maanantai 21. helmikuuta 2011

Mikä tauti!

Ilmeisesti joku on ottanut raastinraudan, päällystänyt sen syövyttävällä hapolla ja tunkenut sen kurkkuuni, jossa se jokaisella hengenvedolla liikahtaa ja repii kipeää kurkkuani entistä kipeämmäksi. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin kipeä! Olen todella harvoin sairaana ja silloinkin, kun olen, jaksan silti elää ihan suurinpiirtein normaalisti, mutta ei tällä kertaa... Viikonloppuna hädin tuskin jaksoin nousta käymään vessassa, nyt yritän väkisin olla hiukan poissa sängystä, koska en jaksaisi enää maata. Kurkkuni on ihan hirvittävän kipeä, pää särkee, yskittää, lihakset särkee ja olen kuumeen takia ihan sekaisin. Viime yönä heräsin kurkkukipuun ja piti nousta ylös juomaan kuumaa mehua, mutta en voinut, koska olin vakuuttunut, että pääni on jakautunut kahtia! Paitsi nenäni, joka oli edelleen kiinni molemmissa päissä! Kävin siinä sitten varmaan puoli tuntia neuvotteluja itseni kanssa, että miten saan jaettua nenänikin kahtia, että voin nousta juomaan ennen kuin tajusin, että tässä on nyt jotain outoa... Olen myös juonut tauotta joko kuumaa mehua tai hunajaa tai imeskellyt kurkkupastillia ja ihan kirjaimellisesti tunnen kudoksiini varastoituneen nesteen. Housut eivät varmaan mahtuisi kiinni, jos jaksaisin yrittää. Laihduttamisen suhteen jostain on tässä makaillessani noussut ihan kauhea taistelutahto, haluan vielä joskus olla normaali! Toivottavasti se ei vain taas huku sipsipussien ja karkkien houkutuksessa, vaan kestäisi myös silloin, kun apunani ei ole se tosiasia, etten edes pystyisi syömään, vaikka haluaisinkin... Mutta nyt on pakko palata sänkyyn... 

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Elämä, jonka piti olla minun

Tapasin tänään ihmisen, joka elää unelmaelämääni. Hänellä on minun unelmamenneisyyteni, hän tekee unelmatyötäni, hän on tehnyt ne asiat, joista minä haaveilin. Hänellä on jopa nuoruuden unelmaperheeni; kaksi tytärtä, joista toinen on adoptoitu. Ja selkeämmin kuin koskaan tajusin, etten minä voi koskaan olla se ihminen tai saada niitä asioita. Minulla oli joskus nuorempana seinällä postikortti, jossa luki: ’Pahinta, minkä kohtalo voi ihmiselle antaa on suuret unelmat ja vähäiset kyvyt.’. Enpä silloin tiennyt, miten hyvin se kuvasi minua ja elämääni. Minä en koskaan ymmärtänyt, mitä minun kuuluu olla, enkä ymmärtänyt, ettei sitä miksi syntyy voi muuttaa tai paeta. Minä olen syntynyt – paremman sanan puutteessa – luuseriksi. Minun kuuluisi olla elämäntapatyötön ilman koulutusta, tehdä joskus työllistymisrahalla pieni pätkä Siwan kassalla ja rauhassa odotella vanhenemista ilman sen kummempia unelmia. Mutta jälleen kerran osoitin tietämättömyyteni tämän maapallon sosiaalisista normeista ja luulin, että jos vain eläisin kuten ne ihmiset, joiden kaltainen haluan olla, pääsisin heidän maailmaansa. Ajattelin, että ehkä kukaan ei huomaisi, että ehkä olisin kuin se Nasasta vai mistä se nyt olikaan löydetty työntekijä, joka oikeasti olikin täysin kouluttamaton ja epäpätevä työhönsä, eikä kukaan huomannut. Mutta en voinut aidosti elää niin, koska en ole heidän kaltaisensa, pystyin vain jäljittelemään parhaani mukaan. 

Nuorempana halusin olla lääkäri enemmän kuin mitään muuta. Haaveilin siitä vuosia, mutta en päässyt lääkikseen, joten siitä unelmasta oli luovuttava. Vasta vuosien kuluttua ymmärsin, etten koskaan halunnut olla vain lääkäri, halusin olla aivan kokonaan toinen ihminen, joka on ammatiltaan lääkäri. Ja se on kaikki, mitä olen koskaan oikeasti halunnut; olla joku muu, olla erilainen luonteeltani ja persoonaltani. Haluaisin olla sosiaalisesti lahjakas ja nokkela ja älykäs ja hauska ja mukava. Ja jos olisin se ihminen ja olisin kouluttautunut, kuten olen oikeasti kouluttautunut, saisin mitä vain. Mutta minä en ole se ihminen. Minä en edes osaa puhua ihmisten kanssa, saati sitten olla sosiaalisesti lahjakas! Olen enemmänkin sarkastinen kuin hauska, nokkeluudet keksin vasta, kun on liian myöhäistä tai silloin harvoin kun keksin ne ajallaan, en uskaltaudu niitä sanomaan ja ottaen huomioon, ettei minulla ole yhtään kaveria, ei minua voi parhaalla tahdollakaan sanoa mukavaksi. Pidän itseäni älykkäänä, mutta ehkä se on vain viimeinen oljenkorsi jonkinlaiseen itsekunnioitukseen, johon epätoivoisesti, mutta valheellisesti takerrun.

Olin hyvä koulussa, joten en nähnyt mitään ongelmaa haluamassani akateemisessa koulutuksessa. En tajunnut, ettei ole kyse koulutuksesta tai siitä, saako hyviä arvosanoja yliopistossa. Minulla ei ole oikeanlaista persoonaa, minulla ei ole riittävästi itsevarmuutta, minulla ei ole oikeaa taustaa, enkä vain yksinkertaisesti kuulu siihen maailmaan. En ole heidän kaltaisensa enkä ole oikeanlainen ihminen saavuttaakseni unelmani. Mikä minä olen oikean koulutuksen, mutta väärän persoonan kanssa? Jumissa noiden kahden maailman välissä! Olen nähnyt siihen maailmaan, johon haluaisin kuulua, joten se, mihin aidosti kuulun tuntuu hirvittävältä kohtalolta. Mutta se toinen maailma on täysin ulottumattomissani ja olisi helpompaa, jos en tietäisi siitä mitään. Joten entä minä, sellaisena kuin aidosti ja oikeasti olen? Mitä minä haluan omana itsenäni? En halua mitään. En kerta kaikkiaan yhtään mitään. Minä en halua olla minä ja koska en voi olla se ihminen, joka haluaisin olla, en halua mitään muutakaan. Jos olisin vain tyytynyt siihen, mikä minun kuului olla, voisin kai olla ihan tyytyväinenkin, mutta nyt kohtaloni on istua nenä kiinni paksussa lasissa tuijottamassa siihen maailmaan, johon en koskaan pääse, vähäisin kyvyin ja suurin unelmin.

Tuo ’minun elämääni’ elävä ihminen suunnitteli tulevaisuuttaan niin positiivisin mielin, hän on raskaana taas, hän aikoo vaihtaa työpaikkaa muutaman vuoden kuluttua, hän aikoo viettää enemmän aikaa kotona upeassa talossaan. Hän ei näe yhtään pilveä taivaalla. Ja minä taas en näe tulevaisuudessa edes pienen pientä valon pilkahdusta, aurinko ei koskaan tule näkyviin. Tunnen niin hirvittävää paniikkia jo pelkästä ajatuksesta, mitä elämästäni tulee, miten loputtomiin yritän jotenkin löytää taas edes jonkun pätkän muuta työtä kuin Siwan kassalla ja miten jossain vaiheessa väsyn ja luovutan ja menen suosiolla täyttämään hyllyjä tai kärräämään kaljakoreja varastosta. Koska sinne minä kuulun. Minun tapaustani pahentaa se, että ne asiat, jotka ovat noiden Siwan kassalaisten elämän suola; ystävät, perhe, muut ihmiset yleensä, ovat minun ulottumattomissani. Joten mitä järkeä tässä on, mitä varten minä elän? Olen odottanut ja odottanut ja odottanut, että jokin muuttuisi, että minä muuttuisin, mutta niin ei tule käymään. Joten mitä nyt? Mitä minä nyt teen? Olen enemmän hukassa kuin koskaan aiemmin, enkä todella tiedä mitä tehdä tai miten jatkaa.

Pöydällä odottaa pussillinen perunalastuja ja paketti suklaakeksejä ja aion myös syödä ne, kaikki. Miksipä ei? Sain tänään kutsun sairaalaan sisätautien poliklinikalle huhtikuun alkuun. Kävin yhtenä päivänä lääkärissä muista syistä ja lääkäri kysyi minulta, että jos pääsen siihen leikkaukseen, miten sen jälkeen selviän niistä tunteista, joiden takia syön? Niinpä. En tiedä sitäkään. Tiedän vain, että olen saanut aikaan ihan hirvittävän sotkun elämästäni, enkä tiedä miten siitä selvitään. Ja haluaisin vain kirkua ahdistuksesta, mutta sen sijaan syön. Koska niin minä aina teen. Eikä mikään koskaan muutu.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Edelleen läski

Nähdessäni viikonloppuna sukulaisia, pieni sukulaistyttö kysyi minulta myötätuntoisesti, että onko kamalaa olla ruma nainen. Hänen äitinsä yritti kauhuissaan vaientaa hänet, mutta ei hänen kysymyksensä minua loukannut, onhan minulla peili ja tiedän, miltä näytän. Jäin kuitenkin miettimään, että onko kamalaa olla ruma nainen. Haluaisin olla laiha, mutta en siksi, että olisin paremman näköinen, vaan siksi, että olisin huomaamattomampi. Mutta haluaisinko olla kaunis? Tietenkään en tiedä millaista se olisi, mutta luulen, että en haluaisi. Haluaisin olla tavallisen näköinen tai jopa nätti, mutta en haluaisi olla kaunis. Kauneus määrittelee ihmistä liikaa ja kauniit ihmiset saavat paljon huomiota, mistä minä en pitäisi. Eikä minusta rumuus niin kamalaa ole. Ainakin ihmiset tietää, etten ole saanut mitään reittä pitkin, enkä ilmaiseksi. Eikä kukaan ole kateellinen, eikä miehet juokse perässäni vain sen yhden asian perässä. Ja koska en ole rikaskaan, ei ole riskiä, että kukaan käyttäisi minua hyväkseen. Varsinkin miehet tuntuvat ajattelevan, että naisesta on ihan hirveää olla ruma, koska rumasta naisesta eivät miehet ole kiinnostuneita. Tietysti joskus, kun olen ollut ihastunut, olen surrut rumuuttani, mutta yleisesti ottaen en pidä miesten kiinnostuksen puutetta millään tavoin negatiivisena asiana. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, etten pidä huomiosta, mutta en voi kuvitella, että kukaan nainen mitenkään kovasti nauttisi ihan satunnaisten miesten huomiosta, varsinkaan, kun suomalaisten miesten käytöstavat ovat mitä ovat. Rumuus myös saa minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi. Ei ole riskiä, että minut raiskattaisiin eikä kukaan sekopää ihastu minuun ja aiheuta hankaluuksia. Vertasin joskus myös kokemuksia yksin matkustamisesta nätin blondin kanssa ja niissä oli todella suuria eroja. Hän oli kokenut olonsa todella turvattomaksi ja joutunut hankaluuksiinkin, minä olen ollut yksin yöllä Keski-Euroopan isoilla rautatieasemilla ja metroasemilla ja liikkunut kaduillakin ja paitsi saanut olla ihan rauhassa, myös tuntenut oloni täysin turvalliseksi. Joten ei, ei minusta niin kamalaa ole olla ruma nainen. 

Olen myös miettinyt, että kun jokaisella naisella on kompleksi jostain ulkonäön piirteestä, niin mikähän se minulla olisi, jos se ei enää olisi läskit. Silloin aiemmin huomioni oli niin kiinnittynyt isoon persukseeni, etten silloinkaan ehtinyt eritellä lukuisia muita vikojani. Löysin netistä ohjelman, joka määrittelee, miten kaunis ihminen on ladattavan valokuvan perusteella. Se siis tarkastelee kasvojen mittasuhteita ja symmetriaa. Sain tulokseksi 7,4, eikä tuloksissa ollut mitään yllättävää, paitsi se, että ohjelman mukaan korvani ovat aivan liian pitkät! Täytyy myöntää, etten ole koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota korvieni pituuteen. Ehkä tässä on asia, josta voisin yrittää kehittää jonkinlaisen vaihtoehtoisen kompleksin ja murehtia vähemmän lihavuuttani. :D

On myös mielenkiintoista, miten eri tavoilla ihmiset suhtautuvat lihavuuteen. Toiset eivät ole huomaavinaan, toiset taas tuntevat tarvetta sanoa jotain. Miehet tietysti haluavat mahdollisimman ilkein sanoin kertoa, että he eivät tykkää läskeistä naisista, mutta naisilta kuulee kaikenlaista kommenttia. Taannoin kotona käydessäni äitini ystävä kävi tuomassa jotain äidilleni ja hänellä oli mukanaan suunnilleen ikäiseni tyttärensä, jota en ollut aiemmin tavannut. Jostain syystä nainen koki tarpeelliseksi kertoa minulle, että hänen tyttärensä oli joskus ollut ylipainoinen hänkin. Tytär näytti todella nololta, mutta en minä pahastunut, joskaan en oikein tiedä, mitä siihen olisi pitänyt sanoa tai miten reagoida. Kerran eräs toinen äitini ystävä sanoi minulle, että onneksi olet fiksu, niin ei sinun tarvitsekaan olla kaunis. Siihenkään en oikein osannut sanoa mitään. Ei heistä kumpikaan sanonut noita asioita mitenkään ilkeästi, eivätkä varmasti tarkoittaneet pahaa, mutta tavallaanhan niihin sisältyi oletus, että minusta on ihan kauheaa olla lihava. Niin kuin kyllä onkin, mutta eivät he sitä tiedä. :) 

Joskus taas en tiedä, onko kommentit tarkoitettu vinoiluksi vai olenko vain liian herkkänahkainen. Joskus menneisyydessä opiskelin espanjaa ja opettaja kysyi useaan otteeseen luokalta, kun puhuttiin esimerkiksi siitä, mitä on sopivaa sanoa ja mitä ei, että miksi te kutsutte oikein lihavaa ihmistä tai miten te puhutte hänelle. Opiskelijoiden joukossa oli myös miehiä ja he tietenkin vitsailivat aiheesta ja nauroivat ja minä yritin tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi. Pelkäsin kuollakseni, että opettaja kysyisi jotain minulta, koska en vapaaehtoisesti osallistunut keskusteluun. Sen vuoden aikana, kun espanjaa luin, hän kysyi samaa asiaa ainakin kymmenen kertaa. Olin ainoa lihava ihminen koko porukassa ja väkisinkin mietin, että eikö hän huomannut, miten epämukavalta nuo keskustelut minusta tuntuivat vai oliko se tahallista.

Joskus minulla oli myös työkaveri, joka ihan jokaisella kahvitauolla ystävällisesti jakoi laihdutusvinkkejä. Hän ei puhunut suoraan minulle, mutta kun hän itse painoi korkeintaan 45 kiloa ja minä taas olin ainoa lihava, oletan, että ainakin pieni vihje niihin sisältyi. Hän jopa soitteli tauoilla ystävilleen ja kysyi heiltä laihdutusvinkkejä ja söi pelkkää ananasta, koska vaikka hän ei ollut ylipainoinen, oli hänen rasvaprosenttinsa kuulemma liian korkea. Ehkä hänkään ei ajatellut minua noin tehdessään, mutta… Törmäsin häneen muutama vuosi tuon jälkeen ja hän oli lihonut ainakin 30 kiloa. Jouduin puremaan kieltäni, etten kysynyt, olisiko hänellä uusia laihdutusvinkkejä… Näiden ihmisten kanssa joudun miettimään, että onko tosiaan mahdollista, ettei joku kiinnitä huomiota ylipainooni vai onko heidän kommenttinsa tahallisia.

Nuoruudenaikainen kaverini, joka oli ylipainoinen, kertoi joskus, että hän oli ollut kaveriporukassa syömässä Hesellä ja yhdellä hänen kaverillaan oli noin 5-vuotias pikkusiskonsa mukanaan. Kaveri oli aloittanut heti ovesta sisään astuttaessa kertomalla 5-vuotiaalle, että X ei sitten voi syödä hampurilaisia tai ranskalaisia, koska X on lihava. Kaverini kuitenkin tilasi ihan normaalin annoksen, kuten muutkin, joten kaveri totesi lapselle, että X ei sitten saa syödä jälkiruokaa ja X:n on huomenna liikuttava erityisen paljon, koska X syö nyt noin paljon, vaikka on lihava. Kommentit olivat jatkuneet koko ruokailun ajan, suureen ääneen lapselle kerrottuna ja kaverini kertoi halunneensa vain lähteä kotiin itkemään. Vaikka jokainen tietää, ettei näitä kiloja juoksemalla ole hankittu, on syömisestä kommentointi äärimmäisen noloa. Ja mikä muu tuollaisten kommenttien taustalla voi olla, kuin halu loukata tai paheksunta läskin ruokailutapoja kohtaan?!  

Tunnen myös naisen, joka jokainen kerta tavatessamme sanoo, että ’katso kuinka paljon minä olen laihtunut!’. En ole koskaan huomannut hänessä mitään eroa, mutta kai hän sitten on, kun niin sanoo. Tai sitten hän uskoo, että jos uskon hänen laihtuneen, hän näyttää laihemmalta. Voi olla tottakin; ehkä jos hän joskus unohtaisi sanoa sen, niin heti huomaisin, että onpas hän lihava! :) 

Sama juttu on sen suhteen, miten ihmiset puhuvat omasta ylipainostaan. Minusta olisi kauheaa joutua edes mainitsemaan sitä, jotkut taas kokevat tarpeelliseksi selitellä sitä isoilla luilla ja aineenvaihduntahäiriöillä. Toiseet taas puhuvat asiasta reippaasta ihan sellaisenaan. Ehkä se liittyy siihen, miten hyvin on ylipainonsa hyväksynyt ja miten siihen itse suhtautuu. Tai miten keskustelukumppani siihen suhtautuu. 

Ja otsikon mukaisesti; minä olen edelleen läski. Viikonloppuna söin liikaa, mutta tänään ei onneksi tee edes mieli mitään. Mutta onhan tässä vielä aikaa Siwan sulkemiseen... :) 

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Ekologisempaa elämää

Lukiko joku muu iltalehdestä siitä miehestä, joka on luopunut kaikista hygieniatuotteista? Siitä on ollut varmaan muissakin lehdissä ja ainakin keskustelupalstoilla on ollut hänestä juttua ja muutkin ihmiset ovat kertoneet elävänsä ilman kosmetiikkaa. Jostain syystä ajatus elämästä ilman pesuaineita on kumman kiehtova. Pidän eläimistä ja luonnosta todella paljon ja teen parhaani elääkseni mahdollisimman vihreästi; en syö lihaa, kierrätän tunnollisesti kaiken mahdollisen, vien biojätteen kompostiin, pyrin säästämään energiaa, suosin kotimaisia tuotteita ja luomua ja ekologisesti tuotettuja tavaroita ja elintarvikkeita enkä osta turhaa tavaraa, mutta sen kaiken hyvän, minkä saan aikaan muilla valinnoilla, tuhoan kun puhutaan puhtaudesta ja siisteydestä. Näistä asioista ohjeita antavat tahot itkisivät epätoivosta, jos kuulisivat kuinka usein pesen pyykkiä tai kuinka paljon aikaa vietän suihkussa. Vaikka tiedän, että energiaa olisi syytä säästää, haluni elää puhtaassa ympäristössä ja pitää itseni puhtaana, ylittää sen moninkertaisesti. Enkä vieläkään ole valmis luopumaan puhtaista vaatteistani ja pitkistä suihkuista. En tunne oloani hyväksi ellei asuntoni ole siisti ja ellen minä ole puhdas. Kuitenkin ajatus pesuaineista luopumisesta on alkanut tuntumaan minusta epätodellisen kiehtovalta. Monet sanovat, että kun siihen tottuu, ei ole sen likaisempi kuin pesuaineita käyttäessäänkään, eikä haise mitenkään pahalta. Päinvastoin, monet sanovat jopa tuntevansa olonsa puhtaammaksi. Näin joskus dokumentin, jossa nainen ja mies luopuivat muistaakseni kuudeksi viikoksi peseytymisestä, siis myös vedestä ja kaikesta kosmetiikasta. Dokumentin nainen sanoi muuttuneensa jotenkin itsepuhdistuvaksi ja hän sanoi ihonsa olevan paremmassa kunnossa kuin koskaan. Minulla on kuiva iho ja olen miettinyt, että kuinkahan paljon paremmin se voisi, jos en joka päivä poistaisi sitä suojaavaa luonnollista rasvakerrosta ja korvaisi sitä keinotekoisella rasvalla. Jossain vaiheessa keitin pesupähkinöistä liuosta, jolla peseydyin, mutta sitä joutui käyttämään todella runsaasti, joten se ei ole taloudelliselta kannalta kovin hyvä ajatus, enkä tuntenut itseäni erityisen puhtaaksi. Periaatteessa silti eihän iholla ole muuta kuin kuolleita ihosoluja, joitain bakteereja, kosteutta ja ympäristöstä tarttuvaa likaa. Luulisi tuon kaiken lähtevän pelkällä vedelläkin. Mutta silti luulen, etten ole valmis luopumaan kosmetiikasta, ajatuksen kiinnostavuudesta huolimatta... 

Syömisen puolesta on nyt sujunut paremmin, en ole syönyt mitään, mitä ei olisi pitänyt. Mutta joulukilot taitaa olla edelleen pudottamatta... No, jospa se tästä. Mutta nyt pitää lopettaa ja mennä pitkään lämpimään suihkuun! :) 

tiistai 8. helmikuuta 2011

Taustaa ja unelmia

Ei nyt oikein taas suju tämä laihdutus. Eikä kaupattomuuskaan. Ne Naturdietin pirtelöt, joita olen halunnut kokeilla, mutta en ole, koska ne ovat niin paljon kalliimpia, olivat tarjouksessa, joten piti vain hakea niitä, mutta ostin sitten muutakin. Ja ehdin käydä jo toisenkin kerran kaupassa… No, yritän loppukuun vältellä kauppoja…
Ne Naturdietit oli muuten ihan hyviä, ei läheskään yhtä pahoja kuin pelkäsin. Ja ne tuoksuivat ihanilta! Maku ei kyllä vastannut tuoksua, mutta on hyvä tuoksukin jo jotain!

Minulta kysyttiin edellisen postauksen kommentissa hieman lisää taustatietoa elämästäni. Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta näitä asioita ihan vain siksi, etten halua tulla tunnistetuksi, mikäli joku tuttu sattuu tänne eksymään. Minulla ei ole tapana puhua kenenkään kanssa näistä painoasioista tai mistään henkilökohtaisesta ylipäätään ja täällä olen kertonut asioita, joita en halua yhdistettävän oikeaan itseeni. Mutta jotain ylimalkaista voin kertoa… Minulla on akateeminen tutkinto ja työkseni olen tehnyt mitä on eteen sattunut, pätkiä vähän siellä sun täällä. Haluaisin löytää jotain vähän vakituisempaa tai ehkä mahdollisesti alkaa tekemään väitöskirjaa. En päässyt opiskelemaan unelma-alaani, joten valitsin aika lailla satunnaisesti pääaineeni edes ajattelematta sen kummemmin työllisyystilannetta tai tulevaisuutta, se kaikki tuntui silloin niin kaukaiselta. Alani on ihan ok, mutta en ole sitä kautta päässyt tekemään työtä, jota oikeasti haluaisin tehdä. Ehkä vielä joskus kuitenkin. 

Minulta kysyttiin myös unelmistani ja mitä haluan elämässä… Haluaisinko naimisiin ja lapsia, jos mikä tahansa olisi mahdollista? Tämä kysymys ei ole mitenkään yksinkertainen minulle… No, naimisiin en missään tapauksessa, siinä ei ole mitään monimutkaista. Minua sellainen avioliitto-omakotitalo-asunto-ja autolaina-1,5 lasta-loma turistirysään kerran vuodessa – elämä ei ole koskaan houkuttanut, pikemminkin se kuulostaa vankilalta. Mutta lapsia haluaisin. Tai tarkemmin sanottuna en lapsia, vaan tytön, tai oikeastaan kaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niin paljon kuin haluaisinkin tyttären, se ei järjellä ajateltuna ole hyvä ajatus. Minun geenini eivät ole sellaiset, että niitä olisi syytä jatkaa, pelkään, että siirtäisin paino-ongelmani ja sosiaaliset ongelmani lapseen. Ja mahdollisesti muutkin ”luonnevikani”. Pelkään, etten osaisi kasvattaa lasta niin, että hän olisi sekä hyvä ihminen että onnellinen ihminen. En tiedä osaisinko olla hyvä äiti, enkä tiedä osaisinko kasvattaa lapsen oikein, eikä tämä ole sellainen asia, jossa voisi ottaa riskin vain siksi, että haluan. Ja sittenkin, jos vaikka jonkin ihmeen avustuksella onnistuisinkin edes kohtuullisesti, joku hullu saattaisi tappaa tai raiskata lapseni tai teljetä hänet jonnekin kellariin, tai tehdä jonkin muu niistä kauheista asioita, mitä ihmisille päivittäin tapahtuu.  
Ongelmana on tietysti myös se, miten saisin lapsen käytännössä. Adoptiomahdollisuudet sinkulle ovat melko heikot ja se kestäisi vuosia. Spermapankki taas on karmiva vaihtoehto. Ensinnäkin minusta olisi outoa sanoa lapselle, että niin juu sun ”isi” on luovuttaja numero #4462#... Sitä paitsi se spermahan saattaisi olla vaikka minkälaisen ihmisen luovuttamaa! Yksi vaihtoehto olisi tietysti pyytää ’pikku lahjoitusta’ joltain mieheltä, mutta en tunne ketään, kenet voisin edes kuvitella siihen rooliin ja aika harva mies siihen varmaan suostuisikaan. Joten minulla on lukemattomia järkeviä hyviä syitä olla hankkimatta lasta ja vain yksi huono syy hankkia; se että haluaisin. Enkä edes minä voi pettää itseäni niin paljoa, ettenkö tietäisi mikä on oikea valinta.  

Mitä tulee parisuhteeseen, niin se on minulle niin epärealistinen ja kaukainen asia, etten oikein osaa sanoa siitä mitään. Minun päässäni elää jonkinlainen lapsellinen mielikuva Hollywood tuotetusta miehestä, siis sellaisesta, joka on periaatteessa nainen miehen kropassa ajatuksineen ja naisen tunne-elämällä varustettuna ja sellainen minulle toki kelpaisi ilomielin. :) Joskaan minä en kelpaisi hänelle. Mutta oikea mies ja varsinkin suomalainen mies? Ei kuulosta kovin houkuttelevalta… Miehissä on piirteitä, joita inhoan, kuten esimerkiksi sovinismi ja itserakkaus ja seksikeskeisyys ja uskottomuus ja se, että miehet ottavat kenet tahansa mieluummin kuin ovat yksin. Miesten maailma on niin kauhean raadollinen ja kylmä ja epäaito, enkä haluaisi sellaista omaan elämääni. Tämä asia on minulle hankala hahmottaa, koska en edes voisi seurustella, mutta sanotaan nyt näin, että jos jossain on miehiä, jotka kykenevät aitoon kumppanuuteen ja ystävyyteen naisen kanssa, joiden elämä ei pyöri p****n ympärillä ja joiden tunne-elämä ei vastaa ameeban tunne-elämää ja jos minä olisin parempi ihminen, niin sitten olisin halunnut parisuhteen. Mutta ne ns. tavalliset miehet… Minusta siinä kohdassa on minun onneni, etteivät nekään ole minusta kiinnostuneita. Ei minulle ole koskaan ollut mikään suuri juttu, että jäin yksin, on hyvinkin mahdollista, että olisin päätynyt vanhaksipiiaksi joka tapauksessa. Minulla on sukulaisina useita tyytyväisiä vanhojapiikoja ja myös useita onnettomia vaimoja, joten minä en ole koskaan nähnyt yksinjäämistä minään traagisena vaihtoehtona. 

Ja muista unelmista… Yksi suurimmista haaveistani on muuttaa pois Suomesta, ainakin osaksi aikaa. Asuinkin joskus jonkin aikaa ulkomailla, mutta koska olen ainoa lapsi, se oli raskasta aikaa perheelleni, enkä voi vain lähteä ja jättää heitä, en ainakaan toistaiseksi. Jos minulla joskus on niin paljon rahaa, että voin käydä kotona säännöllisesti ulkomailtakin ja sellainen työpaikka, jossa on jonkin verran joustoa työajoissa, niin sitten se on mahdollista, mutta toistaiseksi joudun pysymään Suomessa. Paitsi lyhyeksi ajaksi aion lähteä jonnekin, heti kun/jos saan sopivan tilaisuuden. Suunnittelen aina lähteväni kesäksi, mutta kun en koskaan onnistu yhtään laihtumaan, jätän sen tekemättä. Silloin kun asuin muualla, olin suunnitellut, että ehtisin laihtumaan ennen muuttoa, mutta niin ei tietenkään käynyt. Jos en olisi jo tehnyt kaikkia käytännönjärjestelyjä, olisin varmaan peruuttanut koko jutun. Mutta onneksi kuitenkin lähdin, koska se oli parasta aikaa elämässäni. Kuitenkin joku pieni ääni pääni sisällä sanoi koko ajan, että miten paljon parempaa se olisikaan, jos olisin laiha… 

Ja yksi suurimmista unelmistani, tietenkin, on laihtua. Tiedän, ettei minusta koskaan tule hoikkaa, mutta haluaisin laihtua edes sen verran, etten olisi niin lihava, että se kiinnittää huomiota. Jos nyt ensin pääsisin edes alle sataan kiloon, sitä en ole kokenut vuosiin. Jo se olisi hyvä alku ja paljon parempi kuin nykyinen tilanne. Ja tietysti toivoisin, että voisin saada edes pari kaveria, mutta sitä tuskin tulee tapahtumaan. Realistisimpina unelmina voisi olla toinen koira, mukavampi työpaikka, mahdollisuus matkustella, oma asunto, jokin mukava harrastus, johon kehtaisin mennä ja haluaisin myös kovasti oppia soittamaan viulua. Tosin olen suunnilleen epämusikaalisin ihminen maailmassa, joten ehkä ei… :D Ellen sitten löydä äänieristettyä asuntoa harjoitteluani varten.

Koska 75:een kiloon on matkaa niin paljon, olen ajatellut, että pitäisi varmaan jakaa laihdutustani pienempiin tavoitteisiin. Ennen edellisjoulun syöpöttelykatastrofiani painoni pysyi noin 102-106 kilossa, joten ensimmäisenä tavoitteena voisi olla alle 105. Tosin käyn vaa’alla vasta maaliskuun alussa, joten katsotaan silloin monenko kilon pudotus siihen tarvitaan. Siihen asti yritän edelleen parhaani ja katsotaan mihin se riittää… :)

lauantai 5. helmikuuta 2011

Tylsyydestä ja itsetunnosta

Lauantai vasta aluillaan ja minulla on jo nyt niin käsittämättömän tylsää! Viikonlopuksi ei ole mitään tekemistä ja jo eilen yritin piristää itseäni käymällä apteekissa! Siis oikeasti; apteekissa! :D Ajatuksenani oli saada aikaa kulumaan kävelemällä apteekkiin ja takaisin, mutta ulkona oli niin liukasta, että olisin kaatunut ensimmäisen kerran jo heti astuttuani rappukäytävästä ulos, ellen olisi vielä pitänyt kiinni ovesta. Ja roskiksille päästyäni olin jo kontannut pari metriä ennen kuin pääsin taas pystyyn. Jalkojani laahaten sipsuttelin kuin geisha bussipysäkille asti ja siinä kohden luovutin, kun sopiva bussi osui juuri kohdalle. Ja juuri kun astuin bussiin, joku tyttö juoksi ohi! Ihan uskomatonta; minä etenin ehkä puoli metriä minuutissa välillä villisti käsilläni huitoen pysyäkseni pystyssä ja joku juoksi samalla tiellä! Jos jossain asiassa läskeistä on hyötyä, niin tässä; ainakin minulla on pehmustetta niitä lukuisia kertoja varten kun kaadun! Eikä tarvitse edes olla liukasta! Minä kompastelen kuoppiin ja omiin jalkoihini, liukastun lätäköihin ja puunjuuriin, jopa ihan sileällä asfaltilla saatan kaatua, koska nilkkojeni nivelsiteet on niin löysät, että nilkkani taittuvat kaksinkerroin. Muistan kouluaikoina eläneeni joka keväisen kuuden viikon maastojuoksukoululiikunnan kipulääkkeiden avustuksella ja nilkuttaen. Ja miksi se onkin niin noloa kaatua?! Joskus tuntuu, että vaikka kuinka pahasti olisi sattunut, niin ensimmäiseksi tarkastan, että näkikö kukaan. Minun tuurillani aina käy niin, että vaikka hetki sitten ketään ei ollut näköetäisyydellä, niin maatessani mahallani kuralammikossa kassini sisältö ympärilleni levinneenä joka suunnasta lähestyy kävelijöitä ja pyöräilijöitä ja koiranulkoiluttajia; kerran jopa turistibussi oli pysähtyneenä vierelleni (liikennevaloissa) ja bussin ikkunoista 50 minikokoista japanilaista tuijotti minua suu auki. 

Mutta siis, se tylsyys… Minulle yksi suurimmista syistä, miksi syön liikaa, on juuri se, että minulla on tylsää ja kaipaan jotain ajankulua. Vaikka syömällä vain pahennan asioita, koska mitä enemmän lihon, sitä varmemmin olen jumissa yksin kotona. Tällä hetkellä minun ei edes tee mieli ruokaa, mutta tiedän, että jos hakisin jotain hyvää, iltapäivä kuluisi mukavasti kirjaa lukien ja syöden. Yritän kuitenkin taistella vastaan, koska jos teen sen, niin myöhemmin kaduttaa.

Olen tarkoituksella välttänyt puhumasta itsetunnosta tässä blogissa, koska se usein tulkitaan säälin kerjäämiseksi tai kehujen kalasteluksi, mutta ehkä mun huono itsetuntoni näkyy rivien välistä niin hyvin, että yritykseni välttää aihetta on turha. Itsetunto on yksi niistä aiheista, joista ei vain voi luontevasti puhua ilman, että se tuntuisi muista epämiellyttävältä. Minusta kai ajatellaan, että minulla on huono itsetunto, mutta en oikeastaan itse ole samaa mieltä. Minä en ole koskaan erityisemmin pitänyt itsestäni, mutta en ole koskaan pitänyt sitä huonona itsetuntona, vaan realismina. Tuo termi ”huono itsetunto” tulee ehkä enemmänkin siitä, että minulle toisinaan huomautetaan siitä. Mikä tekee minut vain entistä varautuneemmaksi, koska yritän olla näyttämättä sitä. Joskus minusta tuntuu, että nykyään ei vain yksinkertaisesti ole sallittua olla pitämättä itsestään, kaikkien pitäisi ”rakastaa itseään”, vaikka minusta kyllä suurella osalla muistakin ihmisistä olisi syytä nähdä itsensä edes hiukan realistisemmin. En tiedä, onko minut kasvatettu jotenkin poikkeuksellisesti, mutta minusta itsensä kehuminen tai esimerkiksi se, että kertoo tarinoita siitä, miten joku toinen kehui, on täysin sopimatonta käytöstä! Jotkut ihmiset jaksavat loputtomiin kertoa omista hyvistä puolistaan ja mitä kaikkea hienoa heistä on muut sanoneet ja minussa nuo tarinat herättää hyvin nopeasti vastenmielisyyden kyseistä henkilöä kohtaan. Entinen työkaverini kertoi Los Angelesin lomansa jälkeen olevansa niin kaunis, että kun hän astui sisään yökerhoon, kaikki paikalla olleet mallit tulivat kateellisiksi hänen kauneudestaan ja poistuivat paikalta raahaten poikaystävänsäkin mukanaan. Minä en voi edes käsittää, että joku voi julkisesti sanoa jotain tuollaista, saati sitten uskoa siihen, enkä koskaan haluaisi itse olla tuollainen!

Minä en ole varma, miten paljon itsetuntoni on sidoksissa lihavuuteeni, vaikka se ehkä siltä kuulostaakin, koska en kuitenkaan pidä itseäni pinnallisena ihmisenä. Tuntuu, että enemmänkin reagoin muiden suhtautumiseen. Olen aina ollut hyvä tulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä, ehkä siksi, että olen niin syrjäänvetäytyvä ja aina varuillani ja useimmiten huomaan, jos joku tuntee vastenmielisyyttä lihavia ihmisiä kohtaan. Inhoan läskejäni huomattavasti vähemmän yksin ollessani, muiden seurassa kiinnitän niihin paljon enemmän huomiota. Ehkä enemmän olen häpeissäni siitäkin, etten pysty laihduttamaan, etten ole tarpeeksi vahva muuttaakseni itseäni.

Minusta tuntuu, että enemmänkin itsetuntoni on sidoksissa yksinäisyyteeni. Joskus nuorempana en ollut yksinäinen, vaikka minulla ei koskaan ollut paljoa kavereita, niin muutama kuitenkin. Silloinkin yllätyin aina, kun minut kutsuttiin mukaan jonnekin tai kun joku halusi tulla kylään tai kun joku vain tuli juttelemaankin. Olin tietysti ilahtunut siitä, mutta en ymmärtänyt miksi. Minun teki usein mieli kysyä heiltä, mutta olin jo silloin oppinut, ettei epävarmuuttaan tai huonoa itsetuntoa ole sopivaa näyttää. Silloin kuitenkin olin vain oma itseni sen enempää asiaa miettimättä. Mutta sitten kun lukio loppui ja kaikki muuttivat pois kotipaikkakunnalta, kaveruudet muuttuivat ensin harvoiksi tapaamisiksi, kun olimme samaan aikaan kotipaikkakunnalla, sitten vielä harvemmiksi puheluiksi ja lopulta aina vain lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi sähköpostiviesteiksi. Vanhat kaverini löysivät itselleen uuden kaveripiirin, mutta minä en onnistunut saamaan uusia kavereita. Joskus silloin nuorempana kai ihmisiin tutustui ihan automaattisesti, en minä koskaan mitenkään tarkoituksella yrittänyt saada kavereita, mutta sitten myöhemmin se ei enää onnistunutkaan, vaikka toisinaan yritinkin ihan aktiivisesti. En tiedä, miten paljon se liittyy lihomiseeni. Se oli suurin muutos vanhan minun ja uuden minun välillä, mutta lihomiseni myös muutti luonnettani, minusta tuli arka ja varovainen, sanalla sanoen tylsä. Toisaalta myös oletan, ettei kukaan halua tutustua minuun, koska olen niin lihava. Luulen, että olen vuosien varrella muuttunut melko omituiseksi. Minun on vaikea jutella luontevasti ihmisten kanssa, koska minun on vaikea keksiä sanottavaa, enkä enää tiedä, mistä ihmiset puhuu keskenään. Puhun aina neutraaleista ja pinnallisista asioista, en keksi mitään muuta puhuttavaa ja se vaikeuttaa kaverien löytämistä entisestään.

Minulle sanotaan toisinaan, että pitäisi kehittää itsetuntoa ja etsiä itsestäni hyviä puolia. Joskus lukiossa muistan yrittäneeni, mutta kun en tunnin pohtimisenkaan jälkeen keksinyt kuin kaksi, ajattelin, että parempi vai antaa olla! :D Tiedostan senkin, että en missään nimessä haluaisi olla yksi niistä ihmisistä, jotka luulevat itsestään liikoja! Toivoisin, ettei heikko itsetuntoni näkyisi ulospäin, koska en halua, että ihmisillä sen takia on epämukava olo seurassani, mutta en missään nimessä halua pitää itseäni parempana kuin olenkaan! En tiedä muuttuisinko sellaiseksi, jos onnistuisin kehittämään itsetuntoani, mutta koen sen mahdollisuuden paljon pahempana vaihtoehtona kuin heikon itsetunnon. Halusin ottaa tämän asian esille, koska haluan kirjoittaa tänne blogiin ihan täysin rehellisesti, mutta usein sensuroin monta kirjoitusta ihan siksi, etten halua kuulostaa siltä, kuin kerjäisin kohteliaisuuksia tai sääliä tai tehdä kenenkään oloa epämukavaksi. Nytkin mietin, että pitäisikö vain poistaa kokonaan tämä osio itsetunnosta, ehkä minulta tämän myötä katoaa kaikki lukijat, mutta jos tämä nyt on vähän kuin selitys kaikille vahingossa tekstiin jäävistä huonoon itsetuntoon viittaavista sanomisista, jotka yleensä yritän poistaa ennen kuin julkaisen tekstin. Ja tavallaan tämä kai liittyy laihdutukseen, koska monella ylipainoisella on ongelmia itsetunnon kanssa.

Mutta ensi kerralla toivottavasti vähän positiivisempaa tekstiä kun tämä itsetuntoasia on saatu alta pois. Ja toivottavasti minulla jossain vaiheessa olisi myös jotain positiivista sanomista laihdutukseen liittyen! :)