keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Kevätahdistusta...

Minulla on ihan hirveän ahdistunut olo, tuntuu, että voisin kiivetä seinille. Osin se liittyy valoon ja kevääseen, osin siihen, että edelleen nukun huonosti. Viime yönä kello oli jo yli kolme, kun vielä olin valveilla ja tänään minulla on tokkurainen ja kuuma olo. En käsitä miten kestin ne kaikki vuodet, kun saatoin nukkua pari tuntia yössä tai sitten taas 24 tuntia putkeen viikonloppuna. Enkä tosiaan tiedä miten kestän, jos joudun taas palaamaan siihen. Minusta oikeasti tuntuu, että pääni räjähtää, enkä tiedä mitä tehdä. Aivoni on ylikierroksilla ja olen levoton ja minulla on paha olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pää särkee, vaatteet tuntuu kiristävän, on liian kuuma, kaikki äänet kuuluvat kovina ja selkeinä ja inhoan tuota joka puolelta tulvivaa kirkasta valoa! Sitä ei pääse karkuun minnekään, öisinkään ei enää tule täysin pimeää. Viime viikolla minulla oli jo paljon parempi olo, nyt taas paljon pahempi. Olin unohtanut miten paljon vihaan kevättä! 

En ole käynyt kunnolla lenkillä pariin päivään, olen kyllä kävellyt, mutta en kovin määrätietoisesti. Olen niin kyllästynyt olemaan lihava. Olen odottanut niin kauan, että elämäni alkaisi, mutta edelleen voin vain odottaa. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa olla narkkari tai alkoholisti; voisin päästä hoitoon ja luopua lopullisesti käyttämästäni aineesta, ruoan kanssa se ei oikein käy. Enkä enää tiedä pystynkö uskomaan, että koskaan laihdun. Olen yrittänyt niin kauan ja tulokset on olleet mitä on. Ja vaikka pystyisinkin laihtumaan, minulla on ikuisena riesana venymisarvet ja roikkuva iho muistuttamassa lihavasta menneisyydestäni. On vain reilua, että virheistään joutuu maksamaan, mutta se vie valtavasti motivaatiota laihduttamiselta. Jos lopputuloksena olisi unelmavartalo, olisi sen tavoitteleminen ihan eri asia, mutta kun tiedän, miten kauhealta edelleen näyttäisin normaalipainoisena…

Myös äitini on yrittänyt laihduttaa aina siitä asti kun minun odottamiseni lihotti hänet ja turhaa on ollut sekin taistelu. Suvussani on muutenkin paljon ylipainoisia naisia. Tietysti minun on pitänyt periä sekin huono piirre suvustani… Joskus minua ihan naurattaa se, miten olenkin onnistunut perimään kaikki negatiiviset piirteet molemmilta vanhemmiltani, enkä mitään positiivista! Mikä mahtaa edes olla todennäköisyys siihen?! Vanhemmillani olisi monia hienoja ominaisuuksia perittävänä, mutta ei, jotenkin ne ovat kaikki menneet minulta ohi, minuun ei ole osunut yhtään hyvää ominaisuutta. Mutta joka ikisen negatiivisen luonteenpiirteen ja ulkonäköongelman olen kyllä onnistunut saamaan. Ja kun usein sanotaan, että lapsi tulee puoliksi kummeihinsa, niin luulisi sen tosiasian, etten ole kummeilleni biologisesti mitään sukua, estäneen minua saamasta heidänkin huonoja puoliaan, mutta minäpäs olen jotenkin onnistunut perimään nekin! En tiedä onko universumilla jonkinlainen tasapaino näissä asioissa, mutta jos on, niin jossain on oltava minun vastakappaleeni, joka minun täydellisen epätäydellisyyteni vastakappaleena on täydellinen ihminen. Olen ateisti, mutta jos en olisi, niin voisin helposti uskoa olleeni jonkinlainen vitsikäs kokeilukappale; ”Kuinka monta huonoa ominaisuutta saadaan mahtumaan yhteen ihmiseen, jos jätetään kaikki hyvä pois?”. Nauraisin, jos en puhuisi itsestäni.

Olen niin käsittämättömän väsynyt yrittämään. Tiedän, että minuakin isommat ihmiset ovat onnistuneet vuosien epäonnistumisten jälkeenkin, mutta en vain pysty näkemään samaa omassa tulevaisuudessani. Minulla on parin viikon päästä aika lääkäriin, jossa ilmeisesti saan tietää pääsenkö siihen leikkaukseen ja pelkään omaa reaktiotani, jos en pääse. Koska en näe itselleni enää mitään muuta toivoa, että koskaan onnistuisin laihtumaan. Mutta pitää kai henkisesti yrittää valmistautua siihen, että vastaus voi hyvinkin olla ei.

Olisipa kevät jo ohi. Yleensä minulle juhannus on se aika, jonka jälkeen alkaa tuntua paremmalta, varsinkin kun illat alkaa viilentyä ja pimentyä. Mutta siihen on vielä kolme kuukautta… Kolme kuukautta tätä kirkasta valoa ja ahdistusta. Tiedän selvinneeni siitä jo kolmenakymmenenä edellisenäkin vuotena, joten kai se taas kerran onnistuu, mutta nyt se kolme kuukauttakin tuntuu ikuisuudelta.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Heippa taas!

Tänään minua ei tosiaan huvittaisi lähteä kävelemään… Ulkona on kurja ilma, varpaani ovat edelleen muusia, en halua mennä ulos ja muutenkin olen ihan veto poissa. Osa uniongelmistani on alkanut pikku hiljaa tehdä comebackiä ja olen aika paniikissa sen suhteen. Nämä viime kuukaudet jolloin olen nukkunut kunnolla, ovat olleet niin paljon helpommat kuin kaikki ne vuodet kun taistelin nukkumisen kanssa. Luulin jo, että ongelmat olisivat lopullisesti ohi. Ehkä saan tämän tästä vielä kuntoon. Ja ehkä saan jostain energiaa viedä itseni lenkille!

Aloin laskemaan paljonko kaloreita kulutan, kun nyt kävelen ja samalla tuli mieleeni laskea paljonko kulutin kaloreita ennen lihomistani. Tajusin, että ihan tavallisena päivänä saatoin kuluttaa jopa 2000 kilokaloria pyöräilemällä, uimalla, kävelemällä ja osallistumalla koululiikuntaan!! Enkä koskaan pitänyt itseäni mitenkään liikunnallisena, koska uin ja kävelin siksi, että se oli mukavaa ja pyöräilin kouluun siksi, että pääsin pyörällä kotiin aiemmin kuin bussilla ja iltaisin ei busseja edes kulkenut meidän korpeen, joten oli pakko pyöräillä ja koululiikunta oli tietysti pakollista. Onko ihmekään, että painoni nousi, kun liikunta loppui, kun kuitenkin edelleen söin yhtä paljon kuin aiemmin! Nyt olen ajatellut, että jos liikkuisin joka päivä noin 500 kilokalorin edestä ja söisin noin 1800 kcal päivässä, niin sen pitäisi laihduttaa minua noin puolesta kilosta kiloon viikossa. Minun pitäisi päästä eroon siitä ajattelusta, että laihdutan ja oppia syömään hyvin ja terveellisesti. Ihanteellinen kalorimäärä minulle silloin olisi se, kuinka paljon kuluttaisin, jos painaisin sen tavoittelemani 75, koska silloin paino ei nousisi uudelleen, kun ei ole dieettiä, mitä lopettaa. Pituiseni ja ikäiseni 75 kiloa painava nainen kuluttaa juuri tuon suunnilleen 1800 kcal päivässä ja se tuntuu muutenkin minusta varsin kohtuulliselta määrältä ruokaa.

Olen katsellut netistä ’Annan tukeva dieetti’ -ohjelmaa ja siinä on todella kiinnostavaa nähdä kaikki ruoka laitettuna sadan kilokalorin annospusseihin. Vaikka tiedän, miten paljon kaloreita herkut sisältää, sitä ei vain jotenkin tajua. Ostin taannoin suklaakeksejä ja niissä oli 94 kaloria jokaisessa. Söin kuusi kerralla ja siitä tulee yhteensä 564 kaloria! Minulle se kuitenkin tuntui vain pikku herkutteluhetkeltä, vaikka siinä oli kaloreita lähes yhtä paljon kuin kokonainen ateria saisi sisältää! Kaikkein hulluinta on se, että jotkut epäterveelliset ruoat jotenkin tuntuvat terveellisiltä. Esimerkiksi chilipähkinät, joissa on aivan älyttömästi rasvaa ja kaloreita tuntuvat minusta jotenkin kevyemmältä vaihtoehdolta; suklaapäällysteiset kaurakeksit suorastaan terveellisiltä! Aivoillani tiedän, että ne eivät todellakaan ole terveellisiä eivätkä vähäkalorisia, mutta silti minusta tuntuu, että ne ovat. On myös raivostuttavaa, miten paljon terveellinen ruoka maksaa. Pidän kovasti vesimelonista ja eilen halusin ostaa sitä. Otin pienimmän viipaleen, mitä tarjolla oli ja silti se olisi maksanut 4,50! Jätin sen suosiolla hyllyyn. En suostu maksamaan melkein viittä euroa jostain, minkä syön kymmenessä minuutissa. Koska minulle ruoka on jotain, jota käytän, koska olen tylsistynyt, on hyvin kuvaavaa tietää, että samalla rahalla saisin ison perunalastupussin ja suklaalevyn, joista minulle riittäisi ”huvia” tunneiksi ja vielä kahtena eri päivänä. Onneksi kesällä saa kokonaisia vesimeloneita parilla eurolla.

Huomasin myös jossain kaupassa vesimelonin siemeniä. Muutama vuosi sitten tein innoissani itselleni oman pikku kasvimaan äitini puutarhaan, mutta en ole onnistunut kovin hyvin. En oikein tiedä mitä teen väärin. Ensimmäisenä vuonna kasvatin kaiken itse siemenistä, mutta mikään ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin tuli liian kylmä. Sen jälkeen olen yrittänyt ostaa valmiita taimia, mutta ei auta. Tai sitten aina on jokin muu ongelma. Kukkakaalini ja parsani syö aina ötökät, enkä tiedä miten sen saisi loppumaan. Tänä vuonna istutan suosiolla vain niitä lajeja, joiden tiedän onnistuvan, mutta noita vesimeloneja tekisi mieleni kokeilla. Minulla on pari kasvilavaa, joten ehkä ne niissä kasvaisivat. 

Mutta nyt raahaan laiskan peräpääni lenkille ennen kuin taas hyvin alkanut liikkuminen lopahtaa lyhyeen. Ja sen jälkeen ehkä vähän vatsalihasliikkeitä…

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kerrankin vähän positiivisempi postaus :)

Viikonloppu alkaa pikku hiljaa unohtua, onneksi, koska se oli yksi elämäni kamalimmista. Toisinaan joku kuulemani tai tv:ssä nähty asia saa minut todella pois tolaltani, usein syistä, joita en itsekään oikein ymmärrä. En ole koskaan elämässäni kadehtinut minkään Hollywood -tähden tai vastaavan elämää, mutta nyt kadehdin. En rahan tai ison talon takia, vaan siksi, että he saavat elää ihan uskomattoman monipuolisen ja vaihtelevan ja mielenkiintoisen elämän. Minua on aina kammottanut pelkkä ajatuskin ns. peruselämästä; vuosikymmeniä samassa työpaikassa, talo, auto, pari lasta, pari lomamatkaa vuodessa. Olen yrittänyt pakottaa itseni olemaan jotain mitä en ole. Olen todella yrittänyt pakottaa itseni olemaan normaali ja löytämään ja haluamaan löytää vakituisen työn, mutta totuus on, että en halua. Olen rehellisesti sanoen korviani myöten kyllästynyt ammattiini ja haluan jotain muuta. Edellisellä kerralla kun kyllästyin ammattiini, opiskelin uuden alan, mutta nyt en aio sitä tehdä, olen kyllästynyt opiskeluunkin. En itse asiassa tiedä mitä tehdä, mutta en ainakaan aio etsiä vakituista työtä, enkä yrittää elää niin kuin muutkin, enkä enää yritä olla normaali. Koska en minä ole. Minun päässäni tai ajatusmaailmassani on jotain vikaa, enkä oikein tiedä miksi, mutta ehkä sen sijaan, että taistelen sitä vastaan, minun pitäisi ottaa selville kuka minä oikeasti olen. Olen koko aikuiselämäni yrittänyt pakottaa itseni olemaan oikeanlainen tai normaali tai jotain mitä kuvittelen minulta odotettavan, epäonnistuen tietysti täysin, ja nyt on aika alkaa miettimään, mitä minä oikeasti haluan. Olin kerran kauan sitten ihminen, jota ei aidosti kiinnostanut tippaakaan, mitä muut minusta ajattelivat ja se on luonteenpiirre vanhasta minusta, joka on pakko jotenkin saada takaisin. 

Kävin muuten tänäänkin lenkillä, kuten eilenkin! :) Sekä eilen, että tänään kävin samalla kaupassa ja sanon tämän nyt senkin uhalla, että kuulostan ihan hölmöltä, kun kohta taas sorrun syömään. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla minulla oli ainoan kerran elämässäni sellainen tunne, että nyt tämä onnistuu, enkä silloin epäillyt hetkeäkään, eikä kaupassa karkkihyllyn ohittaminen tuottanut mitään vaikeuksia. Nyt minulla on samanlainen tunne. En himoinnut kaupassa mitään, minulla ei ollut outo olo sen takia, että lähdin ostamatta herkkuja, minusta vihdoinkin tuntuu, että voisin taas onnistua. Tosin tätä olotilaa on jatkunut vasta kolme päivää, mutta olen toiveikas. Joka tapauksessa tiedän, etten voi enää jatkaa elämääni tällaisena kuin se on, jonkin on muututtava. Ja ensimmäisen kerran vuosiin minusta tuntuu, että jotain hyvää voi vielä tapahtua.

Haluaisin alkaa harrastaa jotain muutakin liikuntaa kuin kävelyä, mutta en oikein tiedä mikä olisi sopivaa. En halua mennä minnekään ihmisten joukkoon ja sen pitäisi olla jotain, mikä kiinteyttäisi. Minulla on kyllä kaikenlaisia liikuntavälineitä, joita on ajoittaisissa optimismin puuskissa tullut ostettua, kuten jumppapallo ja käsipainoja ja muita, joten ehkä niillä voisi oppia tekemään jotain. Tai voisi vain alkaa tekemään vaikka punnerruksia ja vatsa- ja selkälihasliikkeitä, sekin jo auttaisi. Voisin kehitellä jonkun oman jumpan. Nyt on kävellessä tullut jalat todella kipeiksi, johtuu varmaan huonoista kengistä. Varpaat varsinkin on ihan muusina, vaikka kengät eivät ole liian pienet. Onneksi kohta tiet sulaa ja saa vaihtaa lenkkareihin.

Mutta kerrankin jonkinlaista optimismia ilmassa, eikä vain ainaista valitusta. :) Jospa tämä tästä alkaa vielä iloksi muuttumaan.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Outo olotila

Minulla oli aivan hirveä viikonloppu. Koko viikonlopun ajan minulla oli jotenkin niin kurja ja toivoton ja paha olo, etten muista milloin viimeksi olisin voinut noin huonosti. Satuin näkemään netistä jonkun pätkän, jossa haastateltiin Robert Downeyta ja hänen vaimoaan, enkä tiedä miksi sillä oli niin suuri vaikutus minuun. He kertoivat elämästään, joka on upea, mutta enemmänkin minuun vaikutti se, miten he katsoivat toisiaan ja miten he koskettivat toisiaan ja miten onnellisilta he vaikuttivat yhdessä. En ole koskaan nähnyt sellaista! Tunnen toki muutaman pariskunnan, jotka näyttävät aidosti pitävän ja välittävän toisistaan, mutta en ole koskaan nähnyt paria, joka vaikuttaa korviaan myöten rakastuneilta toisiinsa. Jotenkin tajusin niin selvästi, että he saavat kokea jotain ihan uskomatonta, jotain mistä minä en tiedä mitään, enkä tule koskaan tietämäänkään. Sama pätee tietysti suurimpaan osaan ihmisistä, mutta silti se teki oloni uskomattoman kurjaksi. Asiaan kenties vaikuttaa sekin, että minun silmissäni Robert Downey jr. on jumalaisin mies, joka tämän planeetan pinnalla on koskaan elänyt. ;) Yöllä näin unen, jossa olin hyvin paljon RDJ:tä muistuttavan miehen kanssa (yllättäin…) ja olin niin tajuttoman rakastunut häneen ja niin uskomattoman onnellinen ja nyt sen unen ilmapiiri vainoaa minua. Olen jossain omassa kurjassa todellisuudessani, josta en vieläkään ole oikein päässyt irti. 

Tänään olen yrittänyt kaikin keinoin pinnistellä pois tuosta mielialasta ja muutenkin mielialasta, joka on ollut todella huono jo pitkään. Tajusin, että täytettyäni 30 jotenkin luovutin elämän suhteen ihan kokonaan ja tyydyin siihen, että elämästäni ei tullut mitään, enkä saavuttanut mitään, enkä saanut elämältä mitään. Jo teini-iästä saakka suurin unelmani on ollut asua Yhdysvalloissa, vaikka en ole siitä pahemmin puhunut kenellekään, koska en oikeasti uskonut sen toteutuvan. Silti aina unelmoin, että muuttaisin sinne ennen kuin täytän 30. Olin niin keskittynyt siihen, etten edes osannut suunnitella mitään muuta, en mitään realistista ja kun sitä ei luonnollisesti tapahtunutkaan, jäin jotenkin tyhjän päälle, minulla ei ollut enää mitään unelmaa tai toivetta tai tulevaisuutta. Tänään kysyin itseltäni, että miksi ihmeessä minä luovutan 30-vuotiaana?! Hyvällä onnella tai huonolla onnella, riippuen siitä onko tuleva elämäni loputtomiin tätä samaa kurjuutta vai onnistunko tekemään elämästäni paremman, minulla saattaa olla vielä 50 vuotta jäljellä. Miksi muka en oikeasti voisi edes yrittää toteuttaa unelmani, vaikka en enää olekaan alle kolmekymppinen?! Minun pitää laihtua ja saada rahaa säästöön, mutta mikä muu minua estää? Tietysti suurin syy siihen, miksi minun ei pitäisi unelmoida tästä, on vanhempani, koska olen ainoa lapsi ja he tarvitsevat minua. Mutta paljonko iloa minusta on, jos koko elämäni on epätoivoista taistelua siitä jaksanko elää tätä samaa paskaa vielä muutaman päivän tai viikon tai vuoden eteenpäin? Haluan olla heidän tukenaan ja apunaan sitten kun he vanhoina sitä tarvitsevat, mutta he ovat aktiivisia ja terveitä ja tulevat toimeen omillaan, joten he pärjäävät muutaman kuukauden ilman minua. Vai yritänkö vain vakuuttaa itseni siitä, etten ole ihan hirvittävän itsekäs… Joka tapauksessa ajatus siitä, että tuo unelma voisi vielä toteutua tuntuu antavan minulle vanhempieni lisäksi syyn haluta elää.

Minulla on jotenkin kovin kummallinen suhtautuminen ikääni, enkä oikein tiedä miten päästä siitä eroon. En ole koskaan osannut ajatella elämää kolmenkympin jälkeen ja ajattelin aina että sitten kun oikeasti olen 30, tuntuu erilaiselta, mutta ei tunnu. Osin se liittyy tietysti siihenkin, että olen epäonnistunut elämässäni, mutta osasyynä on myös ulkonäön muuttuminen ikääntymisen myötä. Mikä on todella omituista ottaen huomioon, etten ole koskaan ollut puoleensavetävä millään tavoin. Tosiasia on kuitenkin se, että siinä missä mies on potentiaalisesti komea ja kiinnostava ja seksikäs vielä kuusikymppisenäkin, nainen lakkaa olemasta tuota kaikkea viimeistään 35-vuotiaana ja siinä samalla sulkeutuu mahdollisuus moneen asiaan elämässä. Tietysti suurin osa ihmisistä ei koskaan ole komea/kaunis, kiinnostava ja seksikäs, minä mukaan luettuna, joten en tiedä miksi se on minulle ollenkaan oleellista. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen pari miestä, jotka jaksaa ainoa vaahdota siitä, miten rumia yli 25-vuotiaat naiset on ja miten ”rumalla naisella ei tee mitään”. Heistä ei kumpikaan itsekään ole mikään Mr. Komea, mutta silti tuo puhe on vaikuttanut minuun, varsinkin kun vielä netin sisältö vahvistaa sitä. Minä vain jotenkin en näe elämää kolmenkympin jälkeen, en vieläkään, vaikka olen jo yli kolmenkymmenen! Eikö ole hullua?! En tiedä mikä minun aivoissani ja ajattelussani on vialla!

Kävin tänään myös lenkillä. Aamulla sain päähäni, etten haluan vielä joskus osallistua triathloniin ja sitten mietin onko syytä soittaa mielenterveysapua heti vai odotanko hetken. Onneksi hulluus oli ainakin tällä kertaa tilapäistä. Mutta sitten myöhemmin ajattelin sitä, että ihan aidosti haluaisin olla paremmassa kunnossa ja lähdin lenkille. Kävelemään vain, mutta koska en ole käynyt varsinaisella lenkillä ainakaan kymmeneen vuoteen, oli sekin jo jotain. Kävelin viitisen kilometriä ja olin kotiin tullessani ihan poikki! Ensin inhosin kävelyä niin kuin aina, sitten se alkoi tuntua todella pahalta, sitten jotenkin lämpenin ja aloin nauttimaan siitä, kunnes aloin väsyä. Kun pääsin kotiin, huohotin ja paitani oli ihan märkä. Minulla tosin oli ihan liikaa vaatteita ja liukkaassa loskassa oli raskasta kävellä, mutta silti! Ennen minä kävelin melkein joka päivä ainakin kymmenen kilometriä, toisinaan paljon enemmänkin, poljin pyörällä kouluun ja takaisin melkein 20 kilometriä ja kävin vielä uimassakin, enkä pitänyt sitä edes liikuntana(tuohan muuten tavallaan on eräänlainen triathlon!)! Nyt viisi kilometriä oli todella raskasta. Kävelen kyllä nykyäänkin paljon, mutta yleensä lyhyitä matkoja ja koiran kanssa se ei niin tunnu liikunnalta, kun pysähtelee koko ajan nuuskimaan ja jättämään viestejä toisille koirille. Siis koirani, en minä. Aktiivisesti kävelty viisi kilsaa imivät mehut, joskin nyt on jo ihan hyvä olo, eikä mihinkään satu, ainakaan vielä. Huomenna olisi tarkoitus tehdä sama homma, pitäisi vain löytää jokin mukavampi reitti. Haluaisin luontoon ja metsään, mutta se ei nyt oikein ole vaihtoehtona. Jos nyt joskus saan asuntoni siivottua; piti sokeroida sääret ja siitä seoksesta tuli jotenkin vääränlaista ja nyt sitä on ihan joka paikassa! Toivotonta… 

Mutta toivon, että pääsen yli tästä oudosta olotilasta, jossa edelleen olen ja ihan käsittämättömän epätoivoisesti toivon, että tulevaisuudella on edes jotain tarjottavaa minulle! Ja että jaksan oikeasti alkaa käymään lenkillä ja laihtumaan!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Taas kevät! :/

Heippa taas! Olen edelleen kipeä, mutta nyt olen jo pakottanut itseni ylös sängystä. Käsittämättömän sitkeä tauti, kun ei millään mene ohi, mutta kuumetta on enää ajoittaisesti ja vähän ja muutenkin oireet alkavat vähentyä. Toisaalta on ollut mukavaakin olla kipeä, kun on saanut hyvällä omalla tunnolla olla tekemättä mitään järkevää. Minulla on melkein koko ajan tunne, että pitäisi tehdä jotain enemmän tai jotain hyödyllistä ja tunnen syyllisyyttä laiskottelusta, vaikka perusluonteeltani olenkin laiska. Yliopistossa aina otin niin paljon kursseja, että olin luennoilla aamukahdeksasta iltakuuteen, sitten tietysti jossain vaiheessa se oli vähän liikaa ja luovuin osasta kursseja, mutta sen jälkeen tunsin syyllisyyttä laiskottelusta ja seuraavassa jaksossa yritin ottaa vielä enemmän kursseja korvatakseni ne edellisessä jaksossa kesken jättämäni. Minulla oli kuusi sivuainetta ja silti tunsin, etten tee tarpeeksi tai ole tarpeeksi ahkera. Sama juttu kielten kanssa, koko ajan ajattelen, että jos joka viikko opiskelisin kaikkia aiemmin opiskelemiani kieliä, puhuisin niitä jo nyt sujuvasti, mutta… Mukavuudenhaluni vie voiton. Minä en vain tiedä mikä on normaali määrä laiskottelua ja kuinka paljon pitäisi tehdä ja saada aikaan. Valitettavasti vain syyllisyyteni harvemmin saa minua tarttumaan toimeen, enemmän aikaa menee laiskotteluun ja sitä seuraavaan syyllisyyden tunteeseen. Nyt olen ollut sen verran kipeä, etten olisi jaksanutkaan tehdä mitään, joten kerrankin olen saanut levätä syyllisyydestä. 

Joskin mikä pahentaa syyllisyyttäni, on kevät. En pidä keväästä ollenkaan, varsinkaan maaliskuusta. Minulle kevät on aina raskasta aikaa. Syksyllä tuntuu kuin saisin vajota horrokseen, mutta keväällä on aika herätä ja tarkastella elämäänsä, enkä pidä siitä, mitä näen. Kun ruoho alkaa kasvaa ja puihin tulee lehtiä, se ei enää tunnu niin pahalta, mutta maalis- ja huhtikuu ovat vuoden kamalimmat kuukaudet. Kaikki on niin rumaa; lumi ei enää ole valkoista, vaan mustaa, kirkas valo ei anna yhtään armoa, ihmisten pitäisi piristyä, mutta minä haluaisin jatkaa horrostani. Pahinta on valo; inhoan sitä, etteivät illat enää pimene aikaisin. Rakastan syksyä; sitä miten kirpeän viileässä ilmassa tuoksuu puunsavu, miten raikkaalta ilma tuntuu, nurkissa vinkuvia myrskyjä, rapisevia värikkäitä lehtiä, vesisateita ja pimeneviä iltoja, jolloin saa kaikessa rauhassa käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan telkkaria suklaalevy seurana. Syksy tuntuu pehmeältä ja hämärältä ja lämpimältä, kevät taas on kuin joku ottaisi lämmityksen pois päältä, sytyttäisi tuhannen watin halogeenit ja varastaisi sohvani ja huopani ja jättäisi tilalle vain vaatimuksia ja velvollisuuksia. Minulla on aina kevätmasennusta ja tänä vuonna se tuntuu olevan ihan uusissa mittasuhteissa.

Syömisenkään suhteen ei ole mennyt kovin hyvin. En ole jaksanut ajatella mitä suuhuni laitan ja minun kohdallani ajattelematta tehdyt valinnat eivät tosiaan ole kovin hyviä. Se on kummallista, että minulla on aina ollut itsestäni sellainen ”unelmamielikuva”, jossa syön terveellisesti ja olen hyvässä kunnossa; aamiaiseksi leseitä ja luonnonjogurttia, salaattilounas, välipalaksi hedelmä ja illalliseksi kasviksia ja kikherneitä, herkkuna ehkä tummaa suklaata tai vähän jäätelöä. Enkä ymmärrä miksi on niin vaikeaa luopua kaikesta roskasta! Oikeastihan esimerkiksi hedelmät on todella hyvän makuisia ja tiedän siltä ainoalta onnistuneelta laihdutuskerralta, että kun luopuu herkuista ja välttää syömistä, niin kaikki maistuu hyvältä. Mihin minä muka tarvitsen perunalastuja ja suklaata ja muuta roskaa?! Mutta silti, jotenkin päädyn aina ostamaan herkkuja, joskus edes ajattelematta sitä sen kummemmin. Tosin viime päivinä minulla on ollut aivan mieletön jogurtinhimo! Nimenomaan Kalinka kerrosjogurtinhimo. Nytkin pitää vielä lähteä Siwaan sitä ostamaan, mutta se onneksi ei ole pahin mahdollinen asia, jota voisin himoita.

Liikunnan suhteen on sama juttu, haluaisin olla liikunnallinen ja vahva, mutta… Viime yönä näin unta, että olin uimahallissa uimassa ja nautin siitä aivan suunnattomasti. Ja uin paljon nopeammin ja paremmin kuin kukaan muu. Olin edelleen lihava, mutta se ei haitannut minua, nautin uimisesta. Joku otti aikaa ja iso porukka kilpaili toisiaan vastaan ja minä olin nopein. Ehkä se oli jokin muistuma kouluaikojen uimatesteistä, koska se oli ainoa liikuntalaji, jossa aina voitin kaikki muut ja sain parhaan mahdollisen arvosanan. Joskin tiedän, etten enää nykyiselläni olisi paras enkä nopein. Mutta se sai aikaan elävän muiston siitä, miten paljon joskus nautin uimisesta. Haluaisin todella olla hyvässä kunnossa; haluaisin pystyä tekemään jotain fyysisesti raskasta koko päivän ilman että illalla olen ihan kuollut, haluaisin pystyä liikkumaan luonnossa monta tuntia ilman, että mihinkään sattuu, haluaisin tietää, että jos joku hullu hyökkää kimppuuni, minulla on edes jonkinlainen mahdollisuus joko juosta karkuun tai antaa hänelle turpiin. Ja nyt on käsillä viimeiset mahdollisuudet tuohon, koska olen yli 30 ja kohta alan väkisinkin menettämään voimaani ja vanhenemaan. Minulla ei ole haaveena näyttää hyvältä, vaan haluaisin olla fyysisesti vahva. En vain pidä liikunnasta, uimista lukuun ottamatta ja uimaan en kehtaa mennä. Onneksi kohta on kesä ja äidilläni on sellainen kuminen uima-allas pihalla. Tai uima-allas on ehkä hieman harhaanjohtava sana, mutta sellainen halkaisijaltaan viisi ja puoli metrinen kumiallas, joita on nykyään kaikkien pihalla ja jossa mahtuu uimaan ympyrää kuin hai, kunhan vain muistaa vaihtaa välillä suuntaa, ettei mene pää sekaisin. Siinäkin on ihan mukava uida.

Olen ollut viime aikoina aika masentunut elämästäni tai oikeastaan sen puuttumisesta, mutta jotenkin oma elämäni tuntui siedettävämmältä, kun kaupassa käydessäni katseeni osui seiskan kanteen, jossa oli otsikko: "Kaikki Tuksun häistä: "Arto repi tukasta ja söi koiranruoat". Myönnän, etten tiedä paljoa mitään parisuhteista tai häistä, mutta käsittääkseni se on jo aika paha, jos sulhanen repii morsianta hiuksista ja syö koiranruoat. Ottaen huomioon kuka oli morsian, ei ole niin vaikeaa ymmärtää sitä hiuksista repimistä, mutta miksi hän söi koiranruoat?!! (Ja mitä sitten koiralle syötettiin?). Ei millään pahalla Tuksua kohtaan(mutta ei hyvälläkään), mutta ehkä ei sittenkään ole pahin mahdollinen vaihtoehto olla tappavan tylsä. :) Ainakin minun koirani saa aina syödä kaikki ruokansa ihan itse. Mutta vakavasti puhuen, olen kovasti yrittänyt päästä eroon masennuksestani ja löytää elämästäni niitä hyviäkin puolia(muitakin kuin sen, etten ainakaan ole Johanna Tukiainen). Ongelma on vain siinä, että ihan vilpittömästi olen sitä mieltä, että elämässä tärkeintä ja parasta on toiset ihmiset ja ilman niitä elossa olo on melko turhaa. Aina ajattelin, että siihen mennessä kun täytän 30, jonkin täytyy muuttua, että silloin minulla on edes jotain. Mutta sitten täytin sen 30 ja mikään ei ollut muuttunut ja nyt en enää tiedä mitä tehdä. Haluaisin niin epätoivoisesti erilaisen elämän, enkä todellakaan halua tätä elämää, joka minulla on. Realistisesti tiedän, että jos en ole onnistunut muuttamaan elämääni, enkä saamaan ystäviä, tähänkään mennessä, ei sitä tule enää nytkään tapahtumaan. Tarvitsisin epätoivoisesti jonkinlaisen tarkoituksen tai merkityksen elämälleni, mutta en tiedä mistä sen löytäisin tai mikä se voisi olla. Minun vain pitää löytää keino lakata suremasta, etten saanut elämää, jonka olisin halunnut ja hyväksyä, että tämän enempää en saa ja tehdä parhaani. Se vain on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta, olen päättänyt jotenkin onnistua ja vaikka en onnistuisikaan, niin ainakin lakkaan valittamasta, koska se ainakaan ei auta.

Mutta nyt ostamaan jogurttia ja toivottavasti vain jogurttia, ei kaikkea sitä muuta roskaa, joka yleensä tarttuu kaupasta mukaan. :)