tiistai 2. elokuuta 2011

Nutraamista taas...

Toinen päivä nutreilla ja hiukan rankkaa on ollut olla ilman ruokaa, vaikka viime viikolla vielä tuntui, että helpottaisi taas olla miettimättä syömistä. Ei minun tee mieli mitään erityistä, vaan enemmänkin sitä tunnetta, mitä saan syömisestä. Tai tunnetta jonka saan ennen kuin alan tuntea syyllisyyttä. Nyt taas tuntuu niin loputtomalta tämä yrittäminen ja uskoa laihtumiseen ei ole yhtään. Olen yrittänyt niin kauan, onnistumatta, että on hyvin vaikea uskoa, että tämä nytkään voisi onnistua. En silti pysty luovuttamaankaan. Olen ollut kaksi kuukautta ilman herkkuja (edelleen niitä muutamaa jäätelöön sortumista lukuunottamatta, joita on tullut pari lisääkin). Siitä on pitkä aika, kun olen ollut kaksi kuukautta ilman perunalastuja ja suklaata ja karkkia ja hesepatonkeja ja pizzaa ja kaikkea sitä roskaa, jota normaalisti syön. Se tuntuu edelleen suhteellisen helpolta.

Jaundelta sain tunnustuksen, kiitos siitä! :) Herkullisen näköinen leivos...

1. Lempivärini on Pinkki. Olen ihan hurahtanut pinkkiin.
2. Lempiruokani on varmaankin pasta. Tai lanttulaatikko.
3. Kolmantena pitäisi kertoa paikka, jossa haluaisin käydä... Tämä on vaikea, koska haluaisin nähdä koko maailman. Mutta ensimmäisinä tulee mieleen Dublin, Skotlanti, New York, Boston, Vancouver ja Pariisi.

Tunnustus pitäisi jakaa 15:lle eteenpäin, mutta olen viime aikoina jo nähnyt tämän niin monessa blogissa, että nyt saa tästä ottaa, jos joltain vielä puuttuu. :)

Moni seuraamani laihdutusblogi on lakannut päivittymästä tai kadonnut ihan kokonaan... :/ Hyviin uusiin törmää koko ajan, mutta millään ei ehdi lukea kaikkia, joita haluaisi. Täytyy kuitenkin etsiskellä uusia, kun tulee vähän syksympi.

Yöt on edelleen aika sekasortoisia. Nukahdan illalla, mutta heräilen ahdistukseen, tuntuu kuin asiat ei voisi koskaan järjestyä, kuin ei ikinä mikään olisi paremmin. Mikä varmaan on tottakin, mutta ennen pystyin aina toivomaan. Päivällä on parempi olo. Minua vain stressaa ihan naurettavat asiat; yksi yö kiemurtelin ahdistuksesta siksi, että jossain lukemassani kirjassa henkilöllä oli sama sukunimi, kuin yhdellä opettajalla yliopistossa, jonka kanssa minulla oli kinaa. Aloin ajattelemaan, miten noloa se olisi, jos törmäisin häneen jossain ja se tuntui ihan hirveältä asialta. Hän silminnähden inhosi minua lihavuuteni takia ja ihan veemäisyyttään kieltäytyi ottamasta kirjallista tehtävää vastaan päivän myöhässä. Minä pidin häntä jo valmiiksi veemäisenä ämmänä... Moka oli minun, mutta pidin hänen käytöstään kohtuuttomana, jonka hänelle sanoinkin. Siksi minua ahdistaa, että näkisin hänet jossain... Ihan hullua... Mitä sitten vaikka näkisinkin?! En ymmärrä, miksi tälläiset asiat ahdistaa minua niin kovasti. Tai yksi päivä, kun näin pojan, johon olin ihastunut joskus kauan sitten; yhä edelleen tunsin niin valtavaa häpeää, koska minusta silloin joskus tuntui, että hän huomasi kiinnostukseni. Tuskin hän enää edes muisti, jos alunalkaenkaan huomasi... Mutta minua se ahdistaa niin suunnattomasti... Öisin nämä asiat alkavat pyöriä päässä ja saavat aivan naurettavat mittasuhteet. En tiedä, mikä minussa on vialla... 

Ilmassa on jo ihanaa syksyn tuntua... (Nyt Jaunde älä lue eteenpäin, tulossa syksyllä hekumointia... :)) Minusta syksy vain tuoksuu niin ihanalta. Kaksi elämäni parasta ajanjaksoa olivat molemmat syksyjä. Toinen niistä oli ulkomailla asuessani ja joskus pelkkä tietyllä tavalla lankeava valo saa minut kaipaamaan sitä niin paljon, että sattuu. Olen hyvin herkkä tuoksuille ja syksy tuoksuu niin ihanalta.  Syksy tuoksuu kirpeältä ja raikkaalta, hiukan happamalta. Märiltä lehdiltä ja puun savulta ja uuniomenoilta. Se on ihanaa, kun metsässä maasto ei enää rasahtele jalkojen alla, vaan antaa pehmeästi periksi. Tai kun ulkona voi olla vielä t-paita päällä, mutta sisälle tullessa iho tuntuu viileältä. Tai kun joka puolelta kuuluu puimureiden huminaa. Ja myöhemmin, kun ikkunasta näkyy lohduttomuudessaan kaunis hakkuuaukea, jonka yllä leijuu usvaa. Myöhemmin alkaa satamaan ja tuuli vonkuu nurkissa ja takkatuli luo varjoja kattoon. Muistan lapsuudestakin lähinnä syksyt, miten ulkona oli pimeää ja kudinpuikot kilisivät ja haaveilimme joulusta. Pelkkä ajatus syksystä rauhoittaa. 

Perjantaina on punnitus ja toiveena olisi alle 117, mutta epäilen. Sunnuntai meni ihan tosissaan metsään, söin pastaa ja voileipiä ja jääteetä... Mutta katsotaan, mitä vaaka näyttää. :)  

6 kommenttia:

  1. Voi ei... Heti 1.8. oli niin perskutin viilee aamu ettei tosikaan..

    VastaaPoista
  2. Tiedän! Eikö ollutkin ihanaa? :)

    VastaaPoista
  3. Syksy on ihana!!

    Syötkä nutratessa mitään? Itse inhosin sitä pureskelun ja syömisen kaipuuta (ja niiden litkujen makua!)..

    Tsemppiä huomiselle punnitukselle!!

    VastaaPoista
  4. Niin minustakin, olen aina rakastanut syksyä. :)

    Joskus olen syönyt porkkanaa ja vesimelonia, nyt tällä kertaa en ajatellut syödä. Varsinkin tälläiselle syöpölle kuin minä, on todella outo tunne olla tavallaan kokonaan syömättä. Mutta sitten taas jos onnistuu olemaan pari viikkoa pelkillä nutreilla, myös ruoan syöminen ensimmäistä kertaa tuntuu oudolta.

    Ihan ensimmäisen kerran kun nutrasin, jouduin ihan tosissani pakottamaan pirtelöt kurkusta alas. Mutta nyt tuo suklaapirtelö menee ihan kivutta, ei se minusta maistu enää miltään. Muut maut maistuu edelleen kamalilta, mutta ehkä niihinkin tottuisi, jos vain sitkeästi söisi niitä.

    Kiitos! :)

    VastaaPoista
  5. Syksyssä on juuri noita asioita, olen kokenut ihan samoja tuntemuksia ja tunnelmia, kirjoituksesi nosti ihan tipan linssiin!

    Mietin, olisiko tuossa laihtumisen vaikeudessa kyse siitä, että olet joutunut säästöliekille. Patrik Borg kirjoittaa siitä Pöperöproffa-blogissaan, taisi olla tänään julkaistu kirjoitus. Yllättävän monimuotoinen ja voimakaskin ilmiö, jota ei kai voi muuten välttää kuin laihduttamalla hitaasti.

    Yöllä valvoessa pienetkin asiat tosiaan saavat ahdistavat mittasuhteet. Silloin on hirveän vaikea olla optimistinen ja positiivien. Ei ihme, että aamuyön tunteja sanotaan suden hetkeksi.

    Onnea huomiseen punnitukseen!

    VastaaPoista
  6. Minustakin syksy on aivan ihana vuodenaika. Tai kyse on varmaankin enemmän siitä, mitä minä siihen yhdistän ja miltä se minusta tuntuu.

    En tiedä, kai sekin on mahdollista... Silti minusta jo nyt tuntuu, että syön määrällisesti paljon ja ravintoterapeutti piti noin 1200 kcal sopivana. Pitäisi varmaan nyt nutrauksen jälkeen kokeilla syödä enemmän ja katsoa onko sillä mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen.

    Totta, se on kummallista, miten yöllä kaikki tuntuu niin paljon pahemmalta. Tosin minä ennen rakastin öitä ja pystyin unohtamaan kaikki huolet. Nyt on päinvastoin.

    Kiitti! :)

    VastaaPoista