keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kerrankin vähän positiivisempi postaus :)

Viikonloppu alkaa pikku hiljaa unohtua, onneksi, koska se oli yksi elämäni kamalimmista. Toisinaan joku kuulemani tai tv:ssä nähty asia saa minut todella pois tolaltani, usein syistä, joita en itsekään oikein ymmärrä. En ole koskaan elämässäni kadehtinut minkään Hollywood -tähden tai vastaavan elämää, mutta nyt kadehdin. En rahan tai ison talon takia, vaan siksi, että he saavat elää ihan uskomattoman monipuolisen ja vaihtelevan ja mielenkiintoisen elämän. Minua on aina kammottanut pelkkä ajatuskin ns. peruselämästä; vuosikymmeniä samassa työpaikassa, talo, auto, pari lasta, pari lomamatkaa vuodessa. Olen yrittänyt pakottaa itseni olemaan jotain mitä en ole. Olen todella yrittänyt pakottaa itseni olemaan normaali ja löytämään ja haluamaan löytää vakituisen työn, mutta totuus on, että en halua. Olen rehellisesti sanoen korviani myöten kyllästynyt ammattiini ja haluan jotain muuta. Edellisellä kerralla kun kyllästyin ammattiini, opiskelin uuden alan, mutta nyt en aio sitä tehdä, olen kyllästynyt opiskeluunkin. En itse asiassa tiedä mitä tehdä, mutta en ainakaan aio etsiä vakituista työtä, enkä yrittää elää niin kuin muutkin, enkä enää yritä olla normaali. Koska en minä ole. Minun päässäni tai ajatusmaailmassani on jotain vikaa, enkä oikein tiedä miksi, mutta ehkä sen sijaan, että taistelen sitä vastaan, minun pitäisi ottaa selville kuka minä oikeasti olen. Olen koko aikuiselämäni yrittänyt pakottaa itseni olemaan oikeanlainen tai normaali tai jotain mitä kuvittelen minulta odotettavan, epäonnistuen tietysti täysin, ja nyt on aika alkaa miettimään, mitä minä oikeasti haluan. Olin kerran kauan sitten ihminen, jota ei aidosti kiinnostanut tippaakaan, mitä muut minusta ajattelivat ja se on luonteenpiirre vanhasta minusta, joka on pakko jotenkin saada takaisin. 

Kävin muuten tänäänkin lenkillä, kuten eilenkin! :) Sekä eilen, että tänään kävin samalla kaupassa ja sanon tämän nyt senkin uhalla, että kuulostan ihan hölmöltä, kun kohta taas sorrun syömään. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla minulla oli ainoan kerran elämässäni sellainen tunne, että nyt tämä onnistuu, enkä silloin epäillyt hetkeäkään, eikä kaupassa karkkihyllyn ohittaminen tuottanut mitään vaikeuksia. Nyt minulla on samanlainen tunne. En himoinnut kaupassa mitään, minulla ei ollut outo olo sen takia, että lähdin ostamatta herkkuja, minusta vihdoinkin tuntuu, että voisin taas onnistua. Tosin tätä olotilaa on jatkunut vasta kolme päivää, mutta olen toiveikas. Joka tapauksessa tiedän, etten voi enää jatkaa elämääni tällaisena kuin se on, jonkin on muututtava. Ja ensimmäisen kerran vuosiin minusta tuntuu, että jotain hyvää voi vielä tapahtua.

Haluaisin alkaa harrastaa jotain muutakin liikuntaa kuin kävelyä, mutta en oikein tiedä mikä olisi sopivaa. En halua mennä minnekään ihmisten joukkoon ja sen pitäisi olla jotain, mikä kiinteyttäisi. Minulla on kyllä kaikenlaisia liikuntavälineitä, joita on ajoittaisissa optimismin puuskissa tullut ostettua, kuten jumppapallo ja käsipainoja ja muita, joten ehkä niillä voisi oppia tekemään jotain. Tai voisi vain alkaa tekemään vaikka punnerruksia ja vatsa- ja selkälihasliikkeitä, sekin jo auttaisi. Voisin kehitellä jonkun oman jumpan. Nyt on kävellessä tullut jalat todella kipeiksi, johtuu varmaan huonoista kengistä. Varpaat varsinkin on ihan muusina, vaikka kengät eivät ole liian pienet. Onneksi kohta tiet sulaa ja saa vaihtaa lenkkareihin.

Mutta kerrankin jonkinlaista optimismia ilmassa, eikä vain ainaista valitusta. :) Jospa tämä tästä alkaa vielä iloksi muuttumaan.

2 kommenttia:

  1. Juu, se olisi nyt suunnitteilla, joskaan en tiedä osaanko tehdä mitään oikein. Mutta on kai sekin parempi kuin ei mitään. :)

    VastaaPoista