perjantai 29. heinäkuuta 2011

Painoasiaa

En ole vähään aikaan kirjoittanut mitään laihduttamisesta, joten pikainen päivitys aiheesta. Vaaka näytti aamulla 118,6, ei siis mitään edistystä. Olen ajatellut, että aloittaisin nyt sunnuntaina vielä kerran yhden nutraamiskokeilun, jos ei nytkään paino laske, luovun sitten nutraamisesta lopullisesti. Pahoin pelkään, ettei mitään tapahdu, mutta minusta tuntuu, etten saa rauhaa, jos en vielä kokeile, että onko nyt tosiaan niin, etten enää pääse ketoosiin. Sääli, jos niin on tapahtunut. Tulen sitten kertomaan kuulumisia ensi viikolla. :) 

Hyvää viikonloppua kaikille lukijoille! :) 

Haaste

Jaunden blogista löytyi minulle osoitettu haaste.


Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?  En. Koskaan.
Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?  Voi, varmaan suurimman osan. Mitä inhoan eniten on ylipaino ja sen mukanaan tuomat muutokset ja ihan rakenteellisesti kalloni muoto ja myös huono iho on sellaisia, jotka haluaisin muuttaa. Muun kanssa voisin kai elää, vaikka en siltikään hyvältä näyttäisi.
Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi? Joskus hiuksia.
Meikkaatko päivittäin? En, paitsi hiukan puuterilla yritän hillitä ihoni kiiltämistä.
Perusmeikkisi? Puuteri.
Hiustesi väri & pituus? Pitkät tummat.
Miten pidät hiuksiasi? Aina kiinni.
Miten tukkasi on nyt? Kiinni.
Kuinka usein…
 …värjäät hiuksiasi? En koskaan.
 …peset hiuksesi? Joka päivä.
 …käyt suihkussa? Joka päivä.
 …kuorit ihoasi? Kerran, joskus kaksikin, viikossa.
 …käyt kosmetologilla? Joskus lukioaikoina olen käynyt, en sen jälkeen.
Shampoo- ja hoitoainemerkkisi? Vaihtelee.
Rasvaatko ihoasi? Kyllä, aina kun viitsin.
Tyypillisimmät vaatteesi? Kotona pyjaman housut ja t-paita, ihmisten ilmoilla mahdollisimman peittävää ja tummaa…
Mitä sinulla on nyt ylläsi? Pelkkä t-paita ja alusvaatteet.
Kuinka monet farkut omistat? Yhdet, jotka mahtuu, lukemattomia liian pieniä.
Millaisia kenkiä käytit viimeksi? Sporttisandaaleja.
Lempikorusi? En koskaan käytä koruja, mutta omistan aivan ihania koruja. Rakastan kristallia, joten varmaan vaaleanpunainen kristalliriipus.
Lempihajuvetesi? Ralph Laurenin Romance.
Millaisia sormuksia löytyy sormistasi? Ei löydy.
Tarkkailetko painoasi? Jatkuvasti, mutta siihen se sitten jääkin…
Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut? Rehellistä kehua en ole saanut koskaan, äiti toisinaan jotain valehtelee.
Menisitkö kauneusleikkaukseen? Kyllä.
Minkälainen on meikkipussisi? Käytän sellaista pientä söpöä käsilaukkua kosmetiikkapussina, jonka kauan sitten sain lahjaksi.
Minkä värinen on hiusharjasi? En käytä tai omista hiusharjaa.
Käytätkö ryppyvoiteita? En.
Käytätkö kynsilakkaa? Toisinaan.
Montako käsilaukkua omistat? Todella monta, mutta juuri jokin aika sitten lahjoitin suuren osan kirpparille.
Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja? Tatuointi ja korvikset.

Tästä saa taas haasteen napata ne, jotka eivät vielä ole samaa haastetta saaneet. :)

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Yksinäisyydestä

Minun piti jo aiemmin kirjoittaa postaus yksinäisyydestä (kirjoitin tuohon ensin yksipäisyydestä, mutta taidan säästää sen aiheen myöhemmäksi, vaikka siitäkin vaivasta kärsin…), joka on vaikuttanut elämääni niin suuresti, mutta se on vähän jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin tarttua aiheeseen. Minun elämässäni yksinäisyydelläni on todella keskeinen rooli. On ihmisiä, jotka ovat valinneet vapaaehtoisen yksinäisyyden, mutta minusta elämä yksin ei oikein ole elämisen arvoista. Minusta elämä nimenomaan on se, mitä tapahtuu vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja ilman niitä toisia ihmisiä olen kyllä elossa, mutta minulla ei ole elämää. Minulle yksinäisyys on valtava tragedia, jolla on ollut suuri vaikutus moneenkin asiaan. Olen ollut yksin nyt suunnilleen kymmenen vuotta, ilman yhtään kaveria. Kai minun pitäisi aloittaa kertomalla nuoruudestani, ajoista, jolloin minulla vielä oli kavereita...  

En ollut koskaan mitenkään suosittu, eikä minulla ollut laajaa kaveripiiriä, mutta oli minulla kuitenkin joitain ihmisiä. Merkittävin ystävyyssuhteeni oli naapurustossa asuneeseen saman ikäiseen tyttöön, jonka tunsin varhaislapsuudesta saakka. Vietin hänen kanssaan merkittävän osan ajastani ja minulla oli hänen lisäkseen vain jokunen muu kaveri, joita tapasin harvakseltaan. Vietimme suurimman osan vapaa-ajastamme yhdessä, välillä hän käytännössä asui kotonani, koska hänen vanhemmillaan oli paljon omia ongelmia. Meillä oli hirveän hauskaa ja olimme kuin siskoja. Minusta me olimme todella läheisiä ja luulin, että olisimme ystäviä ikuisesti, mutta ollessamme viidentoista, hän tapasi pojan ja ystävyytemme päättyi kuin seinään. Hänellä ei ollut enää aikaa eikä kiinnostusta minun seuraani kohtaan ja näin häntä ehkä kerran kuussa, jos silloinkaan. Hyvin nopeasti en kuullut hänestä enää ollenkaan. Tavallaan ajattelen, että osa sosiaalisista ongelmistani johtuu siitä, että myös hän oli hyvin erikoislaatuinen ihminen. Olimme samalla tavalla omituisia ja ruokimme toistemme omalaatuisuutta ja samalla vaikeutimme toistemme mahdollisuutta onnistua ystävystymään muiden kanssa. Meillä oli ihan oma pikku maailmamme ja omat kiinnostuksenkohteemme ja kun ystävyytemme loppui, minut tavallaan pudotettiin ihan kylmiltään normaalien ihmisten keskuuteen.

Minusta niin usein tuntuu, kuin minut olisi tipautettu jostain ulkoavaruudesta tälle planeetalla ja joku olisi unohtanut antaa ohjekirjan siitä, miten toisten ihmisolentojen kanssa toimitaan. Olen aina ollut – tuota lapsuudenystävääni lukuun ottamatta - vähän hukassa muiden ihmisten seurassa. Lukioon mentyäni onnistuin kuitenkin löytämään uusia ystäviä ja pääsin myös osaksi isompaa kaveriporukkaa. En oikein tiedä miksi, mutta epäilen, että lähinnä minut huolittiin täytteeksi, koska lukion jälkeen minua ei enää kutsuttu bileisiin tai muihin tapaamisiin. Mutta osa tuosta porukasta muuttui ihan oikeiksi kavereiksi. Minusta silti aina tuntui siltä, että minulla ei ole varaa yhteen ainoaan virheeseen, että minut hylättäisiin heti, jos olisin hankala tai tekisin jotain väärin tai sanoisin jotain väärää. Se oli tavallaan stressaavaakin aikaa, vaikka myös onnellista aikaa. Olin aina, ihan joka kerta, vilpittömästi yllättynyt siitä, että joku halusi viettää aikaa kanssani. En koskaan odottanut sitä, en vaikka osa näistä ihmisistä oli kavereitani koko lukion ajan. Merkittävimpinä nousee mieleen kolme ystävää, joiden kanssa vietin paljon aikaa ja joiden kanssa minulla oli hyvä suhde. Vietimme todella paljon aikaa yhdessä, mutta ehkä olisi syytä puhua vain kaveruudesta, koska koin koko ajan roolikseni tukea ja viihdyttää; en koskaan edes ajatellut, että se toimisi molemmin päin; että minullakin voisi olla huono päivä tai että minäkin voisin jutella jollekin huolistani. Minuun sen sijaan luotettiin ja minulle kerrottiin salaisuuksia ja pidin kunnia-asiana, etten koskaan lörpötellyt kenenkään asioita. Se sai minut tuntemaan itseni erityiseksi ja vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, etten minä ollutkaan erityinen, koska minulle puhuttiin; minä vain luulin niin, koska minä en helposti puhu omista asioistani. Luulin, että se olisi muiltakin yhtä suuri luottamuksen osoitus, kuin se olisi minulta, mutta minä vain olenkin poikkeuksellisen sulkeutunut.

Lukion jälkeen kuitenkin aloin erkanemaan näistä ystävistä. He kaikki löysivät itselleen kumppanin ja uusilta opiskelupaikkakunnilta uuden ystäväpiirin. Tapaamiset vaihtuivat puheluiksi ja puhelut sähköpostiviesteiksi ja sähköpostiviestit kerran vuodessa lähetetyiksi nopeiksi kuulumisten kyselyiksi. Heidän elämänsä oli niin täyttä ja heillä oli paljon uusia asioita ja minä olin vain minä, ainoastaan paljon isompana versiona itsestäni! Ketkään tuon aikaisista ystävistäni eivät tiedä, miten paljon olen lihonut ja jos joskus harvoin kotipaikkakunnallani käydessäni näen heitä, menen karkuun tai piiloon. Häpeän itseäni liikaa, en halua heidän tietävän, mitä minusta on tullut. Tai kirjaimellisemmin, mitä minusta ei tullut. En halua vastata kysymyksiin elämästäni, koska en halua paljastaa, ettei minulla ole elämää. Että minä olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin silloin lukion jälkeen.

Siinä missä he muodostivat itselleen uuden elämän uusine ihmisineen, minä en siinä onnistunut. Aluksi en ollut kovin huolissani, olinhan ennenkin onnistunut saamaan ystäviä. Mutta aika kului ja minä olin edelleen yksin. Olen vuosien kuluessa yrittänyt, mutta turhaan. Minulla on kaksi tutkintoa ja molempien aikana kyllä tapasin ihmisiä, juttelin opiskelukavereiden kanssa, mutta minua ei koskaan kutsuttu mukaan minnekään vapaa-ajalla ja minut yritykseni saada seuraa saivat vastauksekseen vaivautuneen nyt ”en kyllä ehdi, on niin kiire”. Yritin aina korkeintaan kahdesti, sen jälkeen tajusin vihjeen.

Olen aika tynnyrissä kasvanut, mikä on osa ongelmaa. Olen ainoa lapsi enkä koskaan ollut päiväkodissa tai hoidossa missään, missä olisi ollut muita lapsia, enkä saanut paljoa poistua kotoa. Äiti kyllä kutsui toisinaan toisia lapsia kotiin leikkimään kanssani ja minulla on muutama suunnilleen saman ikäinen serkku. Minä en vain saanut mennä minnekään, eikä minua koskaan jätetty yksin, joten vietin paljon aikaa aikuisten seurassa. Yhtä edelleen osaan puhua luontevasti äitini ystävien kanssa, mutta oman ikäisten kanssa olen aika hukassa.  Huomaan itsekin, että tapani puhua ja puheenaiheet ovat vanhempien ihmisten tapoja ja aiheita. Nuorenakaan en ainakaan helposti saanut mennä kenenkään kaverin kotiin. Meille kyllä sai tulla kavereita koska vain, mutta olin aina äitini valvovan silmän alla. Olin 16, kun sain ensimmäisen kerran olla yön poissa kotoa. Ehkä siihen varotoimenpiteeseen oli syytäkin, koska siinä missä tavallinenkin teini-ikäinen on typerä, minä onnistuin viemään senkin ihan uudelle tasolle. Kun vihdoin teininä tajusin, että voin poistua tynnyristäni ja karata, uhmasin äitiä ihan tosissani. Meillä oli todella rankat pari vuotta, joiden aikana tein kaikki mahdolliset typeryydet, joista osaa kadun edelleen. Joten minä karkasin bileisiin ja kaduille ja äitini rankaisi minua ankarasti. Pari vuotta elimme äitini kanssa avoimessa sotatilassa. Mutta silti, olin aina se outolintu, jonka äidin ankaruudesta kaikki tiesivät, enkä koskaan ollut kuin muut.

Usein kuulee sanottavan, että aikuisena on vaikea saada ystäviä, mikä varmaan onkin totta, mutta mikä ei tosiaan päde äitiini. Jokaisesta työpaikasta tai harrastuksesta hän on saanut uusia ystäviä ja edelleenkin, yli kuusikymppisenä, hän löytää uusia ystäviä. Äidilläni on suuri ystäväpiiri ja hän on todella suosittu. Silti tässä iässä kai kaikilla on niin kiireinen elämä, kun on lapsia ja jo valmiiksi ystäviä, joten kukaan ei halua tai tarvitse uusia ystäviä.

Koska olen itsekin aika outo ihminen, en tapaa kauhean usein toisia ihmisiä, joiden kanssa kokisin olevani samalla aaltopituudella. Tiedän, että fyysisesti ei ole koskaan niin yksin, kuin on sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa ei löydy yhteistä säveltä, joten en yritä ystävystyä kenen tahansa kanssa. Kuitenkin vuosien varrella olen tavannut näitä ihmisiä, joista olen paitsi pitänyt kovasti, myös kokenut olevani samanlainen. Käytetään nyt esimerkkinä vaikka yhtä tyttöä, jonka tapasin vanhempiemme kautta muutama vuosi sitten. Juttelimme useamman tunnin ja minusta me tulimme aivan loistavasti toimeen. Me olimme niin samanlaisia, olimme ihan samaa mieltä melkein kaikesta! Molemmat lapsettomia, molemmat rakastavat eläimiä, meillä oli paljon yhteistä. Pyysin hänen sähköpostiosoitteensa ja myöhemmin puhelinnumeronsakin ja rikoin kahden aloitteen sääntönikin yrittäessäni kutsua häntä milloin minnekin. Mutta hän ei halunnut tavata minua. Tiedän, ettei hänelläkään ole paljoa kavereita ja luulin, että hänenkin mielestään tulimme hyvin juttuun. Mutta aina hänelläkin oli kiire… Luovutin ja nyt en ole edes kuullut hänestä vuosiin.

Ulkomailla asuessani taas tapasin tytön, joka hänkin oli ulkomaalainen asuinmaassamme. Pidin hänestä kovasti ja vietimmekin jonkin verran aikaa yhdessä, mutta hänen palattuaan kotimaahansa, hän ei enää vastannut sähköposteihini. Joskus olen väkisin tunkenut itseni jonkun porukan mukaan. Minun annetaan tulla mukaan, mutta kukaan ei juttele kanssani eikä minua päästetä mukaan keskusteluun. Käyn kielikursseilla, koska pidän kielistä, mutta myös ihan vain siksi, että edes jossain saan jutella toisten kanssa. Joskus sieltä mennään porukalla vaikka kaljalle ja kun ei kukaan estäkään, menen mukaan, mutta vaikka minulle ollaan ihan ystävällisiä, ei minun kanssani jutella. Minä sitten vain istun siinä ja tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Tämä ehkä kuulostaa hirveän itserakkaalta ja kenties olen sokea itseni suhteen, mutta en ihan selkeästi tiedä, miksi minusta ei kukaan pidä. Tiedän, etten ole mitenkään erityinen, mutta en mielestäni ole aivan täysin kamalakaan ihminen. Joskus haluaisin kysyä; haluaisin pakottaa kaikki tuntemani ihmiset vastaamaan, miksi kukaan heistä ei halua ystävystyä kanssani, mikä minussa on sellaista, että kukaan ei tykkää minusta?! Kaipaisin ihan vain seuraa, vaikka kävelylle tai katsomaan leffaa kanssani. Varsinkin nyt kesällä olisi kiva, kun olisi joku, jonka kanssa voisi käydä kaikissa tapahtumissa, koska yksin ei ole kovin kiva mennä minnekään. Jotakuta, jolle jutella, jolle lähettää joskus tekstiviesti tai joka kysyisi, mitä kuuluu. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia…

Olen miettinyt paljon sitä, mikä tämän aiheuttaa, koska kuitenkin näin yksinäiset ihmiset kuin minä, ovat harvinaisia. Vaikuttaako lihavuus… Lihomisen jälkeen en enää onnistunut ystävystymään. Onko lihavien vaikeampaa saada ystäviä? Muuttiko se minun luonnettani? Olen kyllä muuttunut, paljonkin. Olen varovaisempi ja arempi ja häpeän itseäni kovasti.

Osa ongelmaa on tietysti se, että elän niin eri maailmassa kuin muut ikäiseni. Minulla ei ole lapsia, en ole koskaan seurustellut, minulla ei ole ystäviä, viimeiseen kymmeneen vuoteen olen lähinnä opiskellut ja/tai käynyt töissä, iltaisin lukenut ja katsellut tv:tä tai ollut netissä. En ole kokenut tai tehnyt mitään mielenkiintoista, enkä edes niitä normaaleja asioita. Mistä minä ihmisten kanssa puhuisin… Koirastani ja äidistäni ja siitä mitä tapahtui C.S.I:ssä? Koska siinä on minun maailmani. Ja huomaan muuttuvani aina vain omituisemmaksi, mitä pidempään olen yksin, ilman muiden ihmisten seuraa ja vaikutusta maailmaani.

Olen myös todella varovainen ihmisten seurassa. Varsinkin, kun kyseessä on ihmiset, joiden kanssa tiedän tulevani tulevaisuudessa viettämään aikaa, koska pelkään nolaavani itseni. Yritän aina etsiä ihmisestä signaaleja siitä, onko minun lupa edes puhua hänelle, koska olen saanut kuulla niin paljon ilkeilyä lihavuudestani. Ilkeilijät ovat aina olleet miehiä, ei koskaan naisia, mutta he ovat käytöksellään saaneet sen painumaan niin syvälle tajuntaani, että olen muiden ihmisten mielestä vastenmielinen, että olen lähes aina siitä tietoinen. Odotan aina jonkinlaista merkkiä, että minulla on lupa lähestyä ihmisiä.

Ja se häpeä… Minä vain niin paljon häpeän itseäni, lihavuuttani, rumuuttani, sosiaalisten taitojen puutetta, koulutustani, yksinäisyyttäni, luonnettani, kaikkea itsessäni. Ehkä sekin vaikuttaa, etten pidä itsestäni. Minussa on hyvin vähän hyvää ja tiedän sen, joten ehkä se näkyy. Ehkä se on niin, että jos ei itse pidä itsestään, ei kukaan muukaan voi pitää. Toisaalta en minä ole koskaan pitänyt itsestäni ja silti aiemmin minulla oli kavereita.
  
Olen myös todella tietoinen itsestäni koko ajan. Varsikin vioistani, joista osasta olen tuskallisen tietoinen ja jotka varmasti vaikuttavat siihen, ettei minusta pidetä. Tiedän olevani tylsä ja lapsellinen.  Olen varovainen, enkä osaa jutella luontevasti ennen kuin kunnolla tutustun. Minulla ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa. Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään. Minulla on vahvoja mielipiteitä. Onnistun aina nolaamaan itseni yrittäessäni puhua muiden kanssa sanomalla jotain typerää. Puhun koirastani. Ja äidistäni! Olen naiivi. Puhun välillä kuin kuusikymppinen. Käyttäydyn välillä kuin kuusikymppinen! … Ja vielä ihmettelen, ettei kukaan pidä minusta! Ennemmin minun pitäisi ihmetellä sitä, miksi kukaan ylipäätään koskaan oli kaverini?!! Tämä tosiaan sai minut ajattelemaan… Haluaisinko minä ystävystyä itseni kaltaisen kanssa? Tuskinpa.

Tulipa tästä pitkä tarina. Mutta minulla oli paljon sanottavaa aiheesta, josta tiedän niin surullisen paljon. Unelmoin niin paljon siitä, että minulla olisi edes pari kaveria, mutta todennäköisyys sen saavuttamiseen vähenee hetki hetkeltä… Kai se on mahdotonta, koska jos joku voisi haluta olla kaverini, olisi se jo joskus näiden vuosien aikana tapahtunut. Mutta ajatuskin siitä, että tässä minun elämäni nyt on, äidin ja koiran ja C.S.I:n seurassa… Se tuntuu aika lohduttomalta. Se ei tunnu elämältä. Sydämeni lyö ja hengitän, mutta minä en ole elossa. Ehkä minä en ole edes olemassa.

Seuraavaan kertaan,
J.B.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Täällä taas!

Hei taas! Kirjoittamisessa on ollut vähän taukoa, koska olen ollut kotona auttamassa äitiäni keittiöremontissa ja kaikki aika on mennyt siihen. Lopetin viime viikolla nutraamisen, koska en vain päässyt ketoosiin ja minulla oli niin hirveä nälkä, että tuntui, etten jaksa tehdä mitään. Söin ensin määrättömästi ruisleipää, kehoni huusi hiilihydraatteja. Niiden takia en käynyt vaa’allakaan viime perjantaina. Söin myös vkl tortilloja ja tein sen mansikkakakunkin. En oikein tiennyt lasketaanko tortillat herkuiksi vai ruoaksi? En syö lihaa, joten täytän ne kasviksilla, mutta ne tortillat itsessään sisältävät aika paljon kaloreita ja laitan niihin tietysti myös juustoa. Aamulla kuitenkin uskaltauduin vaa’alle ja se näytti 118,4 eli vain 900 grammaa enemmän kuin mihin pääsin nutreillakaan. Ajattelin aloittaa kuitenkin nutraamisen vielä kerran ensi viikon alusta ja kokeilla pääsenkö ketoosiin. Jos en, sitten uskon, että olen kehittänyt niin hyvän vastustuskyvyn niitä vastaan, etteivät ne enää toimi. :/ Mansikkakakkua harkitsin pitkään, mutta tein sen sitten kuitenkin. Se ei oikeastaan maistunut miltään… Teoriassa se maistui hyvältä, mutta se ei vain ollut kaikkien niiden kaloreiden arvoista, joten söin vain yhden viipaleen, enkä puolta kakkua, kuten yleensä. Minua alkaa ihan tosissaan turhauttaa se, etten laihdu. Olin niin toiveikas tämän kesän suhteen, enkä ole saanut aikaan mitään. Tosin lempparihousuni ovat alkaneet tuntua väljemmiltä, joudun jopa nykimään niitä ylös koko ajan, mutta ehkä ne ovat venyneet pesussa tai jotain. Äitini mielestä perseeni on pienentynyt, mutta koska hän on äitini, se ei välttämättä ole totta. 

Tänään ilmassa tuoksuu ensimmäisen kerran syksy. Ja yöt ovat jo pimeitä! Ihanaa! :) Minulla vain ei ole yhtään parempi olo kuin aiemminkaan. Yleensä oloni on alkanut parantua juhannuksen jälkeen, kun illat pimenevät ja ensimmäiset keltaiset lehdet ilmestyy puihin, mutta ei tällä kertaa. Olen niin ahdistunut koko ajan. Minulla on sellainen tunne, kuin olisin tehnyt jotain aivan kauheaa ja se tuntuu jossain taka-alalla koko ajan. Yöllä taas en muuta pysty ajattelemaankaan. Nukahdan ihan hyvin illalla, mutta herään joskus neljän aikaan ja vain heittelehdin sängyssä yrittäen nukahtaa uudelleen ja olen niin ahdistunut, että voisin kirkua. Nukahtelen pieniksi hetkiksi ja näen sekasortoisia ja ahdistavia unia ja sitten herään taas, ahdistuneena. Vasta kun pitää nousta, voisin nukkua. Kaikki pienetkin asiat, jotka pitäisi hoitaa, tuntuvat ylivoimaisilta ja siirrän niitä päivä toisensa jälkeen huomiseen ja olen vain entistä ahdistuneempi koko ajan. Olen alkanut ajattelemaan, että mitä jos tämä ei koskaan enää muutu paremmaksi. Mitä jos tämä olotila vain jatkuu ja jatkuu… Kävin yhtenä päivänä lapsuudenaikaisen parhaan kaverini entisen kodin pihassa ja se oli jonkinlainen shokki minulle. Koska muistin, miten me aina suunnittelimme ja haaveilimme tulevaisuudesta ja elämästä, jonka haluaisimme. Hän sentään onneksi sai unelmaelämänsä. Elän paljolti jonkinlaisessa suojaavassa sumussa, mutta joskus minulla on täysin selkeä hetki, jolloin en voi uskoa, että minulle kävi näin. Se tuntuu niin epätodelliselta, vaikka en koskaan lapsuuden jälkeen odottanutkaan saavani unelmaelämääni, silti kai odotin saavani jotain! Että jokin muuttuisi, että elämä ei aina olisi vain epätoivoista yritystä selviytyä seuraavaan päivään. Olen niin väsynyt taistelemaan. Haluan luovuttaa, haluan piiloutua jonnekin, jossa kukaan ei kysele minulta mitään, enkä joudu tekohymyilemään ja keksimään vitsailevia vastauksia ja salailemaan sitä, miten paljon häpeän itseäni. Haluan kertoa totuuden, että en jaksa enää yrittää, että haluan vain antaa periksi ja jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta en voi tehdä niin.

En vain tiedä, mitä tehdä. Teen päätökseni nykyään sen perusteella, minkä ajattelen hävettävän äitiäni vähiten, kun hänen ystävänsä kyselevät minusta. Minä jopa keksin sopivia tekosyitä, joita hän voi käyttää. Aina kun kuulen, että joku muu hänen tuntemansa nuori on epäonnistunut jossain, kerron hänelle, että hänellä olisi parempi olo minun epäonnistumisistani. Millainen ihminen tekee niin?!! Jos olisi kyse vain minusta, voisin piiloutua ja tuntisin ehkä oloni paremmaksi, koska enhän minä tunne ketään, joten en joutuisi selittelemään asioitani. Mutta se, että äitini joutuu häpeämään minua, tuntuu kestämättömältä. Haluaisin niin paljon, niin epätoivoisesti, olla parempi ihminen. Mutta en minä ole, eikä minusta tule tämän parempaa.

Tämä on taas kovin negatiivista. Toivon todella, että syksyllä tunnen oloni paremmaksi, koska tämä ei voi jatkua näin. Olen aina syksyisin voinut paremmin, joten toivotaan, että niin käy tänäkin vuonna. Jos ei, sitten minun täytyy yrittää muuttaa jotain. Kuten itseni uuteen kaupunkiin, uuden alun toivossa.

Ai niin, viimeisen postaukseni jälkeen blogistani oli meneillään jonkinlainen joukkopako, kun peräti kolme lukijaa poistui joukostamme saman illan aikana… Olen pahoillani, yritän olla edes hiukan mielenkiintoisempi jatkossa! :) Itse asiassa se taitaa olla turha toivo, samoja jorinoita tämä sisältää jatkossakin… :D Kiitos kuitenkin teille jäljellä oleville, että jaksatte lukea höpinöitäni. :)


sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Jospa tämä nyt toimisi...

Olen koko viikonlopun yrittänyt kirjoittaa, mutta koko ajan on tullut erroria näkyviin... (Sama juttu kommenteissa, pahoittelut kahdelle viimeiselle lyhyestä vastauksesta, mutta en jaksanut enää kolmatta kertaa kirjoittaa uudelleen kadonnutta vastaustani). Katsotaan nyt, saanko tätäkään lähtemään... Joka tapauksessa, perjantaina vaaka näytti  117,5. Alle 118 siis, kuten toivoinkin, mutta ei kovin suurta pudotusta kaiken kaikkiaan. Ravitsemusterapeutti vahvisti oman epäilykseni; koska olen nutrannut niin monta kertaa, kehoni on kehittänyt jonkinlaista vastustuskykyä ketoosia vastaan, enkä enää laihdu niiden avulla yhtä paljon kuin ennen. Sääli, ennen siitä sai niin paljon motivaatiota, kun sai hyvän alun. Olen kuitenkin edelleen nutreilla, joskin tämä viikonloppu on ollut todella vaikea. Ostin perjantaina mansikoita ja herneitä torilta ajatellen, että ne ovat sallittuja nutraamisenkin aikana, mutta ilmiselvästi ne katkaisivat ketoosin, koska nyt on koko viikonlopun ollut hirveä nälkä ja tehnyt mieli vähän kaikenlaista. Olen kuitenkin ollut ilman, tosin eilen söin illan aikana melkein kokonaisen pussillisen purkkaa. Varoituksen sana muille laihduttajille: Se ei ollut hyvä idea! :D 

Kävin tosiaan siellä ravitsemusterapeutilla ja hän oli ihan tyytyväinen ruokavaliooni. Hän ei ollut huolissaan siitä, etten ole saanut painoa pois, hän vain sanoi, että rasvaa on vaikea saada pois, vaikka söisikin oikein. Hän vain käski sitkeästi jatkaa ja odotella, että paino alkaa laskemaan. Ainoastaan rasvaa hän käski alkaa syödä enemmän, koska en saa ruokavaliostani oikeanlaisia rasvahappoja. Joten nutraamisen jälkeen aion jatkaa samalla ruokavaliolla ainakin jonkin aikaa vielä ja katsoa, jos paino alkaa pudota. Jos ei... Sitten en oikein tiedä, mitä tehdä. Limsan juontia aion yrittää vähentää ja mehujäistä luopua kokonaan. 

Minulla on yllättävän hyvät fiilikset nolojen kuvieni laittamisesta näkyville, tuntuu kuin olisin vapautunut osasta häpeää leväyttämällä suurimman häpeän aiheeni kaikkien näkyville. Kiitos myös hyvästä palautteesta, vaikka taisittekin olla vähän liian kilttejä ja kohteliaita. :) Olen myös alkanut ihan vakavissani miettiä, josko uskaltautuisin uimahalliin syksyllä. En siihen, joka on nuorten ja opiskelijoiden suosiossa tai keskustassa, vaan johonkin vähän syrjemmässä olevaan... En oikeasti tiedä pystyisinkö siihen, mutta ennemmin olen pitänyt pelkkää ajatustakin täysin mahdottomana. Minun kuitenkin täytyy alkaa liikkumaan ja uiminen on ainoa liikuntamuoto, josta pidän. Tietysti uisin vain naistenvuorolla, kenenkään miehen nähden en pysty esiintymään uimapuku päällä. Katsotaan nyt, saanko yhtään painoa pois siihen mennessä kuin uimahallit aukeaa. 

Olen myös miettinyt, että kuinkahan paljon täytyy laihtua, ennen kuin se näkyy. Silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla ihmiset alkoivat huomauttelemaan laihtumisestani noin 20 kilon jälkeen. Varmaan nytkin, jos pääsisin alle sataan, näyttäisin edes hiukan erilaiselta. Jos... Siitä huolimatta, etten ole onnistunut laihtumaan, olen todella tyytyväinen siitä, että olen ollut ilman herkkuja jo monta viikkoa (jos ei huomioida muutamaa jäätelöön sortumista). En ole ollut näin kauaa syömättä mitään karkkia tai sipsejä tai vastaavaa sitten vuoden 2007!! Olen myös nyt taas siinä samassa olotilassa kuin silloinkin, että ohitan karkkihyllyt ilman, että joudun taistelemaan itseni kanssa. Tosin olen ottanut tavakseni kiduttaa itseäni katselemalla sipsihyllyä. Syöpön versio venäläisestä ruletista... Voin kuvitella miltä ne maistuisi, se ensimmäinen suolainen, rasvainen perunalastu, jonka laittaisin suuhuni, rapea, herkullinen, aivan ihana, miten tietäisin, että saan niitä lisää... Mutta ei, ne ihanat perunalastut ovat saaneet minut näyttämään takajaloilleen nostetulta emakolta ja inhoamaan ja häpeämään itseäni, joten ne saavat jäädä hyllyyn jonkun muu syötäväksi. 

Nutraamista aion jatkaa tällä kertaa päivä kerrallaan, niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja oikealta. Minulla on ollut tapana tehdä aina heinäkuussa mansikkakakku(vanhempieni luona), nyt en oikein tiedä, mitä sen kanssa tekisin. Kakku ja kermavaahto ei varsinaisesti ole mitään laihdutusruokaa... Ja pelkään, että se on liian herkuksi luokiteltava saadakseen minut lankeamaan taas muihinkin herkkuihin. En osaa päättää sen suhteen. Mutta katsotaan nyt...

Ja nyt kokeillaan, saanko tämän julkaistua, vaan tuleeko näkyviin edelleen erroria... 


tiistai 5. heinäkuuta 2011

Julkinen nöyryytys

Olen miettinyt koko kesäkuun, laitanko tänne aloitustilanteessa ottamani kuvat. Halu olla täysin ja brutaalisen ja raadollisen rehellinen ja avoin, on ristiriidassa häpeän kanssa. Kuvat ovat niin kauheita, että voisin itkeä niitä katsoessani. Miksi sitä näkeekin itsensä peilistä niin epärealistisesti, valokuvat sen sijaan näyttävät kauhean totuuden. Netissä näkee kuvia laihduttajista, jotka on kuitenkin lihavinakin ihan hyvännäköisiä, minä näytän kuvottavalta. Ajattelen kuitenkin, että laihdutusaiheisella blogilla lukijoidenikin ollessa samojen ongelmien kanssa kamppailevia, jokainen osaisi muutenkin kuvitella, miltä näyttää melkein 120 kiloinen 165 senttinen nainen. Minusta vain tuntuu jotenkin vapauttavalta laittaa häpeäni kaikkien nähtäville, koska uhraan ajastani niin paljon itseni piilottelemiseen, joten aion sen nyt tehdä. Voi olla, että jo aamulla kadun tätä ja poistan kuvat, mutta aion nyt kuitenkin ne laittaa esille, siinäkin toivossa, että tämä olisi tarpeeksi nöyryyttävää pitämään minut erossa herkuista. Kuvat on sen verran rumia, että laitan ne linkin taakse, ettei kukaan joudu näkemään niitä vahingossa. Olen niissä myös hyvin vähissä vaatteissa, joten pidä tätä varoituksena; jos saat henkisen trauman, en maksa terapiaasi. :) (Vakavasti puhuen, kuvat on oikeasti vastenmielisiä, joten herkimpien ei varmaan kannata katsoa)

Ensimmäinen kuva ( http://aijaa.com/v.php?i=007548279196.jpg ) on otettu edestä. Minulla on läskiä tuollaisina kuvottavina rullina, jotka valuu alas mahaa ja kylkiä ja todella pahat, onneksi jo vaalentuneet, raskausarvet alavatsassa. Minulla on myös todella valtavat käsivarret ja miehekkään isot kädet nakkisormineen, joita olen aina hävennyt. Reiteni on paksut ja täynnä selluliittimöykkyjä ja sääreni ovat kuin puhelinpylväät. Lihavuuden myötä kuppikokoni on muuttunut B:stä E:hen, joten minulla on myös ihan kunnon riipparit, jotka katsoin parhaaksi peittää kuvassa. Minulla on myös todella lihavat kasvot, mutta koska en halua kenenkään saavan selville oikeaa henkilöllisyyttäni, en voi tässä niitä näyttää. 

Takaa otetusta kuvasta ( http://aijaa.com/v.php?i=006428279197.jpg ) näkyy, että minulla on ihan valtava takapuoli. Minua kiusattiin suunnattomasti isosta perseestäni jo ennen ylipainoa, se oli kouluni poikien suosikkikohde. Varsinkin selässä näkyy taas nuo hirveät läskirullat ja alaselässä minulla on todella pahat venymisarvet. Tässä kuvassa näkyy hyvin miten paljon selluliittia minulla on perseessä ja reisissä. By the way, minulla ei ole mitään hirvittävää ihosairautta, nuo punaiset läikät on hyttysenpistoja. Tosin ihoni on väriltään todella läikikäs ja rusketun likaisen ruskeaksi ja muutenkin ihoni on aika huono. 

Kummallista, mutta tuntuu oikealta osoittaa rumuuteni jokainen yksityiskohta. Tietenkin samalla toivoen, että seuraavat kuvat näyttävät jo paremmilta. Laitan uudet kuvat, jos pääsen alle sataan kiloon. En tosin tiedä näkyykö näin lihavalla kahdenkymmenen kilon jälkeen vielä muutosta, mutta katsotaan nyt ensin onnistunko edes. Nyt olen ollut kaksi päivää ihan pelkillä nutreilla, eikä tällä hetkellä ole edes vaikeuksia. Tosin ruoanhimo saattaa iskeä ihan yllättäin, hetkessä. Perjantain vaa'an lukemaksi toivon edes alle 118 kg. 

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Katastrofien viikonloppu

Minulla oli ihan käsittämättömän epäonninen viikonloppu. Ensin rikoin kaksi kalleinta omaisuuttani, jouduin kuskaamaan kaksi lemmikeistäni eläinlääkärissä ja syömisenkin suhteen meni ihan pieleen. Koirani sai haavan häntäänsä, jota en ihan heti huomannut, joten hän ehti häntää heiluttamalla tahrimaan koko kämpän vereen. Olen koko illan putsannut verta seiniltä, koska hän  repii siteen hännästä koko ajan ja huiskii verta joka paikkaan. Tuntuu kuin asuisin teurastamossa. 

Syömisen suhteen meni ihan pieleen myös. Kävin kotona ja nähtyäni pöydällä yhden suosikkiherkuistani eli juustopatongin, söin siitä puolet perjantaina ja loput lauantaina. Juuston kera. Lauantai-illalla tein vielä pastaa, jota söin sunnuntainakin. Kaadoin lautasellisen lattialle niin, että sitä roiskui kahdelle matolle, sitten tahrin koko sänkyni pastakastikkeeseen syödessäni sängyssä ja aivan kuin se ei olisi tarpeeksi, kaadoin vielä mukillisen pepsiä suoraan yöpöydän laatikkoon, jossa tottakai oli kirjaston kirja. Tänä viikonloppuna tosiaan Murphyn laki toteutui. 

Aamulla astuin kauhulla vaa'alle, mutta jostain syystä lukema oli sama kuin perjantaiaamuna. Tänään olen jatkanut nutraamista. Ostin silloin tiistaina kaksi viiden päivän pakkausta, joten kun en vkl niitä syönyt, minulla on vielä täksi viikoksi niitä jäljellä. Saatan ostaa lisääkin, katsotaan nyt miten tämä sujuu. Minua ahdistaa se, että minusta toisinaan tuntuu, etten yksinkertaisesti pysty estämään itseäni syömästä. Niin kuin perjantaina; tiesin, etten saa katkaista ketoosia juuri kun pahin on ohi ja ettei minun pitäisi syödä, mutta päähäni ei mahtunut mitään muuta ajatusta, kuin se himoitsemani patonki. Tänään ei taas ollut mitään vaikeuksia olla syömättä. Tämä on minulle tuttua jo ennestään; tulee aikoja, jolloin minulla ei ole mitään vaikeuksia olla syömättä ja aikoja, jolloin en voi edes ajatella mitään muuta kuin ruokaa. Minusta tuntuu, kuin minulla ei olisi mitään kontrollia sen suhteen, en ole koskaan pystynyt vastustamaan niinä aikoina, kun minun on pakko saada jotain. Tuntuu, kuin kiipeilisin seinille, olen niin ahdistunut, että aina annan sille tunteelle periksi. Ja joskus taas on ihan ok olla ilman ruokaa, en edes epäile pystymistäni siihen, eikä minulla ole vaikeuksia vastustaa mielitekoja. En ole löytänyt mitään yhdistävää tekijää kummallekaan, joten en tiedä miten hallita niitä. Valitettavasti niitä aikoja, jolloin en tarvitse ruokaa on harvoin ja useimmiten en pysty hillitsemään itseäni. Tosin tämä kesäkuu on sujunut paremmin kuin pitkiin aikoihin. 

Koen olevani addikti, minun huumeeni vain on ruoka. Katsoin joskus tv:stä sitä Dr. Drewn julkkisvieroitusohjelmaa (celebrity rehab), mitä lie oli suomeksi, ja tunnistin itseni niiden ihmisten käytöksestä ja ajattelusta ja kokemuksista. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miten alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja, kun he ovat jo eläneet sen helvetin, mutta ehkä minä en ole yhtään parempi kuin muut, minä vain valitsin eri aineen. Tai päädyin eri aineeseen. Vai keksinkö vain tekosyitä heikkoudelleni? En tiedä, mutta minä pidän itseäni addiktina. Joka tällä hetkellä on jotenkuten kuivilla. Toistaiseksi. 

Huomenna jatkuu nutraaminen ja toivon, että pääsisin perjantaihin mennessä lukemiin, jotka selkeästi olisi laihtumista. Olen niin pitkään sahannut tätä 117 - 120 väliä, etten ajattele laihtuneeni ennen kuin vaaka näyttää alle 115. Mikä on siis se luku, josta viime kesänä aloitin. Vaikuttavaa edistymistä... Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, ettei tämäkään tehoa, että jossain on nyt jokin vialla. Saa nähdä. Olen joskus menneisyydessä nutratessani voinut pudottaa kymmenenkin kiloa kahdessa viikossa, mistään sellaisista luvuista ei nyt ole edes toivoa. Mutta jos laihtuisin edes vähän. Perjantaina se nähdään, en aio käydä vaa'alla ennemmin. :)



perjantai 1. heinäkuuta 2011

Nutriletteja ja rankkoja öitä

Hei taas! Nutraamista takana kolme päivää ja vaaka näytti 119,3 kg. Juhannuksena varmaan lihoin vähän, vaikka en herkkuihin sortunutkaan, joten ehkä hiukan olen laihtunutkin. Tosin nutraaminen ei ole sujunut ihan sääntöjen mukaan, tiistaina join lisäksi teetä ja söin keksin, keskiviikkona purkillisen rasvatonta raejuustoa ja eilen pienen purkin ananasta ja kaksi persikkaa. Kalorit jäivät silti joka päivä alle ketoosiin vaadittavan kahdeksansadan. Nyt olisi kuitenkin jatkettava ihan pelkillä nutreilla. 

Intialainen ruoka oli muuten hyvää, kiitos vain vinkistä! Aluksi maistui todella oudolta, mutta sitten tykästyin kovastikin ja tarkoitus olisi tehdä uudelleenkin.

Eilen tuli täyteen 30 päivää ilman karkkeja tai muita herkkuja. Jos olisin AA:ssa, nyt saisin jonkinlaisen mitalin (vai saadaanko se vain huonoissa amerikkalaisissa leffoissa?). Vaikka en kai ihan kuivilla ole ollut, olen syönyt sen tiistaisen keksin ja kolme kertaa jäätelöä. Kerran ihan liikaa, yhden kerran hallitusti vain pienen viipaleen ja kerran jotain siltä väliltä. Joten ehkä jäisi AA:n mitalikin saamatta. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen, etten ole ostanut mitään karkkeja tai herkkuja. En ole syönyt mitään karkkia, suklaata, sipsejä, pizzaa tai vastaavaa 34 päivään. Vastaavaan en ole pystynyt pitkään aikaan. Juhannuksen jälkeen olen kuitenkin himoinnut koko ajan jotain, viime yönä valvoin kauan ajatellen Jumbo Juustonaksuja. Ja sitä ennen illalla himoitsin ranskalaisia ja majoneesia. En edes ajatellut sortuvani, mutta samalla jonkinlainen paniikki siitä ajatuksesta, etten voi enää koskaan syödä mitään sellaista, alkoi nostaa päätään. Koska minä todella nautin syömisestä ja ruoasta, vaikka sen vaikutukset ovatkin epätoivottavat. Ongelma on vain siinä, etten osaa pysyä kohtuudessa, joten pakko on olla kokonaan ilman.

Nyt olen taas myös nukkunut huonosti. Pyörin valveilla ja kaikenlaiset kamalat ajatukset täyttää mielen ja olen niin ahdistunut, että voisin kirkua. Viime yönä ajattelin juustonaksujen lisäksi vanhempiani(koska eihän niitä voi ajatella erikseen) ja sitä, että he alkavat olla jo aika vanhoja. Mieleeni nousi kuvia siitä, miten he kuolevat ja miten hirvittävää ahdistusta ja paniikkia tunnen, jos näen heidän kuolemansa, enkä voi tehdä mitään tai jos yritän soittaa, enkä saa vastausta ja menen kotiin löytääkseni heidän ruumiinsa. Tai, että he sairastuvat vakavasti ja eivät edes tiedä kuka minä olen ja olen vuosi toisensa jälkeen jumissa hoitamassa ihmisiä, joista ei ole enää jäljellä kuin kuori, joka vain muistuttaa siitä, ketä he ennen olivat (Kyllä, olen itsekäs ja kiittämätön narttu.). En pystynyt saamaan noita ajatuksia pois päästäni. Tunnen niin valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ole ollut parempi tytär. He toivoivat jotain ihan muuta, poikaa, joka antaisi heille lapsenlapsia ja toisi iloa heidän elämäänsä ja he saivat sen sijaan minut. He eivät ansainneet sitä ja vihaan sitä, etten osaa olla parempi ihminen. Yritän, mutten pysty siihen. Minusta on ollut heille lähinnä surua, eikä mitään iloa ja se tuntuu hirveältä. Ja vaikka tiedän sen, en silti osaa olla erilainen. Ehkä se on onni, ettei minulla ole ketään muuta, ainakaan minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä kuin kahden ihmisen takia. Öistä ahdistusta pahentaa se, että olen todella taikauskoinen. Tiedän aivoillani, että se on ihan roskaa, mutta minut on kasvatettu niin ja taikausko on minussa todella tiukassa. Jokin osa minusta uskoo ihan tosissaan, että ne asiat, joita huomaan ja muistan murehtia, eivät tapahdu. Pelkäsin aina nuorempana rakkaan koirani kuolemaa ja mielessäni pyöri kaikki mahdolliset skenaariot joutumisesta karhun syömäksi aina auton alle jäämiseen. Se ainoa mahdollisuus, jota en tullut ajatelleeksi, koitui hänen kohtalokseen. Nytkin uskon, että mikään niistä asioista, mitä pelkään, ei tapahdu, vaan tapahtuu jotain muuta, jotain joka tulee minulle hirvittävänä shokkina ja jota en ole osannut ajatellakaan ja johon en siksi pysty varautumaan. En tosin tiedä auttaisiko mikään varautuminenkaan yhtään. Minä vain en kestä edes ajatusta vanhempieni kuolemasta. Kai se on rankkaa kaikille, mutta muilla ihmisillä on yleensä siinä vaiheessa oma perhe ja muita läheisiä, minulla ei ole ketään muuta. Vaikka turha kai sitä on nyt surra, kun kaikki on vielä ihan hyvin.

Menipä taas negatiiviseksi tämäkin kirjoitus. Joskus vain tuntuu kuin yö jatkuisi ja jatkuisi, eikä siitä tunnelmasta pääse eroon, vaikka ulkona paistaa aurinko ja täällä on tuhat astetta lämmintä. Ehkä kuumuuskin on osallisena levottomiin öihin, en ole koskaan oikein kestänyt kuumaa.

Mutta, kohta on taas ruoka-aika. Miten sitä voikaan odottaa pahalta maistuvaa klönttistä litkua, kun ei muutakaan saa... :D Ei silti, olen jo niin tottunut noiden suklaanmakuisten nutrien makuun, että ne menevät alas ihan kivutta. Ensi viikolla on sitten se ravitsemusterapeutti, jolle vien koko kesäkuun ruokapäiväkirjan, jäätelösortumisineen päivineen ja katsotaan mitä mieltä hän on ”saavutuksistani”. Ehkä hän osaa jotenkin korjailla syömisiäni niin, että alkaisin jopa laihtua. Mutta siihen asti jatketaan nutreilla. Ensi kertaan. :)