torstai 21. heinäkuuta 2011

Täällä taas!

Hei taas! Kirjoittamisessa on ollut vähän taukoa, koska olen ollut kotona auttamassa äitiäni keittiöremontissa ja kaikki aika on mennyt siihen. Lopetin viime viikolla nutraamisen, koska en vain päässyt ketoosiin ja minulla oli niin hirveä nälkä, että tuntui, etten jaksa tehdä mitään. Söin ensin määrättömästi ruisleipää, kehoni huusi hiilihydraatteja. Niiden takia en käynyt vaa’allakaan viime perjantaina. Söin myös vkl tortilloja ja tein sen mansikkakakunkin. En oikein tiennyt lasketaanko tortillat herkuiksi vai ruoaksi? En syö lihaa, joten täytän ne kasviksilla, mutta ne tortillat itsessään sisältävät aika paljon kaloreita ja laitan niihin tietysti myös juustoa. Aamulla kuitenkin uskaltauduin vaa’alle ja se näytti 118,4 eli vain 900 grammaa enemmän kuin mihin pääsin nutreillakaan. Ajattelin aloittaa kuitenkin nutraamisen vielä kerran ensi viikon alusta ja kokeilla pääsenkö ketoosiin. Jos en, sitten uskon, että olen kehittänyt niin hyvän vastustuskyvyn niitä vastaan, etteivät ne enää toimi. :/ Mansikkakakkua harkitsin pitkään, mutta tein sen sitten kuitenkin. Se ei oikeastaan maistunut miltään… Teoriassa se maistui hyvältä, mutta se ei vain ollut kaikkien niiden kaloreiden arvoista, joten söin vain yhden viipaleen, enkä puolta kakkua, kuten yleensä. Minua alkaa ihan tosissaan turhauttaa se, etten laihdu. Olin niin toiveikas tämän kesän suhteen, enkä ole saanut aikaan mitään. Tosin lempparihousuni ovat alkaneet tuntua väljemmiltä, joudun jopa nykimään niitä ylös koko ajan, mutta ehkä ne ovat venyneet pesussa tai jotain. Äitini mielestä perseeni on pienentynyt, mutta koska hän on äitini, se ei välttämättä ole totta. 

Tänään ilmassa tuoksuu ensimmäisen kerran syksy. Ja yöt ovat jo pimeitä! Ihanaa! :) Minulla vain ei ole yhtään parempi olo kuin aiemminkaan. Yleensä oloni on alkanut parantua juhannuksen jälkeen, kun illat pimenevät ja ensimmäiset keltaiset lehdet ilmestyy puihin, mutta ei tällä kertaa. Olen niin ahdistunut koko ajan. Minulla on sellainen tunne, kuin olisin tehnyt jotain aivan kauheaa ja se tuntuu jossain taka-alalla koko ajan. Yöllä taas en muuta pysty ajattelemaankaan. Nukahdan ihan hyvin illalla, mutta herään joskus neljän aikaan ja vain heittelehdin sängyssä yrittäen nukahtaa uudelleen ja olen niin ahdistunut, että voisin kirkua. Nukahtelen pieniksi hetkiksi ja näen sekasortoisia ja ahdistavia unia ja sitten herään taas, ahdistuneena. Vasta kun pitää nousta, voisin nukkua. Kaikki pienetkin asiat, jotka pitäisi hoitaa, tuntuvat ylivoimaisilta ja siirrän niitä päivä toisensa jälkeen huomiseen ja olen vain entistä ahdistuneempi koko ajan. Olen alkanut ajattelemaan, että mitä jos tämä ei koskaan enää muutu paremmaksi. Mitä jos tämä olotila vain jatkuu ja jatkuu… Kävin yhtenä päivänä lapsuudenaikaisen parhaan kaverini entisen kodin pihassa ja se oli jonkinlainen shokki minulle. Koska muistin, miten me aina suunnittelimme ja haaveilimme tulevaisuudesta ja elämästä, jonka haluaisimme. Hän sentään onneksi sai unelmaelämänsä. Elän paljolti jonkinlaisessa suojaavassa sumussa, mutta joskus minulla on täysin selkeä hetki, jolloin en voi uskoa, että minulle kävi näin. Se tuntuu niin epätodelliselta, vaikka en koskaan lapsuuden jälkeen odottanutkaan saavani unelmaelämääni, silti kai odotin saavani jotain! Että jokin muuttuisi, että elämä ei aina olisi vain epätoivoista yritystä selviytyä seuraavaan päivään. Olen niin väsynyt taistelemaan. Haluan luovuttaa, haluan piiloutua jonnekin, jossa kukaan ei kysele minulta mitään, enkä joudu tekohymyilemään ja keksimään vitsailevia vastauksia ja salailemaan sitä, miten paljon häpeän itseäni. Haluan kertoa totuuden, että en jaksa enää yrittää, että haluan vain antaa periksi ja jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta en voi tehdä niin.

En vain tiedä, mitä tehdä. Teen päätökseni nykyään sen perusteella, minkä ajattelen hävettävän äitiäni vähiten, kun hänen ystävänsä kyselevät minusta. Minä jopa keksin sopivia tekosyitä, joita hän voi käyttää. Aina kun kuulen, että joku muu hänen tuntemansa nuori on epäonnistunut jossain, kerron hänelle, että hänellä olisi parempi olo minun epäonnistumisistani. Millainen ihminen tekee niin?!! Jos olisi kyse vain minusta, voisin piiloutua ja tuntisin ehkä oloni paremmaksi, koska enhän minä tunne ketään, joten en joutuisi selittelemään asioitani. Mutta se, että äitini joutuu häpeämään minua, tuntuu kestämättömältä. Haluaisin niin paljon, niin epätoivoisesti, olla parempi ihminen. Mutta en minä ole, eikä minusta tule tämän parempaa.

Tämä on taas kovin negatiivista. Toivon todella, että syksyllä tunnen oloni paremmaksi, koska tämä ei voi jatkua näin. Olen aina syksyisin voinut paremmin, joten toivotaan, että niin käy tänäkin vuonna. Jos ei, sitten minun täytyy yrittää muuttaa jotain. Kuten itseni uuteen kaupunkiin, uuden alun toivossa.

Ai niin, viimeisen postaukseni jälkeen blogistani oli meneillään jonkinlainen joukkopako, kun peräti kolme lukijaa poistui joukostamme saman illan aikana… Olen pahoillani, yritän olla edes hiukan mielenkiintoisempi jatkossa! :) Itse asiassa se taitaa olla turha toivo, samoja jorinoita tämä sisältää jatkossakin… :D Kiitos kuitenkin teille jäljellä oleville, että jaksatte lukea höpinöitäni. :)


9 kommenttia:

  1. En ainakaan minä ole täältä poistumassa. :)

    Tuo ahdistuksen tunne ja siitä johtuvat yöheräilytkin ovat niin tuttuja itsellenikin. Sisäinen rauha ei välttämättä riipu siitä, että on saavuttanut elämässään tiettyjä asioita. Olen itse kai saavuttanut lähes kaikki nuoruudenaikaiset unelmani ja elämä on ehkä kohdellut minua silkkihansikkain, mutta ei tämä silti helppoa ole. Minuakin vaivaa tuo ahdistava tunne siitä, että olen tehnyt jotain kauheaa, tai että jään työttömäksi, tai lapsille tapahtuu jotain jne. Harvoin koen levollisuuttta onnen ja tyytyväisyyden tunteita. Kekenään ristiriidassa olevia velvoitteita on hirveän paljon, liikaa.

    Olenkin pohtinut joogaamisen aloittamista. Se auttaisi ehkä tähän unettomuuteen laskemalla stressihormonitasoa ja opettaisi elämään tässä hetkessä.

    Minäkin rakastan pimeitä ja lämpimä elokuun öitä.

    VastaaPoista
  2. Ihan kun palasit! Mula oli jo ikävä (:
    Älä nyt luovuta, kyllä kaikki kääntyy parhain päin! Hyvä ihminen sä olet, kyllä sen näistä kirjoituksistakin huomaa.
    Ja jos et ole ikuna kuullut, niin vaatteiden väljentyminen on kyllä parempi merkki kuin vaakalukemat!! Kyllä se siitä!

    Mutta pliiiiiiiiiiis, älkää manatko sitä sksyä ja talvea esiin, mä en nimittäin kestä sitä!!

    VastaaPoista
  3. Kuulepas JB, ei sinun tarvitse olla parempi. Kelpaat sellaisenaan, varmasti. Eikä kukaan ihminen ole toista parempi. Sama ihmisarvo meissä on. Kunpa joku jossain voisi auttaa sinua, kuunnella ahdistustasi kasvotusten ja valaa uskoa sinuun. Ei ahdistuksen kanssa kannata olla yksin. Laihtuminenkin on mahdotonta sellaisessa tilanteessa, tiedän sen itse kokemuksesta.

    Olen niin harmissani kanssasi siitä, ettei nutraamallakaan kehosi ymmärrä, mitä haluat. Pitäisikö sinun unohtaa koko nutraus ja keskittyä syömään terveellisesti ja riittävästi kalorimäärältään. Meinaan liian pieni kalorimääräkin voi olla laihtumisen este. Toisaalta saattaa olla, että aineenvaihdunnassasi on jotain sellaista ongelmaa, jonka vuoksi keho haraa koko ajan vastaan, vaikka kuinka teet töitä??

    Toivon sydämestäni sinulle voimaannuttavia kokemuksia, edes pienen pieniä toivonmurusia arkeesi!

    Lämmöllä,
    Kaneli

    VastaaPoista
  4. Anonyymi: Hyvä juttu, että sentään jotkut jaksaa vielä lukea! :) Ja yksi uusi lukijakin oli näköjään eilisen jälkeen ilmaantunut.

    Niin ei kai se olekaan niin yksinkertaista. Eihän minullakaan mitään varsinaista hätää ole, varsinkin jos verrataan moneen muuhun ihmiseen. Mutta silti uskon, että jos saisin edes jotain, voisin niin paljon paremmin. Minä vain tunnen niin valtavaa paniikkia siitä, että vuodet kuluu ohi ja minun elämässäni ei tapahdu mitään. Menetin jo nuoruuteni ja pelkään, että loppu elämänikin on vain tätä samaa tyhjyyttä.

    Syksy on suosikkivuodenaikani. :)

    Jaunde: Kiitos! :)
    En minä ole hyvä ihminen, mutta haluaisin niin kovasti olla.
    Vaatteiden väljentyminen on varmaan hyvä merkki, paitsi jos se väljentyminen tapahtuu pyykkikoneessa! :D Yleensä tosin onnistun lähinnä kutistamaan vaatteitani.
    Jos vain tietäisit, kuin paljon rakastan syksyä ja talvea!! Viileyttä ja syksyn tuoksua ja sateita ja myrskyjä ja ensilunta. Kanervia ja puolukoita ja puun savun tuoksua ilmassa. Tai sitä tuoksua kun on jo kylmä ja pelloilla vielä puidaan. Tai kun lumi narskuu jaloissa ja pakkanen saa puutalojen seinät kimaltelemaan ja tähdet näyttää kirkkailta ja kylmiltä ja niin kaukaisilta. Ei kuumuutta, eikä auringonpaistetta, eikä hyttysiä, eikä paarmoja. Eihän se kesä niin kivaa olekaan, eihän?!!

    Kaneli: Kyllä minun olisi syytä edes yrittää olla parempi ihminen. En oikeastaan ole samaa mieltä, että kaikilla ihmisillä olisi sama ihmisarvo, jos ajatellaan vaikka Äiti Teresaa ja Josef Fritzl:iä. Jotkut ihmiset saa aikaan niin paljon hyvää elämässään ja jotkut niin paljon pahaa. En sano, että edes yrittäisin olla kuin Äiti Teresa tai että olisin samanlainen hirviö kuin Fritzl, mutta pelkään, että minun vaikutukseni tähän maailmaan on negatiivinen. Ja se on erityisen väärin, koska me suomalaiset olemme niitä harvoja, joilla olisi aikaa ja resursseja tehdä positiivinen vaikutus.

    Kävin keväällä kaikissa mahdollisissa verikokeissa, joten mitään fyysistä ongelmaa ei pitäisi olla. En tiedä mistä tämä johtuu. Ajattelin kokeilla vielä kerran nutraamista, koska se olisi niin helppo keino laihtua(toimiessaan) ja siinä saa levätä ainaisesta ruoan ja syömisen ajattelusta. Mutta jos ei nutraus tälläkään yrityksellä tuota tulosta, joudun vain hyväksymään, ettei se enää toimi. Yritän syksyllä lisätä liikuntaa, ehkä saisin edes hiukan lihaksia.


    Kiitos kannustuksesta teille kaikille! Jo se auttaa paljon!:)

    VastaaPoista
  5. Vatteiden väljyyshän voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että läskit ovat alkaneet "liikkumaan" paikasta toiseen - ja kohta ne varmaan tajuavat liikkua oikeaan suuntaan eli vessanpönttöön :)

    Ongelliseksi tämä on muodostunut sinulle henkisesti sen takia, että olet aivan liian ankara itsellesi. 20 vuoden päästä kun mietit itseäsi nyt, saatat ajatella että kuinka höpsö sitä silloin "nuorena" olikaan... Olisi pitänyt vain koittaa löytää nautinnollisia asioita elämästä ja arvostaa itseään, vaikka sitten väkisin.

    Muistakaamme viisaan Platon sanat:
    "Life is short, the art long, opportunity fleeting, experience treacherous, judgment difficult"

    VastaaPoista
  6. Anonyymi: Edelleen pelkään pahoin, että väljyys johtuu vain pesusta... Mutta juuri takapuolesta toivon eniten läskien katoavan, joten olisi ihanaa, jos vihdoin jotain tapahtuisi!

    Minusta taas olen aivan liian lepsu itseäni kohtaan, sallin itselleni kaikenlaista, mitä en ole ansainnut. Itsekurini on vain olematon. Mutta varmasti tulen vielä katumaan katkerasti ainakin sitä, että lihavuuden takia piileskelin ne vuodet, joiden olisi pitänyt olla elämäni parhaat, kotona tv:tä katsellen tai lukien. :/

    Fiksu mies, tuo Platon. :)

    VastaaPoista
  7. Älä vain lopeta tätä kirjoittelua!! Minä ainakin tykkään kovasti lukea tarinoitasi ja ennen kaikkea mitä sinulle kuuluu?! On tosi hyvä pohtia ääneen miltä tuntuu. Sillä tavoin selkeytyy asiat pikku hiljaa. Palaset loksahtaa paikoilleen. Muista olla itsellesi kiltti. Ei aina saa moittia itseään. Meissä kaikissa on hyvää jos sitä huonoakin. Mutta miksi me unohdamme niin herkästi sen kiitoksen itsellemme. Muista, pikku hiljaa päivä kerrallaan eteenpäin. Onhan meillä aikaa, ollaan armollisia itsellemme. Kaikkea hyvää just tähän päivään ja huomiseen! :) t.Marita

    VastaaPoista
  8. Hei. Olen lukenut blogisi läpi. Väität itseäsi lapselliseksi, mitä saatat ollakin, mutta olet myös älykäs ja tunnet ja koet maailman syvemmin kuin keskivertoihminen. Osaan samaistua sinuun tässä asiassa, koska maailmantuska on joskus itsellenikin lähes ylipääsemätön.

    Negatiivisuutesi tihkuu sinun jokaisesta huokosestasi. Yrität/haluat olla jotain muuta kuin olet. Olet todella kiinni vanhemmissasi etkä ole päässyt aikuistumaan eli kasvamaan heistä irti. Onko tämä vanhempiesi aikaansannosta? Yksi lauseesi jäi kaikumaan päässäni: "...he toivoivat poikaa..." Ovatko he heijastaneet tätä pettymystään sinuun koko elämäsi ajan, jota nyt yrität paikata heille epätoivoisesti. Yrität kelvata ja lannistut, kun omasta mielestäsi petät sekä heidät että itsesi, kun et onnistu olemaan joku muu. Sinusta heidän ja itsesi pettäminen on sitä, että sinä olet "vain" sinä.

    Et tule koskaa onnistumaan painonpudotuksessasi ja oman elämäsi luomisessa, ellet paneudu aivan alkusyihin. Back to basics. Se on kipeää, raastavaa, tuntuu että kuolee, mutta joskus on pakko hajota totaalisesti, jotta voi syntyä jotain uutta.

    Minä tiedän mistä puhun, sillä minun täytyi tehdä niin. Olen yli 50 v. ja nyt elän pääni sisällä maailmaa, joka on tasapainoinen. Minulla on vahva itsetunto ja syvältä sisimmästäni kumpuaa onnellisuutta. Sitä ei voi mikään ulkopuolinen tuoda, se on löydettävä itsestä. Mutta tämä ei tullut minulle ilmaiseksi. Näin jälkeenpäin sitä helvettiä katsellessa se oli parasta mitä minulle tapahtui. Jotta minusta kasvoi ehjä ihminen, oli kaivauduttava asian ytimeen, vanhoihin asioihin, joita oli kieltänyt ajattelemasta koko ikänsä.

    Minusta sinä tarvitset keskustelua jonkun kanssa, jonkun, jonka kanssa purkaa päätäsi ja sitä vyyhteä mikä sinne on kehittynyt, palata alkusyyhyn miksi olet monta eri persoonaa yhdessä kropassa. Kotona osaat näytellä niin hyvin, etteivät vanhempasi tiedä mitään. Tämä on huolestuttavaa.

    Tiedän, että lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen ja puolustavat heitä ja heidän toimiaan viimeiseen asti. Mutta mieti sisintäsi, rehellisesti. Älä kiellä väärinä ajatuksia, jos sinusta tuntuu, että vanhempasi ovat asettaneet sinulle odotuksia ja paineita, jota kautta elämäsi on vääntynyt sijoiltaan. Sinun elämästäsi tässä on kysymys eikä vieläkään ole liian myöhäistä korjata se. Ystävyydellä ja rakkaudella, T.

    VastaaPoista
  9. Marita: Kiitos! En ole lopettamassakaan kirjoittamista, ainakaan toistaiseksi. :) Katsotaan nyt miten kauan juttua riittää... Tosin ottaen huomioon, että tämän pitäisi olla laihdutusblogi ja minä vain en laihdu, blogin tulevaisuus näyttää turvatulta! :D Tämä tosiaan on auttanut selkeyttämään omia ajatuksia ja kyseenalaistamaankin montaa asiaa.

    TS: Joskus minusta tuntuu, että olen vain jotenkin liian herkkä ja ajattelen liikaa... Minulla on taipumusta vatvoa asioita...

    Haluaisin todella paljon olla jotain ihan muuta kuin olen, ihan kokonaan eri ihminen. Kai olen sen suhteen jotenkin umpikujassa, koska eihän se onnistu. Yritän tosiaan todella kovasti korvata vanhemmilleni sitä, etten ole tämän parempi, mutta en pysty siihen, kun kerran en ole tämän parempi. Toinen umpikuja...

    En niinkään syytä vanhempiani siitä, miten kiinni heissä olen, vaikka se varmaan onkin osa ongelmaa, vaan kyse on enemmänkin yksinäisyydestäni. Ajattelen, että jos olisin silloin aikanaan kotoa muutettuani saanut uuden ystäväpiirin tai oman perheen, olisin irtautunut vanhemmmistani -en ehkä samoin kuin normaalisti- mutta kuitenkin paljon enemmän. Nyt on hyvin suurelta osin kyse siitä, että kun minulla ei ole ketään muuta, ainoa vaihtoehto saada edes jotain seuraa, on mennä kotiin. En vain jaksa olla aina yksin. Ja minä pidän vanhemmistani ja olen ihan hirveän kiintynyt lapsuudenkotiini paikkana.

    Tiedän, että olen aika hukassa, en vain oikein tiedä mitä tehdä sen suhteen. Ei minusta kyse ole vanhemmistani, kyllä minä olen sotkenut elämäni ihan itse. Minussa vain on jotain vialla, enkä tiedä mitä, miksi en ole niin kuin muut, normaalit ihmiset. Mutta toisaalta ajattelen, että kun en kuitenkaan koskaan saa sitä elämää, jonka minä haluan, samantien voin yrittää edes antaa vanhemmilleni sen lapsen, jonka he olisivat halunneet. Vaikka todennäköisesti en siihen koskaan pystykään.

    Elämästäni on tosiaan tullut melkoinen sotku, jonka selviämistä epäilen... Mutta ehkä vielä joskus! :)

    Kiitos! :)

    VastaaPoista