keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Yksinäisyydestä

Minun piti jo aiemmin kirjoittaa postaus yksinäisyydestä (kirjoitin tuohon ensin yksipäisyydestä, mutta taidan säästää sen aiheen myöhemmäksi, vaikka siitäkin vaivasta kärsin…), joka on vaikuttanut elämääni niin suuresti, mutta se on vähän jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin tarttua aiheeseen. Minun elämässäni yksinäisyydelläni on todella keskeinen rooli. On ihmisiä, jotka ovat valinneet vapaaehtoisen yksinäisyyden, mutta minusta elämä yksin ei oikein ole elämisen arvoista. Minusta elämä nimenomaan on se, mitä tapahtuu vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja ilman niitä toisia ihmisiä olen kyllä elossa, mutta minulla ei ole elämää. Minulle yksinäisyys on valtava tragedia, jolla on ollut suuri vaikutus moneenkin asiaan. Olen ollut yksin nyt suunnilleen kymmenen vuotta, ilman yhtään kaveria. Kai minun pitäisi aloittaa kertomalla nuoruudestani, ajoista, jolloin minulla vielä oli kavereita...  

En ollut koskaan mitenkään suosittu, eikä minulla ollut laajaa kaveripiiriä, mutta oli minulla kuitenkin joitain ihmisiä. Merkittävin ystävyyssuhteeni oli naapurustossa asuneeseen saman ikäiseen tyttöön, jonka tunsin varhaislapsuudesta saakka. Vietin hänen kanssaan merkittävän osan ajastani ja minulla oli hänen lisäkseen vain jokunen muu kaveri, joita tapasin harvakseltaan. Vietimme suurimman osan vapaa-ajastamme yhdessä, välillä hän käytännössä asui kotonani, koska hänen vanhemmillaan oli paljon omia ongelmia. Meillä oli hirveän hauskaa ja olimme kuin siskoja. Minusta me olimme todella läheisiä ja luulin, että olisimme ystäviä ikuisesti, mutta ollessamme viidentoista, hän tapasi pojan ja ystävyytemme päättyi kuin seinään. Hänellä ei ollut enää aikaa eikä kiinnostusta minun seuraani kohtaan ja näin häntä ehkä kerran kuussa, jos silloinkaan. Hyvin nopeasti en kuullut hänestä enää ollenkaan. Tavallaan ajattelen, että osa sosiaalisista ongelmistani johtuu siitä, että myös hän oli hyvin erikoislaatuinen ihminen. Olimme samalla tavalla omituisia ja ruokimme toistemme omalaatuisuutta ja samalla vaikeutimme toistemme mahdollisuutta onnistua ystävystymään muiden kanssa. Meillä oli ihan oma pikku maailmamme ja omat kiinnostuksenkohteemme ja kun ystävyytemme loppui, minut tavallaan pudotettiin ihan kylmiltään normaalien ihmisten keskuuteen.

Minusta niin usein tuntuu, kuin minut olisi tipautettu jostain ulkoavaruudesta tälle planeetalla ja joku olisi unohtanut antaa ohjekirjan siitä, miten toisten ihmisolentojen kanssa toimitaan. Olen aina ollut – tuota lapsuudenystävääni lukuun ottamatta - vähän hukassa muiden ihmisten seurassa. Lukioon mentyäni onnistuin kuitenkin löytämään uusia ystäviä ja pääsin myös osaksi isompaa kaveriporukkaa. En oikein tiedä miksi, mutta epäilen, että lähinnä minut huolittiin täytteeksi, koska lukion jälkeen minua ei enää kutsuttu bileisiin tai muihin tapaamisiin. Mutta osa tuosta porukasta muuttui ihan oikeiksi kavereiksi. Minusta silti aina tuntui siltä, että minulla ei ole varaa yhteen ainoaan virheeseen, että minut hylättäisiin heti, jos olisin hankala tai tekisin jotain väärin tai sanoisin jotain väärää. Se oli tavallaan stressaavaakin aikaa, vaikka myös onnellista aikaa. Olin aina, ihan joka kerta, vilpittömästi yllättynyt siitä, että joku halusi viettää aikaa kanssani. En koskaan odottanut sitä, en vaikka osa näistä ihmisistä oli kavereitani koko lukion ajan. Merkittävimpinä nousee mieleen kolme ystävää, joiden kanssa vietin paljon aikaa ja joiden kanssa minulla oli hyvä suhde. Vietimme todella paljon aikaa yhdessä, mutta ehkä olisi syytä puhua vain kaveruudesta, koska koin koko ajan roolikseni tukea ja viihdyttää; en koskaan edes ajatellut, että se toimisi molemmin päin; että minullakin voisi olla huono päivä tai että minäkin voisin jutella jollekin huolistani. Minuun sen sijaan luotettiin ja minulle kerrottiin salaisuuksia ja pidin kunnia-asiana, etten koskaan lörpötellyt kenenkään asioita. Se sai minut tuntemaan itseni erityiseksi ja vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, etten minä ollutkaan erityinen, koska minulle puhuttiin; minä vain luulin niin, koska minä en helposti puhu omista asioistani. Luulin, että se olisi muiltakin yhtä suuri luottamuksen osoitus, kuin se olisi minulta, mutta minä vain olenkin poikkeuksellisen sulkeutunut.

Lukion jälkeen kuitenkin aloin erkanemaan näistä ystävistä. He kaikki löysivät itselleen kumppanin ja uusilta opiskelupaikkakunnilta uuden ystäväpiirin. Tapaamiset vaihtuivat puheluiksi ja puhelut sähköpostiviesteiksi ja sähköpostiviestit kerran vuodessa lähetetyiksi nopeiksi kuulumisten kyselyiksi. Heidän elämänsä oli niin täyttä ja heillä oli paljon uusia asioita ja minä olin vain minä, ainoastaan paljon isompana versiona itsestäni! Ketkään tuon aikaisista ystävistäni eivät tiedä, miten paljon olen lihonut ja jos joskus harvoin kotipaikkakunnallani käydessäni näen heitä, menen karkuun tai piiloon. Häpeän itseäni liikaa, en halua heidän tietävän, mitä minusta on tullut. Tai kirjaimellisemmin, mitä minusta ei tullut. En halua vastata kysymyksiin elämästäni, koska en halua paljastaa, ettei minulla ole elämää. Että minä olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin silloin lukion jälkeen.

Siinä missä he muodostivat itselleen uuden elämän uusine ihmisineen, minä en siinä onnistunut. Aluksi en ollut kovin huolissani, olinhan ennenkin onnistunut saamaan ystäviä. Mutta aika kului ja minä olin edelleen yksin. Olen vuosien kuluessa yrittänyt, mutta turhaan. Minulla on kaksi tutkintoa ja molempien aikana kyllä tapasin ihmisiä, juttelin opiskelukavereiden kanssa, mutta minua ei koskaan kutsuttu mukaan minnekään vapaa-ajalla ja minut yritykseni saada seuraa saivat vastauksekseen vaivautuneen nyt ”en kyllä ehdi, on niin kiire”. Yritin aina korkeintaan kahdesti, sen jälkeen tajusin vihjeen.

Olen aika tynnyrissä kasvanut, mikä on osa ongelmaa. Olen ainoa lapsi enkä koskaan ollut päiväkodissa tai hoidossa missään, missä olisi ollut muita lapsia, enkä saanut paljoa poistua kotoa. Äiti kyllä kutsui toisinaan toisia lapsia kotiin leikkimään kanssani ja minulla on muutama suunnilleen saman ikäinen serkku. Minä en vain saanut mennä minnekään, eikä minua koskaan jätetty yksin, joten vietin paljon aikaa aikuisten seurassa. Yhtä edelleen osaan puhua luontevasti äitini ystävien kanssa, mutta oman ikäisten kanssa olen aika hukassa.  Huomaan itsekin, että tapani puhua ja puheenaiheet ovat vanhempien ihmisten tapoja ja aiheita. Nuorenakaan en ainakaan helposti saanut mennä kenenkään kaverin kotiin. Meille kyllä sai tulla kavereita koska vain, mutta olin aina äitini valvovan silmän alla. Olin 16, kun sain ensimmäisen kerran olla yön poissa kotoa. Ehkä siihen varotoimenpiteeseen oli syytäkin, koska siinä missä tavallinenkin teini-ikäinen on typerä, minä onnistuin viemään senkin ihan uudelle tasolle. Kun vihdoin teininä tajusin, että voin poistua tynnyristäni ja karata, uhmasin äitiä ihan tosissani. Meillä oli todella rankat pari vuotta, joiden aikana tein kaikki mahdolliset typeryydet, joista osaa kadun edelleen. Joten minä karkasin bileisiin ja kaduille ja äitini rankaisi minua ankarasti. Pari vuotta elimme äitini kanssa avoimessa sotatilassa. Mutta silti, olin aina se outolintu, jonka äidin ankaruudesta kaikki tiesivät, enkä koskaan ollut kuin muut.

Usein kuulee sanottavan, että aikuisena on vaikea saada ystäviä, mikä varmaan onkin totta, mutta mikä ei tosiaan päde äitiini. Jokaisesta työpaikasta tai harrastuksesta hän on saanut uusia ystäviä ja edelleenkin, yli kuusikymppisenä, hän löytää uusia ystäviä. Äidilläni on suuri ystäväpiiri ja hän on todella suosittu. Silti tässä iässä kai kaikilla on niin kiireinen elämä, kun on lapsia ja jo valmiiksi ystäviä, joten kukaan ei halua tai tarvitse uusia ystäviä.

Koska olen itsekin aika outo ihminen, en tapaa kauhean usein toisia ihmisiä, joiden kanssa kokisin olevani samalla aaltopituudella. Tiedän, että fyysisesti ei ole koskaan niin yksin, kuin on sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa ei löydy yhteistä säveltä, joten en yritä ystävystyä kenen tahansa kanssa. Kuitenkin vuosien varrella olen tavannut näitä ihmisiä, joista olen paitsi pitänyt kovasti, myös kokenut olevani samanlainen. Käytetään nyt esimerkkinä vaikka yhtä tyttöä, jonka tapasin vanhempiemme kautta muutama vuosi sitten. Juttelimme useamman tunnin ja minusta me tulimme aivan loistavasti toimeen. Me olimme niin samanlaisia, olimme ihan samaa mieltä melkein kaikesta! Molemmat lapsettomia, molemmat rakastavat eläimiä, meillä oli paljon yhteistä. Pyysin hänen sähköpostiosoitteensa ja myöhemmin puhelinnumeronsakin ja rikoin kahden aloitteen sääntönikin yrittäessäni kutsua häntä milloin minnekin. Mutta hän ei halunnut tavata minua. Tiedän, ettei hänelläkään ole paljoa kavereita ja luulin, että hänenkin mielestään tulimme hyvin juttuun. Mutta aina hänelläkin oli kiire… Luovutin ja nyt en ole edes kuullut hänestä vuosiin.

Ulkomailla asuessani taas tapasin tytön, joka hänkin oli ulkomaalainen asuinmaassamme. Pidin hänestä kovasti ja vietimmekin jonkin verran aikaa yhdessä, mutta hänen palattuaan kotimaahansa, hän ei enää vastannut sähköposteihini. Joskus olen väkisin tunkenut itseni jonkun porukan mukaan. Minun annetaan tulla mukaan, mutta kukaan ei juttele kanssani eikä minua päästetä mukaan keskusteluun. Käyn kielikursseilla, koska pidän kielistä, mutta myös ihan vain siksi, että edes jossain saan jutella toisten kanssa. Joskus sieltä mennään porukalla vaikka kaljalle ja kun ei kukaan estäkään, menen mukaan, mutta vaikka minulle ollaan ihan ystävällisiä, ei minun kanssani jutella. Minä sitten vain istun siinä ja tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Tämä ehkä kuulostaa hirveän itserakkaalta ja kenties olen sokea itseni suhteen, mutta en ihan selkeästi tiedä, miksi minusta ei kukaan pidä. Tiedän, etten ole mitenkään erityinen, mutta en mielestäni ole aivan täysin kamalakaan ihminen. Joskus haluaisin kysyä; haluaisin pakottaa kaikki tuntemani ihmiset vastaamaan, miksi kukaan heistä ei halua ystävystyä kanssani, mikä minussa on sellaista, että kukaan ei tykkää minusta?! Kaipaisin ihan vain seuraa, vaikka kävelylle tai katsomaan leffaa kanssani. Varsinkin nyt kesällä olisi kiva, kun olisi joku, jonka kanssa voisi käydä kaikissa tapahtumissa, koska yksin ei ole kovin kiva mennä minnekään. Jotakuta, jolle jutella, jolle lähettää joskus tekstiviesti tai joka kysyisi, mitä kuuluu. Joku jonka kanssa vaihtaa ajatuksia…

Olen miettinyt paljon sitä, mikä tämän aiheuttaa, koska kuitenkin näin yksinäiset ihmiset kuin minä, ovat harvinaisia. Vaikuttaako lihavuus… Lihomisen jälkeen en enää onnistunut ystävystymään. Onko lihavien vaikeampaa saada ystäviä? Muuttiko se minun luonnettani? Olen kyllä muuttunut, paljonkin. Olen varovaisempi ja arempi ja häpeän itseäni kovasti.

Osa ongelmaa on tietysti se, että elän niin eri maailmassa kuin muut ikäiseni. Minulla ei ole lapsia, en ole koskaan seurustellut, minulla ei ole ystäviä, viimeiseen kymmeneen vuoteen olen lähinnä opiskellut ja/tai käynyt töissä, iltaisin lukenut ja katsellut tv:tä tai ollut netissä. En ole kokenut tai tehnyt mitään mielenkiintoista, enkä edes niitä normaaleja asioita. Mistä minä ihmisten kanssa puhuisin… Koirastani ja äidistäni ja siitä mitä tapahtui C.S.I:ssä? Koska siinä on minun maailmani. Ja huomaan muuttuvani aina vain omituisemmaksi, mitä pidempään olen yksin, ilman muiden ihmisten seuraa ja vaikutusta maailmaani.

Olen myös todella varovainen ihmisten seurassa. Varsinkin, kun kyseessä on ihmiset, joiden kanssa tiedän tulevani tulevaisuudessa viettämään aikaa, koska pelkään nolaavani itseni. Yritän aina etsiä ihmisestä signaaleja siitä, onko minun lupa edes puhua hänelle, koska olen saanut kuulla niin paljon ilkeilyä lihavuudestani. Ilkeilijät ovat aina olleet miehiä, ei koskaan naisia, mutta he ovat käytöksellään saaneet sen painumaan niin syvälle tajuntaani, että olen muiden ihmisten mielestä vastenmielinen, että olen lähes aina siitä tietoinen. Odotan aina jonkinlaista merkkiä, että minulla on lupa lähestyä ihmisiä.

Ja se häpeä… Minä vain niin paljon häpeän itseäni, lihavuuttani, rumuuttani, sosiaalisten taitojen puutetta, koulutustani, yksinäisyyttäni, luonnettani, kaikkea itsessäni. Ehkä sekin vaikuttaa, etten pidä itsestäni. Minussa on hyvin vähän hyvää ja tiedän sen, joten ehkä se näkyy. Ehkä se on niin, että jos ei itse pidä itsestään, ei kukaan muukaan voi pitää. Toisaalta en minä ole koskaan pitänyt itsestäni ja silti aiemmin minulla oli kavereita.
  
Olen myös todella tietoinen itsestäni koko ajan. Varsikin vioistani, joista osasta olen tuskallisen tietoinen ja jotka varmasti vaikuttavat siihen, ettei minusta pidetä. Tiedän olevani tylsä ja lapsellinen.  Olen varovainen, enkä osaa jutella luontevasti ennen kuin kunnolla tutustun. Minulla ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa. Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään. Minulla on vahvoja mielipiteitä. Onnistun aina nolaamaan itseni yrittäessäni puhua muiden kanssa sanomalla jotain typerää. Puhun koirastani. Ja äidistäni! Olen naiivi. Puhun välillä kuin kuusikymppinen. Käyttäydyn välillä kuin kuusikymppinen! … Ja vielä ihmettelen, ettei kukaan pidä minusta! Ennemmin minun pitäisi ihmetellä sitä, miksi kukaan ylipäätään koskaan oli kaverini?!! Tämä tosiaan sai minut ajattelemaan… Haluaisinko minä ystävystyä itseni kaltaisen kanssa? Tuskinpa.

Tulipa tästä pitkä tarina. Mutta minulla oli paljon sanottavaa aiheesta, josta tiedän niin surullisen paljon. Unelmoin niin paljon siitä, että minulla olisi edes pari kaveria, mutta todennäköisyys sen saavuttamiseen vähenee hetki hetkeltä… Kai se on mahdotonta, koska jos joku voisi haluta olla kaverini, olisi se jo joskus näiden vuosien aikana tapahtunut. Mutta ajatuskin siitä, että tässä minun elämäni nyt on, äidin ja koiran ja C.S.I:n seurassa… Se tuntuu aika lohduttomalta. Se ei tunnu elämältä. Sydämeni lyö ja hengitän, mutta minä en ole elossa. Ehkä minä en ole edes olemassa.

Seuraavaan kertaan,
J.B.

8 kommenttia:

  1. En kyllä usko, että ihmisen laihuus tai lihavuus taikka rumuus tai kauneus vaikuttaisivat loppujen lopuksi ystävien saamiseen.

    Samalla aaltopituudella olevia ihmisiä on vähän. Ja itseänikin harmittaa, että olen pilannut omalla aloitekyvyttömyydelläni alkavia ystävyyssuhteita. Luulen, että se ei ole harvinaista, ihmiset ovat kuitenkin mukavuudenhaluisia, rakastvat tuttua ja turvallista. Uusi ihminen on jollain tavalla riski ja vaatii vaivannäköä (toiseen ihmiseen tutustuminen, jne.)

    Ja olen omakohtaisesti todennut, ihmiset tekeväit toisesta paljon (liikaa) johtopäätöksiä ulkonäön perusteella: en tarkoita nyt lihavuutta tai laihuutta tai kasvonpiirteitäkään tms. vaan esim. sitä, miten kantaa itsensä, pukeutuu, millainen kampaus on jne. Tyylikkäästi tai muuten oivaltavasti tai persoonallisest pukeutunut antaa itsestään usein huomattavasti fiksumman ja mielenkiintoisemman vaikutelman kuin römppävaatteissa kulkeva. Vaatteet todellakin "tekevät miehen" tai naisen synnyttäessään mielikuvia (koska toisen pään sisälle ei voi nähdä ja johtopäätökset joutuu tekemään juuri esim. vaatetuksen /kampauksen avulla).

    Mutta en kyllä voi ymmärtää, miksi ihmiset suhtautuvat noin. Ei minunkaan ympärilläni ystäviä parveile, mutta saan siitä kiittää osin itseäni ja omaa laiskuuttani ystävyyssuhteiden ylläpidossa.

    Ainakin kirjoitustesi perusteella vaikutat mielenkiintoiselta ja älykkäältä ihmiseltä, jonka seurassa olisi varmaankin mukavaa. Totta on sekin, että älykkäät ihmiset saattavat jäädä yksin, samalla aaltopituudella olevia kun ei ole pilvin pimein.

    VastaaPoista
  2. Haluaisitko sähköpostiystävän? Jos haluaisit, niin minä voisin kirjoitella kanssasi. :) En yritä väittää, että pystyisin pelastamaan elämäsi, mutta voisin yrittää auttaa edes jotenkin.

    Minä olen niin älyttömän utelias, että haluaisin tietää kaiken ikävänkin, mitä tahdot kertoa. Minäkin olen outo. Normaalille ihmiselle kai riittäisi mainiosti se, mitä lukee blogissasi. Mutta minä vain oletan, että on vielä hirveästi lisää, niin kuin varmasti on, koska ihmisissä on niin paljon kaikkea. Olisi uskomatonta tietää paljon jonkun ihmisen kaikesta. Ja tietysti haluaisin myös kertoa tasavertaisesti itsestäni ja kuulla mielipiteesi mieleni "hulluudesta", tai miksi ikinä sellaista järjenvastaista ajatusvirtaa nyt pitäisikään kutsua.

    Noh jokatapauksessa sellainen olisi kivaa. Mutta vain, jos sinuakin kiinnostaa. Sehän ei varmastikaan toimi, jos vain minä yksin olen kiinnostunut meidän molempien päiden ja elämän sisällöstä.

    VastaaPoista
  3. Mäkin voisin alkaa kirjekaveriksi, tosin minulla nyt ei ole mitään erikoista sanottavaa ja melkosen tylsäkin olen.

    Mutta paljon tuttua oli kirjoituksessa, erityisesti toi, ettet tiedä miksi ihmiset eivät sinusta pidä. Itse olen samaa usein pohtinut, mutta vastausta ei ole tullut.

    Jos kiinnostaa niin kuuklailepas Vetovoiman lakia ja Salaisuutta (Rhonda Byrne)

    VastaaPoista
  4. Koskettava kirjoitus ja yksinäisyys on kovin surullinen asia. Jos ihminen on olematta ystäväsi sinun painosi takia, hän ei ansaitse ystävyyttäsi. Aivan liian usein ulkonäköseikoilla on merkitystä ihmissuhteita luotaessa. Tai jos on muuten erilainen ystäväsuhteiden muodostus hankaloituu. Itse olen näkövammainen ja näkevien parista minulla on valitettavan vähän ystäviä. Ja jos haluat kirjoitella sähköpostilla kanssani kirjoittelen mielelläni minäkin. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin ja uskon sinullakin olevan paljon hyvää annettavaa, vaikka itse tunnetkin toisin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  5. Haastetta heitin teitille, käypäs katsomassa :)

    http://paremmaksiminaksi.blogspot.com

    VastaaPoista
  6. Anteeksi, että on vastaaminen kestänyt, mutta tietokoneessani on jotain vikaa…

    Anonyymi: Luulen kuitenkin, että miellyttävän näköisiin ihmisiin suhtaudutaan yleisesti positiivisemmin. Mutta kyllä muut lihavat onnistuu ystäviä saamaan, joten ei se pelkästään ylipainon syytä ole.

    Olet ihan oikeassa tuosta, mitä sanot uusista ihmisistä ja lisäksi vaikuttaa sekin, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole motivaatiota etsiä uusia ystäviä, koska heillä on jo paljon ihmisiä elämässään. Miksi turhaan nähdä vaivaa, kun on jo ystäviä ja perhe ja muuta.

    Jos pukeutuminen vaikuttaa, niin sitten olen pulassa. :D Välttelen vaatekauppoja ja käytän vanhoja vaatteita niin kauan kuin vain voin, kunhan ei suorastaan reikiä ole. En pukeudu kovin persoonallisesti, vaan yritän vain peittää niin paljon kuin mahdollista… Rakastan vaatteita, mutta ajattelen aina, ettei mikään kuitenkaan näyttäisi hyvältä päälläni, joten ostan uusia sitten kun olen hoikempi…

    Luulen, että omituisuuteni on suurin syy siihen, etten aina oikein löydä yhteistä säveltä ihmisten kanssa. Harmi vain, ettei nekään, joiden kanssa yhteinen sävel löytyy, halua ystävyyttä. :/

    Hopeapaju: Voisihan tuota kokeilla. :) Mutta varoitan, ettei minulla ole mitään mielenkiintoisia salaisuuksia kerrottavana, blogiini olen kirjoittanut ihan avoimesti itsestäni. Ei minussa ole tämän enempää, olen todella tylsä ihminen. Mutta sähköposti tarjoaisi vähän vuorovaikutteisemman tavan kirjoittaa ja voisimme jutella myös sinusta, mikä olisi todella mukavaa. Olen vähän epäröivä, koska pelkään tuottavani pettymyksen. Mutta avasin sähköpostiosoitteen(koska nykyisessä näkyy koko nimeni), joten jos haluat kokeilla: ColdSquirrel@gmail.com :)

    (Jouduin muuten kokeilemaan varmaan viittäkymmentä sanaa tai sanayhdistelmää löytääkseni vapaan sähköpostiosoitteen! Lopulta jouduin turvautumaan intiaaninimigeneraattoriin, jonka kolme ensimmäistä tarjousta, mukaan lukien Soapy Moose(!) oli jo varattu…)

    Jaunde: Et sinä minusta ole tylsä. Mutta minä ihan oikeasti olen! Tuossa yläpuolella on emailosoite, johon voi kirjoittaa. :)

    Itseään ei varmaan näe selkeästi. Varmaan minunkin kohdalla muille on ihan itsestään selvää, miksi minusta ei pidetä, mutta itsesuojeluvaisto estää minua näkemästä sitä. Ehkä on parempikin niin.

    Googletan, kun ehdin. :) Ja kiitos haasteesta.

    Hepa: Ehkä ei, mutta ulkonäöllä on surullisen suuri vaikutus, niin kuin kaikella muullakin ulkoisella ja epäolennaisella. Sähköpostiosoitteeni on tuossa ylempänä, siihen saa lähettää viestiä, jos siltä tuntuu. :) Kiitos! :)

    VastaaPoista
  7. Olipas mielenkiintoinen tarina luettavaksi.. Vähänpä se on mullakaan sanottavaa tähän, mutta näin megaläskinä on sanottava, että tiedän sen tunteen kun se jäytää sisältäpäin: epäilys siitä, että oma ulkonäkö vaikuttaa siihen, kuinka suhun suhtaudutaan ihmisenä. Varsinkaan, jos ei ole sitä tyyppiä, joka pystyy, kykenee, haluaa tuoda itseään liki ja esille luonteensa kautta. Silti uskon, että todellakin vielä enemmän vaikuttaa se, että millainen ihminen on.

    Omaa napaani tässä ikävästi toki kaivelen, mutta mulla on hiukka samanlainen tausta/tilanne elämässäni.. Ystävyys suhteissa olen aina ollut kamalan huono ja sen ajatteleminen joskus riipii. Tilanteeni on tosin täysin erinlainen silti, mutta kohtasin sinun tekstissä itseni.

    Arvostan suuresti tapaasi kirjoittaa ja sanoa asiat, ne vaikeatkin, suoraan.. :)

    Kirjoittaisin s.postia, mutta olen OIKEASTI aivan liian laiska sellaiseen.. mikä on suorastaan noloa.. olen parempi livejuttelija..

    Jokainen ihminen on omalla tavallaan olemassa - erilaisuus on hienoa. :)

    VastaaPoista
  8. Onhan se ihan tutkimuksissa todettua, että mitä viehättävämpi ihminen, sitä positiivisemmin ihmiset häneen suhtautuu. Suomessa varsinkin on paljon läskivihaa, ei tarvitse kuin ylittää Itämeri ja ilmapiiri on täysin erilainen. Mutta minäkin uskon, että enemmän kyse on luonteesta, koska onhan muilla lihavilla silti ystäviä.

    Minullakin on taipumusta olla aika laiska sähköpostien kirjoittaja. Mutta en ole hyvä juttelemaan oikeassakaan tilanteessa...

    Erilaisuus on ilmiönä hienoa, mutta kun on itse se tietyllä tavalla erilainen, sitä ei ajattele samalla tavalla. :)

    VastaaPoista