perjantai 27. toukokuuta 2011

Ei muutosta taaskaan...

Vaaka näyttää 118,5. :/ Ei siis mitään muutosta, mitä en jälleen voi ihmetellä, koska viikko on mennyt vähän miten sattuu. En ole käynyt ostamassa mitään varsinaisia herkkuja, mutta olen koko ajan napostellut jotain. Lähinnä lääkitäkseni ahdistusta, kai. Yritän kovasti keskittyä syksyyn tai jouluun. Kevät on minulle vaikeaa aikaa sinällään, en ole onnistunut laihtumaan ja minulla on ihan hirveä stressi parista muustakin asiasta, joten yritän kovasti visualisoida ajankohdan, jolloin kaikki on paremmin ja minulla on parempi olo ja keskittyä siihen. Yritän kuvitella miten olen parisenkymmentä kiloa laihempi, minulla ei ole stressiä mistään, nukun kunnolla, kaikki on hyvin... Olen ajatellut, että ehkä laihduttaminen onnistuu paremmin, jos yritän tavoitella sitä hetkeä sen sijaan, että yritän päivä kerrallaan. Muuten on liian helppo siirtää aloittamista aina vain päivän eteenpäin. Olen nyt taas nukkunut ihan kohtuullisen hyvin, mutta näen painajaisia melkein joka yö. Oletan, että se johtuu stressistä. En ole oikeastaan koskaan ennen nähnyt painajaisia, joten tämä on ihan uusi ilmiö, eikä mikään mukava sellainen.  

Ensi viikolla olisi tarkoitus aloittaa se kolmen kuukauden laihdutusjakso, josta viime postauksessa puhuin. Ensimmäinen päivä kesäkuuta on keskiviikko, mutta aion aloittaa maanantaina. Tarkoitus olisi kehitellä jonkinlainen säännöllinen ruokavalio, jota noudattaisin joka päivä. Kolmen tunnin välein, ei mitään herkkuja, paljon proteiinia... Limsan suhteen en ole vielä tehnyt päätöstä. Aiemmin laihduttaessani olen ollut ilman limsaa ja olisi syytä olla nytkin, mutta rakastan limsaa. Ja juon sitä aivan liikaa! Siinä ei tosin ole kaloreita, mutta eihän se mitenkään terveellistä ole ja varsinkin hampaat kärsii. Juon sitä paitsi enemmän kuin sen suositellun puolitoista litraa viikossa. Ehkä voisin kokeilla sen suhteen jonkinlaista rajoitusta, vaikka niin, että saisin juoda kolme litraa kuukaudessa. Jos en pysty pysymään siinä määrässä, luovun kokonaan.

Mutta katsellaan maanantaina, miten ensimmäinen päivä on sujunut. :) 

tiistai 24. toukokuuta 2011

Minulla on isot luut!

Söin eilen pussillisen perunalastuja, ihan hetken mielijohteesta. Ei edes maistuneet kovin hyviltä. Nyt harmittaa. Minulle on iskenyt ihan tosissaan uskonpuute tämän laihtumisen suhteen. En vain pysty edes huijaamaan itseäni, että voisin onnistua. Tämä kuulostaa ehkä koomiselta, mutta kun minusta ei vain tunnu siltä, että söisin niin paljon! Siis kun käyn kaupassa ostamassa sikailuherkkuannokseni, niin siinä on ihan järjettömästi kaloreita, mutta muuten, ihan normaalisti syödessäni, minusta ei tunnu siltä, että se määrä vastaa kokoani. Tuolla lähisiwassakin melkein jokaisella ihmisellä on korissaan iso perunalastupussi ja suklaata ja muuta hyvää. Miksi he eivät ole lihavia? Nykyinen kämppikseni on jäätelöaddikti, hän syö varmaan viisi pakettia viikossa. Hän on normaalipainoinen. Hänestä kaksi kämppistä taaksepäin asuin tytön kanssa, joka painoi korkeintaan 50 kiloa. Joka viikonloppu hän söi pari pussia perunalastuja ja suklaata joka päivä. Lukiossa minulla oli ystävä, joka söi karkkia monta pussillista päivässä. Koko ajan hän mussutti karkkia, koulussa, illalla, kuulemma öisinkin, jos heräsi käymään vessassa. Hän oli alipainoinen. Ja tätini! Se on melkein vitsi, miten paljon hän syö! En pystyisi ahtamaan sitä ruokamäärää itseeni vaikka yrittäisin! Hän on ehkä hiukan pyöreä, mutta ei ylipainoinen. Ja minä olen sinivalaan kokoinen ja koen itseni pieniruokaiseksi... Hmm... :) 

Ihan vakavasti puhuen, en ajattele syöväni paljoa. Tiedän, ettei minussa ole mitään fyysistä vikaa, miksi en laihtuisi, joten vian on oltava päässäni. Ehkä en kiinnitä huomiota syömisiini, mutta toisaalta en usko siihen, koska en osta paljoa ruokaa kerralla, nytkin jääkaappini on typötyhjä. Pidin silloin ainoalla onnistuneella laihdutuskerralla tarkasti kirjaa syömisistäni, mutta se ei oikein toiminut, koska se sai minut kilpailemaan aina vain pienemmästä kalorimäärästä. Lopulta söin vain viitisensataa kaloria päivässä. Silloinkaan en kuitenkaan laihtunut kuin pari kiloa kuukaudessa. Viime kesänä otin ohjeet jostain lehdestä ja noudatin niitä orjallisesti kaksi viikkoa, enkä siltikään laihtunut, vaikka lehdessä luvattiin kahdesta kolmeen kiloon viikossa. Ehkä olen ollut lihava niin kauan, että kehoni pitää kiinni rasvavarannoistani kynsin ja hampain. Jotenkin vain minulle käy aina niin, että saatan syödä viikon ajan todella hyvin ja ihan innoissani hyppään vaa'alle. Eikä mitään muutosta. Ja kun sitä vertaa siihen roskamäärään, jonka huonoina viikkoina syön, niin luulisi edes jossain näkyvän. En tiedä missä ongelma on. Ehkä siinä, etten tiedosta syömäni ruoan määrää. En tiedä, siitä vain saisi niin hyvin motivaatiota, jos vaaka näyttäisi edes vähän vähemmän, kun on ihan tosissaan yrittänyt. 

Olen ajatellut kokeilla sellaista, että tekisin kesän ajan kaikkeni laihtuakseni, vähän kuin haasteena, kuinka paljon saan pudotettua kolmen kuukauden aikana. Koska laihdutus siltä kannalta, että haluaisin painaa 75 kiloa, tuntuu aivan loputtomalta urakalta ja vie motivaation, mutta kolme kuukautta tuntuu lyhyeltä ajalta. Tarkoitus olisi aloittaan kesäkuun ensimmäinen päivä ja loppupunnitus olisi elokuun viimeinen. Tavoitteena kilo viikossa eli yhteensä 12 kiloa, mutta salaisena tavoitteena päästä alle sadan kilon. :) Ja tietysti liikkua joka päivä, tehdä edes jotain. Joskin, jos takamukseni ei kohta lakkaa sattumasta, vien kuntopyörän takaisin varastoon. En oikeasti kestä tätä kipua! 

Ihanaa, kun ulkona sataa, rakastan tätä raikkautta ja sateen tuoksua. Kissa nukkuu kerällä sohvalla ja ikkunoissa rapisee ja minä juon hyöryävän kuumaa teetä. Pitäisi oppia nauttimaan enemmän näistä pienistä iloista. :)  

lauantai 21. toukokuuta 2011

Sata grammaa plussaa

Hitto! Tosin en voi ihmetellä, kun olen syönyt niin huonosti koko viikon ajan. Mutta huomenna alkaa uusi yritys, taas... 

Olin eilen uimassa ihan kunnolla ja korvat tuli todella kipeiksi. Vesi oli vielä todella kylmää, joten ehkä siksi... Mutta tänään pääsen taas uimaan. Oli niin ihanaa uida, vaikka varpaat meni ihan tunnottomiksi kylmässä vedessä! 

torstai 19. toukokuuta 2011

Koska minä kasvan aikuiseksi?

Ei tämä nyt taas suju ollenkaan. Olen syönyt mitä sattuu, milloin sattuu. Eikä minulla ole tällä hetkellä yhtään uskoa siihen, että voisin koskaan onnistua. Olen yrittänyt niin kauan, eikä sekään, että lihavuus on pilannut koko elämäni ole motivoinut minua tarpeeksi, joten miksi minä nyt onnistuisin. Ja jos onnistuisinkin, onko sillä enää väliä. Vahinko on jo tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi, enkä koskaan saa takaisin niitä vuosia, jotka olen menettänyt. Yritän edelleen, koska niin minä olen aina tehnyt, mutta… 

Ehkä minä vain jotenkin olen kuin lapsi tässä asiassa. Minulla ei ole itsekuria, enkä pysty ottamaan vastuuta itsestäni. Olen joskus huomannut, kun katson paljon tv-ohjelmia ylipainoisista ihmisistä, että osa meistä vaikuttaa aika lapsellisilta. Taitaa olla kyseessä sama ilmiö kuin minulla, että kun ei ole paljon elettyä elämää takana, ei myöskään ole tapahtunut yhtä paljon kasvamista ja aikuistumista kuin normaaleilla ihmisillä. Minulla on yksi tuttava, joka aina vinoilee minulle lapsellisuudestani ja vaikka se loukkaa, niin tottahan se on. Minä en ole koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi. En edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Olen käynyt töissä 15-vuotiaasta saakka ja tullut siitä asti omillani toimeen, minulla ei ole mitään vaikeuksia asua yksin ja selviytyä elämässä yksin tai pyörittää arkea yksin, mutta… Silti, en ole koskaan kokenut olevani aikuinen. En oikein tiedä mitä minä olen. En tässä iässä enää ole nuorikaan, ainakaan virallisesti. Osa ongelmasta on varmaan siinä, että olen aika kiinni äidissäni, paljolti siksi, ettei minulla ole ketään muutakaan. Soitan kotiin melkein joka ilta tai ainakin lähetän pari chattiviestiä, käyn kotona joka toinen tai vähintään joka kolmas viikonloppu, vietän lomat kotona, jne. En ole äitini kanssa läheinen siinä mielessä, että kertoisin hänelle mitään henkilökohtaista tai puhuisin vaikeuksistani; päinvastoin yritän kaikin keinoin näytellä, että kaikki olisi hyvin. Mutta hän on ainoa ihminen, jolle voin soittaa jutellakseni, ainoa kontakti toiseen ihmiseen. Olisin varmaan aikuisempi, jos minulla olisi ystäviä ja muita ihmisiä elämässäni. Toisaalta lapsellisuuteni johtuu varmaan myös siitäkin, ettei minulla ole koskaan ollut poikaystävää. Suhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen ja mahdolliset erot on merkittäviä aikuistumisriittejä ja ne ovat jääneet minulta kokematta. Myös kaikki muut aikuistumiseen liittyvät asiat ovat minulta tekemättä; olen aina asunut vuokralla, en ole koskaan omistanut autoa tai mitään muutakaan suurta, minulla ei ole koskaan ollut velkaa tai säästöjä, en ole koskaan edes vaihtanut kirjojani toiseen kuntaan tai ilmoittanut muuttaneeni muuten kuin väliaikaisesti! Ja mikä tärkeintä, en ole tehnyt lopullisia päätöksiä. Minä jätän aina takaoven auki, mieluiten pari ikkunaakin. Minun olemassaololleni on olennaista, että voin muuttaa mieleni ja muuttaa kaiken.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei lapsellisuuteni vaivaa minua. Ja myös hävetä minua. Mutta minkä minä sillekään voin, en tiedä mitä pitäisi tehdä kasvaakseen aikuiseksi. Voisi ehkä olla pahemminkin, ei tämä ainakaan vahingoita ketään. Välillä kuulee teorian, että jotkut lihavat syövät, koska eivät halua kasvaa aikuisiksi, samaa sanotaan anorektikoista. En ainakaan tunnista itsessäni tämänkaltaista käytöstä, haluaisin kovasti olla aikuinen. Iso tyttö muutenkin kuin fyysisesti. :)

Takapuoli on muuten edelleen kipeä. Luulisi, että kun on näin paljon pehmustetta omasta takaa, ei sattuisi niin kovasti… Huomenna on taas punnitus ja pahaa pelkään tuloksen suhteen… Toivottavasti ei ole ainakaan tullut lisää painoa!

Mutta huomiseen… :)



maanantai 16. toukokuuta 2011

Tuoksuja

Sunnuntai ei oikein sujunut syömisten suhteen, söin pastaa ja popcornia ja jäätelöä. Ei olisi pitänyt, mutta… No, tehty mikä tehty ja nyt pitää vain yrittää uudelleen.
 
Nyt olen taas nukkunut muutaman yön todella huonosti. Tätä ennen ehtikin jo kulua varmaan kolmisen viikkoa, kun nukuin taas hyvin, mutta nyt viikonloppu oli todella tuskaista nukkumisen suhteen. Kahtena viime yönä olin hereillä vielä kolmelta. Inhoan sitä, miten hankalaa minulla on nukkumisen ja öiden kanssa. Vaikka minulla on aina ollut nukkumisvaikeuksia, ennen sänky oli kuitenkin minulle eräänlainen turvapaikka. Vaikka muuten elämässä olisi ollut vaikeuksia, en koskaan vienyt niitä mukanani sänkyyn, vaan koin sängyssä oloni turvalliseksi ja unohdin murheet. Vaikeina aikoina odotin iltaa, jolloin pääsin sängyn turvaan lepäämään vaikeuksistani ja huolistani. Olen todella herkkä tuoksuille/hajuille ja puhtaiden lakanoiden tuoksu on yksi suosikkituoksuistani, se tuntuu rauhalliselta ja turvalliselta ja muistuttaa kodista. Lapsuudenkotini on myös äitini lapsuudenkoti ja ollessani lapsi meillä oli usein sukulaisia yövieraina. Meillä ei ollut liiemmin tilaa, joten laitoimme patjoja olohuoneen lattialle ja mielessäni puhtaiden lakanoiden tuoksu yhdistyy aina noihin lattialla oleviin patjoihin, joilla leikimme serkkujeni kanssa. Olohuoneen takassa oli tuli ja keittiöstä kuului aikuisten puheensorinaa, söimme iltapalaa myöhemmin kuin yleensä ja kävimme saunassa ja kaikki tuoksui puhtailta lakanoilta ja vastapestyiltä hiuksilta ja puunsavulta. Rakastin sitä ja pitkälle aikuisuuteen saakka sängyt ja patjat ja puhtaat lakanat ovat rauhoittaneet minua ja tehneet olostani turvallisen.

Parin viime vuoden aikana kaikki on kuitenkin muuttunut. Sängystä on tullut ahdistava paikka ja pelkään nukkumaan menoa. Ennen nukahtamista mielessäni pyörii kauheat ajatukset, minua ahdistaa suunnattomasti ja tulevaisuudessa ei näy pienintäkään toivon pilkahdusta. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle, pikkuasiatkin tuntuvat niin suurilta yön pimeydessä. Minulla oli aina ennen eräänlainen mielikuvitusmaailma, johon pakenin todellisuutta ja pystyin olemaan siellä joskus päiviäkin kerrallaan ja erityisesti yöt vietin omissa unelmissani. Kun täytin 30, se muuttui, en enää pystynyt pitämään sitä maailmaa yllä ja joudun elämään todellisuudessa, jota en oikein tunnu kestävän, varsinkaan öisin. Öistä ja sängystä onkin tullut pelottava paikka. Edes lakanoiden tuoksu ei enää rauhoita minua.

Viikonloppu oli ihanan sateinen. Yliherkkyyteni tuoksuille saa minut myös rakastamaan sateen tuoksua. Pidän yleensäkin sateesta, sen äänestä ja siitä, miten raikkaaksi se tekee ilman. Mutta erityisesti sen tuoksusta. Sade myös helpottaa kevään tuomaa ahdistusta. Yksi syistä, miksi inhoan kevättä, on se, miten ihmiset tuovat sosiaalisen elämänsä ulos kaikkien nähtäville. Talvella ihmiset ovat vain toppatakkeihin verhoutuneita persoonattomia olentoja, eikä minun tarvitse tietää heidän ihmissuhteistaan, mutta keväällä puistot ja kadut täyttyvät ystävistä ja pariskunnista ja perheistä ja tunnen niin suurta surua ja kateutta katsellessani heitä. Muistan vieläkin, miltä tuntui kauan sitten lojua puistossa juttelemassa parhaan kaverin kanssa(tuoksui ruoholta ja asfaltilta ja pölyltä ja jäätelöltä) tai lähteä perjantai-iltana kaupungille kävelemään(tupakansavua ja alkoholia ja hajuvettä) tai lähteä jonnekin nuorille järjestettyyn tapahtumaan, jossa varmasti näin pojan johon olin silloin ihastunut(joka tuoksui tupakalta ja nahalta ja puulta).  Se on elämässä parasta, toiset ihmiset ja siitä on niin kauan kun olen kokenut mitään sellaista ja tuskin koen koskaan enää. Ja se saa minut vihaamaan kevättä, sitä vuodenaikaa jolloin en voi teeskennellä, ettei mitään tuollaista ole olemassa kenelläkään muullakaan. Keväällä ja kesällä en koskaan poistu asunnostani esimerkiksi viikonloppuiltaisin, koska en halua nähdä mökkireissuille lähdössä olevien ostoksia tai hauskaa iltaa viettäviä ystäviä. On helpompi olla kotona, kuvittelemassa, että muutkin viettävät elämänsä täysin yksin tv:tä katsellen tai lukien. Mutta jopa minusta vihreä luonto ja aurinko ja laulavat linnut tuntuu mukavilta pitkän talven jälkeen. Ehkä vielä joskus jopa elän kevään, jota en vihaa… :)

lauantai 14. toukokuuta 2011

Ei muutosta

Vihdoinkin taas blogger toimii... Eilen aamulla vaaka näytti 118,3 kg. Se oli melkoinen pettymys, koska olen koko viikon ollut todella tiukalla dieetillä, en ole syönyt mitään hyvää, en yhtään karkkia, en suklaata tai edes hyvää ruokaa, en mitään. Olin toivonut, että vaaka näyttäisi edes alle 118, mutta ei... No, tällä kertaa se ei saanut minua säntäämään karkkihyllylle, vaikka oli perjantaikin. Tosin yhden mehujään söin, mutta koska lisäksi söin iltapalaksi vain kasviksia, annoin itselleni luvan siihen. 

Takamukseni on edelleen todella kipeä. Olen kuntopyöräillyt sen verran kuin olen pystynyt, mutta toinen polveni on tullut todella kipeäksi ja takapuolenikaan ei ole vieläkään tottunut satulaan. Takapuoli varmaan jossain vaiheessa turtuu, mutta tuosta polvesta olen vähän huolissani. Se on varmaankin ylipainon syytä ja tämä on nyt ensimmäinen konkreettinen terveysongelma, mikä painostani aiheutuu. Se pelottaa ja ärsyttää ja hävettää. Olin myös eilen uimassa ensimmäisen kerran. Vesi oli jääkylmää, joten pari kierrosta uin ennen kuin oli pakko mennä saunaan. Tänään olisi tarkoitus taas kokeilla, mutta kun sääkin on noin viileä, vesi tuskin on yhtään lämpimämpää. Mutta jo lyhyt pulahdus taas kerran yllätti minut sillä, miten paljon pidänkään uimisesta. Tiedän sen, mutta silti aina yllätyn, miten paljon nautin siitä tunteesta. Se on outoa, koska lähes inhoan kaikkea muuta liikuntaa. 

Vaikka olin pettynyt tuosta kokonaisen 400 gramman painonpudotuksesta, olen yrittänyt saada itseni ajattelemaan, että 500 grammaa viikossa on tarpeeksi. Laihdutukseni on niin usein kaatunut siihen, että yritin nälkäkuurilla "päästä hyvään alkuun", eikä se myöskään ole kovin pitkäkestoinen tapa laihduttaa, joten jos tästä lähtien onnistun laihtumaan puoli kiloa viikossa, ainakin yritän valehdella itselleni olevani tyytyväinen. Mutta neljäänsataan grammaan minun ei tarvitse olla tyytyväinen. Mutta ehkä ensi viikolla. Ensi perjantaina siis toivon saavani ilmoittaa lukeman 117,8 kg. :)  

tiistai 10. toukokuuta 2011

Pohdintaa kauneusihanteista...

Eilen kävin kaupassa ja vaikka himoitsin herkkuja, päädyin ostamaan vain hedelmiä. Hoin itselleni, että nyt et osta mitään roskaa ja omaksikin yllätyksekseni pääsin ulos kaupasta mukanani vain viinirypäleitä ja vesimelonia. Onko muuten muilla sama juttu, että viinirypäleistä tulee ihan mieletön nälkä? Siitä huolimatta, eilen en syönyt mitään hyvää. Olen miettinyt, että pitäisikö minun vain yrittää hillitä tarvettani syödä kaikkea roskaa vai pitäisikö yrittää päästä eroon syömishäiriöisestä käytöksestäni. Jos korvaan roskaruoan hedelmillä, varmaankin laihdun, mutta voiko se kestää, jos kuitenkin edelleen syöminen on ongelma. Toisaalta jos pystyisin lopun elämääni ahmimaan vain hedelmiä, ei kai se haittaisi, vaikka ongelma edelleen olisi olemassa. Pidän todennäköisempänä sitä, että onnistun luopumaan roskaruoasta, kuin sitä, että onnistuisin kehittämään terveen suhteen ruokaan, joten ehkä ainakin alussa pitäisi vain yrittää luopua herkuista. 

Täytyy vielä palata aiheeseen ihannevartalo, kun luen usein iltalehden verkkoversiota ja usein huomio kiinnittyy ulkonäköä ja naisia käsitteleviin juttuihin. Minusta on kiinnostavaa, että naisen ihannevartalo muuttuu sitä epäluonnollisemmaksi, mitä enemmän aikaa kuluu. Taannoin julkaistiin Elizabeth Taylorin nuoruudenaikainen alastonkuva, joka varmasti aikanaan olisi esittänyt varsin kaunista naista. Nykyään häntä kutsuttaisiin ns. ’laihaksi läskiksi’, koska vartalo ei ollut treenattu. Vielä 50-luvulla naisen ihannevartalo oli kurvikas tiimalasi, joka useimmilla naisilla on luonnostaan, kunhan hiukan katsoi, mitä laittoi suuhunsa. 2000-luvun ihannevartalon saavuttaminen vaatii jo melkoista työtä ja on monelle naiselle yksinkertaisesti mahdotonta. Vaikka käyttäisikin useamman tunnin viikosta liikkumiseen, pystyisi olemaan todella kurinalaisella dieetillä ja olisi taloudellisesti mahdollista käyttää hyväkseen kosmetiikkateollisuuden tarjoama apu, suurimmalla osalla naisista on esimerkiksi selluliittia, iho on harvalla virheetön ja ihannoidut isot rinnat alkaa väkisinkin jossain vaiheessa roikkumaan. Iltalehdessä sanottiin osuvasti, että jos rinnat selällään maatessa valahtaa sivuille, se näyttää nykyään väärältä, koska julkisuudessa nähtävät isot rinnat ovat useimmiten silikonista tehdyt. Myös esimerkiksi kansainvälisten kauneuskilpailujen voittoa on aivan turha tavoitella täysin naturellina. Miksi ihannenaisesta on tullut niin keinotekoinen? 

Olen monta kertaa törmännyt netin keskustelupalstoilla miesten ajatukseen siitä, että ulkonäköpaineet tulee toisilta naisilta, ei miehiltä, esimerkiksi median vaikuttamana. Minä olen asiasta jokseenkin eri mieltä. En ole koskaan kokenut, että lehdessä tai tv:ssä nähty kaunis nainen olisi jotain, mitä minun tulisi tavoitella oman ulkonäköni suhteen. En tunne alemmuudentunnetta tai edes kateutta kauniin naisen nähdessäni, eikä minusta tunnu pahalta, jos kauniin naisen ulkonäköä kehutaan. Mikä sen sijaan on vaikuttanut minuun, on miesten kommentit siitä, miten ruma jokin ominaisuus naisessa on. Avaa sitten minkä tahansa netin keskustelupalstan, jossa aihe ei ole kovin tarkkaan rajattu, muutamassa minuutissa pystyy löytämään useita hyvinkin julmia kirjoituksia siitä, miten kuvottavat riippuvat rinnat on tai miten vastenmieliseltä selluliitti näyttää. Miesten pinnallisuus on toisinaan myös ihan uskomattoman pikkutarkkaa, muistan kerran lukeneeni tietämättä huvittuisinko vai järkyttyisinkö satoja vastauksia kerännyttä keskustelua siitä, minkä väriset naisen nännien kuuluu olla. Ruskehtavaa sävyä haukuttiin armotta, mitä vaaleanpunaisemmat, sen paremmat.

Eikä haukkuminen rajoitu netin anonymiteetin suojiin. Hesarissa oli ehkä pari vuotta sitten juttu, jossa ihmiset kertoivat kommenteista, joita vastakkainen sukupuoli oli heidän ulkonäöstään laukonut. En muista tarkkaan kaikkia tarinoita, vaikka muistan kommentoinnin olleen todella jäätävää, mutta mieleeni jäi jonkun tytön kertomus, jossa mies oli sanonut, että ’rumien ihmisten pitäisi itsekin tajuta, ettei hyvännäköiset ihmiset halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä’. Nämä ilkeät kommentit ovat mielestäni syynä ulkonäköpaineisiin; jokainen ymmärtää, että lehtien mallit ovat viimeisen päälle laitettuja ja rahalla kunnostettuja, mutta ei kukaan halua olla kuvottava toisten ihmisten silmissä.

Kuitenkin on ihan uskomatonta, mitä jotkut ihmiset ovat valmiita tekemään saavuttaakseen vaatimukset täydellisestä ulkonäöstä. Muutama vuosi sitten joku malli kuoli, koska ei uskaltanut lihomisen pelossa syödä muuta kuin tomaatteja ja omenoita ja yksi Kardashianin sisaruksista kertoi lisäävänsä ruokaansa ruokasoodaa –ja toisinaan ikkunanpesuainetta –saadakseen ruoan maistumaan pahalta välttääkseen lihomista. Onko se tosiaan vaivan arvoista? Tietenkin jos ajatellaan julkisuudessa olevia ihmisiä, heille hyvä ulkonäkö on välttämätön menestyksen kannalta, mutta tavalliselle ihmiselle... Jos ajatellaan, että pystyisin syömään vain välttämättömän määrän ruokaa, treenaisin vartaloni niin hyväksi kuin mahdollista, uhraisin muutaman kymppitonnin plastiikkakirurgiaan, kävisin kampaajalla ja kosmetologilla, niin mitä minä siitä saisin? Varmasti ihmiset suhtautuisivat minuun jonkin verran positiivisemmin, saisin varmasti helpommin hyvän työpaikan ja parempaa palkkaa, ilkeyksien sijaan minua yritettäisiin saada sänkyyn… Mutta onko se tosiaan vaivan ja rahan arvoista? Onko minussa jotain vikaa, kun ajattelen, ettei ole? Kuitenkin jonkin tutkimuksen mukaan joka kuudes nainen olisi mieluummin sokea kuin ylipainoinen! Onko elämä laihana ja kauniina todella niin ihanaa? Ehkä, en tiedä… Enkä tule koskaan tietämäänkään, joten ehkä on parempi olla pohtimatta sitä liikaa. :)

Ulkona on jo varsin lämmin ja ihmiset lojuu tuolla ulkona bikineissään. Minusta tuntuu, että on paras, etten liity seuraan! :D Ostin tosin yksi päivä bikinit, uidakseni äidin altaassa. Olen jo pitkään etsinyt sopivia bikineitä, mutta minun kokoluokassani ei niitä paljoa ole tarjolla. Nyt näin alelaatikossa kolme euroa maksavan yläosan, joka oli kokoa XL ja ostin sen kokeilematta. Se kyllä mahtui jotenkuten päälle, mutta sana siveetön nousi etsimättä mieleen. Ehkä myöhemmin kesällä. :) Ruutu.fi palvelussa muuten on parhaillaan jakso jostain brittimuodonmuutosohjelmasta, jossa on nainen, jonka painoindeksi oli pahimmillaan suunnilleen sama kuin minulla. Vilkaiskaapa ja sanokaa sitten, onko huoleni venyvästä ihosta aiheeton(ihoa näytetään heti alussa): http://www.ruutu.fi/video?vt=video_episode&vid=307350
Aika kamalaa, mutta lopputulos leikkauksen jälkeen ei kai ollut kovin paha. Joka tapauksessa, minulla on matkaa noihin ongelmiin kymmeniä kiloja, joten se siitä aiheesta tällä kertaa. Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille! :)

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Takapuoleen sattuu

Heippa taas! Vihdoin kaivoin kuntopyörän varaston perukoilta ja nyt on takapuoli niin kipeä, että hyvä kun istumaan pystyn!  :D Tänään pidän tauon, huomenna yritän taas polkea. Ostin geelitäytteisen satulanpäällisen, mikä auttaa hiukan, mutta ihan oikeasti olen alkanut miettimään, miten saisin satulasta mukavamman jonkinlaisen tyynyviritelmän avulla. Tai ehkä voisin ottaa satulan pois kokonaan ja laittaa tilalle sellaisen vanhanaikaisen traktorinistuimen…  Tai autonpenkin! :D

Olen parikin kertaa saanut kommentteihin palautetta negatiivisuudestani. On valitettavasti ihan totta, että olen negatiivinen ihminen. Minun on joskus todella vaikea nähdä positiivisia asioita ja negatiiviset korostuu liiaksikin. Minuun myös vaikuttaa hirveän paljon esimerkiksi media, joskus tuntuu, ettei lehdissä ja uutisissa ole muuta kuin murhaajia ja pedofiilejä ja raiskauksia ja hirveitä asioita, joita ihmiset ovat tehneet toisilleen. Maailmassa on niin paljon pahuutta ja niin vähän kauneutta. Minun on hirveän vaikea hyväksyä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Minusta tuntuu kamalalta, kun hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja toisinaan vieläkin kamalammalta, kun pahoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Olen kai jollain tapaa kovin naiivi; haluaisin, että paha saisi palkkansa ja että hyvät teot palkittaisiin, mutta joskus tuntuu, että elämässä käy päinvastoin.  Mikä kai on loogistakin, koska jos pystyy olemaan itsekäs ja olemaan välittämättä muista ihmisistä, saa elämäänsä enemmän hyviä asioita, vaikkakin muiden kustannuksella. Mutta joskus tuntuu, että jokin käänteinen karmakin vaikuttaa. Tunnen ihmisen, joka on koko elämänsä aina auttanut muita ja joka on aina ollut mielestäni hyvä ihminen, ja hän sairastui syöpään muutama kuukausi sitten. Se vain tuntuu minusta niin kohtuuttomalta ja niin väärältä ja ahdistaa minua suunnattomasti.

Minun on myös lähes mahdotonta nähdä mitään positiivista omassa tulevaisuudessani. Se on aina ollut niin, mutta korostunut ja lisääntynyt kilojen myötä. Jo joskus koulussa muistan kaverien suunnitelleen tulevaisuuttaan ja mikä heille oli enemmänkin suunnitelma kuin unelma, tuntui minusta suunnilleen yhtä todennäköiseltä kuin se, että minulle kasvaisi siivet. Unelmoin ihan jatkuvasti, mutta minulle unelmat ovat aina olleet vain unelmia, en voi edes kuvitella, että voisin oikeasti saada jotain mitä haluan, enkä myöskään koe ansaitsevani mitään. Ehkä olen tavallani myös itse toteuttanut lapsekasta maailmankuvaani; vaikka muut pahat ihmiset eivät saa mitä ansaitsevat, voin ainakin varmistaa, että minä saan.  Osa ongelmaa on siinäkin, että joskus minusta tuntuu kuin sisälläni olisi viisi ihmistä, jotka kaikki haluavat eri asioita ja vetävät minua eri suuntiin ja lisäksi vielä perheeni haluaa ihan eri asioita, kuin mitä minä(tai yksikään niistä monesta minusta) haluaisi. Veto kaikkiin suuntiin on suunnilleen yhtä suuri ja jotenkin minä siinä keskellä pysyn paikoillani. En tee mitään valintaa, koska en halua tehdä väärää valintaa, vaikka ei kai mikään voisi olla enemmän typerä valinta kuin se, etten tee mitään. Moraalini sanoo, että minun pitäisi ajatella perheeni parasta, itsekäs puoleni taas haluaisi ajatella sitä, mitä minä haluan ja lopputulos on, etten tee kumpaakaan.

Sain myös kommentin siitä, etten koe voivani toteuttaa unelmiani, ellen ole onnistunut laihtumaan. Tiedän hyvin, että suurin osa lihavista ihmisistä elää ihan normaalia elämää eikä anna kilojensa estää unelmien toteuttamista. Mutta minulle se ei ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi ulkomaille muutossa unelmoin siitä, että voisin käydä eri paikoissa ja erilaisissa tapahtumissa ja ehkä jopa tutustua uusiin ihmisiin. Se vain ei tunnu samalta, jos näytän rantautuneelta valaalta. Ehkä se on hullua, mutta jos en koskaan laihdu, ei sillä ole minulle merkitystä, ettei muutkaan unelmani toteutuneet. Näen sen jonkinlaisena pakettiratkaisuna; kaikki tai ei mitään.

Tiedän, että negatiivisuus varmasti ärsyttää monia, mutta minä vain olen luonteeltani sellainen, enkä tiedä, miten sen voisi muuttaa. Jos itsensä muuttaminen olisi helppoa, me kaikki olisimme kaikki täydellisiä. Minä ainakin olisin ihan erilainen ihminen! Jokin osa minusta kai myös pelkää positiivisuutta; pessimisti ei ainakaan pety! Tai ehkä se liittyy siihen, etten ole ollut onnellinen niin pitkään aikaan. Oli miten oli, tällainen minä olen, eikä se ainakaan lähiaikoina muuksi muutu, joten koittakaa kestää! ;)

Perjantaina vaaka näytti 118,7 kg. Huimaa edistystä siis nähtävissä… Ehkä minulla on lepakot hylänneet kellotornin, mutta edelleen jaksan uskoa, että kyllä se tästä. Ensi kertaan… :)

tiistai 3. toukokuuta 2011

Vanhuuden merkkejä

Eilen illalla ennen suihkua huomasin, että toisen käsivarteni yläosan iho jää hiukan ryppyyn, jos sitä puristaa. Sehän on ensimmäinen vakava merkki ihon vanhenemisesta, ettei iho puristuksen jälkeen palaudu välittömästi. Ryppyjä minulle on silmien ympärille tullut 25-vuotiaasta saakka, mutta nyt ne, mitkä ennen olivat selkeästi luokiteltavissa naururypyiksi, ovat alkaneet kieliä vanhuudesta. Kieltämättä olen tehnyt melkoista tuhoa iholleni huonolla ravinnolla ja painonvaihteluilla ja lihavuudella, mutta silti en koe olevani valmis vanhukseksi! Jonkinlainen paniikki rapistumisestani pilkistää jostain. Harmaita hiuksia en onneksi ole vielä löytänyt, ellei lasketa yhtä pigmentitöntä hiusta, jonka taannoin kiskoin päästäni. 

En pidä itseäni pinnallisena ihmisenä, mutta silti minua hiukan kirpaisee se, etten koskaan saanut olla nätti, enkä koskaan nuorena ollut siinä kunnossa, että olisin voinut käyttää mitä tahansa vaatteita. Rakastan vaatteita, mutta vaikka laihtuisinkin, yli kolmekymppinen ei enää voi pukeutua kovin hulluttelevasti, eikä kokeilla mitään kovin erikoista. Tai voi, mutta se ei näytä hyvältä, eikä ole sopivaa. Yksi päivä näin kadulla tytön, jolla oli siilitukka ja joka oli pukeutunut muuten todella maskuliinisesti, mutta sen kaiken päällä oli kirkkaan pinkki pörheä balettihame. Mummot olivat törmätä rollaattoreillaan toisiinsa, mutta minusta hänen asunsa oli upea. Hulvattoman hauska ja taatusti persoonallinen!  

Ajattelen kauhulla sitä, mikä kropastani on jäljellä, jos edes osasta läskejä joskus pääsen eroon. Alla olevan kuvan löysin netistä ja haluaisin ajatella, että se on vitsikäs, mutta minua ei naurata! :D Tuohon vielä päälle kunnon lerppakäsivarret, niin voin lisätä lentämisen kuntoiluohjelmaani. Siis siihen suunniteltuun kuntoiluohjelmaan, siihen jota alan ihan kohta harrastaa ja vihdoin, vihdoin laihdun! Vaaka näytti tänään 118,9, joten ei mitään suurta muutosta sielläkään. Enkä valitettavasti voi ihmetellä. Mutta toivo elää edelleen... 

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Hyvää vappua!

Perjantaina vaaka näytti 119 eli en kauheasti ole saanut mitään aikaan... :/ Minulle on iskenyt ihan kauhea pastanhimo ja olen syönyt sitä monena päivänä peräkkäin, ihan liikaa. En taida koskaan päästä eroon hiilareista. Olen jotenkin sellaisessa tilassa, etten voi edes uskoa, että kerran olin dieetillä kokonaisen vuoden! Miksi se onnistui silloin ja miksi en onnistu siinä enää?! Minä vain tarvitsisin jotain korvaavaa tekemistä ruoan tilalle... Mitä te muut ihmiset teette, kun olette yksin kotona ja teillä on tylsää??? Varsinkin kaupungissa minun on vaikea keksiä tekemistä. Kotona maalla käydessäni viihdyn paljon paremmin, koska siellä on aina työtä tehtävänä tai voi mennä ulos ilman että tapaa muita ihmisiä tai voi käydä saunassa. Vaikka olen asunut kaupungissa jo yli kymmenen vuotta, en ole koskaan oikein sopeutunut. 

Kävin perjantaina kirjastossa ja aina kun sattumanvaraisesti menin johonkin hyllyväliin, ensimmäisenä silmiini osui kirja, jonka olen jo lukenut! Olen aina rakastanut lukemista, mutta jo pidempään minulla on ollut tunne, että olen lukenut kaikki maailman hyvät kirjat! En löydä enää mitään luettavaa! En voi elää ilman lukemista, joten pitänee alkaa lukea hyviä kirjoja uudelleen...

Katselin netistä jakson sarjasta 'I used to be fat' ja siinä minua vähemmän painava tyttö laihdutti 111 päivässä melkein 40 kiloa ihan liikunnalla ja ruokavaliolla. Harmi vain, että sarjassa ei yhtään tarkemmin näytetty miten paljon ja minkälaista liikuntaa hän harrasti ja minkälainen ruokavalio hänellä oli, mutta se antoi hiukan toivoa siinä mielessä, että ajattelin, että voisin kesän aikana saada aikaan ihan kunnon muutoksen, jos tosiaan yrittäisin. Jos vain pystyisin yrittämään... Tänään jo ajattelin kuntopyörän hakemista varastosta ja kesällä voisin käydä viikonloppuisin kotona uimassa. Lisäksi voisin kävellä joka päivä. Se aiemmin keväällä hyvin alkanut lenkkeily on valitettavasti jäänyt, mutta jos saisin sen aloitettua uudelleen. Kaikissa läskiohjelmissa aina laitetaan tavoitteeksi 10 000 askelta päivässä, joten ajattelin hankkia askelmittarin ja liikkua vaikka 5000 askelta päivässä ja lisäksi polkea kuntopyörällä vaikka 300 kalorin edestä joka päivä. Tosin olen suunnitellut vastaavaa niin miljoona kertaa ennenkin, mutta kun näin, miten uskomattoman muutoksen se telkan tyttö sai aikaan 111 päivässä, ajattelin, että 111 päivää on kuitenkin lyhyt aika. Voisin vaikka kokeilla minkälaisen muutoksen saan aikaan sadassa päivässä. 

Ulkona alkaa jo olla aika vihreää ja kevään pahin vaihe alkaa olli ohitse. Vielä on pari kuukautta ennen kuin illat alkaa taas pimenemään ja alan voida paremmin, mutta alkukevät on minulle aina se pahin aika, varsinkin tänä vuonna olen ollut niin ahdistunut, etten muista koskaan viettäneeni näin kamalaa kevättä. Ihan minun kiusakseni ei ole edes satanut; rakastan sadetta ja tänä keväänä ei sitäkään ole liiemmälti ollut. Mutta viime päivinä olen tuntenut oloni hiukan vähemmän ahdistuneeksi, joten jospa tämä tästä vielä paremmaksi muuttuisi.  :)

( Edit: Huomasin muuten, kun muokkasin blogin ulkoasua, että joissain vanhemmissa postauksissani oli kommentteja, joihin en ollut vastannut. Tykkään kovasti saada kommentteja ja keskustella lukijoiden kanssa, mutta en useinkaan katso noita vanhempien kirjoitusten kommentteja, joten pahoittelut, että on jäänyt joillekin vastaamatta. :( )

(Edit 2: Niin siis tykkään keskustella lukijoiden kanssa, en lukijoiden kanasta, niin kuin olin alunperin kirjoittanut! :D)

(Tai voin minä kanastakin keskustella, jos jollakin kana on, minullakin oli lapsena lemmikkikana. :) )