perjantai 24. kesäkuuta 2011

Hyvää juhannusta!

119,8. En voi sanoa yllättyneeni, koska eilen illalla söin vähän kaikkea, mitä käsiini sattui, mukaan lukien kokonaisen paketin hapankorppuja. En mitään herkkuja, mutta kyllä ruoastakin kaloreja kertyy, kun sitä syö tarpeeksi. Alan ihan tosissani menettää toivoni. Alkuviikko meni hyvin, mutta mitään ei edelleenkään tapahdu. Joku kysyi tarkempia tietoja siitä, mitä syön. Laitan tähän nyt vaikka keskiviikon ruokapäiväkirjan, koska eilinen meni vähän metsään, mutta ke oli aika tyypillinen päivä.

Aamupala: Purkki rahkaa(Ehrmann), 1 dl mustikoita, n. 20g All Bran muroja, vähän kahvia.

Lounas: Kaksi isoa perunaa, pari dl kermaviilikastiketta(kevytkermaviiliä, ruohosipulia, tilliä, suolaa ja sitruunapippuria), ¾ purkkia raejuustoa, herne-maissi-paprika sekoitusta ja porkkanaraastetta.

Välipala: Kahvia, pieni tölkillinen ananasta, loppu raejuusto (1/4 purkillista)

Päivällinen: Purkki rahkaa, 1 dl mustikoita, raejuustoa, loput herne-maissi-paprikat, porkkanaraastetta.

Iltapala: Rasvatonta maustamatonta jogurttia noin kaksi desilitraa ja persikka. Plus myöhemmin mehujää(Pommac).

Vähän vaihdellen tämä on aika tyypillinen ruokavalio ja se saa myös kaikki kiloklubin pallukat vihreiksi ja kalorivajausta on ihan tuntuvasti. Kilot vain ei katoa. Mutta minulla on kohta puoliin aika ravitsemusterapeutille, ehkä hän osaa auttaa.

Äitini ystävä, joka on elämäntapalaihduttaja, on sitä mieltä, ettei minulla ole kunnollista motiivia. Hänen mielestään on mahdoton laihtua, jos ei pysty kunnolla näkemään niitä parannuksia, joita laihtuminen tuo elämään. Pystyn kyllä näkemään parannuksia, mutta samalla tiedän, etten tule koskaan saamaan niitä asioita, mitä oikeasti elämässä haluaisin, joten ehkä se vaikuttaa. Vai meneekö liian henkiseksi?: D Totuus on, että ensisijainen syy, miksi koskaan halusin laihtua, oli toive saada niitä samoja asioita mitä kaikki elämässä haluaa. Jos olisin onnistunut laihtumaan muutaman ensimmäisen lihavan vuoteni aikana, olisin ehkä vielä voinut saadakin normaaleja asioita elämääni, mutta nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä. Joten miksi minä edes yritän laihtua? En tule saamaan omaa perhettä, en pääse unelma-ammattiini, laihtuminen tuskin muuttaa minua mukavammaksi tai mielenkiintoisemmaksi ihmiseksi, niin että voisin saada kavereita tai ylipäätään ihmisiä elämääni, joten miksi kannattaa kiduttaa itseään ja nähdä kaikki tämä vaiva? Pääasiallinen motiivini laihtua on kai häpeä. Mutta se on tavallaan aika ristiriitainen motiivi. Olen niin hirveän häpeissäni siitä, mitä olen, enkä pelkästään lihavuuteni takia, vaan aivan kaiken takia. Olen onnistunut epäonnistumaan kaikessa ja häpeän sitä ihan hirveästi. Häpeän ammattiani, häpeän sitä, ettei minulla ole ketään, häpeän luonnettani, ulkonäköäni, vaatteitani, asuntoani, sitä miten kiinni olen vanhemmissani, kaikkea itsessäni. Laihtuminenhan muuttaisi ainoastaan lihavuuttani, eikä mitään noista muista. Vaikka tavallaan kai minun olisi silloin helpompi salata muut häpeän aiheet. Tai sitten alkaisin hävetä roikkuvaa nahkaani. Enpä tiedä…

Olen ollut pohjattoman surullinen viime aikoina. En ahdistunut tai masentunut, vain puhtaasti surullinen. Useimmiten elän jonkinlaisessa suojaavassa sumussa tai omassa maailmassa, mutta joskus en pysty ylläpitämään kumpaakaan ja silloin katsoessani elämääni en voi uskoa, että tässä kävi näin. En voi uskoa, että tällainen minusta ja minun elämästäni tuli. Kirjoissa ja elokuvissa on aina se sivuhenkilö, joka on lisätty lukijoiden ja katsojien piristämiseksi, se, jolla ei ole mitään ja josta kukaan ei pidä ja joka on epäonnistunut kaikessa. Se, josta voi ajatella, että ainakin olen parempi kuin tuo henkilö tai minä olen saanut elämässä enemmän. Oikeassa elämässä se henkilö olen minä. Joskus sitä on hyvin vaikea hyväksyä; miksi sen piti olla juuri minä?! Mutta se on, enkä voi sille mitään, joten sen kanssa on elettävä. Tai yritettävä palata sumuuni.

Ensimmäistä kertaa vuosiin en ole varannut juhannukseksi mitään hyvää. Siis tarkoitan mitään karkkeja tai vastaavaa. Ostin aineet kreikkalaiseen salaattiin ja aion nyt kokeilla intialaista ruokaa. Kerron sitten, mitä pidin. :)

Hyvää juhannusta kaikille!

12 kommenttia:

  1. Lämmin hali Sinulle.

    Ajatuksissani lähetän lohdutuksen aurinkoa päiviisi ja toivon, että painojumillesi löytyy selitys, joka voidaan poistaa ja pääset nauttimaan onnistumisen tunteesta!

    Jospa tulee vielä se päivä, että ahdinkosi helpottuu ja luottamus itseesi ja elämääsi on sillä tasolla, että uskallat uskoa haaveiden voivan käydä toteen. Uskallat luottaa voivasi saavuttaa niitä asioita, joista olet jäänyt paitsi. Uskallat rakastaa, itseäsi ja muita...

    VastaaPoista
  2. Minusta tuntuu, että teet jotain väärin tajuamatta sitä itse. Voisiko kyse olla jostain psykologisesta ongelmasta, että ikäänkuin huijaat itseäsi ajattelemaan, että syöt terveellisesti. Jos painoa on noin paljon, niin kyllä sen pitäisi pudota melko nopeasti oikealla ruokavaliolla. Popsitko huomaamattasi herkkuja tai muuta epäterveellistä, mutta kuitenkin ajattelet syöväsi epäterveellisesti. Vähän vaikea uskoa, ettei tuolla ruokavaliolla paino tippuisi.

    Vai onko kyse siitä, että syöt päivän pari terveellisesti ja sitten alat ahtaa herkkuja, jolloin terveellisten päivien merkitys vähenee. Et voi tietää onnistuuko painonpudotus ennenkuin olet ollut kokonaisen viikon ruodussa, jolloin näät tippuuko paino oikeasti.

    Eikä kannata huijata itseään ajattelemalla, ettet olisi kuitenkaan onnellisempi hoikempana. Ikäänkuin psykologisesti uskottelisit itsellesi ettei laihduttaminen hyödyttäisi, jottei vaivaa tarvitse nähdä. Olen ihan varma, että olisit paljon onnellisempi hoikempana.Tuntuu, että osa ongelmaa on nimenomaan korvien välissä.

    Mutta hyvää juhannusta myös sinulle!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Kaneli! :)
    Minun haaveideni osalta on jo myöhäistä, mutta toivon, että jonain päivänä minulla on vähän parempi olo siitä huolimatta. Ja tosiaan toivon, että paino alkaisi vihdoin laskemaan!

    Anonyymi: Olen ollut nyt kokonaan ilman herkkuja tällä erää kesäkuun alusta. Olen myös noudattanut ruokavaliotani suhteellisen tarkkaan ja silloinkin kun en ole noudattanut, on ollut kyse siitä, että olen jättänyt syömättä kokonaan, kuin että söisin liikaa. Jos syön huomaamattani, niin sitten minulla on todella päässä jotain vialla, koska minulla ei ole siitä mitään tietoa. :) Eikä minulla myöskään ole asunnossani ylimääräistä ruokaa ja kirjoitan ylös kaiken mitä syön, joten en usko, että siitä on kyse.

    Kyllä minä ajattelen, että olisin onnellisempi hoikempana, mutta samalla tiedän, että elämäni ei silti muuttuisi. Olisin silti yksinäinen ja muutenkin samanlainen kuin nytkin.

    VastaaPoista
  4. En usko, etteikö laihtuminen toisi mukavia asioita ja onnea elämääsi. Pakko vaan yrittää uskoa siihen itsekin, vaikka välistä se on vaikeaakin. Sinä et kuitenkaan mikään ikäloppu ole, joten perhettäkin voi vielä hankkia, jos ei omaa niin sitten vaikka jo valmis paketti kerralla! Hyvää vkl

    VastaaPoista
  5. Mikään tuollainen ei ole minun kohdalla mahdollista, mutta kyllä minä uskonkin, että minulla olisi kuitenkin parempi olo, kyse on vain siitä, että olisiko minulla niin paljon parempi olo, että tämä kannattaa. Mutta sitä en tietenkään saa tietää, ellen edes yritä. :)

    Hyvää viikonloppua sinnekin!

    VastaaPoista
  6. Komppaan aikaisempaa kirjoittajaa tuossa, että teet nyt luultavasti jotain väärin mitä et vain huomaa. Kuinka paljon kalorivajausta sinulle tulee tuolla ruokavaliolla? Mitään huimia vajeita en kyllä suosittele, silloinhan kroppa menee vaan shokkiin ja pyrkii pitämään viimeisistäkin rippeistä kiinni! Katselin hieman tuota ruokalistaasi. Syötkö päivisin mitään lämmintä ruokaa? Suosittelisin esim. keittoja, ne pitävät nälän mutta täyttävät. Ja sosekeitot ovat helppoja tehdä ja terveellisiä. Tuossa listaamassasi ruoassa ei taida olla yhtään ainesosaa (ehkä rahkaa lukuunottamatta) mikä pitäisi nälän poissa pidempään.

    Olen myös samaa mieltä siitä, että laihtuminen toisi varmasti monta uutta ilonaihetta elämääsi. Ainakin terveellinen ja parempi olo antaa intoa, iloa ja energiaa päiviin (kun ei koko ajan väsytä). Ja nyt kun väität, että et tod. näk tulisi onnellisemmaksi laihtumalla, annat itsellesi ikään kuin luvan olla laihtumatta! Voit sitten perustella repsahdusta: " no ei se elämä nyt kummiskaan olis parantunut..." jne.
    (me kommentoijat laitamme sut nyt selkä seinää vasten :) Miksi et saisi enää esim. perhettä? Ja toisten vuoksi tuskin kannattaa laihduttaa. Ehkä voisit hakea motivaatiota laihduttamiselle vaikkapa vanhemmistasi? Kannustavatko he sinua? He eivät varmasti halua sinun kärsivän, saati sitten sairastuvan johonkin ylipainosta johtuvaan tautiin...?
    Tsemppiä jatkoon ja hyvää juhannusta :)

    VastaaPoista
  7. Moi Vilukissa! Suunnilleen tuhat kilokaloria päivässä eli minun painoiseni pitäisi laihtua noin kilo viikossa. Minä en oikein kauheasti välitä mistään lämpimästä ruoasta. Nälkä pysyy noilla eväillä hyvin loitolla, koska sekä rahkassa että raejuustossa on niin paljon proteiinia. Eikä minulla ole oikeastaan koskaan nälkä muutenkaan. Mutta selvästi teen jotain väärin... En vain itse osaa nähdä sitä, enkä oikein tiedä mitä tehdä, joten toivon, että sillä ravitsemusterapeutilla olisi jotain sanottavaa.

    En minä puhunut tuosta epäilyksestä, että olisinko yhtään onnellisempi, sillä mielellä, että etsisin tekosyytä luovuttaa. Ajattelin vain sitä, että voiko tieto siitä, etten kuitenkaan saisi niitä asioita, mitä haluan, estää kehoani laihtumasta. Tämä siis oli äitini ystävän teoria, minustakin se oli vähän turhan new age henkistä. :) En voi saada perhettä monestakin syystä, se on ihan varma asia. Muut ihmiset taas... No, tuskin kukaan alkaa pitämään minusta vain siksi, että painan vähemmän, onhan muillakin lihavilla ihmisillä ystäviä ja kavereita, joten sekään ei tule muuttumaan. Se vain, että yksinäisessä elämässä ei oikein ole mitään järkeä ja onko silloin silläkään merkitystä, olenko laiha vai lihava. Mutta aion kuitenkin edelleen jatkaa yrittämistä, koska niin olen tehnyt koko aikuiselämäni, enkä voi luovuttaakaan. Ehkä sittenkin olisin paljonkin onnellisempi laihana, kuka tietää. :)

    Minun äitini on ollut dieetillä syntymästäni saakka, hän on myös ylipainoinen. Minun syyni kuulemma, hän oli alipainoinen ennen raskautta. :) Eivät he mitenkään erityisesti kannusta, mutta eivät mitenkään lannistakaan. He vihaavat sitä, etten ole onnellinen, joten teen kaikkeni salatakseni sen, miten onneton oikeasti olen. Mutta meillä juhlitaan ruoalla ja meillä lohdutetaan ruoalla ja ruoka on suuressa roolissa perheessämme. Surkeat ruokailutavat on peräisin perheestäni, ylipaino on yhteinen ongelma. Mutta ehkä me kaikki vielä joskus onnistumme... :) (Niin varmaan! :D)

    Hyvää juhannusta myös sinulle! :)

    VastaaPoista
  8. Olen kyllä eri mieltä kuin nuo kaksi muuta anonyymiä. Laihtuminen varmasti parantaisi elämänlaatua, mutta ei mitenkään ratkaisevasti. Sama ihminenhän sitä on sekä normaali- että ylipainoisena. Vain eri kokoinen.

    Enkä tosiaan ajattele, että painojumisi johtuisi herkkujen mättämisestä. Olen vuoden verran itse laihduttaessani seikkaillut esim. Kiloklubin foorumilla, ja todennut, että paino saattaa junnata pitkänkin aikaa, jos ei pidä kauhean suurta kalorivajetta. Niin itsellänikin kävi, paino jumitti pari kuukauttakin, sitten äkkiä putosi kilon-pari.

    Älä häpeä itseäsi, Sinulla ei ole tosiaankaan mitään hävettävää. Olen lukenut kirjoituksiasi, ja niistä hahmottuu varsin älykäs ja mukava ihminen. Jonka itsetunto vain on totaalisesti nujerrettu. Ymmärrän kyllä täysin, että yksinäisyys heikentää elämänlaatua, eikä silloin saa mahdollisuutta välttämättä luoda itsestään realistista kuvaa.

    Tsemppiä ja juhannuksen jatkoja!
    Anonyymi-Annika :-)

    VastaaPoista
  9. Hei.
    Tuota niin.. tämä kuulostaa nyt vähän itsestäänselvyydeltä, mutta minusta sinun kannattaisi hankkia ystäviä. Ei sillä, että minä niin osaisin tehdä. En tosiaan. Kun en uskalla. Mutta siis, jos tarvitsisin uuden ystävän ja olisin rohkea, etsisin jostakin paikasta missä liikun mukavan näköisen ihmisen ja sanoisin hänelle jotakin kivaa, kuten vaikka "nätti paita". Tietysti vain, jos se olisi oikeasti nätti paita. Ei se välttämättä johda vielä mihinkään, mutta jos tarpeeksi usein yrittää kai sitä pakostakin joskus löytyy joku joka myös haluaa ystävää. Vanhat ihmiset ovat varmasti yksi hyvä kohde. Tai sitten voisit kertoa jossakin netissä, missä kaupungissa asut ja kysyä jotakuta lähellä asuvaa, joka haluaisi tutustua uuteen ihmiseen. Minä ainakin haluaisin, jos sattuisit asumaan samassa kaupungissa ja jostain kumman syystä haluaisit ystäväksi hölmön teinitytön. :P

    VastaaPoista
  10. Annika: Minä ajattelen samoin siitä, että vaikka ehkä tuntisin oloni paremmaksi, minä olisin silti minä ja eläisin tätä samaa elämää.

    Luulisi, että jo pelkästään se, etten syö sitä roskaa, mitä yleensä syön, riittäisi pudottamaan painoa, mutta ilmeisesti ei. Se vanha tuttu "syö vähemmän kuin kulutat" ei olekaan niin yksinkertaisesti totta. Todella tiukassa tuntuu nyt painon putoaminen olevan, mutta ehkä se vielä kääntyy laskuun. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen selvinnyt 26 päivää ilman herkkuja, sekin on minulle jo saavutus.

    Kiitos. :)

    Hopeapaju: Voi kuule, minustakin minun kannattaisi hankkia ystäviä. :) Mutta kun se ei vain käy niin helposti. Olen yrittänyt koko aikuisikäni saada edes kavereita, mutta ihmiset eivät vain pidä minusta. Ja kun kukaan ei ole koskaan kertonut syytä siihen ja jokin itsesuojelumekanismi tai vastaava estää minua itseäni näkemästä itseäni realistisesti, en tiedä mitä voisin tehdä sen muuttaakseni. Kyllä minä aina toisinaan uskaltaudun puhumaan ihmisille ja kun tapaan ihmisen, josta pidän, yritän ystävystyä ja tilaisuuden tullen ehdottaa jotain yhteistä tekemistäkin, mutta saan vastaukseksi vaivautuneen 'ei nyt sovi' tai vastaavaa. Tosin rehellisesti sanottuna en osaa mitenkään kauhean sujuvasti puhua vieraille, olen jotenkin niin tietoinen siitä, ettei minusta pidetä, että olen kauhean varuillani sen suhteen mitä päästän suustani ulos. Ja silti useimmiten onnistun sanomaan jotain typerää. :/

    Eihän hölmöissä teinitytöissä ole mitään vikaa. :) Olin sellainen kerran itsekin. Tai hölmö minä olen vieläkin, mutta teini-ikä on jo jäänyt taakse. :) Minä vain olen kertonut täällä blogissani niin henkilökohtaisia asioita ja nolannut itseni muutenkin, etten kehtaisi tavata kasvotusten ketään, joka on juttujani täältä lukenut. Joskus olen yrittänyt netissäkin joltain yksinäisyys-aiheiselta palstalta hankkia ystäviä laittamalla sähköpostiosoitteen. Sain kaksi vastausta; mieheltä, joka kirjoitti pitkän viestin, jossa haukkui kaikki naiset alimpaan h*****tiin(joka oli viestin ainoa aihe) ja naisen,jolla oli todella vaikeita mielenterveysongelmia, jolle kyllä vastasin, mutta joka ei sitten enää vastannut uudelleen minulle. En tiedä, miksi se on niin vaikeaa minulle, kun muille se näyttäisi vain tapahtuvan. Ehkä minussa on jotain pahemmin vialla kuin tajuankaan. Joka tapauksessa en kauheasti näe toivoa ystävien löytymisen suhteen. Mutta ehkä sittenkin vielä joskus... :)

    VastaaPoista
  11. En usko, että aikuisiässä on yleensäkään helppoa löytää uusia ystäviä. Omatkin ystäväni ovat sellaisia, jotka olen tavannut jo yläasteiässä (olen nelikymppinen). Lapsuus- ja nuoruusaikaisten ystävien kanssa tulee pidettyä sitkeimmin yhteyttä, myöhemmät tuttavuudet katkeavat jotenkin helpommin.

    Ja on ystäviä ja ystäviä. Minulla on oikeastaan vain yksi aivan todellinen ystävä, ts. ihminen, jonka kanssa voin puhua oikeastaan mistä tahansa. Ja häntäkin tapaan harvoin, kerran pari vuodessa.

    Ympärilläni on kyllä paljon ihmisiä ja sosiaalisuutta, mutta se on usein pinnallista ja joissakin tapauksissa rasittavaakin (sukulaisuussuhteiden vuoksi on "pakko" olla tekemisissä joidenkin aika ikävän luonteen omaavien ihmisten kanssa). Tunnen siis toisinaan olevani yksinäinen, vaikka minulla onkin aika paljon sosiaalisia kontakteja.

    Mutta yksinäisyys on mielestäni ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin ahdistava ihmissuhde.

    Sikäli itse suosittelisin sinulle jotain harrastusta, että siinä joutuu väkisinkin tekemisiin toisten ihmisten kanssa, ja saa tietyllä tavalla perspektiiviä asioihin. Vaikka ei siinäkään välttämättä ystäviä löydä. Tai sitten yksi vaihtoehto voisi olla johonkin vapaaehtoistoimintaan osallistuminen. Siinä saattaisi suuremmalla todennäköisyydellä tavata ihan fiksujakin ihmisiä.

    VastaaPoista
  12. Anonyymi: Samaa olen ajatellut. Kaikilla on jo valmis kaveripiiri ja oma perhe ja muuta, eikä uusille ystäville ole enää tarvetta eikä aikaa. Se vain on aika lohduton ajatus... Minulle riittäisi ihan kaveritkin, kun vain olisi joku, jonka kanssa jutella ja viettää aikaa. Mutta siinä olet oikeassa, että kaikkein yksinäisin on sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa ei oikein ole samalla aaltopituudella, eikä yhteistä säveltä löydy. Ennemmin tosiaan ihan yksin.

    Pidän kovasti kielten opiskelusta ja vaikka voisin opiskella itsekin, käyn kursseilla ihan siksi, että siellä saa viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Olenkin tutustunut moneen mukavaan ihmiseen, mutta ei niistäkään ole mikään johtanut mihinkään enempään. Vapaaehtoistyötä olen minäkin joskus harkinnut, siinä voisi tosiaan olla ajatusta...

    VastaaPoista