maanantai 11. huhtikuuta 2011

Aallonpohjasta kirjoitettua...

En ole pahemmin kirjoitellut blogiini viime aikoina, koska en ole jaksanut. En ole edes yrittänyt laihduttaa, huomioni on ollut selviytymisessä. Tämä kevät on ollut vaikein koskaan kaikin tavoin, allergiaoireeni ovat kymmenkertaiset edellisiin vuosiin verrattuna, minulla on migreeni jatkuvasti, vaikka luulin sen loppuneen jo vuosia sitten ja minulla on hirveä olo. Uskon ihan tosissani, että moni ihminen, joka on tehnyt itsemurhan, on voinut paljon paremmin kuin minä. Minä takerrun jokaiseen yksittäiseen hetkeen, koska en jaksa, enkä pysty ajattelemaan pidemmälle. Kaikki energiani kuluu siihen, että keskityn tähän hetkeen, koska en kestä edes ajatella elämää viiden vuoden kuluttua tai kymmenen vuoden kuluttua, koska tiedän, että se on tätä samaa. Paitsi että minulla on moninkertaisesti pahempi olo kuin nyt. En tiedä, miten päädyin tähän. Minulla on kaksi täysin normaalia vanhempaa, he eivät ole tehneet mitään väärin kanssani; miksi minusta ei tullut normaalia ihmistä?! Mikä minussa meni vikaan?! Olenko oikeasti niin kamala ihminen, etten ansainnut elämältä mitään?! Olen kuin se kirjojen hahmo, joka lisätään kaikkiin kirjoihin siksi, että jokainen lukija saa ajatella, että olen ainakin parempi kuin tuo ihminen, että ainakin minulla on enemmän ja paremmin kuin hänellä. En voi uskoa, että minä olen se hahmo, enkä voi olla ajattelematta, että miksi juuri minä! Kaikista maailman ihmisistä… Miten tässä kävi näin?

Minulle 30 oli eräänlainen käännekohta, siihen asti, vaikka asiat olisivat olleet miten huonosti ja vaikka minulla olisi ollut kuinka paha olo, uskoin aina, että joskus asiat olisi paremmin, että joskus jokin muuttuisi. Enää en usko siihen, tätä minun elämäni on ja tulee aina olemaan. Yritän uskotella itselleni, että toteutan haaveeni USA:ssa asumisesta, koska tarvitsen jotain, joka pitää minut hengissä, mutta tiedän, ettei se, kuten ei mikään muukaan unelmani koskaan toteudu. En ole koskaan tosissani edes uskonut, että voisin saada elämältä jotain, minulle ne asiat, jotka muille on suunnitelmia, ovat vain mahdottomia unelmia. On niin monia asioita, joita ihmiset pitää ihan itsestäänselvyytenä; sen, että on kavereita, että saa joskus oman kodin ja perheen, että elämässä tapahtuu edes jotain. Minulle nuo asiat tapahtuu suunnilleen yhtä suurella todennäköisyydellä kuin se, että minulle kasvaa siivet.

Elämässäni ei ole mitään, eikä minulla ole mitään odotettavaa. Aina lukion lopusta elämäni on ollut vain sitä, että menen kouluun tai töihin, tulen kotiin, käyn ehkä kaupassa, vien koiran ulos, saatan kävellä pidempäänkin, katselen telkkaria. Toisinaan soitan äidille, toisinaan menen viikonlopuksi kotiin. Ei mitään muuta, koskaan. Käyn kielikursseilla, koska siellä edes on toisia ihmisiä ympärillä, siellä ainakin saan puhua jonkun kanssa, vaikkakin lähinnä kömpelösti äännettyjä kirjasta luettuja lauseita. Mutta sitten kuulen heidän elämästään ja kaikesta mitä he tekevät ja mitä heille tapahtuu ja minusta tuntuu pahalta, koska minä en saa sellaisia asioita.

Minä elän ainoastaan, koska vanhempani eivät kestäisi kuolemaani, mutta minä en kestä elämääni. Minä rakastan heitä ja viihdyn heidän seurassaan nyt ja se on ainoa hyvä asia elämässäni, mutta tulevaisuus tuntuu pelottavalta ja lohduttomalta. Mitä jos he sairastuvat esimerkiksi dementiaan tai vastaavaan ja minä olen jumissa hoitamassa kahta ihmistä, joista on jäljellä enää kuori; yksin, vuosi toisensa jälkeen?! En pysty siihen, enkä kestä edes ajatella sitä! Ja samalla inhoan itsekkyyttäni, kun edes ajattelen, etten pysty siihen! Enkä kestä ajatella, että he ovat jo vanhoja ja jonain päivänä he kuolevat, eikä minulla silloin ole enää mitään eikä ketään. Kun he ovat kuolleet ja minä kuolen, ei ole ketään järjestämässä hautajaisia, eikä minusta jää mitään muistoa. Minä en koskaan ollut olemassa. Päässäni pyörii hirveitä asioita heidän mahdollisesta sairastumisestaan tai siitä, miten he aikanaan kuolevat, joudunko minä näkemään heidän kuolemansa, joudunko minä paniikissa menemään kotiin, koska he eivät vastaa puhelimeen vain löytääkseen heidän ruumiinsa. Onnistunko salaamaan heiltä loppuun saakka, miten hirvittävän paha olo minulla on. Olen tehnyt todella hyvää työtä esittäessäni onnellista, mutta haluaisin niin kovasti luovuttaa. Haluaisin kertoa totuuden ja sanoa, etten jaksa enää. Minusta tuntuu, että olen taistellut niin loputtoman kauan ja että olen taistellut hyvin, mutta en enää jaksa. Mutta minun täytyy jaksaa, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Nukkuminen on edelleen ihan solmussa, joko sammun kahdeksalta ja nukun 12 tuntia tai en nuku ollenkaan, vaikka väsyttää tai olen ihan poikki päivällä… Minulla on aina kevätväsymys; oletan, että se on reaktio pahaan oloon, se sallii minun nukkua pahimman ajan ohitse. Se on ihan hyvä, mutta haluaisin pystyä nukkumaan normaalisti, öisin ja olla päivisin edes kohtuullisen virkeä. Nyt kello on yli yksi, enkä saa nukuttua ja minun pitää herätä aikaisin ja mennä esittämään, että kaikki on hyvin. Onneksi olen ollut niin onneton niin pitkään, että minussa on eräänlainen automaattiohjaus, joka ottaa vallan ja saa minut käyttäytymään suunnilleen normaalisti, ilman että edes tiedostan sitä. Satunnaiset kyyneleet saa tähän vuoden aikaan onneksi kuitatuksi allergiana.

Olen pahoillani tästä masentavasta tekstistä, mutta minun pitää jotenkin ilmaista tämä sanoin, pitää jotenkin saada ”puhua” tästä. Minulla oli välillä vähän positiivisempia ajatuksia, en tajua mistä ne tuli(tai minne ne meni :)) Mutta nyt olen löytänyt jonkinlainen aallonpohjan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana oloni on tasaisesti muuttunut pahemmaksi ja pahemmaksi ja aina ajattelen, etten jaksa enää kauaa tai pahempaa oloa, mutta kuitenkin jotenkin aina selviydyn eteenpäin. Niin kai nytkin. Kävin myös siellä ravitsemusterapeutilla ja lääkärillä, mutta en nyt jaksa kirjoittaa siitä. Pitää yrittää nukkua. Yritän ensi kerralla kirjoittaa vähän positiivisemmin. :)


7 kommenttia:

  1. Varaapa aika vyöhyketerapeutille tuon migreenin tiimoilta. Ite olen sen avulla ollut pisimmällään n. 5 v. ilman migreeniä, muistaakseni 4 krt kävin ja sit loppuivat :) Oikeasti auttaa!!
    Ja entä jos ryhtyisit aatoksista tekoihin.. vaikka vain pienelle lomalle menisit, jos vain mahdollista. Se ainkin piristäisi ja olisi ihanaa päästä pois samoista ympyröistä..

    VastaaPoista
  2. Käy please juttelemassa jollekin, lääkärille nyt ens alkuun.

    VastaaPoista
  3. Jaunde: Pitääpä kokeilla, kiitos vinkistä! Minulla oli nuorempana todella usein migreeni, mutta muutama vuosi sitten ne loppuivat, kunnes nyt sitten taas ne ovat alkaneet.

    Minä aina suunnittelen lomaa, mutta... Ensinnäkin se on hankalaa lihavuuden takia, mutta myös, koska olen köyhästä perheestä ja aina kun saan rahat kokoon alan ajattelemaan, että loma olisi tuhlausta, kun rahoilla saisi jotain järkevääkin ja... Käytän ne aina johonkin muuhun. En ole käynyt entisessä kotikaupungissani sen jälkeen, kun muutin sieltä pois ja olen haaveillut matkasta jo vuosia, joten ehkä voisin käydä siellä.

    Verilijapuu: Ei minulla ole mitään fyysistä tai kemiallista ongelmaa, kuten masennusta, olen vain vähän onneton. Olen joskus menneisyydessä kokeillut masennuslääkkeitä, kahdestikin, eikä niillä ollut mitään muuta vaikutusta, kuin sivuvaikutukset. Uskon, että jaksan taas paremmin, kunhan kevät vihdoin on ohi. :)

    VastaaPoista
  4. Raha on aina onkelma, tidän valitettavan hyvin.. ja matkailu Suomessa kaikkea muuta kuin edullista.. *huoh* Mut jos mahdollista edes pieni irtiotto niin tartu tilaisuuteen HETI!

    VastaaPoista
  5. Jos tulis uskoon niin parantaisko se mahiksia laihiksen suhteen. Niin moni tulee uskoon ja niiden elämä paranee tai ne tekee muutoksen. Nooh laihdutus taitaa olla ihan oma uskonsa ja lahkoja moneen jakoon.

    Mä taidan olla heikko mun (laihdutus)uskossani, koska en vain saa ja osaa olla onnellinen siinä missä olen. Onnistuminen on jälleen tapetilla...olenpahan juonut teetä niin paljon että aivot ei toimi.

    Takaisin oman mielen elämän draaamoihin, mikä siinä on että ei vaan saa itseänsä toimimaan niin kuin haluis.

    VastaaPoista
  6. Absurde: Enpä tiedä, mutta olen niin vannoutunut ateisti ja niin uskonnonvastainen yleensäkin, että minun kohdallani tuo laihdutusmetodi on kyllä poissa laskuista! Minä uskon omaan vastuuseen ja se kai on juuri päinvastaista uskoville. Mutta itseeni minulla ei taida olla uskoa enää yhtään, en vain pysty uskomaan, että koskaan onnistuisin. Vaikka toisaalta en myöskään pysty hyväksymään sitä, että en onnistuisi. Niinpä olen kai jumissa, vankilassa itseni (läskieni) sisällä...

    VastaaPoista
  7. Luin sattumalta blogiasi ... uskomatonta, on kuin omasta elämästäni! Tosin olen vanhempi ja normaalipainoinen, mutta... jokin este, huono itsetunto minulla ja samat ongelmat.

    VastaaPoista