maanantai 11. huhtikuuta 2011

Laihdutusyritys numero 782...

Harkitsin tuon viimeöisen tekstin poistamista, mutta olkoon, onpahan ainakin yksi paikka, jossa ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin. Vaikka viime yö oli poikkeuksellisen kurja. Unettomat kevätyöt on minulle pahinta mahdollista aikaa, enkä tosiaan voi kovin hyvin silloin, joten tulee kirjoitettua aika masentunutta tekstiä. Tottahan tuo kaikki oli, mutta sitä elämäni on ollut aina ja olen oppinut selviytymään melko hyvin. Päivisin on parempi olo, eikä yhtä vaikeaa. Jos saisin tuon nukkumisen taas kuntoon, niin yötkin menisi helpommin, eikä tulisi noita romahduksia, jolloin ei rättiväsyneenä jaksa elää kuin minuutin kerrallaan. Nukahdin viimein joskus puoli viiden aikaan, sen jälkeen heräilin kahdenkymmenen minuutin välein, kunnes oli pakko nousta. Toivon tosiaan, että tämä johtuu keväästä, eikä siitä, että melatoniini olisi lakannut vaikuttamasta. En voi palata siihen elämään, mitä ennen elin. En koskaan edes tajunnut, miten vaikeaa kaikki oli, kun ei saanut nukuttua, vasta nyt kun muutaman kuukauden nukuin kunnolla, tajuan, etten jaksa sitä enää. Nukuin milloin sattuu, olin väsynyt aina silloin, kun ei ollut mahdollista nukkua, en saanut nukuttua silloin, kun olisi ollut mahdollista nukkua, olin aina huonovointinen; jos nukuin liikaa, minua pyörrytti ja oli tokkurainen olo, jos taas nukuin liian vähän, teki pahaa ja oli vaikeaa kestää valoa ja ääniä ja keskittyä mihinkään. En voi enää elää niin. Jos melatoniini tosiaan ei enää toimi, taitaa olla pakko kokeilla oikeita unilääkkeitä. 

Laihdutusleikkauksen tiimoilta olen nyt käynyt pari kertaa sairaalassa. Kävin ensin siellä ravitsemusterapeutilla, jossa käyminen siis kuuluu tuohon prosessiin, kun haluaisi leikkaukseen. Se vain hämmensi ajatuksiani leikkauksesta. Hän kertoi, että ne mieliteot ja ruoanhimot, jotka leikkauksen jälkeen katoaa, palaavat mahdollisesti jopa vahvempina vuoden tai kahden kuluttua. Tuo mielitekojen katoaminen oli pääsyy siihen, miksi ylipäätään haluan leikkaukseen. Hän myös oli sitä mieltä, että leikkaus olisi käytännössä vasta noin vuoden kuluttua ja siihen asti on pystyttävä olemaan dieetillä. Jos pystyn olemaan dieetillä kokonaisen vuoden, niin mihin minä sitä leikkausta tarvitsen?! Jos pystyisin laihduttamaan, niin en kai minä edes yrittäisi saada apua kirurgiasta kaikkine riskeineen?! Lääkäri oli huolissaan taipumuksestani syödä iltaisin ja suuria määriä, muuten estettä leikkaukseen ei pitäisi olla. Nyt ensimmäinen askel on se, että minun pitää kolmessa kuukaudessa pudottaa viisi prosenttia painostani ja oppia syömään pieniä annoksia säännöllisesti päivän mittaan, jonka jälkeen on taas käynti ravitsemusterapeutilla ja jos olen onnistunut, lähete eteenpäin kirurgille, jonka jälkeen taas kolme kuukautta ja viisi prosenttia. Siinä on vain sellainen pieni ongelma, että mitähän nuo ihmiset kuvittelevat minun yrittäneen tehdä viimeisen kymmenen vuoden ajan?!

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa minulle? Toiset ihmiset kysyvät kauhistuneina, miten joku voi päästää itsensä tuohon kuntoon, minä taas kysyn, miten joku voi hillitä itsensä ja kieltäytyä kaikista ihanista herkuista?! Uskon koko sydämestäni, että elämäni olisi tuhatkertaisesti parempaa, jos onnistuisin laihtumaan, haluan laihtua melkein enemmän kuin mitään muuta(tai haluan enemmän monia muita asioita, mutta ainoastaan jos olen normaalipainoinen) ja silti en pysty siihen! Kyse on kai siitä, että keskityn tähän hetkeen, enkä osaa ajatella pitkäjänteisesti. Päivä toisensa jälkeen väitän itselleni, että aloitan laihdutuksen huomenna. Kai minä olen kuin narkkari, joka keskittyy saamaan päivän annoksensa pystymättä huolehtimaan tulevasta. Ja lankean aina myös samaan ansaan; aloitan nälkäkuurin, jotta painonpudotus lähtisi hyvin alkuun, että urakka ei tuntuisi niin suurelta. Se suositeltu puoli kiloa viikossa tuntuu minusta niin hitaalta laihtumisnopeudelta, että se vie motivaation hetkessä. Mutta minä olen yrittänyt laihduttaa kohta 11 vuotta, joten jos olisin laihtunut sen puoli kiloa viikossa, olisin laihduttanut 286 kiloa! Itse asiassa varmaan olenkin laihduttanut kymmeniä, ellen satoja kiloa, mutta aina ne tulevat takaisin.

Niin, siellä lääkärissä jouduin vihdoin myös käymään vaa’alla ja paino oli uusissa ennätyslukemissa, 119 kiloa! Voi hurja! Olen 165 senttimetriä pitkä, joten tuo on ihan valtava paino minulle. Viisi prosenttia tuosta on noin kuusi kiloa eli siis se puoli kiloa viikossa pitäisi saada putoamaan näissä kolmessa kuukaudessa. Olen jo miljoona kertaa yrittänyt laihtua nopeasti, joten ehkä nyt olisi syytä pyrkiä vain tuohon puoleen kiloon. Se siinä vain on ongelmana, että jos tavoitteeni on 75 ja laihdun puoli kiloa viikossa, olen tuossa 75 kilossa vasta 88 viikon kuluttua. Ja tuossa ei ole huomioitu edes joulua ja muita repsahduksia. Ja taas ajattelen, etten voi odottaa niin kauaa… Vaikka olen odottanut jo 572 viikkoa…

Aion taas yrittää, mutta… En ole onnistunut koskaan ennenkään, joten miksi ihmeessä nyt onnistuisin. Mutta yritän kuitenkin. Taas. Ehkä tällä kertaa…

5 kommenttia:

  1. Kyllä se siitä! Onnistut sinä :)
    Tuo kieltäytyminen vaatii niiiiin paljon tahdonlujuutta.. Ei meinaa onnistua, mut pakko yrittää. Ite käyn nyt joka aamu puntarilla ja kirjaan tulokset ylös, josko se sit auttausi..

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti! Olen myös ajatellut, että ehkä pitäisi pyrkiä käymään vaa'alla joka päivä, niin näkisi heti syömistensä seuraukset, eikä voisi huijata itseään. Minulla on vain se ongelma, että jos olen tehnyt parhaani ja tulokset ei siltikään näy, niin se vie heti motivaation. Silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla kävin vaa'alla vain silloin, kun olin ihan varma, että painoa oli vähemmän kuin edellisellä kerralla ja se toimi ihan hyvin. Mutta ehkä ainakin aluksi voisin punnita itseni joka päivä...

    VastaaPoista
  3. kalorien laskeminen ja punnitus...luulin osaavani ottaa rennosti...no en viel osaa. Tämän takia otan ne taas käyttöön enne kuin tuhoan saavutukseni, katotaan sitten taas kun olen siihen missä olin tyytyväinen.

    Ainut hyvä asia on että olen päässyt aika hyvin eroon on oman elämän lykkäys-teemasta, sen takia että olen omasta mielestä liian painava tai väärän näköinen. En kokonaan, mutta olen silti koittanut tehdä asian eteen, mutta joskus mietin että onko sosiaaliset kanssa käymiset vaivan arvoista. Ihminen on itselleen ja toisilleen aika raadollinen. Hämmästyttää nämä kuppikunnat ja kyöräämiset. En haluaisi mennä sellaiseen. Joskus ollut itsekin pahimman laatunen juoruakka, mutta en halua palata siihen. Koitan ainakin olla osallistumasta sellaiseen(mutta kun tutustuu uusiin ihmisiin sitä lähtee helposti miellyttään muita, voin olla samaa mieltä, mutta negatiiviset jutut ei vain minusta ole hyvä juttu...varsinkaan jos on kyseessä tapaus jossa henkilö ei voi itse puolastautua.). Toivottavasti en nyt selittänyt liian sekavasti.

    Ai mutta nyt on lähdettävä arjen rientoihin. Tsemppiä ja toivotaan hyviä unia sekä päiviä :)

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä sulle! :) Muista, ettet ole yksin. Meitä painon kanssa tappelevia on PALJON!

    VastaaPoista
  5. Absurde: Minulla varmaankin suurin ongelma lihavuudessa on juuri se, että elämäni alkaa vasta kun laihdun. Ja kun en koskaan laihdu, en myöskään oikein koskaan ole elossa. Eniten elämästä kaipaisin juuri niitä sosiaalisia juttuja, toisten ihmisten seuraa. Vaikka se tuskin koskaan toteutuu, mutta kuitenkin.

    Mimosa: Kiitos! :) Niinhän meitä on ja yhtä vaikeaa se taitaa olla kaikille... Mutta jospa me kaikki vielä joskus onnistumme. :)

    VastaaPoista