keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Elämä, jonka piti olla minun

Tapasin tänään ihmisen, joka elää unelmaelämääni. Hänellä on minun unelmamenneisyyteni, hän tekee unelmatyötäni, hän on tehnyt ne asiat, joista minä haaveilin. Hänellä on jopa nuoruuden unelmaperheeni; kaksi tytärtä, joista toinen on adoptoitu. Ja selkeämmin kuin koskaan tajusin, etten minä voi koskaan olla se ihminen tai saada niitä asioita. Minulla oli joskus nuorempana seinällä postikortti, jossa luki: ’Pahinta, minkä kohtalo voi ihmiselle antaa on suuret unelmat ja vähäiset kyvyt.’. Enpä silloin tiennyt, miten hyvin se kuvasi minua ja elämääni. Minä en koskaan ymmärtänyt, mitä minun kuuluu olla, enkä ymmärtänyt, ettei sitä miksi syntyy voi muuttaa tai paeta. Minä olen syntynyt – paremman sanan puutteessa – luuseriksi. Minun kuuluisi olla elämäntapatyötön ilman koulutusta, tehdä joskus työllistymisrahalla pieni pätkä Siwan kassalla ja rauhassa odotella vanhenemista ilman sen kummempia unelmia. Mutta jälleen kerran osoitin tietämättömyyteni tämän maapallon sosiaalisista normeista ja luulin, että jos vain eläisin kuten ne ihmiset, joiden kaltainen haluan olla, pääsisin heidän maailmaansa. Ajattelin, että ehkä kukaan ei huomaisi, että ehkä olisin kuin se Nasasta vai mistä se nyt olikaan löydetty työntekijä, joka oikeasti olikin täysin kouluttamaton ja epäpätevä työhönsä, eikä kukaan huomannut. Mutta en voinut aidosti elää niin, koska en ole heidän kaltaisensa, pystyin vain jäljittelemään parhaani mukaan. 

Nuorempana halusin olla lääkäri enemmän kuin mitään muuta. Haaveilin siitä vuosia, mutta en päässyt lääkikseen, joten siitä unelmasta oli luovuttava. Vasta vuosien kuluttua ymmärsin, etten koskaan halunnut olla vain lääkäri, halusin olla aivan kokonaan toinen ihminen, joka on ammatiltaan lääkäri. Ja se on kaikki, mitä olen koskaan oikeasti halunnut; olla joku muu, olla erilainen luonteeltani ja persoonaltani. Haluaisin olla sosiaalisesti lahjakas ja nokkela ja älykäs ja hauska ja mukava. Ja jos olisin se ihminen ja olisin kouluttautunut, kuten olen oikeasti kouluttautunut, saisin mitä vain. Mutta minä en ole se ihminen. Minä en edes osaa puhua ihmisten kanssa, saati sitten olla sosiaalisesti lahjakas! Olen enemmänkin sarkastinen kuin hauska, nokkeluudet keksin vasta, kun on liian myöhäistä tai silloin harvoin kun keksin ne ajallaan, en uskaltaudu niitä sanomaan ja ottaen huomioon, ettei minulla ole yhtään kaveria, ei minua voi parhaalla tahdollakaan sanoa mukavaksi. Pidän itseäni älykkäänä, mutta ehkä se on vain viimeinen oljenkorsi jonkinlaiseen itsekunnioitukseen, johon epätoivoisesti, mutta valheellisesti takerrun.

Olin hyvä koulussa, joten en nähnyt mitään ongelmaa haluamassani akateemisessa koulutuksessa. En tajunnut, ettei ole kyse koulutuksesta tai siitä, saako hyviä arvosanoja yliopistossa. Minulla ei ole oikeanlaista persoonaa, minulla ei ole riittävästi itsevarmuutta, minulla ei ole oikeaa taustaa, enkä vain yksinkertaisesti kuulu siihen maailmaan. En ole heidän kaltaisensa enkä ole oikeanlainen ihminen saavuttaakseni unelmani. Mikä minä olen oikean koulutuksen, mutta väärän persoonan kanssa? Jumissa noiden kahden maailman välissä! Olen nähnyt siihen maailmaan, johon haluaisin kuulua, joten se, mihin aidosti kuulun tuntuu hirvittävältä kohtalolta. Mutta se toinen maailma on täysin ulottumattomissani ja olisi helpompaa, jos en tietäisi siitä mitään. Joten entä minä, sellaisena kuin aidosti ja oikeasti olen? Mitä minä haluan omana itsenäni? En halua mitään. En kerta kaikkiaan yhtään mitään. Minä en halua olla minä ja koska en voi olla se ihminen, joka haluaisin olla, en halua mitään muutakaan. Jos olisin vain tyytynyt siihen, mikä minun kuului olla, voisin kai olla ihan tyytyväinenkin, mutta nyt kohtaloni on istua nenä kiinni paksussa lasissa tuijottamassa siihen maailmaan, johon en koskaan pääse, vähäisin kyvyin ja suurin unelmin.

Tuo ’minun elämääni’ elävä ihminen suunnitteli tulevaisuuttaan niin positiivisin mielin, hän on raskaana taas, hän aikoo vaihtaa työpaikkaa muutaman vuoden kuluttua, hän aikoo viettää enemmän aikaa kotona upeassa talossaan. Hän ei näe yhtään pilveä taivaalla. Ja minä taas en näe tulevaisuudessa edes pienen pientä valon pilkahdusta, aurinko ei koskaan tule näkyviin. Tunnen niin hirvittävää paniikkia jo pelkästä ajatuksesta, mitä elämästäni tulee, miten loputtomiin yritän jotenkin löytää taas edes jonkun pätkän muuta työtä kuin Siwan kassalla ja miten jossain vaiheessa väsyn ja luovutan ja menen suosiolla täyttämään hyllyjä tai kärräämään kaljakoreja varastosta. Koska sinne minä kuulun. Minun tapaustani pahentaa se, että ne asiat, jotka ovat noiden Siwan kassalaisten elämän suola; ystävät, perhe, muut ihmiset yleensä, ovat minun ulottumattomissani. Joten mitä järkeä tässä on, mitä varten minä elän? Olen odottanut ja odottanut ja odottanut, että jokin muuttuisi, että minä muuttuisin, mutta niin ei tule käymään. Joten mitä nyt? Mitä minä nyt teen? Olen enemmän hukassa kuin koskaan aiemmin, enkä todella tiedä mitä tehdä tai miten jatkaa.

Pöydällä odottaa pussillinen perunalastuja ja paketti suklaakeksejä ja aion myös syödä ne, kaikki. Miksipä ei? Sain tänään kutsun sairaalaan sisätautien poliklinikalle huhtikuun alkuun. Kävin yhtenä päivänä lääkärissä muista syistä ja lääkäri kysyi minulta, että jos pääsen siihen leikkaukseen, miten sen jälkeen selviän niistä tunteista, joiden takia syön? Niinpä. En tiedä sitäkään. Tiedän vain, että olen saanut aikaan ihan hirvittävän sotkun elämästäni, enkä tiedä miten siitä selvitään. Ja haluaisin vain kirkua ahdistuksesta, mutta sen sijaan syön. Koska niin minä aina teen. Eikä mikään koskaan muutu.

13 kommenttia:

  1. En tiedä, mitä voisin sanoa, että en kuulostaisi holhoavalta tai kliseiden toistelijalta. En voi kuitenkaan lähteä kommentoimattakaan, kun kirjoitat noin avoimesti sisimmästäsi.

    Et ole yksin. Ahdistus ja epävarmuus ovat tunteita, joilta ei voi välttyä elämässä. (Tiedän, että se ei paljon lohduta silloin, kun tunnetila on päällä.) Voimia sinulle.

    Et voi tietää, olisitko sen onnellisempi kuin nytkään, vaikka olisit saanut unelmaelämäsi, joten sen puuttumista on turha surra. Nyt tulee oikein kliseiden klisee, mutta olen omassa elämässä huomannut sen toimivaksi: jos et voi saada, mitä haluat, voit opetella haluamaan, mitä saat. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta loppujen lopuksi onnellisuus on aika pienistä asioista kiinni.

    Toivottavasti tilanteesi parantuu ja löydät taas valoisia asioita tulevaisuudesta!

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Hei! Löysin blogisi sattumalta. Kirjoitat hyvin.
    Oletko lukenut kirjan diettitytön huimat seikkailut. Kirjoittaja shauna Reid. Auttoi minua laihdutuksen aloittamisessa, en ole vielä tavoitteessani, mutta pienin askelin!
    Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
  4. Löysin tänne tänään haahuiltuani blogista toiseen.
    Tahdon toivottaa sinulle kaikkea hyvää. Painonpudotus on hankala ja kivikkoinen tie. Tulen toistekin tänne :)
    Mukavaa loppuviikoa sinulle.

    VastaaPoista
  5. Porkkanasisko: Kiitos kannustuksesta! :) Jotkut päivät vain on sellaisia, että kaikki tuntuu kaatuvan päälle, toisina päivinä taas osaa paremmin sopeutua. Kun joku muu saa ihan kaiken, josta haaveilin ja minä en saanut mitään, tuntuu joskus niin kohtuuttomalta ja vaikealta hyväksyä. Vaikka ei ole vaihtoehtoa. Mutta kyllä tämä taas tästä. :)

    Life w/a Vu: Varmaan aika moni joutuu painimaan samanlaisten ongelmien kanssa ja moni varmasti pahempienkin. Toivottavasti sinulla menee jo paremmin. :) Toivoisin, että olisi toivoa, mutta en taida aidosti uskoa siihen. Mutta ehkä vielä joskus...

    Anonyymi: En ole lukenut kirjaa, mutta hänen blogiaan olen lukenut. Hänen tarinansa tosiaan antaa toivoa. Onnea laihduttamiseen sinullekin! :)

    Wempula: Tervetuloa lukemaan! :) Laihdutus tosiaan on yhtä tuskaa, varsinkin, jos on niin kiintynyt ruokaan kuin minä! Mutta jospa vielä joskus... :) Hyvää viikonloppua sinullekin! :)

    VastaaPoista
  6. kirjotit hyvin ajatuksia herättävästi, oletkos ajatellut että elät koko ajan omaa elämääsi, kaikkine hyvine puolineen ja vikoineen, oman itse näköistä..ainut laatuista... siis aivan hyvää näin ja kaikkine vikoineen, elämässäsi on varmasti asioita joita joku muu kadehtii ja haluaisi, onkohan sittenkään kadehtimasi/ajattelemasi ihmisen elämä niin helppoa?kaikilla on omat taakkaansa.
    tsemppiä ja jaksamista juuri sinulle eihän tämä aina helppoa ole mutta eteenpäin kohti parempia aikoja : )

    VastaaPoista
  7. Moi! Sehän se ongelma onkin; minä olen elossa, mutta en elä. Joskus minusta tuntuu, etten oikeasti ole edes olemassa. Kukaan ei aivan varmasti kadehdi minulta mitään, koska minulla ei ole mitään. Kyllä monellakin ihmisellä on täydellinen elämä, ainakin hetkittäin. Monet varmasti sen ansaitsevatkin. Mutta uskon, että opin jossain vaiheessa hyväksyvän osani, vaikka se vielä onkin aika vaikeaa. :)

    VastaaPoista
  8. No mikset tee mitään sen eteen, että elämäsi olisi parempi? Ettei tarvitsisi tyytyä ja hyväksyä. Vaivan näkeminen on monin verroin vaikeampaa kuin asian hyväksyminen, eli ei sinua voi syyttää muuta kuin pelkuruudesta kohdata oikea elämä jos tuohon tyydyt.

    VastaaPoista
  9. Jos sen täydellisen elämän pystyisi noin vain halutessaan hankkimaan, olisi meidän kaikkien elämä täydellinen, vai mitä? Olen yrittänyt, mutta se ei johda mihinkään ja se ikuinen toivominen ja pettyminen on raskasta, varsinkin kun tiedän, etten koskaan saa mitä haluan. Siksi haluaisin oppia hyväksymään tilanteeni, enkä pidä sitä pelkuruutena, vaan järkevänä ratkaisuna.

    VastaaPoista
  10. Minusta on hienoa miten avoimesti kirjoitat tunteistasi ja kohtaamista asioistasi. Tämä on jo osa prosessia kun kirjoitat tänne blogiin tekstejä sinua mietityttävistä asioista. Edistystä ei ehkä itse aina huomaa, mutta jonkilaista oppimista muilta ja itsensä pohdintaa tulee tehtyä, joten uskon että olet kehittänyt itseäsi eteenpäin. Olet tutustunut eri vaihtoehtoihin ja tosissaan pohtinut itsevarmuutta sekä omaa kehoa psyykkisesti että fyysissesti. Konkreettisesti kirjannut blogiin tavoitteita ja unelmia. Ei asiat hetkessä eikä välttämättä koskaan sisäisty, mutta uskon että olet pystynyt saamaan itsellesi ainakin jonkinlaista rauhaa, koska minua ainakin helpottaa se että tässä maailmassa on muitakin joille elämä ei ole herkkua. Jokaisella meillä on oma tarina kerrottavana ja minusta jokaisen elämä on yhtä tärkeä kuin toisenkin. (okei tästähän voi pohtia mielettömiin kuka on minkäkin arvoinen...onneksi yhteiskunta tilastoineen on aika hyvin hinnoitellut meidät, mutta rahallinen arvo ei ole minusta tärkeä). Minusta on hienoa jos esimerkiksi juuri blogitekstit saa ihmiset ajattelemaan sekä ottamaan oppia omaan maailmaansa.

    Tuntuu että olen jo tuon tainnut jossain sanoa..hmm...toivottavasti en nyt ihan mennyt aiheen vierestä. :)

    VastaaPoista
  11. Minustakin tämä blogi on ainakin auttanut selventämään ajatuksiani ja ongelmiani. Välillä vain tuntuu, etten osaa kuin ruikuttaa, mutta toisina päivinä kaikki tuntuu kaatuvan päälle.

    (Minä muuten en usko, että ihmiset on yhtä arvokkaita, enkä minäkään nyt puhu rahallisesta arvosta, mutta tästä aiheesta voisin vaikka kirjoittaa kirjan, joten en nyt mene siihen)

    VastaaPoista
  12. Kirjoitat älyttömän hyvin, ja ajatuksesi ovat minullekin tuttuja! Pidän teksteistäsi todella paljon!

    Itsekin olen tunnesyöjä, ja olen koittanut miettiä syitä ja seurauksia syömiseeni aivan kuten sinäkin. Olen ajatellut, että se on paras tie laihtua pysyvästi.

    Mutta ehdottomasti jatka kirjoittamista, mielestäni sinun jopa kannattaa kehittää itseäsi kirjoittamisen suhteen. Tai siis ainakni minä pidän tyylistäsi todella, todella paljon!

    VastaaPoista
  13. Moi anonyymi! Huomasin vasta nyt kommenttisi, kun lueskelin näitä vanhoja tekstejä, oli jäänyt tämä huomaamatta kun olin kipeänä.

    Kiitos kovasti! Rakastan kirjoittamista ja olenkin ajatellut jonkinlaisen fiktiivisen blogin kirjoittamista, vähän kuin kirjan kappaleina.

    Tsemppiä sinullekin painonhallintaan! :)

    VastaaPoista