maanantai 14. maaliskuuta 2011

Outo olotila

Minulla oli aivan hirveä viikonloppu. Koko viikonlopun ajan minulla oli jotenkin niin kurja ja toivoton ja paha olo, etten muista milloin viimeksi olisin voinut noin huonosti. Satuin näkemään netistä jonkun pätkän, jossa haastateltiin Robert Downeyta ja hänen vaimoaan, enkä tiedä miksi sillä oli niin suuri vaikutus minuun. He kertoivat elämästään, joka on upea, mutta enemmänkin minuun vaikutti se, miten he katsoivat toisiaan ja miten he koskettivat toisiaan ja miten onnellisilta he vaikuttivat yhdessä. En ole koskaan nähnyt sellaista! Tunnen toki muutaman pariskunnan, jotka näyttävät aidosti pitävän ja välittävän toisistaan, mutta en ole koskaan nähnyt paria, joka vaikuttaa korviaan myöten rakastuneilta toisiinsa. Jotenkin tajusin niin selvästi, että he saavat kokea jotain ihan uskomatonta, jotain mistä minä en tiedä mitään, enkä tule koskaan tietämäänkään. Sama pätee tietysti suurimpaan osaan ihmisistä, mutta silti se teki oloni uskomattoman kurjaksi. Asiaan kenties vaikuttaa sekin, että minun silmissäni Robert Downey jr. on jumalaisin mies, joka tämän planeetan pinnalla on koskaan elänyt. ;) Yöllä näin unen, jossa olin hyvin paljon RDJ:tä muistuttavan miehen kanssa (yllättäin…) ja olin niin tajuttoman rakastunut häneen ja niin uskomattoman onnellinen ja nyt sen unen ilmapiiri vainoaa minua. Olen jossain omassa kurjassa todellisuudessani, josta en vieläkään ole oikein päässyt irti. 

Tänään olen yrittänyt kaikin keinoin pinnistellä pois tuosta mielialasta ja muutenkin mielialasta, joka on ollut todella huono jo pitkään. Tajusin, että täytettyäni 30 jotenkin luovutin elämän suhteen ihan kokonaan ja tyydyin siihen, että elämästäni ei tullut mitään, enkä saavuttanut mitään, enkä saanut elämältä mitään. Jo teini-iästä saakka suurin unelmani on ollut asua Yhdysvalloissa, vaikka en ole siitä pahemmin puhunut kenellekään, koska en oikeasti uskonut sen toteutuvan. Silti aina unelmoin, että muuttaisin sinne ennen kuin täytän 30. Olin niin keskittynyt siihen, etten edes osannut suunnitella mitään muuta, en mitään realistista ja kun sitä ei luonnollisesti tapahtunutkaan, jäin jotenkin tyhjän päälle, minulla ei ollut enää mitään unelmaa tai toivetta tai tulevaisuutta. Tänään kysyin itseltäni, että miksi ihmeessä minä luovutan 30-vuotiaana?! Hyvällä onnella tai huonolla onnella, riippuen siitä onko tuleva elämäni loputtomiin tätä samaa kurjuutta vai onnistunko tekemään elämästäni paremman, minulla saattaa olla vielä 50 vuotta jäljellä. Miksi muka en oikeasti voisi edes yrittää toteuttaa unelmani, vaikka en enää olekaan alle kolmekymppinen?! Minun pitää laihtua ja saada rahaa säästöön, mutta mikä muu minua estää? Tietysti suurin syy siihen, miksi minun ei pitäisi unelmoida tästä, on vanhempani, koska olen ainoa lapsi ja he tarvitsevat minua. Mutta paljonko iloa minusta on, jos koko elämäni on epätoivoista taistelua siitä jaksanko elää tätä samaa paskaa vielä muutaman päivän tai viikon tai vuoden eteenpäin? Haluan olla heidän tukenaan ja apunaan sitten kun he vanhoina sitä tarvitsevat, mutta he ovat aktiivisia ja terveitä ja tulevat toimeen omillaan, joten he pärjäävät muutaman kuukauden ilman minua. Vai yritänkö vain vakuuttaa itseni siitä, etten ole ihan hirvittävän itsekäs… Joka tapauksessa ajatus siitä, että tuo unelma voisi vielä toteutua tuntuu antavan minulle vanhempieni lisäksi syyn haluta elää.

Minulla on jotenkin kovin kummallinen suhtautuminen ikääni, enkä oikein tiedä miten päästä siitä eroon. En ole koskaan osannut ajatella elämää kolmenkympin jälkeen ja ajattelin aina että sitten kun oikeasti olen 30, tuntuu erilaiselta, mutta ei tunnu. Osin se liittyy tietysti siihenkin, että olen epäonnistunut elämässäni, mutta osasyynä on myös ulkonäön muuttuminen ikääntymisen myötä. Mikä on todella omituista ottaen huomioon, etten ole koskaan ollut puoleensavetävä millään tavoin. Tosiasia on kuitenkin se, että siinä missä mies on potentiaalisesti komea ja kiinnostava ja seksikäs vielä kuusikymppisenäkin, nainen lakkaa olemasta tuota kaikkea viimeistään 35-vuotiaana ja siinä samalla sulkeutuu mahdollisuus moneen asiaan elämässä. Tietysti suurin osa ihmisistä ei koskaan ole komea/kaunis, kiinnostava ja seksikäs, minä mukaan luettuna, joten en tiedä miksi se on minulle ollenkaan oleellista. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen pari miestä, jotka jaksaa ainoa vaahdota siitä, miten rumia yli 25-vuotiaat naiset on ja miten ”rumalla naisella ei tee mitään”. Heistä ei kumpikaan itsekään ole mikään Mr. Komea, mutta silti tuo puhe on vaikuttanut minuun, varsinkin kun vielä netin sisältö vahvistaa sitä. Minä vain jotenkin en näe elämää kolmenkympin jälkeen, en vieläkään, vaikka olen jo yli kolmenkymmenen! Eikö ole hullua?! En tiedä mikä minun aivoissani ja ajattelussani on vialla!

Kävin tänään myös lenkillä. Aamulla sain päähäni, etten haluan vielä joskus osallistua triathloniin ja sitten mietin onko syytä soittaa mielenterveysapua heti vai odotanko hetken. Onneksi hulluus oli ainakin tällä kertaa tilapäistä. Mutta sitten myöhemmin ajattelin sitä, että ihan aidosti haluaisin olla paremmassa kunnossa ja lähdin lenkille. Kävelemään vain, mutta koska en ole käynyt varsinaisella lenkillä ainakaan kymmeneen vuoteen, oli sekin jo jotain. Kävelin viitisen kilometriä ja olin kotiin tullessani ihan poikki! Ensin inhosin kävelyä niin kuin aina, sitten se alkoi tuntua todella pahalta, sitten jotenkin lämpenin ja aloin nauttimaan siitä, kunnes aloin väsyä. Kun pääsin kotiin, huohotin ja paitani oli ihan märkä. Minulla tosin oli ihan liikaa vaatteita ja liukkaassa loskassa oli raskasta kävellä, mutta silti! Ennen minä kävelin melkein joka päivä ainakin kymmenen kilometriä, toisinaan paljon enemmänkin, poljin pyörällä kouluun ja takaisin melkein 20 kilometriä ja kävin vielä uimassakin, enkä pitänyt sitä edes liikuntana(tuohan muuten tavallaan on eräänlainen triathlon!)! Nyt viisi kilometriä oli todella raskasta. Kävelen kyllä nykyäänkin paljon, mutta yleensä lyhyitä matkoja ja koiran kanssa se ei niin tunnu liikunnalta, kun pysähtelee koko ajan nuuskimaan ja jättämään viestejä toisille koirille. Siis koirani, en minä. Aktiivisesti kävelty viisi kilsaa imivät mehut, joskin nyt on jo ihan hyvä olo, eikä mihinkään satu, ainakaan vielä. Huomenna olisi tarkoitus tehdä sama homma, pitäisi vain löytää jokin mukavampi reitti. Haluaisin luontoon ja metsään, mutta se ei nyt oikein ole vaihtoehtona. Jos nyt joskus saan asuntoni siivottua; piti sokeroida sääret ja siitä seoksesta tuli jotenkin vääränlaista ja nyt sitä on ihan joka paikassa! Toivotonta… 

Mutta toivon, että pääsen yli tästä oudosta olotilasta, jossa edelleen olen ja ihan käsittämättömän epätoivoisesti toivon, että tulevaisuudella on edes jotain tarjottavaa minulle! Ja että jaksan oikeasti alkaa käymään lenkillä ja laihtumaan!

2 kommenttia:

  1. Minulla juoksu on sellainen mistä en erityisemmin tykkää, mutta silti ajattelen aina välillä että joskus juoksisin vaikka 10 kilometriä. Ehkä ne on niitä tiedostamattomia unelmia, jotka toteutuu jos toteutuu. Toisaalta tämä saattaisi olla ihan kohtuullisen helposti toteutettavissa. Tykkään kun santatiellä hiekka rapisee kenkien alla...ihan niin kuin lumen narskunta :)

    VastaaPoista
  2. Moi! Minuakin juoksu kiehtoo ajatuksen tasolla, mutta nivelsiteideni löysyyden takia se on mahdotonta. Minulle käveleminenkin vaatii keskittymistä. Minustakin lumen narskunta on ihana ääni, aivan kuten lehtien rapina ja sateen ääni.

    VastaaPoista