maanantai 8. elokuuta 2011

Voi ei...

En tiedä pitäisikö edes kertoa tätä siltä varalta, että joku minut tämän perusteella tunnistaa, mutta kun työkaverini eivät ole lihavia, niin tuskin he lukevat laihdutusblogeja. Minun on vain pakko kertoa tästä häpeästä jollekin. Olin aamulla luentosalissa, tiedätte varmaan sellaiset tyypilliset istuimet, mitkä nousee selkänojaa vasten, vähän kuin elokuvateatterissa. Istuin siinä ihan kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä kuului kauhea paukahdus -ja minä löysin itseni istumasta lattialta. Se istuin vain ihan sellaisenaan irtosi, ihan kokonaan niistä rauta!kiinnikkeistä! Kaikki kääntyi katsomaan ja minä en ole koskaan! hävennyt! niin! paljoa!!! (Paitsi silloin kun vahingossa istuin luokkakaverini isän syliin). Että on tosiaan syytä laihduttaa... Olen kyllä kuullut lihavista, jotka ovat istuneet jotain hentoisia tuoleja rikki, mutta siinä vaiheessa, kun rautakaan ei kestä, on syytä olla huolissaan. Ja tietysti vieressäni istui joku mies, aivan kuin tilanne muuten ei olisi ollut riittävän häpeällinen. Tosin hänen ilmeensa oli näkemisen arvoinen. Eipä siinä sitten ollut muuta tekemistä kuin ihan tyynen rauhallisesti nousta ylös kaikkien tuijottaessa ja istua viereiseen istuimeen aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut. Ja tuskin muiden mielestä olikaan, heistä on varmaan ihan luonnollista, että minun kokoisen norsun alla kaikki teräspalkkia heikompi murtuu harva se päivä. Jossain vaiheessa minua alkoi ihan kauheasti naurattaa, mutta nyt ei ole enää jäljellä kuin häpeä. Minun tosiaan täytyy onnistua laihtumaan. Muutenkin häpeän itseäni niin paljon, ettei enää tälläistä tarvitsisi sattua. :/ 

Nutraaminen jatkuu edelleen, mutta launtai-iltana sorruin syömään. Olin vain ihan masentunut ja voimaton ja päässäni pyöri koko ajan ajatus, että jos vain saisin pannukakkua, minulle tulisi niin hyvä ja rauhallinen ja turvallinen ja täysin olo. En pystynyt edes toimimaan, aivan kuin kehossani ei olisi ollut enää tippaakaan energiaa. Mielikuva oli niin vahva, etten osaa edes kuvailla sitä tähän. Ja mikä pahinta; se oli totta. Kun söin, minun tuli hyvä ja rauhallinen ja turvallinen ja täysi olo.  Tosin sitä pannukakkua laittaessani ehdin napostella niin paljon muuta, että kun se vihdoin oli valmis, ei minun tehnyt enää yhtään mieli ruokaa. Söin silti palan. Ja ajattelin, että miten minä ikinä pystyn menemään siihen leikkaukseen, miten pystyn luopumaan ainoasta asiasta, joka tuo minulle hyvää oloa. 

Posti toi perjantaina ajan tähystykseen ja olen lievästi kauhuissani. Se ei tule olemaan helppoa... Ne joutuvat varmaan puuduttamaan kurkkuni, en usko, että onnistuu muuten. Ja painoa pitäisi saada ainakin pari kiloa vielä siihen mennessä pois, muuten en pääse leikkaukseen. Tosin eiköhän se onnistu. 

Kiitos niille jotka ovat lähettäneet minulle sähköpostia, minulla on ollut ihan hirveä kiire, mutta vastaan kyllä! Haluan vain sitten kirjoittaa ajan kanssa, kun saan vähän tätä tämänhetkistä kaaosta hallintaan. Kirjoitan blogiinkin sitten enemmän, mutta nyt vain piti tulla kertomaan, kun nolottaa niin hirveästi! 

4 kommenttia:

  1. Voi ei mikä tilanne :( Jaksamista!

    VastaaPoista
  2. Tuskin se ihan vain sun painosta johtui, eiköhän siinä ollut jotain muutakin vikaa.. Mut hävennyt oisin itekin, en ikinä koskaan milloinkaan halua olla kaiken huomion keskipisteenä!!

    VastaaPoista
  3. Kiiva: Niinpä! Kyllä kai tämä tästä... :/

    Jaunde: Sama täällä, haluaisin niin kovasti olla näkymätön, mutta onnistun vain vetämään kaikkien katseen itseeni. Kamalaa. :(

    VastaaPoista
  4. Meiän koulussa on noita samoja inhottavia "leffasalipenkkejä" ja ne osaa kyllä rikkoutua vaikka mistä syystä. En ole nähnyt koulussamme ketään vaikeasti ylipainoista oppilasta,mutta noita rikkinäisiä penkkejä olen! Kerrankin yksi (normaalipainoinen)kaveri onnistui sellaisen osittain rikkomaan hyppimisistumalla siinä:D Olihan joku voinut tehdä jotain tuontapaista sille sinunkin penkillesi,jolloin se oli jo osittain rikki,koska kyllähän raudan nyt pitäisi kestää vaikka mitä!

    VastaaPoista