maanantai 29. elokuuta 2011

Harmittaa!

Kokonaisen viikon pärjäsin niin hyvin ja sitten eilen illalla hiilarinhimo ja sorruin taas ruisleipään. Nyt harmittaa ihan älyttömästi! Hyvin näkee, miten suuria ongelmia minulla on ruoan kanssa, koska enhän minä vain voinut syödä paria viipaletta, niin kuin normaali ihminen, minä söin kuusi! Oivariinin kera. Siinä oli varmaan miljoona kaloria, ainakin ketoosille kävi taatusti huonosti. Miksi minä olen näin heikko?! Miksi niin yksinkertainen asia kuin "älä laita ruokaa suuhusi!" ei minulta onnistu?! Mallit ja näyttelijättäret elää melkein koko elämänsä koskaan syömättä kunnolla, miten minä en muka kestä yhtä hemmetin viikkoa?! Ei minulla eilenkään ollut nälkä, teki vain mieli leipää. Enkä osannut vastustaa. Eilen aamulla vaaka näytti 113,8 kg, mistä olin niin iloinen, tänään masentavat 115,6 kg. :( Nälkä ei kuitenkaan ole (onpa yllättävää, ettei ole, kun söin kuusi viipaletta ruisleipää), joten ehkä ketoosi ei katkennut täysin, enkä joudu aloittamaan ihan alusta. Katsotaan nyt huomenaamulla, miten paljon pysyvää tuhoa sain aikaan, tänään vaaka näytti varmaan kuidun sitomaa nestettäkin. :( 

Eilen kuitenkin sain sen verran itsestäni irti, että lähdin lenkille. Aluksi kävelin aika rauhallisesti, koska mustikoista tykkäävä koirani pysähteli koko ajan syömään niitä. Jossain vaiheessa vain seisoskelin ja katselin, kun koira söi ja ihan sivusilmällä huomasin, että jokin liikahti vieressäni. Alas katsomisen jälkeen loppui hidastelu! :D Se on uskomatonta, miten lujaa jaksaa läskikin juosta, kun ihan selvästi murhanhimoinen, ainakin viisimetrinen kyykäärme seuraa perässä! Kotiin kävelinkin sitten varsin rivakasti! Vihaan käärmeitä! Rakastan pörröisiä ja pehmoisia eläimiä, minua kiinnostaa linnut ja hyönteiset, liskot ja sammakot eivät häiritse minua, mutta käärmeet! Iljettäviä otuksia! Pahin painajaiseni on se, kun välillä saa lehdistä lukea, että joku on löytänyt asunnostaan käärmeen, että niin käy minullekin. Ihan vakavissani en tiedä miten siitä selviytyisin. Jo nyt tarkastelen sängynalusia ja muita mahdollisia paikkoja siltä varalta, että siellä on kutsumaton vieras. En voi edes ymmärtää, että joku voi haluta käärmeen lemmikikseen, minä jokaisen kohtaamisen jälkeen punnitsen asuisinko mieluummin Irlannissa vai Sri Lankalla... 

Muuten oli ihanaa kävellä, sääli vain, että nyt en enää uskaltaudu metsään ennen kuin olen aivan varma, että käärmeet ovat hyytyneet kylmyydestä. Kävelemään aion kuitenkin mennä tänäänkin, kunhan pysyttelen tiellä. Jospa nyt saisin vihdoin lenkkeilyn aloitettua. Nutraamista aion jatkaa ainakin seuraavaan repsahdukseen asti, koska kuusi ensimmäistä päivää sujuivat niin hyvin. En vain edes jaksa nyt ajatella laihduttamista ja ruokaa ja oikeita määriä mitäkin, joten siksi nutraaminen tuntuu niin helpolta ja helpottavalta. Tulostin kuitenkin itselleni nuo go fat go -haasteen ruoka- ja liikuntaohjeet, yritän noudattaa niitä myöhemmin, vaikka ne onkin aika lihapitoiset ja kasvissyöjänä joudun korvaamaan lihan jollakin. Sääli, etteivät he julkaise kasvisvaihtoehtoa. Ne kuitenkin antavat suuntaviivaa siitä, mitä ja miten kannattaa syödä, joten kokeilen niitä, kun lopetan nutraamisen. 

Perjantaina on virallinen punnitus, vaikka olenkin nyt ravannut vaa'alla aamuin illoin. Toiveena olisi repsahdus huomioiden ja luottavaisena sen suhteen, ettei toista tule, noin 112,5 kg.  


perjantai 26. elokuuta 2011

Painopäivitys

Aamulla vaaka näytti 114,3, puoli kiloa vähemmän kuin keskiviikkona. Ihan hyvä. Aina kun vaaka vain näyttää vähemmän kuin edellisellä kerralla, olen tyytyväinen. Nyt ei myöskään ole mitään vaikeuksia olla nutreilla, ei ole mielitekoja tai nälkä tai en edes ajattele ruokaa. Melkein koko ajan juon nutritkin myöhässä, kun unohdan. Vaikka usein silti sanon näin ja sitten jokin mieliteko iskee ihan yhtäkkiä, enkä pysty vastustamaan. Mutta päivä kerrallaan, ei tässä muukaan auta. 

Erityisen tyytyväinen olen siitä, että kohta tulee täyteen kolme kuukautta ilman herkkuja. Ne jätskit olen antanut itselleni anteeksi, olihan kesä ja kuuma. :) Ja vielä kuin vastauksena henkilökohtaisesti minulle, Pirkka toi markkinoille sokerittoman jääteen. Kesän aikana olen saanut muutamaan otteeseen sukulaisilta tai äidin ystäviltä herkkuja; perunalastut olen antanut pois, suklaat olen kerännyt kaappiin joulua odottamaan. Ennen tämä olisi ollut minulle täysin mahdotonta, ne olisivat piinanneet ajatuksiani, kunnes olisin saanut itseni uskomaan, että minun on pakko syödä ne, koska muuten ne raukat pilaantuu. Nyt olen kyllä himoinnut niitä, mutta en niin paljoa, etten olisi pystynyt vastustamaan. Poissa silmistä, poissa mielestä näkyy toimivan. 

Liikuntaa en ole vieläkään saanut aloitettua, mutta sitä ei nutreilla suositellakaan. Ja nyt on vielä niin kuumakin, kestän kuumaa hyvin huonosti. Vaikka välillä on onneksi ihanan viileitä päiviä. Mutta kyllä minä vielä ne lenkitkin aloitan! Keväällä olin jo hyvässä vauhdissa, mutta sitten se taas lopahti. Nyt kuitenkin syksyllä pimeiden iltojen turvissa ehkä saankin jotain aikaan! 

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Painosta ja häpeästä

Piti tulla kertomaan, että vaaka näytti vihdoin alle 115, vielä kaksi sataa grammaa päällekin. Aiemmin taisin sanoa, että jos 115 alittuu, koen laihtuneeni. No, en tiedä tuntuuko minusta miltään, mutta ihan tyytyväinen olen. Vaikka muutama kilo on tietysti pientä tässä ruhossa, en näytä yhtään pienemmältä. Johtuu varmaan siitä, että minä olen todella koostunut pelkästä läskistä, minulla ei ole yhtään lihasta. Siksi näytän paljon lihavammalta kuin muut saman verran painavat. Juuri yhden seuraamani blogin kuvia kommentoin yksi päivä, kun hän ei todellakaan näytä painoiseltaan, olisin arvannut ainakin 20 kiloa alakanttiin kuvien perusteella (kateellisia terkkuja kyseiselle bloggaajalle! :) )! Minut varmaan arvioitaisiin ainakin vastaavan verran lihavammaksi, kuin kilojen perusteella olen. Lihasta täytyisi siis kipeästi alkaa saamaan, nyt on ihan pakko saada perseeni ylös penkistä ja alkaa liikkumaan. Minulla on askelmittari, joten ajattelin, että sitä kaikkien laihdutusohjelmien kymmentätuhatta askelta päivässä voisi yrittää tavoitella tai edes viittätuhatta, sekin olisi minulle jotain. Myös sykemittari pitäisi ostaa, jos joku haluaa suositella hyvää, niin laittakaa kommentteihin. Minun on aina hirveän vaikea päättää kaikista teknisistä jutuista, että mikä olisi hyvä ja minkä ostaisin. Mutta sen pitää olla sellainen, jota voi käyttää uidessa, joten se rajaa valikoimaa. 

Ajattelin myös kirjoittaa ajatuksiani häpeästä, koska häpeän tunne on niin suuri osa minua. Päällimmäisin tunteeni on syyllisyys, mutta häpeä seuraa hyvänä kakkosena. Häpeän itseäni niin valtavan paljon, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. En oikein muista milloin se alkoi, lapsena ja nuorena olin niitä ihmisiä, jotka eivät hävenneet mitään. Minä kehtasin mitä vain.  Ennen ylipainoa se joka tapauksessa jo alkoi. Ehkä se liittyi siihen, että minua aina kiusattiin isosta takalistostani, sitä muistan ensin hävenneeni. Mutta vuosien kuluessa tunne on suurentunut ja suurentunut ja nyt kai häpeän itsessäni kaikkea; lihavuuttani, menneisyyttäni, elämääni, luonnettani, koulutustani, naiiviuttani,  kaikkea.

Joskus tunnen niin suurta nöyryytystä, että reagoin ihan fyysisesti, minun tulee kuuma ja tunnen ihoni sähköiseksi. Se voi alkaa katseesta tai siitä, että sanon jotain typerää, mikä tapahtuu usein. Häpeän lihavuuttani varmasti eniten, koska se on asia, jota en voi piilottaa. Minun on esimerkiksi hirveän vaikea mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole nähneet minua ennen, koska aina kun kuulee uudesta ihmisestä, hänet olettaa miellyttävän näköiseksi. Oikein näen järkytyksen ihmisten ilmeissä, kun minä vyöryn ovesta sisään. Tai kun kuljen bussin keskikäytävää ja osun molemmilla puolilla istuviin ihmisiin, voisin kuolla nöyryytyksestä. Kesät ovat vaikeampia. Mitä vähemmän vaatteita minulla on päälläni, sitä enemmän häpeän. Talvivaatteisiin pystyy piiloutumaan, mutta kesällä väkisinkin ainakin muodot paljastuu, vaikka ei ihoa näkyisikään.

Ulkonäössä häpeän myös aina kiiltävää isohuokoista ihoani, pieniä siansilmiäni, oudon muotoista kalloa. Sitä, että minulla on aina mustat housut ja ihan tavallinen t-paita, joita normaalit ikäiseni eivät käytä. Koen itseni friikiksi.

Häpeän sitä, etten osaa puhua ihmisille, että aina sanon jotain typerää. Häpeän lapsellisuuttani ja kokemattomuuttani, häpeän sitä, että ääneni kuulostaa niin lapsekkaalta, sitä miten typerältä näytän nauraessani, miten kummallinen nauru minulla on… Pelkään, että ihmiset saavat tietää, miten säälittävää elämää elän, ruoan ja tv:n seurassa, aina yksin. Häpeän sitä, ettei minulla ole yhtään ystävää tai minkäänlaista sosiaalista elämää. Häpeän sitä, etten ole elänyt.  Että menneisyytenikin olen viettänyt vain ruoan ja tv:n seurassa, aina yksin. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin jälkeenjäänyt. En älyllisesti, mutta muilta osin. Sosiaalisesti, kokemusten osalta.

Häpeäni on niin syvää, että unelmoinkin olevani joku toinen. En ole koskaan kyennyt ajattelemaan, mitä minä haluan ja mikä on realistista… En ole koskaan edes ajatellut, millainen minun elämäni parhaillaan voisi realistisesti olla, olen aina vain haaveillut siitä, että minä muutun paremmaksi ja siitä millainen elämä sillä paremmalla minulla on. Tulevaisuuden unelmissani elää nainen, joka on tietysti laiha, mutta hauska, älykäs, sosiaalisesti lahjakas, pidetty ja jonka ei tarvitse hävetä ulkonäköään. Mikä on täysin naurettavaa, koska toki tiedän, että vaikka saatan onnistua laihtumaan, mikä sekin on aika epätodennäköistä, minusta ei koskaan tule hauskaa, älykästä, sosiaalisesti lahjakasta ja pidettyä! Ja joudun aivan varmasti aina häpeämään ulkonäköäni, koska vaikka läskit lähtisivät, iho jää roikkumaan pahasti ja kaikki muut piirteet, mitkä tekevät minusta ruman, jäävät. Mutta silti, sen ihmisen tulevaisuudesta minä unelmoin, en itseni.  Minun varalle, sinä mitä minä oikeasti olen, ei minulla ole mitään unelmaa, ei ole koskaan ollut. Ei ainakaan mitään suurta. Häpeän takia tämäkin, kai.

Viime aikoina häpeä on ottanut minusta vallan enemmän kuin ennen. Aiemmin se oli ajoittaisempaa, nyt se on jatkuvaa. Jos paikalla on joku muu kuin minä tai perheenjäseneni, minä häpeän itseäni. Vaikka en kokisi tai ajattelisikaan, että kyseinen henkilö ajattelee minusta yhtään mitään, niin silti. Tämä on raskas tapa elää, mutta en tiedä miten siitä pääsisi eroonkaan. Klassinen vastaus olisi varmaan, että korostamalla hyviä puolia, mutta mitä hyviä puolia? Se on aika vaikeaa, jos niitä ei ole. Itseni tähden tästä täytyisi kuitenkin päästä irti, ei näin voi elää. Kaikilla varmaan on ajoittaista häpeän tunnetta tai yksittäisestä asiasta koettua häpeää, mutta tällainen jatkuva häpeä ei ole tervettä. Tai sitten se on vain yksi asia lisää, miksi olen niin päästäni sekaisin, menee muiden joukossa.

En odota täältä löytäväni mitään ihmeparannusta, mutta ajattelin vain selkeyttää ajatuksiani kirjoittamalla. Mihin tämä blogi on ollut yllättävän hyödyllinen työkalu. Perjantaina on virallinen punnitus, katsotaan putoaako yhtään enempää, toivottavasti ainakin muutama sata grammaa. Alle 114 olisi hyvä tulos. :)


lauantai 20. elokuuta 2011

Täällä taas!

Hei taas pitkästä aikaa! On kulunut vähän aikaa viimeisestä merkinnästä; osin siksi, että tietokoneeni meni rikki, osin siksi, että ole ollut mitään uutta kerrottavaa. Edelleen olen lihava ja edelleen ahdistaa ja edelleen mikään ei ole muuttunut. Vaaka näytti eilen 116,2 kg. En voi ihmetellä, kun olen vähän (ja välillä paljon) lipsunut nutraamisesta. Iltaisin on ollut usein pakko saada ruokaa, joten olen syönyt aina viimeisen nutrin tilalla jotain muuta, voileivän tai puuroa tai vastaavaa. Maanantaina ajattelin kuitenkin yrittää vielä täysnutrata noilla lopuilla, mitä minulla on kaapissa. Sen jälkeen siirryn taas ihan vain ruokavaliolla laihduttamiseen, koska nuo nutrit ei enää tuo tulosta, eikä minulla oikein riitä itsekurikaan niillä pysymiseen. Tosin eipä näytä ruokavaliokaan tuottavan tulosta. 

Ei tämä kesä nyt oikein ole sujunut niin kuin toivoin. Olin silloin keväällä niin toiveikas ja vakuuttunutkin, että painoa lähtisi. Silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla aloitin toukokuun alussa, enkä tehnyt alussa mitään muuta kuin jätin karkit ja sipsit ja muut vastaavat pois, en siis mitenkään muuten edes ajatellut mitä laitoin suuhuni tai yrittänyt syödä mahdollisimman vähän, mutta elokuun lopussa painoa oli lähtenyt viitisentoista kiloa. Kuvittelin, että nytkin jo pelkästään se, etten syö herkkuja, saisi minut laihtumaan. Mutta näköjään ei, vaikka tällä kertaa olen yrittänyt muutenkin syödä oikein. Pitäisi varmaan alkaa liikkumaan enemmän, mutta minä vain yksinkertaisesti inhoan liikuntaa. Minä en vain pysty ymmärtämään, että miten on mahdollista, että useiden perunalastupussien, suklaalevyjen ja jäätelöpaketeiden viikossa pois jättäminen ei muuta mitään?! Siinä on kyse tuhansista kaloreista! Eikö minun olisi pitänyt joko laihtua useita kiloja jo siksi tai vaihtoehtoisesti lihoa viime talven aikana paljon enemmän?!

Minun on pakko myöntää, että en onnistu laihtumaan. Minun täytyy päästä alle 115 kg:n siihen syyskuun kirurgin tapaamiseen mennessä päästäkseni leikkaukseen ja näen sen ainoana toivona ikinä onnistua laihtumaan. Minä en vain pysty tähän, minulla ei riitä itsekuri, en osaa syödä oikein, en - vain - pysty! Niin säälittävää kuin se onkin, minuun täytyy leikata reikä, ottaa osa pois mahalaukustani ja fyysisesti estää minua syömästä, koska minusta ei ole niin yksinkertaiseen asiaan kuin syömiseni hillitsemiseen. Olisin niin paljon halunnut onnistua laihtumaan ihan itse, koska leikkaus hirvittää minua ja inhoan omaa heikkouttani, mutta en onnistu. Leikkaus on kuitenkin varmaan vasta joskus ensi vuoden puolella, joten yritän edelleen tämän loppuajan, mutta ei kannata kenenkään odottaa mitään tulosta. Minua vain ahdistaa kaikkein eniten se, että olen ihan oikeasti yrittänyt ja mielestäni syönytkin ihan oikein. Miksi sillä ei ole mitään merkitystä?!


maanantai 8. elokuuta 2011

Voi ei...

En tiedä pitäisikö edes kertoa tätä siltä varalta, että joku minut tämän perusteella tunnistaa, mutta kun työkaverini eivät ole lihavia, niin tuskin he lukevat laihdutusblogeja. Minun on vain pakko kertoa tästä häpeästä jollekin. Olin aamulla luentosalissa, tiedätte varmaan sellaiset tyypilliset istuimet, mitkä nousee selkänojaa vasten, vähän kuin elokuvateatterissa. Istuin siinä ihan kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä kuului kauhea paukahdus -ja minä löysin itseni istumasta lattialta. Se istuin vain ihan sellaisenaan irtosi, ihan kokonaan niistä rauta!kiinnikkeistä! Kaikki kääntyi katsomaan ja minä en ole koskaan! hävennyt! niin! paljoa!!! (Paitsi silloin kun vahingossa istuin luokkakaverini isän syliin). Että on tosiaan syytä laihduttaa... Olen kyllä kuullut lihavista, jotka ovat istuneet jotain hentoisia tuoleja rikki, mutta siinä vaiheessa, kun rautakaan ei kestä, on syytä olla huolissaan. Ja tietysti vieressäni istui joku mies, aivan kuin tilanne muuten ei olisi ollut riittävän häpeällinen. Tosin hänen ilmeensa oli näkemisen arvoinen. Eipä siinä sitten ollut muuta tekemistä kuin ihan tyynen rauhallisesti nousta ylös kaikkien tuijottaessa ja istua viereiseen istuimeen aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut. Ja tuskin muiden mielestä olikaan, heistä on varmaan ihan luonnollista, että minun kokoisen norsun alla kaikki teräspalkkia heikompi murtuu harva se päivä. Jossain vaiheessa minua alkoi ihan kauheasti naurattaa, mutta nyt ei ole enää jäljellä kuin häpeä. Minun tosiaan täytyy onnistua laihtumaan. Muutenkin häpeän itseäni niin paljon, ettei enää tälläistä tarvitsisi sattua. :/ 

Nutraaminen jatkuu edelleen, mutta launtai-iltana sorruin syömään. Olin vain ihan masentunut ja voimaton ja päässäni pyöri koko ajan ajatus, että jos vain saisin pannukakkua, minulle tulisi niin hyvä ja rauhallinen ja turvallinen ja täysin olo. En pystynyt edes toimimaan, aivan kuin kehossani ei olisi ollut enää tippaakaan energiaa. Mielikuva oli niin vahva, etten osaa edes kuvailla sitä tähän. Ja mikä pahinta; se oli totta. Kun söin, minun tuli hyvä ja rauhallinen ja turvallinen ja täysi olo.  Tosin sitä pannukakkua laittaessani ehdin napostella niin paljon muuta, että kun se vihdoin oli valmis, ei minun tehnyt enää yhtään mieli ruokaa. Söin silti palan. Ja ajattelin, että miten minä ikinä pystyn menemään siihen leikkaukseen, miten pystyn luopumaan ainoasta asiasta, joka tuo minulle hyvää oloa. 

Posti toi perjantaina ajan tähystykseen ja olen lievästi kauhuissani. Se ei tule olemaan helppoa... Ne joutuvat varmaan puuduttamaan kurkkuni, en usko, että onnistuu muuten. Ja painoa pitäisi saada ainakin pari kiloa vielä siihen mennessä pois, muuten en pääse leikkaukseen. Tosin eiköhän se onnistu. 

Kiitos niille jotka ovat lähettäneet minulle sähköpostia, minulla on ollut ihan hirveä kiire, mutta vastaan kyllä! Haluan vain sitten kirjoittaa ajan kanssa, kun saan vähän tätä tämänhetkistä kaaosta hallintaan. Kirjoitan blogiinkin sitten enemmän, mutta nyt vain piti tulla kertomaan, kun nolottaa niin hirveästi! 

perjantai 5. elokuuta 2011

Painopäivitys

Vaaka näytti 116,7. Pääsin siis alle sen toivomani 117:n, mutta ei tämä nyt mitään suurta edistystä ole. Olin silloin toukokuussa niin toiveikas tämän kesän suhteen ja mielestäni olen selviytynytkin ihan hyvin, joskin liikunnan harrastaminen lopahti aika alkuunsa. Mutta olen kuitenkin päässyt eroon tavasta syödä herkkuja, kai sekin on jo jotain. Tällä hetkellä olen aika luottavainen sen suhteen, etten sorru enää herkkuihin. Ainakaan suuriin määriin, jäätelön napostelusta pitäisi vielä päästä eroon. Siltikään en ole laihtunut. Kai minä sitten syön jotenkin väärin tai liikaa, täytyy yrittää vielä vähentää. Varsinkin proteiinien saanti on edelleen ongelma, vaikka yritänkin syödä rahkaa ja raejuustoa, en pääse lähellekään 75 grammaa päivässä. 

Olen nyt käynyt joka päivä vaa'alla ja vaaka näyttää aika tasaisesti aina pari sataa grammaa vähemmän joka päivä. Minua harmittaa, että silloin aiemmin, kun nutrasin ja sain hyviäkin tuloksia, en tiedä putosiko paino tasaisesti vai isommissa erissä, koska minulla ei ollut omaa vaakaa ja kävin vaa'alla sitten vasta nutrauksen loputtua. Nyt en vielä tiedä onko tämä vain samaa jumitusta, kuin pari ensimmäistäkin tämän kesän nutrausyritystä. Tällä kertaa minulla ei tosin ole nälkä, joten luulen, että nyt saatan olla ketoosissa. Pitäisi varmaan ostaa ketoosimittatikkuja, niin tietäisi varmasti. 

Seuraavan viikon perjantaina toivoisin painon olevan alle 115. Tosin jos laihdun vain 200 grammaa päivässä, en varmaankaan sitä saavuta, mutta jos en, sitten tiedän varmasti, ettei Nutriletit enää toimi ja palaan yrittämään perinteisin metodein. Jotka eivät nekään näytä toimivan, joten jotain uutta pitäisi keksiä. Ehkä minun pitäisi kokeilla jotain julkkisdieettiä, onko kenelläkään suosituksia? 


tiistai 2. elokuuta 2011

Nutraamista taas...

Toinen päivä nutreilla ja hiukan rankkaa on ollut olla ilman ruokaa, vaikka viime viikolla vielä tuntui, että helpottaisi taas olla miettimättä syömistä. Ei minun tee mieli mitään erityistä, vaan enemmänkin sitä tunnetta, mitä saan syömisestä. Tai tunnetta jonka saan ennen kuin alan tuntea syyllisyyttä. Nyt taas tuntuu niin loputtomalta tämä yrittäminen ja uskoa laihtumiseen ei ole yhtään. Olen yrittänyt niin kauan, onnistumatta, että on hyvin vaikea uskoa, että tämä nytkään voisi onnistua. En silti pysty luovuttamaankaan. Olen ollut kaksi kuukautta ilman herkkuja (edelleen niitä muutamaa jäätelöön sortumista lukuunottamatta, joita on tullut pari lisääkin). Siitä on pitkä aika, kun olen ollut kaksi kuukautta ilman perunalastuja ja suklaata ja karkkia ja hesepatonkeja ja pizzaa ja kaikkea sitä roskaa, jota normaalisti syön. Se tuntuu edelleen suhteellisen helpolta.

Jaundelta sain tunnustuksen, kiitos siitä! :) Herkullisen näköinen leivos...

1. Lempivärini on Pinkki. Olen ihan hurahtanut pinkkiin.
2. Lempiruokani on varmaankin pasta. Tai lanttulaatikko.
3. Kolmantena pitäisi kertoa paikka, jossa haluaisin käydä... Tämä on vaikea, koska haluaisin nähdä koko maailman. Mutta ensimmäisinä tulee mieleen Dublin, Skotlanti, New York, Boston, Vancouver ja Pariisi.

Tunnustus pitäisi jakaa 15:lle eteenpäin, mutta olen viime aikoina jo nähnyt tämän niin monessa blogissa, että nyt saa tästä ottaa, jos joltain vielä puuttuu. :)

Moni seuraamani laihdutusblogi on lakannut päivittymästä tai kadonnut ihan kokonaan... :/ Hyviin uusiin törmää koko ajan, mutta millään ei ehdi lukea kaikkia, joita haluaisi. Täytyy kuitenkin etsiskellä uusia, kun tulee vähän syksympi.

Yöt on edelleen aika sekasortoisia. Nukahdan illalla, mutta heräilen ahdistukseen, tuntuu kuin asiat ei voisi koskaan järjestyä, kuin ei ikinä mikään olisi paremmin. Mikä varmaan on tottakin, mutta ennen pystyin aina toivomaan. Päivällä on parempi olo. Minua vain stressaa ihan naurettavat asiat; yksi yö kiemurtelin ahdistuksesta siksi, että jossain lukemassani kirjassa henkilöllä oli sama sukunimi, kuin yhdellä opettajalla yliopistossa, jonka kanssa minulla oli kinaa. Aloin ajattelemaan, miten noloa se olisi, jos törmäisin häneen jossain ja se tuntui ihan hirveältä asialta. Hän silminnähden inhosi minua lihavuuteni takia ja ihan veemäisyyttään kieltäytyi ottamasta kirjallista tehtävää vastaan päivän myöhässä. Minä pidin häntä jo valmiiksi veemäisenä ämmänä... Moka oli minun, mutta pidin hänen käytöstään kohtuuttomana, jonka hänelle sanoinkin. Siksi minua ahdistaa, että näkisin hänet jossain... Ihan hullua... Mitä sitten vaikka näkisinkin?! En ymmärrä, miksi tälläiset asiat ahdistaa minua niin kovasti. Tai yksi päivä, kun näin pojan, johon olin ihastunut joskus kauan sitten; yhä edelleen tunsin niin valtavaa häpeää, koska minusta silloin joskus tuntui, että hän huomasi kiinnostukseni. Tuskin hän enää edes muisti, jos alunalkaenkaan huomasi... Mutta minua se ahdistaa niin suunnattomasti... Öisin nämä asiat alkavat pyöriä päässä ja saavat aivan naurettavat mittasuhteet. En tiedä, mikä minussa on vialla... 

Ilmassa on jo ihanaa syksyn tuntua... (Nyt Jaunde älä lue eteenpäin, tulossa syksyllä hekumointia... :)) Minusta syksy vain tuoksuu niin ihanalta. Kaksi elämäni parasta ajanjaksoa olivat molemmat syksyjä. Toinen niistä oli ulkomailla asuessani ja joskus pelkkä tietyllä tavalla lankeava valo saa minut kaipaamaan sitä niin paljon, että sattuu. Olen hyvin herkkä tuoksuille ja syksy tuoksuu niin ihanalta.  Syksy tuoksuu kirpeältä ja raikkaalta, hiukan happamalta. Märiltä lehdiltä ja puun savulta ja uuniomenoilta. Se on ihanaa, kun metsässä maasto ei enää rasahtele jalkojen alla, vaan antaa pehmeästi periksi. Tai kun ulkona voi olla vielä t-paita päällä, mutta sisälle tullessa iho tuntuu viileältä. Tai kun joka puolelta kuuluu puimureiden huminaa. Ja myöhemmin, kun ikkunasta näkyy lohduttomuudessaan kaunis hakkuuaukea, jonka yllä leijuu usvaa. Myöhemmin alkaa satamaan ja tuuli vonkuu nurkissa ja takkatuli luo varjoja kattoon. Muistan lapsuudestakin lähinnä syksyt, miten ulkona oli pimeää ja kudinpuikot kilisivät ja haaveilimme joulusta. Pelkkä ajatus syksystä rauhoittaa. 

Perjantaina on punnitus ja toiveena olisi alle 117, mutta epäilen. Sunnuntai meni ihan tosissaan metsään, söin pastaa ja voileipiä ja jääteetä... Mutta katsotaan, mitä vaaka näyttää. :)