sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Elämä on kummallista

Sain kuulla tänään, että tyttö, jonka kanssa olin aikoinaan samalla luokalla, oli tehnyt itsemurhan. En tiedä miksi, en koskaan tuntenut häntä kovin hyvin, emmekä ole olleet yhteyksissä koulun jälkeen, muutoin kuin sattumalta joskus nähtiin kotipaikkakunnallamme. Mutta minä olen aina kadehtinut häntä, koska hänellä oli iso perhe, jonka kanssa hän oli läheinen, kaksi hyvää ystävää ja lisäksi laaja kaveripiiri. Silloin harvoin kun näimme, hän toisinaan valitti elämänsä tylsyyttä, koska hän oli vain käynyt leffassa ja syömässä kaverien kanssa tai viettänyt tyttöjen iltaa jonkun kotona tai vain ollut piknikillä poikaystävänsä kanssa tai tehnyt ”niitä normaaleja juttuja”. Hänelle se oli tylsää, tapahtumaköyhää arkea, minulle se olisi ollut täydellistä elämää. Eikö ole hassua, että jonkun suurin unelma voi olla toiselle vain merkityksetön perusta niille todellisille unelmille, jotain itsestään selvää? 

Minusta tuntuu lähes käsittämättömältä, että joku voi tehdä itsemurhan, kun hänellä on kaikki tuo elämässään. Koska minä uskon, että jos minulla olisi nuo perusasiat; ystäviä, ihmisiä elämässäni, normaalia elämistä, selviytyisin ihan mistä tahansa vaikeudesta! Minä pidän yksinäisyyttä pahimpana asiana, mitä ihmiselle voi tapahtua. Usein kuulee sanottavan, ettei vankilaan joutuminen ole varsinainen rangaistus, koska siellä on hyvää ruokaa ja mahdollisuus opiskella, jne. Minä taas ajattelen, ettei ihmiselle voi tehdä mitään sen pahempaa, kuin eristää toisista ihmisistä. Ehkä minä olen naiivi tai elänyt poikkeuksellisen suojattua elämää, mutta minun elämäni suuri tragedia on yksinäisyys.

Myös erään äitini onnettomuudessa kuolleen ystävän kuolinilmoitus oli tänään lehdessä. Äitini oli nähnyt hänet vain pari päivää ennen onnettomuutta, hän oli ollut innoissaan alkamassa olevasta kesälomastaan ja suunnitellut innolla heidän yhteiseen harrastukseensa liittyviä tapahtumia. Elämä on joskus niin outoa. Joku, jolla olisi halua elää, kuolee ja toinen, joka saisi elää, ei enää halua. Ehkä minun pitäisi olla kiitollinen jo siitä, että olen elossa, eikä vinkua yksinäisyydestäni.

Täytyy kuitenkin sanoa, että blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on ainakin minulla lievittänyt yksinäisyyttä. Se on vähän kuin olisi kavereita, koska moneen blogiin tulee kurkattua lähes joka päivä ja ihmistä oppii tuntemaan hänen kirjoitustensa perusteella. Se on joka tapauksessa yhteys toiseen ihmiseen, jonka ansiosta elän vähemmän ”oman pääni sisällä” ja enemmän oikeassa maailmassa. Se on positiivista, koska minun pääni sisäinen maailma on joskus aika karu. :) On jotenkin ironista, että tavallaan yhdeltä kannalta katsottuna blogini lukijat tuntevat minut paremmin kuin kukaan ihminen on koskaan oikeasti tuntenut. Olen aina tehnyt kovasti töitä salatakseni suruni ja epävarmuuteni ja ongelmani ja on ollut aikoja, jolloin on tuntunut, ettei minussa mitään muuta olekaan. Silti odotan koko ajan tulevani hylätyksi, näin virtuaalisestikin. Odotan jokaisen negatiivisen postauksen jälkeen loggautuvani blogiini ja huomaavani kaikkien lukijoiden kadonneen, koska vihdoin ylitin jonkin näkymättömän rajan sen suhteen, miten negatiivinen saa olla, mitä saa sanoa ’ääneen’, erityisesti rajan siitä, mitä minä saan sanoa ääneen. Koska minusta aina tuntuu, että koska en ole mitenkään erityinen, minun kuuluu viihdyttää muita ihmisiä ja antaa edes jotain ja että teen jotenkin väärin keskittyessäni itseeni ja ollessani blogissani sataprosenttisen itsekäs; purkaessani pahaa oloani, vaikka voisin yrittää keksiä jotain hauskaa tai nokkelaa tai viihdyttävää. Ei sillä, että olisin mitenkään erityisen hauska, nokkela tai viihdyttävä. :) Silloin koskaan nuorempanakaan, kun minulla vielä oli kavereita, en ajatellut voivani puhua vaikeista asioista tai näyttää negatiivisia tunteita; ajattelin aina, että minun pitää ’maksaa’ seurasta, olemalla hauska tai kuuntelemalla muiden huolia tai suostumalla seuraksi, kun kukaan muu ei lähtenyt. Enkä nyt tarkoita sitä, ettenkö muutenkin olisi noita asioita tehnyt, mutta se ei koskaan ollut molemminpuolista. Tunsin aina, ettei minulta siedettäisi mitään sellaista; jos minusta olisi vaivaa, se olisi sen ihmissuhteen loppu. Tunnen aina, ettei minulta siedetä virheitä, ihmisten kanssa, työelämässä, missään. On rauhoittavaa huomata, että huolimatta negatiivisuudestani ja ruikutuksestani, minulla on edelleen lukijoita. Ei niin rauhoittavaa, että alkaisin puhua negatiivisista asioista julkisestikin, mutta rauhoittavaa kuitenkin. :) Kiitos siitä lukijoilleni. :)

Dieetti sujuu ihan ok. Tosin eilen illalla sorruin syömään jäätelöä… Hemmetti! Mutta ei auta kuin jatkaa taas. Olen myös huomannut ajattelutapani muuttuneen ruoan suhteen. Ennen, jos pienikin ajatus herkuista pääsi mieleeni, en saanut sitä enää sieltä pois. Nyt vain ajattelen ei, en voi tehdä niin ja unohdan koko jutun. Voisiko tämä olla alku pidempiaikaiselle muutokselle? Tosiaan toivon niin! Otin ensimmäinen päivä itsestäni aloituskuvia alusvaatteet päällä, mutta ne oli niin kauheita, etten laittanutkaan niitä tänne! :D Nyt mietin, että pitäisikö sittenkin. Ehkä julkinen nöyryytys saisi minut ponnistelemaan kovemmin laihtuakseni. Mutta minulla ei ole rahaa maksaa kenenkään terapiaa, olenko vastuussa blogiini laitettujen kuvien aiheuttamista henkisistä traumoista? Täytyy vielä miettiä laitanko ne näkyviin…

Asuntoni lämpömittarin asteikko ulottuu 40 asteeseen ja se on maksimissaan, todennäköisesti täällä on kuumempikin. Jos minusta ei enää kuulu, olen todennäköisesti saanut lämpöhalvauksen! Onneksi huomiseksi on luvattu viileämpää.

Kirjoittelen taas viimeistään perjantaina. :)

-J.B-

4 kommenttia:

  1. Harmi :( Mä ymmärrän, miksi toiset valitsee kuoleman - en ihmettele lainkaan. Miksi kummassa jatkaa tätä kituuttamista? Toisaalta musta ei ole siihen.
    Samalla ymmärrän tuon samaisen haaveen tyttöjen illoista, leffoista sun muista. Oisi niin ihanaa vaan rupatella ja nauraa kus*t housussa, eikö?
    Kavereita kun ei ole, niin tämä bloggaaminen on kyllä saanut minutkin tuntemaan kuin tuntisit esim. sinut. Itse vuodattelen niin hyviä kuin pahoja tuntoja pois mielestä, muuten ei olisi kenelle kertoa. Kiitos siis sinulle!

    VastaaPoista
  2. Minäkin ymmärrän joidenkin kohdalla, mutta en tuon naisen. Mutta en tiedä taustoja hänen teolleen, joten ehkä hänellä oli jotain mt-ongelmia tai vastaavaa. Mutta monen kohdalla ymmärrän hyvinkin, koska minulla ei ole ketään muuta kuin vanhempani ja ilman heitä... En tiedä jaksanko sitten aikanaan jatkaa. Tuskin.

    Niinpä... Ihmiset ei oikeasti ymmärrä, miten onnekkaita he ovat, kun heillä on kavereita! Sen ymmärtää vasta, kun ei ole ketään. Eikä ole ainoastaan kyse niistä ihmisistä, vaan siitä, ettei monikaan asia ole yhtä mukavaa tehdä yksin kuin olisi kavereiden kanssa. Ja ainakaan minusta ei ole lähtemään yksin ulos esim. viikonloppuisin tai muutenkaan. Joten olen sitten kotona, yksin, päivä, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen.

    Mutta blogien lukeminen tosiaan auttaa. Ja saa 'puhua' omistakin asioistaan edes jollekin. On sekin jotain. :)

    VastaaPoista
  3. Tuohon itsemurhaan on kommentoitava, joskus vain se on henkilön mielestä ainut tapa päästä tuskista. Silloin ehkä moni ei vielä ajattele järkevästi.
    Monipa ei näe mtn erikoista tälläisessä henkilössä, hän käyttäytyy kuin muutkin ihmiset, mutta sisällä kytee helvetti. Helvetti mistä muut ihmiset eivät tiedä, eikä hän kerro - syynsä siihenkin.
    Se, että on iso perhe, ei aina kerro, että olisivat läheisiä. Joskus se voi jopa syrjäyttää, jos on pienempiä sisaruksia, jotka vaativat vielä enempi huomiota.

    Mutta maailma on julmaa.

    VastaaPoista
  4. Ehkä. En tosiaan tiedä mikä hänet sai tähän ratkaisuun päätymään.

    Hän siis itse aina sanoi, että on läheinen perheensä kanssa.

    VastaaPoista