torstai 28. huhtikuuta 2011

Laihdutus on ihan helppoa...

…ainakin, jos on uskomista iltalehden keskustelupalstalla avautuneisiin ja miksi ei olisi. Senkun vaan hankit itsekuria, syöt vähemmän ja paino putoaa. Voisin joskus kiljua turhautumisesta! Luulevatko nämä ihmiset ihan tosissaan, että 55 prosenttia suomalaisista on ylipainoisia, koska me emme vain viitsi laihtua, vaikka se olisi ihan helppoa?! Teoriassa ajatellenhan se onkin helppoa; syö vähemmän, liiku enemmän. Yksinkertaista! Mutta miksi se sitten käytännössä on niin vaikeaa? Miksi minä olen lihava? Suurimpana syynä kieltämättä on itsekurin puute. On ihan liian helppoa antaa periksi mieliteoilleen ja ajatella, että aloitan huomenna. Ja taas huomenna ajatella, että aloitan huomenna. Kunnes on kulunut kymmenen vuotta ja peilistä tuijottaa vastaan syöttöporsas kulahtaneissa vaatteissa. Se vain on niin, että herkkujen syöminen on ihanaa, porkkanoiden syöminen ja lenkkeily ei läheskään niin ihanaa. 

Minulle henkilökohtaisesti toiseksi suurin syy on tylsistyminen. Jos menen ostamaan ne perinteiset herkkuni, se takaa minulle mukavan illan syöden ja lukien tai tv:tä katsellen. Syöminen kuitenkin on minulle myös todella vaistonvarainen asia, laihduttaessani minulla on koko ajan tunne, kuin olisin unohtanut jotain tärkeää, varsinkin kaupasta poistuminen ilman herkkuja tuntuu niin väärältä. Minulle tulee mieleen myös mitä kummallisimpia ruokaan liittyviä asioita, kuten se, että laihduttaessani lempisuklaatani lakataan ehkä valmistamasta ja jos en syö sitä nyt, en saa sitä enää koskaan! Missä sinällään saattaa olla perääkin, koska todennäköisesti minun laihikseni myötä sen myynti putoaa puolella… Minulle vain kaikki, mistä pidän, liittyy myös jotenkin ruokaan. Pidän lukemisesta, mutta erityisesti niin, että samalla syön jotain. Pidän kävelemisestä syksyisessä metsässä sateella koiran kanssa, jonka jälkeen syön jäätelöä ja kuumaa teetä. Pidän tv:n ja elokuvien katselusta, joita varten varaan noin saavillisen herkkuja. Tykkään lukea ulkona kesällä ja syödä mehujäitä ja limsaa. Ilman ruokaa nuo kaikki asiat jäävät jotenkin epätäydellisiksi. Muistan joskus nuorena, kun minulla vielä oli kavereita ja kävin tietysti ulkona heidän kanssaan, miten silloinkin minulle yksi hauskan bilettämisillan parhaista hetkistä oli ranskalaiset kaikilla mausteilla, jotka jossain vaiheessa haimme paikallisesta kioskista. Säälittävää, mutta totta! Tai jo joskus vielä nuorempana, kun kävin parhaan kaverini kanssa koulun limudiskoissa ja kävelimme aina läheiseen kauppaan ostamaan jäätelöt. Ostin aina Classicin, muistan sen vielä 20 vuoden jälkeenkin. Tai sen, miten alle kouluikäisenä, kun serkkuni tulivat meille kylään, äitini osti meille sellaiset muovikääreessä olevat neljän karkkiaskin paketit.  Kun ajattelenkin elämänmuutosta niin että luopuisin kammottavista ruokailutavoistani ja herkuista, se tarkoittaa myös luopumista jostain mikä on minulle hyvin tärkeää ja jos ei oteta huomioon sitä, että se on lihottamalla minut tavallaan pilannut elämäni, myös jostain mikä on yksi parhaista asioista elämässäni. En ole kovin onnellinen ihminen ja uskon ihan todella, että laihempana olisin paljon onnellisempi, mutta vaikka laihtuisinkin, se olisi vasta vuosien päässä. Nyt minut tekee onnelliseksi ruoka ja siitä on vaikeaa luopua tietäen, että ehkä vuosien päästä olen onnellinen siksi, että luovuin. Tai onnellinen on kai vähän outo sana tässä yhteydessä, mutta tarkoitan sitä, että herkutellessani en ole onneton, enkä ahdistunut ja minulla on kivaa vähän aikaa. Siitä on vaikeaa luopua, kun elämä ei muuten ole kovin kivaa.

Suurin käytännön ongelma on säännöllisen ruokailurytmin puuttuminen. Nuorena vielä kotona asuessani söin aamulla ennen koulua hiukan jotain, koska muuten tuli huono olo, sitten kouluruoan, kotona illalla ruoan ja ehkä satunnaisesti jotain iltapalaa. Kuitenkin tapanani on aina ollut syödä niin paljon kuin sisään mahtuu, niin ei sitten heti tarvitse syödä uudelleen. En koskaan ajatellut annoskokoja tai kalorimääriä, vaikka rakastin ruokaa, koin ruoasta huolehtimisen vaivalloiseksi ja söin paljon, etten heti joutuisi syömään uudelleen. Muuttaessani kotoa lukion jälkeen tilanne lähti käsistä ihan tosissaan. Ollessani töissä söin tietysti tauoillakin, mutta opiskellessa söin aamulla yleensä kaurapuuropussin ja seuraavan kerran söin vasta illalla, jotain terveellistä, kunnes myöhemmin illalla löysin itseni matkalta kauppaan ostamaan herkkuja. Silloin laihduttaessani söin kaurapuuroannokseni aamulla ja vasta joskus kuuden aikaan illalla kunnon ruoan, ehkä myös myöhemmin jogurttia tv:tä katsellessani. Viikonloppuisin söin enemmän, valtavia määriä popcorneja ja kaakaota herkkujen himoa korvaamassa ja lämpimiä voileipiä, joita rakastan. Joskus viime kesänä yritin syödä säännöllisesti kolmen tunnin välein, pieniä annoksia ja se oli minusta todella vaivalloista. Tiedän, että se on avain terveelliseen elämään ja painonhallintaan, mutta minulle se tuntuu todella vaikealta.

Tiedän myös, että mitä nopeammin onnistuisin laihtumaan, sitä parempi, koska iho alkaa menettää elastisuuttaan 30 jälkeen ja 35 jälkeen jo todella nopeasti. Olen todella huolissani ihon palautumisesta. Jossain laihdutusohjelmassa oli pituiseni tyttö, joka oli pahimmillaan painanut 115 kiloa ja joka painoi nyt noin 67 kg. Hän oli muutaman vuoden minua nuorempi ja hänestä näki hyvin selvästi, että hän oli ennen ollut lihava. Leuan alla roikkui iso ryppyinen ihopussi ja väljätkään vaatteet eivät pystyneet kätkemään vyötäröllä olevaa löysää ihoa. Minua pelottaa, että jos joskus onnistunkin laihtumaan, palkkana suinkaan ei ole vartalo, jota ei tarvitse hävetä, eikä peitellä, vaan vartalo, jota edelleen täytyy hävetä ja peitellä, mutta joka on helpommin peiteltävissä. Se ei kuulosta kovin motivoivalta. Toisaalta esimerkiksi Dietgirl, joka laihtui 80 kiloa, ei ilmeisesti jäänyt roikkumaan kovin pahasti. Tiedän, että nämä asiat on yksilöllisiä ja joudun vain odottamaan, mikä on lopputulos. Mutta minun tuurillani… Asiaa pahentaa ikäni ja se, että lihoin niin nopeasti. Minulla on runsaasti venymisarpia vatsassa ja käsivarsissa sekä myös alaselässä, mitkä tulee vaikeuttamaan ihon palautumista. Jos nyt koskaan edes laihdun.

Vaaka näytti aamulla 200 grammaa vähemmän. Piti kyllä punnita vasta huomenna, mutta… Minä vain en oikein osaa ajatella jostain 200 grammasta tai muutamasta kilostakaan mitään, koska painoni on aina vaihdellut niin paljon. Vasta joku kymmenen kiloa tai enemmän alkaa tuntua laihtumiselta. Sitä odotellessa on tyydyttävä 200 grammaan. :)

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Heippa taas!

Pääsiäinen ohi, eikä oikein sujunut. Menin kotiin pääsiäisviikonlopuksi ja äitini ystävä, jolla on kauppa, toi minulle laatikollisen perunalastuja, joista kohta menisi päivämäärä umpeen. Ei varmasti tarvitse kertoa miten siinä kävi. :/ Osan annoin naapurin lapsille, mutta en kaikista raaskinut luopua. Vaaka näytti aamulla 119,3. Tosin ennen pääsiäistä kävin kaupassa ja sen sijaan, että olisin ostanut herkkuja, ostinkin kengät ja jätin herkut kauppaan. Pikku juttu normaaleille ihmisille, mutta minulle melkoinen saavutus. Olen nyt myös nukkunut ihan hyvin oikeastaan jo koko viime viikonkin. Parina yönä valvoin aamuyöhön, mutta nukuin sitten aamulla pidempään. Muina öinä nukuin jo joskus puolenyön aikaan. Olen taas toiveikas nukkumisen suhteen. 

Iltalehdessä on tänään kysely, jossa kysytään "saako nainen olla lihava?" 77 prosenttia on sitä mieltä, että ei saa. Jotenkin tuo sana 'saako' pistää silmään; miten niin ei saa? Kai jokainen saa olla mitä on, kunhan ei vahingoita toisia. Joskus tuntuu, että tämä läskisota saa aivan naurettavat mittasuhteet, tuntuu että puolustelijoita löytyy kaikille muille ihmisryhmille, jopa pedofiileille, mutta lihavuus on pahinta mitä on. Ja nimenomaan naisten lihavuus! Suomalaisista miehistä 60 prosenttia on ylipainoisia, mutta siitä saatetaan ehkä mainita armeijasta puhumisen yhteydessä, kun taas naisten lihavuus ylittää uutiskynnyksen harva se päivä. 

Iltalehden kyselyn yhteydessä siteerataan Gustav Hägglundia, joka sanoo, että "lihavuus ilman pätevää syytä kielii itsekurin puutteesta". Hägglund siis ilmeisesti vihaa ihmisiä, joilla on huono itsekuri eli siis myös tupakoitsijoita, lapsia, jotka saavat huonoja arvosanoja koulussa ja ylipäätään ihmisiä, jotka eivät elä täydellistä elämää. Minulle on ihan ok, jos joku sanoo, että 'en pidä lihavista ihmisistä, koska minusta läski on rumaa tai vastenmielistä', mutta minua ärsyttää ihan suunnattomasti, kun siihen liitetään jokin muka järkiperäinen väite, kuten "inhoan läskejä, koska heillä on huono itsekuri" tai "lihavien sairauksia hoidetaan minun verorahoillani". Voin olla väärässä, mutta minusta ne ovat vain tekosyitä, joilla yritetään oikeuttaa omaa pinnallisuutta. Toki ihmisten ulkonäkö aiheuttaa oletuksia ihmisestä yleensäkin, teenhän minäkin oletuksia muista ulkonäön perusteella, mutta nuo vain ovat niin naurettavia väitteitä. Sitä paitsi minä olen täysin terve, tarkoittaako se, että saan heidän mielestään olla ihan niin läski kuin tykkään?

Asian vierestä; olen usein huomioinut, etten ole koskaan tavannut läskejä haukkuvaa hyvännäköistä miestä. Minua ei ole koskaan komea mies haukkunut, vittuilijat ovat aina olleet itse rumia, toisinaan jopa runsaasti ylipainoisia. Komein mies, jonka olen koskaan tavannut, kohteli minua ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän ei tosin ollut suomalainen, mutta olen huomannut saman ilmiön täällä kotimaassakin. Voi olla melkein varma, että kun vittuilua kuulleessaan kääntyy ympäri katsomaan kuka sen sanoi, vastassa on pystyyn nostettu emakko reiällisissä verkkareissa. Mistä sekin johtuu?! 

Luin iltalehden keskustelupalstalla kommentteja lehtijutusta ja suurin osa oli tyyliä "naisen tehtävä on näyttää haluttavalta". Tälläiset kommentit aiheuttaa minussa niin suurta kiukkua ja niin valtavan suuren halun kapinaan; se saa minut ajattelemaan, että jos onnistun laihtumaan, nämä ihmiset kuvittelevat, että tein sen saadakseni heidän kaltaistensa kusipäiden hyväksynnän! Eihän se ole mikään uutinen, että enemmistö miehistä näkee vain pinnan, mutta silti minua ärsyttää tuollaiset kommentit. Toisaalta kun samat sovinistisiat kiljuvat, että "naisen kuuluu meikata miellyttäkseen miestä" ja "naisen pitäisi ottaa oppia venäläisten naisten naisellisesta pukeutumisesta", minua lähinnä naurattaa. Minulle on yhdentekevää, miten joku suomijuntti haluaa naisten pukeutuvan tai meikkaavan, heidän miellyttämisensä ei kiinnosta minua tippaakaan. Kyllä se läskikommentti kieltämättä osuu enemmän kuin muut vaatimukset... Mutta miksi? Näissä läskikeskusteluissa nousee aina esille kommentti siitä, että kannattaa laihduttaa, niin sitten miehetkin kiinnostuu paremmin. En sano, etteikö haluni laihtua liittyisi muiden ihmisten mielipiteisiin minusta, mutta enemmänkin on kyse siitä, että haluaisin, ettei ihmiset pystyisi tekemään minusta oletuksia ulkonäköni perusteella. Että jos kävelisin ruuhkaisella kadulla, kukaan ei edes huomaisi minua ja vaikka kadulla olisi vain pari ihmistä, olisin vain satunnainen ihminen, joka voi olla kuka tai mitä tahansa. Lihavana tunnen olevani niin esillä, minusta tuntuu, että ihmiset tietää minusta henkilökohtaisia asioita vain katsomalla minua. Ehkä minä kuvittelen, mutta tunne on joka tapauksessa todellinen. En ole koskaan elämässäni ajatellut, että laihduttaisin siksi, että saisin miehiä! Ajatuskin on ihan naurettava! Minua vain ärsyttää, että niin varmasti monet kuvittelisivat, jos onnistuisin laihtumaan.

Toisaalta olen monta kertaa miettinyt sitäkin, että nykyiselläni nämä läskejä vihaavat ihmiset eivät varmasti edes puhu minulle, enkä sen takia joudu heidän kanssaan tekemisiin muutoin kuin satunnaisena vittuiluna. Mutta jos laihtuisin, mistä sitten enää erottaisin heidät? Vaikka painaisin 40 kiloa enkä enää olisi heidän silmissään vastenmielinen, en haluaisi olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, jonka mielestä naisen tehtävä on miellyttää miestä tai joka ei voi edes puhua ylipainoiselle ihmiselle tai joka puhuu lihavista ihmisistä niin rumasti. Nyt on paljon puhuttu siitä, miten monen miehen mielestä jo viiden kilon lihominen on peruste avioerolle. Mitä jos olisin aina ollut laiha ja olisin päätynyt suhteeseen miehen kanssa, jolle olisi kelvannut vain, jos olisin tarkasti miellyttänyt hänen silmäänsä ja ero olisi tullut heti, kun jokin olisi muuttunut? Tottakai ulkonäkö vaikuttaa, mutta olenko jotenkin lapsellinen, jos kuitenkin edelleen pidän luonnetta tärkeämpänä?Minulla ei tosin ole kokemusta suhteista, mutta uskon silti vilpittömästi, että jos olisin suhteessa ja rakastaisin kumppaniani, niin ei viidenkymmenenkään kilon painonnousu sitä muuttaisi. Tai no, minä puhunkin tietysti rakkaudesta; jos jättää kumppaninsa viiden kilon painonnousun takia, on kyse ihan muunlaisesta suhteesta. Olen tietysti aina tietänyt, että miehet ovat pinnallisia, mutta silti järkytyn noista kommenteista. Eipä sillä, että se minun ongelmani olisi, mutta silti. 

Olen ajatellut alkaa käymään vaa'alla perjantai aamuisin, koska viikonloppuna syön kuitenkin vähän enemmän. Maanantaipunnitus ehkä hillitsisi ruokahalujani viikonloppuisin, mutta silti. Nyt siis tänään vaaka näytti 119,3 ja perjantaiksi toivoisin laihtuvani edes parisataa grammaa... Yritän tästä lähtien kirjata punnituksia tännekin, ettei ihan blogin tarkoitus unohdu. :) 




sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kevät

Ulkona alkaa olla jo lämmin. Varsinkin täällä sisällä on todella kuuma. Asunnossani on melkein seinän kokoinen ikkuna etelään ja keväisin ja kesäisin täällä on tukahduttavan kuumaa. En ole koskaan pitänyt kuumuudesta ja tässä asunnossa kesät ovat olleet melkoista tuskaa; minua huimaa, tekee pahaa, pää särkee ja on tuskainen olo kuumuuden takia. Jo tänään on ollut todella epämiellyttävää, varsinkin, kun valvoin koko yön. En vain saanut nukutuksi ja joskus seitsemän aikaan aamulla luovutin. Aamupäivällä menin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja se vain pahensi oloani. Täytynee tosissaan alkaa harkitsemaan unilääkkeitä. 

Olisi ihanaa lähteä vähän ulos, mutta koska minulla on vain villakangastakki, on ulkoilu tällä hetkellä aika tukahduttavaa. Minulla on tällä hetkellä vain kaksi päälle mahtuvaa takkia, villakangastakki talveksi ja ohut kesätakki kesäksi. Minulla on aivan ihana takki, jonka ostin muutama vuosi sitten, mutta siihen on matkaa ainakin 15 kiloa, joten siitä ei nyt ole apua. Varmasti kymmenen vuotta minulla on ollut tämä sama ongelma, minulla ei ole mitään takkia keväällä ja syksyllä talvitakin ja kesätakin välisenä aikana pidettäväksi. Käytän talvitakkia niin kauan kuin vain on mahdollista ja sitten värjöttelen muutaman viikon kesätakissani ennen kuin se on riittävän lämmin. Oikeastaan inhoan kesätakkiani, se on ruman värinen ja muodoton, mutta ostin sen aikoinaan halvan hinnan takia vain vähäksi aikaa, koska kohta laihtuisin. Samasta syystä minulla ei ole takkia näihin väliaikoihin, miksi ostaisin kalliin takin, kun ensi syksynä se on jo jäänyt liian isoksi. Näin olen ajatellut viimeisen kymmenen vuoden ajan, mutta eiköhän se takki olisi ollut jo aikoja sitten loppuunkäytetty. Vaatevarastoni alkaa tosissaan käymään melko niukaksi, jo joulun jälkeen puhuin siitä, että pitäisi mennä ostamaan uusia vaatteita, mutta... Osittain samasta syystä kuin yllä, osittain siksi, ettei mikään kuitenkaan näytä hyvältä päälläni, osittain siksi, etten kehtaa mennä vaaatekauppoihin, en edelleenkään ole sitä tehnyt. Nyt minulla on jäljellä kahdet housut, kaksi villapaitaa ja nuo mainitsemani takit, joita voi käyttää julkisesti. On se onni, ettei minulla ole sosiaalista elämää... Olen miettinyt, että huomaavatkohan ihmiset esimerkiksi töissä, ettei minulla ole kuin kahdet housut ja kaksi paitaa, joita vaihtelen? Mitä he siitä ajattelevat? Mitä minusta ylipäätään ajatellaan? Kukaan ei oikeasti tunne minua, mutta varmasti ihmiset silti jotain ajattelee. Minua ei voi olla huomaamatta, koska olen merilehmän kokoinen. En ole koskaan osannut arvata, mitä minusta ajatellaan ja ei sellaista oikein voi kysyä. Eikä siihen saisi rehellistä vastausta. En vain ole koskaan saanut minkäänlaista palautetta, keneltäkään. Ulkonäköäni on tietysti aina arvosteltu enemmän kuin tarpeeksi, mutta luonteestani kukaan ei ole koskaan sanonut mitään, paitsi joskus minua on sanottu älykkääksi. Ehkä ihmisillä ei ole tapana kommentoida toistensa luonnetta, ei ainakaan ihmiselle itselleen. Luulen, että blogini lukijat pitävät minua negatiivisena ja ruikuttavana ja ärsyttävänä, mutta tiedostan, miten kamalia piirteitä nuo on ihmisissä ja yritän tarkasti olla sanomatta mitään negatiivista tai valittamasta mistään. Ihmisillä on varmasti parempaakin tekemistä kuin ajatella minua, mutta kai kaikista ihmisistä, joiden kanssa on enemmän tekemisissä, muodostaa jonkin mielipiteen. Minusta tuskin ajatellaan mitään positiivista, minkä todistaa jo se, ettei kukaan halua ystävystyä kanssani, mutta miten negatiivisesti minusta ajatellaan? Inhotaanko minua? Säälitäänkö? Tunteeko ihmiset ylemmyydentunnetta ja ajattelevat, että ovat ainakin parempia kuin minä? Puhuvatko he minusta selkäni takana? Toivon, että tietäisin. Tai ehkä en sittenkään, ehkä on parempi olla tietämättä. Ainoa asia, mitä toivoisin, olisi, että jos se asia, minkä takia minusta ei pidetä, on jotain, minkä voisin korjata, niin joku joskus kertoisi, mikä se on. Tai jättäisi kertomatta, jos sitä ei voi muuttaa. 

Lueskelin suomi.24:n Lihavuus-palstaa saadakseni kai jotain vertaistukea ja ehkä vinkkejäkin, mutta siellä tuntuu olevan enemmän läskivihaajia, kuin laihduttajia. En ymmärrä, miten voi vihata ylipainoisia niin paljon, että viitsii mennä netissä lihavuus-aiheiselle keskustelupalstalle haukkumaan lihavia?! Eikä satunnaisesti, vaan  ihan vakiokävijänä! Ja ne kommentit, joita nuo ihmiset kirjoittivat! Miten voi tuntea niin paljon vihaa toista ihmistä kohtaan vain siksi, että hänellä on ylipainoa? Käydessäni kaupassa odotin vihreää valoa ylittääkseni suojatien ja tien vastakkaisella puolella oli kaksi suunnilleen kokoistani tyttöä. Yritin katsoa heitä noiden vihaajien silmillä, yritän nähdä heidät "kuvottavina paskasäkkeinä", mutta en pystynyt. En tuntenut vastenmielisyyttä, enkä mitään muutakaan, he olivat vain ihmisiä. Miehet on tietysti paljon pinnallisempia, mutta pilaako se tosiaan heidän päivänsä, kun he "joutuvat katsomaan siiderivalasta vyörymässä vastaan"? Oikeasti?! Onko se vain tyhjää provoamista? Jos on, niin mikä on sen taustalla on, mitä sen on tarkoitus saada aikaan? Tuntuuko heistä hyvältä, kun he saavat loukata lihavaa naista ja saada hänet tuntemaan itsensä aina hiukan arvottomammaksi? Miksi sillä on merkitystä? Minä en oikeastaan edes kiinnitä huomiota toisten ihmisten ulkonäköön jossain kadulla, se ei ole oleellista minulle. Saatan huomata, jos joku on poikkeuksellisen nätti tai komea, mutta en muista koskaan jääneeni edes ajattelemaan, että olipas ruma ihminen. Likaisuutta saatan joskus pitää vastenmielisenä, mutta en ole koskaan nähnyt niin rumaa ihmistä, että olisin tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Miksi lihavia ihmisiä kohtaan tunnetaan niin paljon inhoa? Tajuaisinko sen, jos en olisi koskaan ollut lihava? Minä vain en ymmärrä tätä(kään) ilmiötä. 

Minun tekee ihan hirveästi mieli jotain suolaista, perunalastuja ehkä. Ja jääkylmää limsaa. Kuumuus alkaa hiukan hellittämään, ehkä yöksi viilenee sen verran, että saan nukuttua. Limsaa menen ostamaan, yritän olla ostamassa perunalastuja. Haluaisin pystyä luopumaan niistä lopullisesti, mutta enpä tiedä. En ole koskaan ollut  erityisen tykästynyt makeaan, minulle suolaiset herkut on suurempi ongelma. Pelkkää makeaa en edes pysty paljoa syömään, suolaisen sivussa sitäkin menee. Söin eilen kokonaisen litran jäätelöä... Se oli liian makeaa, mutta aina vain hain lisää, kunnes paketti oli tyhjä... Taidan olla toivoton tapaus. Olen yrittänyt ajatella, pystyisinkö hyväksymään itseni lihavana, etten koskaan laihdu, mutta en pysty siihen. En voi luovuttaa ainakaan vielä, oli tämä sitten miten toivotonta tahansa. Edelleen ajattelen, että ehkä joskus vielä. Huomenna on maanantai eli virallinen uuden yrityksen päivä. :) Mutta loppuviikosta on pääsiäinen ja lupasin tehdä pashaa, joten sitä varmaan syön itsekin. Ja edes yksi mignon-muna on pakko saada! Ja niin taas dieetti siirtyy viikon eteenpäin... Huoh! :( 


torstai 14. huhtikuuta 2011

Mikä on nykyään normaalia?

Ei tämä nyt taaskaan oikein suju. Piti käydä ostamassa vain vettä ja limsaa, mutta mukaan tarttui jäätelöä ja keksejä ja pari vanukasta. Tosin keksit ja vanukas on edelleen syömättä. Muuten viikko on mennyt ihan hyvin, mutta silti vaaka aamulla näytti 100 grammaa enemmän kuin viimeksi. Milloin syömisestä tuli näin hankalaa?! Ns. normaalit ihmiset ovat jäämässä yhä pienemmäksi vähemmistöksi, kun enemmistö meistä syö liikaa ja melkein yhtä suuri osa väestöstä liian vähän. Ja mikä edes on normaali? Normaalipaino on kai määritetty terveellisyyden mukaan, mutta 99,9 prosenttia väestöstä pitää painoindeksissä 24,9 olevaa lihavana. Kukaan malli tai missi tai näyttelijä ei ole lähelläkään indeksiä 20! Jos joku painaisi normaalipainon verran, julkaistaisiin lehdistössä satoja kuvia kyseisen henkilön "läskeistä". Jennifer Hudson sanoi jossain haastattelussa, että laihduttuaan hänelle on tarjottu työtilaisuuksia moninkertaisesti enemmän siihen verrattuna, kun hän oli lihava. Tuntuu käsittämättömältä, koska hänellä kuitenkin on sama ääni! Kuitenkin jokainen tietää, että Hollywoodin parhaiten palkatuista naisista tuskin kukaan saisi enää yhtäkään roolia, lahjoistaan huolimatta, jos he painaisivat enemmän. 

Näin taannoin tv:stä pätkän dokumenttia, jossa näytettiin sadalle miehelle viittä kuvaa, joissa oli viisi eri naisvartaloa, painoindekseissä 16, 18, 20, 22 ja 24 ja kysyttiin kenellä oli paras vartalo. 98 miestä valitsi painoindeksin 16, kaksi 18. Kommentit isommista naisista oli aika kauheita, vaikka korkeinkin painoindeksi oli vielä normaalipainon puolella. Aina välillä myös netissä saa lukea miesten valitusta siitä, miten 170 senttinen 60 kiloa painava nainen määrittelee itsensä normaalipainoiseksi, vaikka on "kauhea läski".  Miksi on sitä parempi ja puoleensavetävämpi, mitä laihempi on? Tietystikään läski ei ole kaunista, mutta nykyään ei enää normaalipainokaan ilmeisesti ole kaunista! Tuon mukaan ollakseni miesten silmissä (painon suhteen) puoleensavetävä minun täytyisi painaa suunnilleen 44 kilogrammaa! Minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta päästä lähellekään 44 kiloa, absoluuttinen unelmapainonikin on 14 kiloa enemmän, mutta tuo luku antaa kiinnostavan näkymän siihen, mitä minun tulisi painaa, jotta enemmistö ihmisistä pitäisi minua oikean kokoisena tai painoisena.  Toisaalta taas, jos ajattelee vaikka missikisoihin osallistuvia, heidän painoindeksinsä on lähes järjestään korkeintaan 17, mutta eivät he minunkaan silmissäni näytä alipainoisilta. Sama pätee näyttelijättäriin tai malleihin. Ainoastaan ne viime syksyn H&M:n villapaitamainoksessa olleet todella alipainoiset tytöt näyttivät oikeasti alipainoisilta. Normaali ei ilmeisesti ole enää normaalia kenenkään silmissä, ei edes meidän läskien! 

No, minun ei onneksi tarvitse olla huolissani alipainoisuudesta... ;) Mutta olisi kiva päästä joskus edes sinne normaalien joukkoon...  

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Laihdutusyritys numero 782...

Harkitsin tuon viimeöisen tekstin poistamista, mutta olkoon, onpahan ainakin yksi paikka, jossa ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin. Vaikka viime yö oli poikkeuksellisen kurja. Unettomat kevätyöt on minulle pahinta mahdollista aikaa, enkä tosiaan voi kovin hyvin silloin, joten tulee kirjoitettua aika masentunutta tekstiä. Tottahan tuo kaikki oli, mutta sitä elämäni on ollut aina ja olen oppinut selviytymään melko hyvin. Päivisin on parempi olo, eikä yhtä vaikeaa. Jos saisin tuon nukkumisen taas kuntoon, niin yötkin menisi helpommin, eikä tulisi noita romahduksia, jolloin ei rättiväsyneenä jaksa elää kuin minuutin kerrallaan. Nukahdin viimein joskus puoli viiden aikaan, sen jälkeen heräilin kahdenkymmenen minuutin välein, kunnes oli pakko nousta. Toivon tosiaan, että tämä johtuu keväästä, eikä siitä, että melatoniini olisi lakannut vaikuttamasta. En voi palata siihen elämään, mitä ennen elin. En koskaan edes tajunnut, miten vaikeaa kaikki oli, kun ei saanut nukuttua, vasta nyt kun muutaman kuukauden nukuin kunnolla, tajuan, etten jaksa sitä enää. Nukuin milloin sattuu, olin väsynyt aina silloin, kun ei ollut mahdollista nukkua, en saanut nukuttua silloin, kun olisi ollut mahdollista nukkua, olin aina huonovointinen; jos nukuin liikaa, minua pyörrytti ja oli tokkurainen olo, jos taas nukuin liian vähän, teki pahaa ja oli vaikeaa kestää valoa ja ääniä ja keskittyä mihinkään. En voi enää elää niin. Jos melatoniini tosiaan ei enää toimi, taitaa olla pakko kokeilla oikeita unilääkkeitä. 

Laihdutusleikkauksen tiimoilta olen nyt käynyt pari kertaa sairaalassa. Kävin ensin siellä ravitsemusterapeutilla, jossa käyminen siis kuuluu tuohon prosessiin, kun haluaisi leikkaukseen. Se vain hämmensi ajatuksiani leikkauksesta. Hän kertoi, että ne mieliteot ja ruoanhimot, jotka leikkauksen jälkeen katoaa, palaavat mahdollisesti jopa vahvempina vuoden tai kahden kuluttua. Tuo mielitekojen katoaminen oli pääsyy siihen, miksi ylipäätään haluan leikkaukseen. Hän myös oli sitä mieltä, että leikkaus olisi käytännössä vasta noin vuoden kuluttua ja siihen asti on pystyttävä olemaan dieetillä. Jos pystyn olemaan dieetillä kokonaisen vuoden, niin mihin minä sitä leikkausta tarvitsen?! Jos pystyisin laihduttamaan, niin en kai minä edes yrittäisi saada apua kirurgiasta kaikkine riskeineen?! Lääkäri oli huolissaan taipumuksestani syödä iltaisin ja suuria määriä, muuten estettä leikkaukseen ei pitäisi olla. Nyt ensimmäinen askel on se, että minun pitää kolmessa kuukaudessa pudottaa viisi prosenttia painostani ja oppia syömään pieniä annoksia säännöllisesti päivän mittaan, jonka jälkeen on taas käynti ravitsemusterapeutilla ja jos olen onnistunut, lähete eteenpäin kirurgille, jonka jälkeen taas kolme kuukautta ja viisi prosenttia. Siinä on vain sellainen pieni ongelma, että mitähän nuo ihmiset kuvittelevat minun yrittäneen tehdä viimeisen kymmenen vuoden ajan?!

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa minulle? Toiset ihmiset kysyvät kauhistuneina, miten joku voi päästää itsensä tuohon kuntoon, minä taas kysyn, miten joku voi hillitä itsensä ja kieltäytyä kaikista ihanista herkuista?! Uskon koko sydämestäni, että elämäni olisi tuhatkertaisesti parempaa, jos onnistuisin laihtumaan, haluan laihtua melkein enemmän kuin mitään muuta(tai haluan enemmän monia muita asioita, mutta ainoastaan jos olen normaalipainoinen) ja silti en pysty siihen! Kyse on kai siitä, että keskityn tähän hetkeen, enkä osaa ajatella pitkäjänteisesti. Päivä toisensa jälkeen väitän itselleni, että aloitan laihdutuksen huomenna. Kai minä olen kuin narkkari, joka keskittyy saamaan päivän annoksensa pystymättä huolehtimaan tulevasta. Ja lankean aina myös samaan ansaan; aloitan nälkäkuurin, jotta painonpudotus lähtisi hyvin alkuun, että urakka ei tuntuisi niin suurelta. Se suositeltu puoli kiloa viikossa tuntuu minusta niin hitaalta laihtumisnopeudelta, että se vie motivaation hetkessä. Mutta minä olen yrittänyt laihduttaa kohta 11 vuotta, joten jos olisin laihtunut sen puoli kiloa viikossa, olisin laihduttanut 286 kiloa! Itse asiassa varmaan olenkin laihduttanut kymmeniä, ellen satoja kiloa, mutta aina ne tulevat takaisin.

Niin, siellä lääkärissä jouduin vihdoin myös käymään vaa’alla ja paino oli uusissa ennätyslukemissa, 119 kiloa! Voi hurja! Olen 165 senttimetriä pitkä, joten tuo on ihan valtava paino minulle. Viisi prosenttia tuosta on noin kuusi kiloa eli siis se puoli kiloa viikossa pitäisi saada putoamaan näissä kolmessa kuukaudessa. Olen jo miljoona kertaa yrittänyt laihtua nopeasti, joten ehkä nyt olisi syytä pyrkiä vain tuohon puoleen kiloon. Se siinä vain on ongelmana, että jos tavoitteeni on 75 ja laihdun puoli kiloa viikossa, olen tuossa 75 kilossa vasta 88 viikon kuluttua. Ja tuossa ei ole huomioitu edes joulua ja muita repsahduksia. Ja taas ajattelen, etten voi odottaa niin kauaa… Vaikka olen odottanut jo 572 viikkoa…

Aion taas yrittää, mutta… En ole onnistunut koskaan ennenkään, joten miksi ihmeessä nyt onnistuisin. Mutta yritän kuitenkin. Taas. Ehkä tällä kertaa…

Aallonpohjasta kirjoitettua...

En ole pahemmin kirjoitellut blogiini viime aikoina, koska en ole jaksanut. En ole edes yrittänyt laihduttaa, huomioni on ollut selviytymisessä. Tämä kevät on ollut vaikein koskaan kaikin tavoin, allergiaoireeni ovat kymmenkertaiset edellisiin vuosiin verrattuna, minulla on migreeni jatkuvasti, vaikka luulin sen loppuneen jo vuosia sitten ja minulla on hirveä olo. Uskon ihan tosissani, että moni ihminen, joka on tehnyt itsemurhan, on voinut paljon paremmin kuin minä. Minä takerrun jokaiseen yksittäiseen hetkeen, koska en jaksa, enkä pysty ajattelemaan pidemmälle. Kaikki energiani kuluu siihen, että keskityn tähän hetkeen, koska en kestä edes ajatella elämää viiden vuoden kuluttua tai kymmenen vuoden kuluttua, koska tiedän, että se on tätä samaa. Paitsi että minulla on moninkertaisesti pahempi olo kuin nyt. En tiedä, miten päädyin tähän. Minulla on kaksi täysin normaalia vanhempaa, he eivät ole tehneet mitään väärin kanssani; miksi minusta ei tullut normaalia ihmistä?! Mikä minussa meni vikaan?! Olenko oikeasti niin kamala ihminen, etten ansainnut elämältä mitään?! Olen kuin se kirjojen hahmo, joka lisätään kaikkiin kirjoihin siksi, että jokainen lukija saa ajatella, että olen ainakin parempi kuin tuo ihminen, että ainakin minulla on enemmän ja paremmin kuin hänellä. En voi uskoa, että minä olen se hahmo, enkä voi olla ajattelematta, että miksi juuri minä! Kaikista maailman ihmisistä… Miten tässä kävi näin?

Minulle 30 oli eräänlainen käännekohta, siihen asti, vaikka asiat olisivat olleet miten huonosti ja vaikka minulla olisi ollut kuinka paha olo, uskoin aina, että joskus asiat olisi paremmin, että joskus jokin muuttuisi. Enää en usko siihen, tätä minun elämäni on ja tulee aina olemaan. Yritän uskotella itselleni, että toteutan haaveeni USA:ssa asumisesta, koska tarvitsen jotain, joka pitää minut hengissä, mutta tiedän, ettei se, kuten ei mikään muukaan unelmani koskaan toteudu. En ole koskaan tosissani edes uskonut, että voisin saada elämältä jotain, minulle ne asiat, jotka muille on suunnitelmia, ovat vain mahdottomia unelmia. On niin monia asioita, joita ihmiset pitää ihan itsestäänselvyytenä; sen, että on kavereita, että saa joskus oman kodin ja perheen, että elämässä tapahtuu edes jotain. Minulle nuo asiat tapahtuu suunnilleen yhtä suurella todennäköisyydellä kuin se, että minulle kasvaa siivet.

Elämässäni ei ole mitään, eikä minulla ole mitään odotettavaa. Aina lukion lopusta elämäni on ollut vain sitä, että menen kouluun tai töihin, tulen kotiin, käyn ehkä kaupassa, vien koiran ulos, saatan kävellä pidempäänkin, katselen telkkaria. Toisinaan soitan äidille, toisinaan menen viikonlopuksi kotiin. Ei mitään muuta, koskaan. Käyn kielikursseilla, koska siellä edes on toisia ihmisiä ympärillä, siellä ainakin saan puhua jonkun kanssa, vaikkakin lähinnä kömpelösti äännettyjä kirjasta luettuja lauseita. Mutta sitten kuulen heidän elämästään ja kaikesta mitä he tekevät ja mitä heille tapahtuu ja minusta tuntuu pahalta, koska minä en saa sellaisia asioita.

Minä elän ainoastaan, koska vanhempani eivät kestäisi kuolemaani, mutta minä en kestä elämääni. Minä rakastan heitä ja viihdyn heidän seurassaan nyt ja se on ainoa hyvä asia elämässäni, mutta tulevaisuus tuntuu pelottavalta ja lohduttomalta. Mitä jos he sairastuvat esimerkiksi dementiaan tai vastaavaan ja minä olen jumissa hoitamassa kahta ihmistä, joista on jäljellä enää kuori; yksin, vuosi toisensa jälkeen?! En pysty siihen, enkä kestä edes ajatella sitä! Ja samalla inhoan itsekkyyttäni, kun edes ajattelen, etten pysty siihen! Enkä kestä ajatella, että he ovat jo vanhoja ja jonain päivänä he kuolevat, eikä minulla silloin ole enää mitään eikä ketään. Kun he ovat kuolleet ja minä kuolen, ei ole ketään järjestämässä hautajaisia, eikä minusta jää mitään muistoa. Minä en koskaan ollut olemassa. Päässäni pyörii hirveitä asioita heidän mahdollisesta sairastumisestaan tai siitä, miten he aikanaan kuolevat, joudunko minä näkemään heidän kuolemansa, joudunko minä paniikissa menemään kotiin, koska he eivät vastaa puhelimeen vain löytääkseen heidän ruumiinsa. Onnistunko salaamaan heiltä loppuun saakka, miten hirvittävän paha olo minulla on. Olen tehnyt todella hyvää työtä esittäessäni onnellista, mutta haluaisin niin kovasti luovuttaa. Haluaisin kertoa totuuden ja sanoa, etten jaksa enää. Minusta tuntuu, että olen taistellut niin loputtoman kauan ja että olen taistellut hyvin, mutta en enää jaksa. Mutta minun täytyy jaksaa, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Nukkuminen on edelleen ihan solmussa, joko sammun kahdeksalta ja nukun 12 tuntia tai en nuku ollenkaan, vaikka väsyttää tai olen ihan poikki päivällä… Minulla on aina kevätväsymys; oletan, että se on reaktio pahaan oloon, se sallii minun nukkua pahimman ajan ohitse. Se on ihan hyvä, mutta haluaisin pystyä nukkumaan normaalisti, öisin ja olla päivisin edes kohtuullisen virkeä. Nyt kello on yli yksi, enkä saa nukuttua ja minun pitää herätä aikaisin ja mennä esittämään, että kaikki on hyvin. Onneksi olen ollut niin onneton niin pitkään, että minussa on eräänlainen automaattiohjaus, joka ottaa vallan ja saa minut käyttäytymään suunnilleen normaalisti, ilman että edes tiedostan sitä. Satunnaiset kyyneleet saa tähän vuoden aikaan onneksi kuitatuksi allergiana.

Olen pahoillani tästä masentavasta tekstistä, mutta minun pitää jotenkin ilmaista tämä sanoin, pitää jotenkin saada ”puhua” tästä. Minulla oli välillä vähän positiivisempia ajatuksia, en tajua mistä ne tuli(tai minne ne meni :)) Mutta nyt olen löytänyt jonkinlainen aallonpohjan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana oloni on tasaisesti muuttunut pahemmaksi ja pahemmaksi ja aina ajattelen, etten jaksa enää kauaa tai pahempaa oloa, mutta kuitenkin jotenkin aina selviydyn eteenpäin. Niin kai nytkin. Kävin myös siellä ravitsemusterapeutilla ja lääkärillä, mutta en nyt jaksa kirjoittaa siitä. Pitää yrittää nukkua. Yritän ensi kerralla kirjoittaa vähän positiivisemmin. :)