitten myöhemmin kaikkia isojen markettienkin vaateosastoja ja vastaavia. Ei vain ole mitään nöyryyttävämpää kuin mennä vaatekauppaan ja sellainen 170 cm pitkä viiskytkiloinen blondi tulee kysymään, että voiko auttaa ja oikein näkee, miten sen pään päälle muodostuu puhekupla, jossa lukee, että "no en tosiaan voi, sinua ei voi enää kukaan auttaa"!... :/ Postimyynnistä en viitsi ostaa, kun ne koot on aina mitä sattuu ja ne vain jää kaapin perukoille niiden muiden "ehkä nuo joskus vielä mahtuu" -vaatteiden seuraksi. On tämä ylipainoisen elämä joskus vaikeaa... :/

    VastaaPoista
  6. Minä kannustaisin myös liittymään Kalorilaskuriin tai Kiloklubiin (itse olen kiloklubissa). Jo se syömisten määrän tiedostaminen ja asian näkeminen näytöllä auttaa vähentämään sitä syömistä.
    Minulla ainakin lähtee heti homma hanskasta, jos en jossain seuraa syömisiäni.

    Usein huomaan syöneeni paljon enemmän kuin olen kuvitellut. Osaan kyllä lahjakkaasti unohtaa kaikki pienet napostelut pitkin päivää.

    Nyt go fat go aikaan ei tarvitse ruokapäiväkirjaa pitää, kun vaan pysyy ruodussa. Se ruodussa pysyminen tarkoittaa sitä, että silloin laihtuu, liikkui tai ei.
    Ja parasta on, että ohjeita noudattamalla ja syömällä 2-4h välein ei tule nälkää tai mielitekoja.

    Ja jotta tulis nyt mainostettua ja tuputettua kaikkee ;) niin mielestäni go fat go- haasteeseen pääsee vielä mukaan. Siellä on isompiakin kuin sinä, joten yksin et ole. Ja koska se ei maksa mitään, niin voithan aina käydä katsomassa ruokavalion ja ohjeet ja jos ei kiinnosta, jätät vain noudattamatta :)

    Tsemppiä! Kyllä minä uskon, että vielä jonain päivänä se käännekohta tulee vastaan! Toivottavasti se päivä olisi tänään :)

    VastaaPoista
  7. Hei!

    Löysin tänään blogisi ja lueskelin sitä tässä aikani kuluksi. Joskus harkitsin "läski-blogin" pitämistä, mutta totesin blogeja olevan jo niin paljon, että muiden tekstien kommentoiminen saa luvan riittää.

    Lohdullista tietää, että kukaan ei kamppaile painonsa kanssa yksin. Meillä kaikilla on sama ongelma: ylipaino.
    Oma tilanteeni ei ole enää niin paha kuin muutama vuosi sitten, normaalipainon ylärajalle on matkaa enää noin 6 kiloa.
    Mutta olen ollut tästä myös 15kg isompikin. Itse tein muinoin sen virheen, että välttelin viimeiseen asti vaa'alla käyntiä (onneksi te muut olette minua fiksumpia) ja paino kohosi kuin varkain. Yhtäkkiä huomasin vaa'alla lukeman 95kg. Katselin myös itsestäni lähiaikoina otettuja valokuvia. Järkytyin kuvista ja vaa'an lukemista niin paljon, että totesin että nyt saa luvan riittää! Itselläni 20kg pudottaminen vei aikaa noin vuoden. Painaessani 75kg totesin, että vaaka ei tule koskaan enää näyttämään mitään 8:lla alkavaa.
    Ja kuinkas sitten kävikään...

    Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että suurella vaivalla laihduttaa 20kg ja lihoo niistä sitten 10kg takaisin? Eli samassa tilanteessa ollaan taas. Kymmenestä takaisin tulleesta kilosta on jäljellä vielä kuusi.

    Omalta osaltani voin sanoa, että kun vain halusin itse tarpeeksi, laihduttaminen onnistui kyllä. Toki olin laihduttanut kymmeniä kertoja aikaisemminkin, tuloksetta. Yhtenä ratkaisevana tekijänä oli muutto omaan asuntoon. Minun koti, minun säännöt, minun jääkaappi. Toki vanhemmilta opitut vääränlaiset syömistottumukset istuivat tiukassa, mutta vähitellen niistäkin päästiin.

    Laihdutin ja laihdutan edelleen ruoan avulla. Myönnetään nyt rehellisesti: en erityisemmin pidä liikunnasta. Lisäksi opiskelu ja vuorotyö sen ohella syö aikaa liikunnalta (seliseli). Toki liikkuessa paino putoaa nopeammin, mutta omalta osaltani voin sanoa, että putoaa se ilmankin. Minulle suurin yllätys oli huomata, että annoskokoni olivat aivan liian suuret.

    Anteeksi, ei ollut tarkoitus tulla kirjoittamaan tänne mitään elämäntarinaa :D

    VastaaPoista
  8. Silmu: Olen monta kertaa alkanut täyttämään ruokapäiväkirjaa, mutta koen sen jotenkin liian vaivalloiseksi ja aina se jää ennemmin tai myöhemmin. Silloin "ainoallaonnistuneellalaihdutuskerralla" pidin pari kuukautta ruokapäiväkirjaa, mutta musta alkoi tuntumaan, että se rajoitti mun syömistä epäterveellisempään suuntaan, koska huomasin, että aloin valitsemaan ruokia sen mukaan, että niistä olisi helppo laskea kalorit.
    Olen miettinyt tuota go fat go- haastetta, mutta kun olen kasvissyöjä, niin en ainakaan kai suoraan voisi niitä ruokia syödä.
    Niin toivon minäkin, että nyt vihdoinkin alkaisi onnistumaan tämä painonpudotus. :)

    Anonyymi: Valokuvat on tosiaan aikamoinen herätys todellisuuteen, peilistä ei lainkaan näe itseään niin selvästi! Yleensä kyllä välttelen kameraa, mutta pari kauhukuvaa olen laittanut ihan jääkaapin oveen siinä toivossa, että ne saisivat harkitsemaan kahdesti.
    Minä laihdutin melkein 30 kiloa ja lihoin joka ikisen takaisin... Et voi uskoa miten paljon harmittaa, mutta ei auta kuin yrittää uudelleen. Se vain on niin turhauttavaa, että parissa viikossa pystyy lihomaan monta kiloa, mutta ne kilot eivät sitten lähdekään parissa viikossa!
    Minäkään en pidä liikunnasta. Ainoa liikunta josta pidin oli uiminen, mutta se on nyt poissa laskuista, kun todennäköisesti nykyisessä painossani aiheuttaisin tulvan uimahalliin. Pidin ennen myös kävelemisestä ja toivon, että alkaisin pitämään siitä uudelleen, vaikka ei kävely paljoa kaloreita kulutakaan.
    Saa tänne kirjoittaa pidempiäkin tarinoita, aina on mukava kuulla kohtalotovereiden ja muidenkin ajatuksia. :) Tervetuloa vain lukemaan ja kommentoimaan uudelleenkin, jos kiinnostaa. :)

    VastaaPoista
  9. Omalta osaltani syytän ainakin osittain nykyisestä ulkomuodostani vanhempiani ja nimenomaan heiltä saatuja geenejä. Kärjistetysti sanottuna, minun ei tarvitse kun vilkaista sipsipussia ja lihon jo siitä. Sitten taas rimpula-avomieheni (175 cm ja 62kg, siitä nimitys rimpula) voi syödä mitä vain, kuinka paljon vain lihomatta yhtään. Vaikka hänellä liikunta rajoittuisi vain autolle kävelyyn, hänellä ei paino nouse. Kuinka epäreilua tuollainen onkaan!
    Muuten, kun tapasimme rimpulan kanssa, minä painoin 75kg ja hän 70kg (olemme suunnilleen saman pituisia, minä ehkä sentin lyhyempi). Nyt tilanne on se, että minä painan 81kg ja Rimpula 62kg. Ja en siis syö rimpulan ruokia, vaikka tuo nyt väkisin siltä vaikuttaakin.

    Minä en suuremmin pidä edes uimisesta. Syksyllä kävin kyllä äitini kanssa vesijuoksemassa kerran viikossa, mutta nyt talvella sekin on jäänyt, koska talvikuiva ihoni ei kestä kloorivettä :/
    Salikortti löytyy kyllä lompakosta. Ehkä pitäisi taas aktivoitua sen suhteen.
    Ja tuota tulva-juttua en usko sitten yhtään :) Onko toisin sanoen kyse siitä, että et kehtaa mennä uimahalliin? Monella nimittäin tuntuu se olevan kynnyksenä. Itse olen jo asennoitunut niin, että koska en itse tuijota muita ihmisiä uimahallissa, oletan että muutkaan eivät niin tee. Mutta tuijottakoot, jos siltä tuntuu. Olen lakannut välittämästä.

    Mutta liikunnan harrastaminen on aina hyvä, kuluttaa se sitten enemmän tai vähemmän. Joten kävele ihmeessä, jos se on sinulle mieluista. Liikunnan pitäisi olla kivaa (vaikken itse kyllä ymmärrä, mitä kivaa siinä on, mutta noin kaikkialla aina sanotaan).

    Kerroit pudottaneesi jo 30kg ja lihoneesi se kaikki takaisin. Eli sinäkin tiedät, miten painonpudotus onnistuu (kuten minäkin, koska olen kerran jo 20kg pudottanut). Miksi se painon pudottaminen uudestaan on sitten niin vaikeaa? Oletko keksinyt tähän selitystä? Jos olet, niin kerro toki minullekin :D

    VastaaPoista
  10. Mullakin varmaan on jonkinlainen geneettinen alttius lihavuuteen sikäli, että mun suvussa melkein kaikki on ainakin vähän ylipainoisia. Mutta toisaalta mun suvussa on myös paljon alkoholisteja, eikä minulla silti ole ongelmia alkoholin kanssa, joten ei se ole niin yksinkertaista. Kyllä minä enemmän syytän opittuja tapoja, mulla on kuitenkin todella vinksahtanut suhde ruokaan. Mutta tunnen minäkin ihmisiä, jotka ainakin näennäisesti saavat syödä mitä vain ja silti ovat laihoja. Minulla taas jokainen gramma syötyä ruokaa näkyy heti takapuolessa ja reisissä.
    Minunkaan iho ei kestä klooria, siksi joskus vuosia sitten lopetinkin uimisen ja ongelmat painon kanssa alkoivat. Ja tosiaan en kehtaisi näyttäytyä kenellekään uimapuvussa, enhän kehtaa edes kesäisin pukeutua shortseihin tai lyhythihaisiin paitoihin! Mulle siis uiminen on valitettavasti unohdettava loppuiäksi. :(
    Eipä ole minustakaan liikunta kivaa... Enkä edes tiedä mitä ihmiset tarkoittaa liikunnasta saaduilla endorfiineilla! Minä en ole koskaan saanut liikunnasta kuin pahoinvointia!
    Tuosta aiemmasta laihdutuksesta... Olen yrittänyt laihduttaa koko aikuisikäni, mutta silloin tuon yhden ja ainoan onnistuneen kerran alussa mulle vain jostain tuli sellainen tunne, että nyt onnistun! Enkä epäillyt sitä silloin hetkeäkään, olin ihan varma, että nyt tämä onnistuu. Laihdutin yli vuoden ja en sinä aikana syönyt mitään ns. hyvää(paitsi jouluna). Mutta se oli ihan hirveän vaikeaa, ei siis pidättäytyminen herkuista, vaan se, että vaikka söin aina vain vähemmän, laihduin maksimissaan kaksi kiloa kuussa ja ajatukset pyöri koko ajan laihdutuksessa. Sitten kerran, ollessani kaupassa, ostin ihan pienen karkkiaskin, sokerittomia karkkeja vieläpä, ja söin sen. Seuraavana päivänä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin herkkuja ja jossain vaiheessa annoin periksi. Ja sen jälkeen oli kuin ei sitä vuotta olisi ollutkaan, olin taas ihan täysin addiktoitunut kaikkiin herkkuihin, enkä vain pystynyt estämään itseäni, enkä ole pystynyt sen jälkeen. En todellakaan tiedä miksi. Ja tavallaan se koko kokemus myös lannisti motivaatiota laihdutukselta, koska se oli niin vaikeaa ja laihduin kuitenkin niin hitaasti. Olen yrittänyt päästä siihen samaan mielentilaan, mutta en vain pääse. Mutta edelleen jaksan toivoa, että vielä joskus onnistuisin!

    VastaaPoista
  11. terve taas! luen blogiasi alusta uusimpiin merkintöihin, siksi kommetoin näihin vanhoihin merkintöihin.
    Minulla oli sama juttu nuorena, halusin hirveästi laihtua, en muuta toivonutkaan. En usko jumalaan, mutta joinain iltoina jopa ruokoilin että laihtuisin. :D Silti se ei koskaan onnistunut.
    Luulen, että tarvittiin joku erityinen tapahtuma tyrkkäämään minut todella liikkeelle. Minulle se oli lukioon meneminen. Piti tutustua uusiin ihmisiin, piti olla paljon esillä, piti laulaa ja soittaa luokan edessä... Läskin painajainen!
    Nämä tällaiset tilanteet kai minut sitten saivat tositoimiin, laitoin itseni tahallaan nolaaviin tilanteisiin, esimerkiksi menin uimaan liikuntatunnilla enkä lintsannut jollain tavallisella tekosyyllä. Kun tarpeeksi häpesin itseäni ja näin muiden reaktiot, se oli kai se viimeinen tönäisy.
    Pointti on se, että jos olet yksin kotona 247, et näe ketään, et tee mitään; mistä sitä motivaatiota tulisi? Minulle ainakin motivaatio tuli siitä ympäristön paineesta. Olen pikkukylästä, jossa kaikki jo tiesivät että olen lihava, mutta uusille tuttavuuksille halusin näyttää, että olen muutakin!

    VastaaPoista