keskiviikko 24. elokuuta 2011

Painosta ja häpeästä

Piti tulla kertomaan, että vaaka näytti vihdoin alle 115, vielä kaksi sataa grammaa päällekin. Aiemmin taisin sanoa, että jos 115 alittuu, koen laihtuneeni. No, en tiedä tuntuuko minusta miltään, mutta ihan tyytyväinen olen. Vaikka muutama kilo on tietysti pientä tässä ruhossa, en näytä yhtään pienemmältä. Johtuu varmaan siitä, että minä olen todella koostunut pelkästä läskistä, minulla ei ole yhtään lihasta. Siksi näytän paljon lihavammalta kuin muut saman verran painavat. Juuri yhden seuraamani blogin kuvia kommentoin yksi päivä, kun hän ei todellakaan näytä painoiseltaan, olisin arvannut ainakin 20 kiloa alakanttiin kuvien perusteella (kateellisia terkkuja kyseiselle bloggaajalle! :) )! Minut varmaan arvioitaisiin ainakin vastaavan verran lihavammaksi, kuin kilojen perusteella olen. Lihasta täytyisi siis kipeästi alkaa saamaan, nyt on ihan pakko saada perseeni ylös penkistä ja alkaa liikkumaan. Minulla on askelmittari, joten ajattelin, että sitä kaikkien laihdutusohjelmien kymmentätuhatta askelta päivässä voisi yrittää tavoitella tai edes viittätuhatta, sekin olisi minulle jotain. Myös sykemittari pitäisi ostaa, jos joku haluaa suositella hyvää, niin laittakaa kommentteihin. Minun on aina hirveän vaikea päättää kaikista teknisistä jutuista, että mikä olisi hyvä ja minkä ostaisin. Mutta sen pitää olla sellainen, jota voi käyttää uidessa, joten se rajaa valikoimaa. 

Ajattelin myös kirjoittaa ajatuksiani häpeästä, koska häpeän tunne on niin suuri osa minua. Päällimmäisin tunteeni on syyllisyys, mutta häpeä seuraa hyvänä kakkosena. Häpeän itseäni niin valtavan paljon, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. En oikein muista milloin se alkoi, lapsena ja nuorena olin niitä ihmisiä, jotka eivät hävenneet mitään. Minä kehtasin mitä vain.  Ennen ylipainoa se joka tapauksessa jo alkoi. Ehkä se liittyi siihen, että minua aina kiusattiin isosta takalistostani, sitä muistan ensin hävenneeni. Mutta vuosien kuluessa tunne on suurentunut ja suurentunut ja nyt kai häpeän itsessäni kaikkea; lihavuuttani, menneisyyttäni, elämääni, luonnettani, koulutustani, naiiviuttani,  kaikkea.

Joskus tunnen niin suurta nöyryytystä, että reagoin ihan fyysisesti, minun tulee kuuma ja tunnen ihoni sähköiseksi. Se voi alkaa katseesta tai siitä, että sanon jotain typerää, mikä tapahtuu usein. Häpeän lihavuuttani varmasti eniten, koska se on asia, jota en voi piilottaa. Minun on esimerkiksi hirveän vaikea mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole nähneet minua ennen, koska aina kun kuulee uudesta ihmisestä, hänet olettaa miellyttävän näköiseksi. Oikein näen järkytyksen ihmisten ilmeissä, kun minä vyöryn ovesta sisään. Tai kun kuljen bussin keskikäytävää ja osun molemmilla puolilla istuviin ihmisiin, voisin kuolla nöyryytyksestä. Kesät ovat vaikeampia. Mitä vähemmän vaatteita minulla on päälläni, sitä enemmän häpeän. Talvivaatteisiin pystyy piiloutumaan, mutta kesällä väkisinkin ainakin muodot paljastuu, vaikka ei ihoa näkyisikään.

Ulkonäössä häpeän myös aina kiiltävää isohuokoista ihoani, pieniä siansilmiäni, oudon muotoista kalloa. Sitä, että minulla on aina mustat housut ja ihan tavallinen t-paita, joita normaalit ikäiseni eivät käytä. Koen itseni friikiksi.

Häpeän sitä, etten osaa puhua ihmisille, että aina sanon jotain typerää. Häpeän lapsellisuuttani ja kokemattomuuttani, häpeän sitä, että ääneni kuulostaa niin lapsekkaalta, sitä miten typerältä näytän nauraessani, miten kummallinen nauru minulla on… Pelkään, että ihmiset saavat tietää, miten säälittävää elämää elän, ruoan ja tv:n seurassa, aina yksin. Häpeän sitä, ettei minulla ole yhtään ystävää tai minkäänlaista sosiaalista elämää. Häpeän sitä, etten ole elänyt.  Että menneisyytenikin olen viettänyt vain ruoan ja tv:n seurassa, aina yksin. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin jälkeenjäänyt. En älyllisesti, mutta muilta osin. Sosiaalisesti, kokemusten osalta.

Häpeäni on niin syvää, että unelmoinkin olevani joku toinen. En ole koskaan kyennyt ajattelemaan, mitä minä haluan ja mikä on realistista… En ole koskaan edes ajatellut, millainen minun elämäni parhaillaan voisi realistisesti olla, olen aina vain haaveillut siitä, että minä muutun paremmaksi ja siitä millainen elämä sillä paremmalla minulla on. Tulevaisuuden unelmissani elää nainen, joka on tietysti laiha, mutta hauska, älykäs, sosiaalisesti lahjakas, pidetty ja jonka ei tarvitse hävetä ulkonäköään. Mikä on täysin naurettavaa, koska toki tiedän, että vaikka saatan onnistua laihtumaan, mikä sekin on aika epätodennäköistä, minusta ei koskaan tule hauskaa, älykästä, sosiaalisesti lahjakasta ja pidettyä! Ja joudun aivan varmasti aina häpeämään ulkonäköäni, koska vaikka läskit lähtisivät, iho jää roikkumaan pahasti ja kaikki muut piirteet, mitkä tekevät minusta ruman, jäävät. Mutta silti, sen ihmisen tulevaisuudesta minä unelmoin, en itseni.  Minun varalle, sinä mitä minä oikeasti olen, ei minulla ole mitään unelmaa, ei ole koskaan ollut. Ei ainakaan mitään suurta. Häpeän takia tämäkin, kai.

Viime aikoina häpeä on ottanut minusta vallan enemmän kuin ennen. Aiemmin se oli ajoittaisempaa, nyt se on jatkuvaa. Jos paikalla on joku muu kuin minä tai perheenjäseneni, minä häpeän itseäni. Vaikka en kokisi tai ajattelisikaan, että kyseinen henkilö ajattelee minusta yhtään mitään, niin silti. Tämä on raskas tapa elää, mutta en tiedä miten siitä pääsisi eroonkaan. Klassinen vastaus olisi varmaan, että korostamalla hyviä puolia, mutta mitä hyviä puolia? Se on aika vaikeaa, jos niitä ei ole. Itseni tähden tästä täytyisi kuitenkin päästä irti, ei näin voi elää. Kaikilla varmaan on ajoittaista häpeän tunnetta tai yksittäisestä asiasta koettua häpeää, mutta tällainen jatkuva häpeä ei ole tervettä. Tai sitten se on vain yksi asia lisää, miksi olen niin päästäni sekaisin, menee muiden joukossa.

En odota täältä löytäväni mitään ihmeparannusta, mutta ajattelin vain selkeyttää ajatuksiani kirjoittamalla. Mihin tämä blogi on ollut yllättävän hyödyllinen työkalu. Perjantaina on virallinen punnitus, katsotaan putoaako yhtään enempää, toivottavasti ainakin muutama sata grammaa. Alle 114 olisi hyvä tulos. :)


10 kommenttia:

  1. Hyvä, siitä se lähtee alaspäin :) Mä ainakin olen uskonut suhun koko ajan!

    Musta tuntuu, et jokainen häpeää jotain itsessään. Mulla ainakin se on tämä koko ja se etten saa tehtyä sille mitään, aina vain aion. Häpeän myös, etten ole fiksu. En esim. pysty/jaksa/kehtaa niin paljon, että kirjoituksissani olisi edes joku idea sen pään ja hännän välillä.. En ole myöskään hauska. Tai haluttava. Tai hyvä missään ylipäätään.
    En tiedä onko tuo häpeä jotain perisuomalaista mutta sen sanon et voisin vaihtaa sen silmää räpäyttämättä etelämaiseen eloisuuteen ja itsevarmuuteen!

    VastaaPoista
  2. Moi Jaunde! Hyvä, että edes joku uskoo. :) Minä en taida uskoa. Ja odota vain, kun kohta tulen postaamaan, että taas olen lihonut... :/

    Minäkin häpeän kaikkia noita samoja asioita itsessäni kuin sinäkin. :/ Mutta sinä olet ainakin todella mukavan ja kiltin oloinen, sekin on jo näinä itsekkäinä aikoina todella paljon! Enkä olisi samaa mieltä kohdallasi noista muistakaan!

    Olisi tosiaan mukavaa olla vähän itsevarmempi... Ei liikaa, koska inhoan itserakkautta, mutta vähän. Mutta minkä sitä luonteelleen voi, kai. Tällä mennään. :)

    VastaaPoista
  3. Meillä on paljon yhteistä sillä moni asia sinun häpeälistalta löytyy minunkin listaltani. Olen aloittanut häpeämisen jo nuorena, sillä olen syntynyt sukuun, jossa lihavuus on kirouksista jos ei pahin - niin toiseksi pahin viinan jälkeen. ... juu, ei, kyllä lihavuus on pahempi.

    Minä olen aina hävennyt jotain itsessäni. JOskus useampia asioita, toisinaan vain muutamaa tai jopa yhtä asiaa kerrallaan (huomatakseni jälkeenpäin, että niitä hävettäviä asioita olisi ollut paljon enemmänkin). Häpeä on kuitenkin varjostanut elämääni aina.

    Tällä hetkellä häpeän eniten saamattomuuttani, heikkoa luonnettani ja naiviutta (sekä sitä hiton hidasta älyä, kun tajuan tilanteet yleensä vasta sitten kun ne on ohi). Haluaisin olla vahva, määrätietoinen, rohkea ja matkalla kohti selvää päämäärää...

    Minä luulen, että häpeän kanssa on vain opittava elämään... tulen heti kertomaan kun keksin, kuinka se tapahtuu...

    SYkemittarisuositus : Polar FT60 ! Huippumasiina. Minulle sitä suositteli Pudotuspeli-blogin kirjoittaja Blueberry. Ostin tuon ja olen ollut todella tyytyväinen.
    Sykemittari opastaa treenaamaan ja seuraa edistymistä. Se kannustaa, kun on ahkeroinut ja patistaa, kun on laiskotellut.

    Ja mikä minusta on parasta sykemittarissa: Siitä pystyy seuraamaan paljonko niitä kaloreita palaa. Ja ainakin minua se motivoi... kävelemään vähän vielä pidemmän lenkin tai pistämään hölkäksi, jotta sykkeet ei laske, tai haravoimaan reippaasti tai ...
    Ja sitä voi pitää vedessä :) Olen uinut muutaman kerran sykemittarini kanssa ja hienosti on toiminut :)

    Häpeä on inhottava asia, mutta hienoa, että sait asian kirjoitettua, minua ainakin aina auttaa kkun asian saa ulos. Tsemppiä perjantain punnitukseen!

    VastaaPoista
  4. Moi silmu! Minulla myös sukulaiset ovat olleet pahimpia vinoilijoita. Varsinkin pari enoa ja serkkua. Mutta minua myös kiusattiin koulussa isosta perseestä, joten siitä se varmaan lähti.

    Häpeä on niin ajan tuhlaamista, mutta kun sille ei tunnu voivan mitään! Se on niin syvällä persoonassa, ettei osaa edes ajatella, millaista olisi elää ilman häpeää. Ja joskus häpeän, etten aikanaan älynnyt hävetä jotain muuta, mitä olisi pitänyt hävetä! Tervettä ajattelua...

    Minäkin häpeän heikkouttani, se jäi sanomatta tuossa tekstissä. Kun ei edes syömisiään pysty hillitsemään. Ja lykkään aina asioiden tekemistä, kaikki jää viime tippaan...

    Minä vain haluaisin olla niin täysin erilainen kuin olen! Mutta sitä en pysty olemaan, joten jotenkin tästä häpeämisestä olisi päästävä. Tule ihmeessä kertomaan, jos joskus keksit miten! :)

    Minäkin olen täällä blogissa huomannut, että auttaa, kun sanoo suoraan rumat ja nolot totuudet. Oikeassa elämässä en tee niin koskaan, mutta näin virtuaalisestikin se auttaa.

    Kiitti tuosta sykemittarivinkistä!

    VastaaPoista
  5. Uskoisin että sun masennus, häpeä ja painonhallintavaikeudet on jo riittävän vakavia että pääsisit kunnallisen psykiatrin hoitoon, kannattaa harkita. Psykoterapia keskittyy muokkaamaan vääristyneitä ajatusmalleja ja lapsuudessa opeteltuja kaavoja, se vaikuttaisi sun kohdalla hyvältä. Jos ei kunnalliseen niin kyllä mä tiristäisin kukkarostani viimeisetkin pennoset yksityiseen vastaanottoon. Laihduttaminen ei onnistu ellei rakasta itseään!

    VastaaPoista
  6. Moi anonyymi! Kävin joskus yliopistossa ollessani niillä ilmaisilla psykologin arvioinneilla ja silloin minulle suositeltiin psykoterapiaa. Mutta siihen olisi pitänyt sitoutua vuosiksi ja se olisi maksanut paljon. Toisaalta ajattelin myös sitä, että koska noihin hoitoihin on niin vaikeaa päästä, on muita jotka tarvitsevat ja ansaitsevat ne enemmän kuin minä. Ihmisiä, joilla on perhe tai lapsia, jotka myös kärsivät heidän ongelmistaan. Minun ongelmistani ei kärsi kukaan muu kuin minä, koska osaan kuitenkin useimmiten esittää vanhemmilleni, että kaikki on hyvin ja muita minulla ei ole. En myöskään aidosti usko, että pystyn muuttumaan, tietyt tavat ajatella ovat minussa todella tiukassa, vaikka tajuankin, ettei pitäisi ajatella niin. Ehkä jos olisin mennyt terapiaan silloin kun ongelmani alkoivat, se olisi vielä auttanut, mutta nyt...

    Tuosta viimeisestä lauseesta toivon todella, että olet väärässä! :)

    VastaaPoista
  7. Minä ainakin häpeän koko ajan itseäni. Lihavuus tuntuu tänä päivänä olevan iso synti. Olet syyllinen omaan tilaasi ja taakka yhteiskunnalle. Jo lapsena alakoulussa koin olevani iso ja kömpelö. Siitä se lähti. Ja silloin sentäs olin ihan normaali! Surettaa nyt..

    Minä uskon myös sinun onnistumiseesi! Takuu varmasti onnistut! Koska jo työstät kirjoittamalla ajatuksiasi, se auttaa eteenpäin. Tämä on pitkä prosessi, mutta sinulla on kaikki mahdollisuudet onnistua. Muista, että jokainen gramma, se sata grammaakin, on pudotusta ja upea asia. Annetaan itsellemme aikaa.
    Lämmin halaus sinulle ja sisua jatkaa. Täällä yritetään ihan samaa asiaa, gramma kerrallaan. :)

    VastaaPoista
  8. Moi Marita! Tuo on ihan totta. Alkoholismi on sairaus, tupakointi oma valinta, mutta lihavuus! Se tuntuu kuuluvan kaikille ja olevan kaikkien asia ja pahinta mitä voi olla! Halveksuntaa saa osakseen joka puolelta. Ilmeisesti itsekurin puute on pahinta, mitä ihmisen luonteessa voi olla.

    Minulla on sama juttu, että minua haukuttiin koulussa ison takamukseni takia jo hyvin nuorena, vaikka en silloin ollut edes ylipainoinen, joten koin jo silloin olevani hirveän läski. Vasta kun oikeasti lihoin, tajusin, etten aiemmin ollut lihava! Harmi!

    Minäkin haluaisin uskoa onnistumiseeni, mutta olen yrittänyt niin kauan, että vähän usko horjuu. Kirjoittaminen on tosiaan auttanut paljon, vaikka en niin paljoa ole laihtunutkaan, olen saanut selkeytettyä omia ajatuksia. Ja huomannut, että todella nautin kirjoittamisesta, vaikka suomenkielentaitoni on pahasti ruostunut! :/

    Tänään oli taas pudonnut puoli kiloa lisää, sekin tuntuu jo hyvältä. Vihdoinkin suunta on edes alaspäin. :)

    Kiitos! :) Tsemppiä myös sinne, kyllä me vielä onnistutaan! :)

    VastaaPoista
  9. Kuulostivat niin tutulta nuo tuntosi, että alkoi ihan kurkkua kuristamaan. Siansilmistä ja isohuokoisesta ihosta ihmisten järkyttyneisiin katseisiin ensi tapaamisella - tuttua huttua, koettu ja kärsitty moneen kertaan. Koulukiusaus ja painoa jatkuvasti tarkkaillut perhe vain pahensi asiaa.

    Onneksi kaikki muuttuu, onneksi kaikkien on mahdollista muuttua! Hurjasti tsemppiä ja jaksamista sinulle ja onnea kaikkiin koitoksiin!

    VastaaPoista
  10. Moi Reetta! Ikävän tuttuja asioitahan nämä taitaa olla monelle. :( Minulla vain tuo häpeä on päässyt ottamaan vallan koko ihmisestä! Jotenkin siitä pitäisi päästä eroon...

    Todellakin toivon muutosta! Jospa se tästä vielä! :)

    Kiitos! :)

    VastaaPoista