perjantai 1. heinäkuuta 2011

Nutriletteja ja rankkoja öitä

Hei taas! Nutraamista takana kolme päivää ja vaaka näytti 119,3 kg. Juhannuksena varmaan lihoin vähän, vaikka en herkkuihin sortunutkaan, joten ehkä hiukan olen laihtunutkin. Tosin nutraaminen ei ole sujunut ihan sääntöjen mukaan, tiistaina join lisäksi teetä ja söin keksin, keskiviikkona purkillisen rasvatonta raejuustoa ja eilen pienen purkin ananasta ja kaksi persikkaa. Kalorit jäivät silti joka päivä alle ketoosiin vaadittavan kahdeksansadan. Nyt olisi kuitenkin jatkettava ihan pelkillä nutreilla. 

Intialainen ruoka oli muuten hyvää, kiitos vain vinkistä! Aluksi maistui todella oudolta, mutta sitten tykästyin kovastikin ja tarkoitus olisi tehdä uudelleenkin.

Eilen tuli täyteen 30 päivää ilman karkkeja tai muita herkkuja. Jos olisin AA:ssa, nyt saisin jonkinlaisen mitalin (vai saadaanko se vain huonoissa amerikkalaisissa leffoissa?). Vaikka en kai ihan kuivilla ole ollut, olen syönyt sen tiistaisen keksin ja kolme kertaa jäätelöä. Kerran ihan liikaa, yhden kerran hallitusti vain pienen viipaleen ja kerran jotain siltä väliltä. Joten ehkä jäisi AA:n mitalikin saamatta. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen, etten ole ostanut mitään karkkeja tai herkkuja. En ole syönyt mitään karkkia, suklaata, sipsejä, pizzaa tai vastaavaa 34 päivään. Vastaavaan en ole pystynyt pitkään aikaan. Juhannuksen jälkeen olen kuitenkin himoinnut koko ajan jotain, viime yönä valvoin kauan ajatellen Jumbo Juustonaksuja. Ja sitä ennen illalla himoitsin ranskalaisia ja majoneesia. En edes ajatellut sortuvani, mutta samalla jonkinlainen paniikki siitä ajatuksesta, etten voi enää koskaan syödä mitään sellaista, alkoi nostaa päätään. Koska minä todella nautin syömisestä ja ruoasta, vaikka sen vaikutukset ovatkin epätoivottavat. Ongelma on vain siinä, etten osaa pysyä kohtuudessa, joten pakko on olla kokonaan ilman.

Nyt olen taas myös nukkunut huonosti. Pyörin valveilla ja kaikenlaiset kamalat ajatukset täyttää mielen ja olen niin ahdistunut, että voisin kirkua. Viime yönä ajattelin juustonaksujen lisäksi vanhempiani(koska eihän niitä voi ajatella erikseen) ja sitä, että he alkavat olla jo aika vanhoja. Mieleeni nousi kuvia siitä, miten he kuolevat ja miten hirvittävää ahdistusta ja paniikkia tunnen, jos näen heidän kuolemansa, enkä voi tehdä mitään tai jos yritän soittaa, enkä saa vastausta ja menen kotiin löytääkseni heidän ruumiinsa. Tai, että he sairastuvat vakavasti ja eivät edes tiedä kuka minä olen ja olen vuosi toisensa jälkeen jumissa hoitamassa ihmisiä, joista ei ole enää jäljellä kuin kuori, joka vain muistuttaa siitä, ketä he ennen olivat (Kyllä, olen itsekäs ja kiittämätön narttu.). En pystynyt saamaan noita ajatuksia pois päästäni. Tunnen niin valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ole ollut parempi tytär. He toivoivat jotain ihan muuta, poikaa, joka antaisi heille lapsenlapsia ja toisi iloa heidän elämäänsä ja he saivat sen sijaan minut. He eivät ansainneet sitä ja vihaan sitä, etten osaa olla parempi ihminen. Yritän, mutten pysty siihen. Minusta on ollut heille lähinnä surua, eikä mitään iloa ja se tuntuu hirveältä. Ja vaikka tiedän sen, en silti osaa olla erilainen. Ehkä se on onni, ettei minulla ole ketään muuta, ainakaan minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä kuin kahden ihmisen takia. Öistä ahdistusta pahentaa se, että olen todella taikauskoinen. Tiedän aivoillani, että se on ihan roskaa, mutta minut on kasvatettu niin ja taikausko on minussa todella tiukassa. Jokin osa minusta uskoo ihan tosissaan, että ne asiat, joita huomaan ja muistan murehtia, eivät tapahdu. Pelkäsin aina nuorempana rakkaan koirani kuolemaa ja mielessäni pyöri kaikki mahdolliset skenaariot joutumisesta karhun syömäksi aina auton alle jäämiseen. Se ainoa mahdollisuus, jota en tullut ajatelleeksi, koitui hänen kohtalokseen. Nytkin uskon, että mikään niistä asioista, mitä pelkään, ei tapahdu, vaan tapahtuu jotain muuta, jotain joka tulee minulle hirvittävänä shokkina ja jota en ole osannut ajatellakaan ja johon en siksi pysty varautumaan. En tosin tiedä auttaisiko mikään varautuminenkaan yhtään. Minä vain en kestä edes ajatusta vanhempieni kuolemasta. Kai se on rankkaa kaikille, mutta muilla ihmisillä on yleensä siinä vaiheessa oma perhe ja muita läheisiä, minulla ei ole ketään muuta. Vaikka turha kai sitä on nyt surra, kun kaikki on vielä ihan hyvin.

Menipä taas negatiiviseksi tämäkin kirjoitus. Joskus vain tuntuu kuin yö jatkuisi ja jatkuisi, eikä siitä tunnelmasta pääse eroon, vaikka ulkona paistaa aurinko ja täällä on tuhat astetta lämmintä. Ehkä kuumuuskin on osallisena levottomiin öihin, en ole koskaan oikein kestänyt kuumaa.

Mutta, kohta on taas ruoka-aika. Miten sitä voikaan odottaa pahalta maistuvaa klönttistä litkua, kun ei muutakaan saa... :D Ei silti, olen jo niin tottunut noiden suklaanmakuisten nutrien makuun, että ne menevät alas ihan kivutta. Ensi viikolla on sitten se ravitsemusterapeutti, jolle vien koko kesäkuun ruokapäiväkirjan, jäätelösortumisineen päivineen ja katsotaan mitä mieltä hän on ”saavutuksistani”. Ehkä hän osaa jotenkin korjailla syömisiäni niin, että alkaisin jopa laihtua. Mutta siihen asti jatketaan nutreilla. Ensi kertaan. :)



2 kommenttia:

  1. Täällä kans nutraillaan jo 6 päivää.
    (lisää siitä mun blogissa)

    Mulle kans tulee noita ruokahimoja ihan järkyttävästi. Tällä hetkellä pahiten himottaa ruisleipä.. söisin sitä varmaan sellasenaan pussista.
    Ennen saatoin vetää yhdeltä istumalta vaikka kuinka monta voileipää.. En tiedä tohtiiko sitä pian syödä ollenkaan ettei taas karkaa touhu käsistä.

    Mä kans rakastan ruokaa ja syömistä. Olen myös melko hyvä kokki joten tämä lisää vielä riskiä repsahtaa vanhoihin tapoihin. Ja se että nutrien vetämisestä huolimatta mun on kokattava kahdelle lapselle joka päivä..

    Mutta.. tsemppaan mukana. :)

    VastaaPoista
  2. Joo, minullakin on ollut ruisleivän himo ongelmana aiemmin nutratessa. Hiilareita kai huutaa keho. Tosin kerran onnistuin jopa himoitsemaan matoja, vaikka olen kasvissyöjäkin(luin afrikkalaista kirjaa), joten nutraaminen saa aikaan mitä kummempia mielitekoja.

    Minä voin ihan varmuudella sanoa, että jos joutuisin tekemään ruokaa jollekin muulle, niin ei tulisi mitään minun nutraamisestani. On sinulla sitten ainakin itsekuria. :)

    Tsemppiä myös sinne! :)

    VastaaPoista