sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Takapuoleen sattuu

Heippa taas! Vihdoin kaivoin kuntopyörän varaston perukoilta ja nyt on takapuoli niin kipeä, että hyvä kun istumaan pystyn!  :D Tänään pidän tauon, huomenna yritän taas polkea. Ostin geelitäytteisen satulanpäällisen, mikä auttaa hiukan, mutta ihan oikeasti olen alkanut miettimään, miten saisin satulasta mukavamman jonkinlaisen tyynyviritelmän avulla. Tai ehkä voisin ottaa satulan pois kokonaan ja laittaa tilalle sellaisen vanhanaikaisen traktorinistuimen…  Tai autonpenkin! :D

Olen parikin kertaa saanut kommentteihin palautetta negatiivisuudestani. On valitettavasti ihan totta, että olen negatiivinen ihminen. Minun on joskus todella vaikea nähdä positiivisia asioita ja negatiiviset korostuu liiaksikin. Minuun myös vaikuttaa hirveän paljon esimerkiksi media, joskus tuntuu, ettei lehdissä ja uutisissa ole muuta kuin murhaajia ja pedofiilejä ja raiskauksia ja hirveitä asioita, joita ihmiset ovat tehneet toisilleen. Maailmassa on niin paljon pahuutta ja niin vähän kauneutta. Minun on hirveän vaikea hyväksyä elämän epäoikeudenmukaisuutta. Minusta tuntuu kamalalta, kun hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja toisinaan vieläkin kamalammalta, kun pahoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Olen kai jollain tapaa kovin naiivi; haluaisin, että paha saisi palkkansa ja että hyvät teot palkittaisiin, mutta joskus tuntuu, että elämässä käy päinvastoin.  Mikä kai on loogistakin, koska jos pystyy olemaan itsekäs ja olemaan välittämättä muista ihmisistä, saa elämäänsä enemmän hyviä asioita, vaikkakin muiden kustannuksella. Mutta joskus tuntuu, että jokin käänteinen karmakin vaikuttaa. Tunnen ihmisen, joka on koko elämänsä aina auttanut muita ja joka on aina ollut mielestäni hyvä ihminen, ja hän sairastui syöpään muutama kuukausi sitten. Se vain tuntuu minusta niin kohtuuttomalta ja niin väärältä ja ahdistaa minua suunnattomasti.

Minun on myös lähes mahdotonta nähdä mitään positiivista omassa tulevaisuudessani. Se on aina ollut niin, mutta korostunut ja lisääntynyt kilojen myötä. Jo joskus koulussa muistan kaverien suunnitelleen tulevaisuuttaan ja mikä heille oli enemmänkin suunnitelma kuin unelma, tuntui minusta suunnilleen yhtä todennäköiseltä kuin se, että minulle kasvaisi siivet. Unelmoin ihan jatkuvasti, mutta minulle unelmat ovat aina olleet vain unelmia, en voi edes kuvitella, että voisin oikeasti saada jotain mitä haluan, enkä myöskään koe ansaitsevani mitään. Ehkä olen tavallani myös itse toteuttanut lapsekasta maailmankuvaani; vaikka muut pahat ihmiset eivät saa mitä ansaitsevat, voin ainakin varmistaa, että minä saan.  Osa ongelmaa on siinäkin, että joskus minusta tuntuu kuin sisälläni olisi viisi ihmistä, jotka kaikki haluavat eri asioita ja vetävät minua eri suuntiin ja lisäksi vielä perheeni haluaa ihan eri asioita, kuin mitä minä(tai yksikään niistä monesta minusta) haluaisi. Veto kaikkiin suuntiin on suunnilleen yhtä suuri ja jotenkin minä siinä keskellä pysyn paikoillani. En tee mitään valintaa, koska en halua tehdä väärää valintaa, vaikka ei kai mikään voisi olla enemmän typerä valinta kuin se, etten tee mitään. Moraalini sanoo, että minun pitäisi ajatella perheeni parasta, itsekäs puoleni taas haluaisi ajatella sitä, mitä minä haluan ja lopputulos on, etten tee kumpaakaan.

Sain myös kommentin siitä, etten koe voivani toteuttaa unelmiani, ellen ole onnistunut laihtumaan. Tiedän hyvin, että suurin osa lihavista ihmisistä elää ihan normaalia elämää eikä anna kilojensa estää unelmien toteuttamista. Mutta minulle se ei ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi ulkomaille muutossa unelmoin siitä, että voisin käydä eri paikoissa ja erilaisissa tapahtumissa ja ehkä jopa tutustua uusiin ihmisiin. Se vain ei tunnu samalta, jos näytän rantautuneelta valaalta. Ehkä se on hullua, mutta jos en koskaan laihdu, ei sillä ole minulle merkitystä, ettei muutkaan unelmani toteutuneet. Näen sen jonkinlaisena pakettiratkaisuna; kaikki tai ei mitään.

Tiedän, että negatiivisuus varmasti ärsyttää monia, mutta minä vain olen luonteeltani sellainen, enkä tiedä, miten sen voisi muuttaa. Jos itsensä muuttaminen olisi helppoa, me kaikki olisimme kaikki täydellisiä. Minä ainakin olisin ihan erilainen ihminen! Jokin osa minusta kai myös pelkää positiivisuutta; pessimisti ei ainakaan pety! Tai ehkä se liittyy siihen, etten ole ollut onnellinen niin pitkään aikaan. Oli miten oli, tällainen minä olen, eikä se ainakaan lähiaikoina muuksi muutu, joten koittakaa kestää! ;)

Perjantaina vaaka näytti 118,7 kg. Huimaa edistystä siis nähtävissä… Ehkä minulla on lepakot hylänneet kellotornin, mutta edelleen jaksan uskoa, että kyllä se tästä. Ensi kertaan… :)

7 kommenttia:

  1. Mä ainakin täällä kovasti tsemppaan sua liikkumaan! Peppu tottuu kyllä satulaan parissa päivässä :) Ja onhan sulla tuossa jo muutosta: -300g! Suunta on siis oikea.

    Se liikunta ei aina (varsinkaan aluksi) tunnu yhtään kivalta, vain tuskalta MUTTA siitä voi oppia nauttimaan :) Mäkin ajattelin ennen vihaavani yli kaiken juoksemista mut nyt olenkin innostunut hölkkäämään silloin tällöin koiran kanssa. Yhtenä kertana yllätin itseni jopa hymyilemästä kesken juoksun! :D

    VastaaPoista
  2. Moi! Todennäköisemmin parissa viikossa, mutta eiköhän se siitä.

    Minä en ole koskaan elämässäni nauttinut mistään liikunnasta, paitsi uimisesta. Uin ennen joka päivä ja nytkin odotan innolla kesää, että pääsen taas uimaan. Toivon, että pystyisin jonain päivänä kehittämään samanlaisen suhteen kaikkeen liikuntaan.

    VastaaPoista
  3. Toi 2. kappale oli kuin suoraan mun päästä. Samaa olen pohtinut monesti. Mitä veemäisempi/paskamaisempi ihminen, sitä enemmän se tuntuu saavan. Ite yrittää elää siivosti, auttaa muita, hyväksyä, antaa jne.. vaan ei mitään saa. Joskus olenkin suunnitellut alkavani oikein kunnon nartuksi, muttei se tällä luonteella kai onnsitu mitenkään! Pakko vaan yrittää ja kituuttaa.

    VastaaPoista
  4. http://www.iltalehti.fi/nainen/2011050213646466_na.shtml
    Kiitos Hägglund :D

    VastaaPoista
  5. Niinpä! Kusipäät saa eniten elämässä ja se on niin uskomattoman väärin! Kai se perustuu paljolti siihenkin, että he surutta käyttävät hyväkseen niitä hyviä ihmisiä. Mutta silti toivoisin, että edes kerran he joutuisivat maksamaan... Taitaa vain olla turha toive!

    Silti, se että on hyvä ihminen, on tässä yhteiskunnassa ylpeyden aihe, joten älä mitään narttutoiveita elättele... :)

    VastaaPoista
  6. Minä olen yrittänyt totuttaa ahteriani kuntopyörään monta kuukautta ihan vain sen takia, että haluaisin selvitä edes muutaman kerran kesän aikana pyörällä töihin ja takaisin (matka 40km). Pikkuhiljaa sitä on tottunut... nyt pystyn polkemaan (tai viimeksi salilla käydessä) 20min vain kahdella 10 sek seisten polkemisella...

    Tsemppiä kuntopyöräilyyn :)

    VastaaPoista
  7. Moi Silmu! Toivottavasti minunkin peräni tottuu! :D Nyt kyllä sattuu niin paljon, ettei ole tottakaan! Sulla on melkoinen tavoite. Tsemppiä harjoitteluun! :)

    VastaaPoista