perjantai 30. syyskuuta 2011

Sataprosenttista läskiäkö?

115,9 oli vaa'an lukemat tänään. Eipä siihen ole oikein mitään sanottavaa... :/ Ehkä tämä tästä vielä alkaa laskemaan. Sain vihdoin lääkekuurin tähän flunssaan ja huomasin apteekissa, että siellä oli tarjolla kehonkoostumusmittausta eurolla. En kuitenkaan kehdannut pyytää sitä, vaikka olisin todella kiinnostunut... Luulen, että minulla rasvaprosentti olisi varmaan todella korkea, ainakin 50 ellei enemmänkin. Vai mikä mahtaa olla normaalipainoisen rasvaprosentti? Muistaakseni jotain vähän yli 20? Eli minun kai silloin täytyy olla reilusti yli 50, ihan hirveää! Sitä ei tule ajatelleeksi tuolta kannalta, mutta minussa on enemmän ihraa kuin muita ihmisen rakennusaineksia... Luulen, että minulla on myös ihan olemattomat lihakset, koska fyysisesti tunnun todella löysältä, mutta myös siksi, että kun näen kuvia muista ylipainoisista, suunnilleen samanpainoiset näyttävät paljon pienemmiltä kuin minä. Olisi silti mukavaa tietää ihan tarkka lukema ja se kai myös kannustaisi liikkumaan, jos saisi rasvaprosenttia pienemmäksi, eikä vain vaa'an lukemaa. Niitä on sellaisia vaakojakin, jotka näyttää rasvaprosentin, onko jollain kokemusta ja kuinkahan luotettavia ne on? Mietin vain, että olisikohan sen mittauksen saanut niin, ettei kukaan muu kuin minä olisi nähnyt sitä lukemaa? 

Olen miettinyt ulkonäköpaineita lukiessani siitä jostain ja tulin ajatelleeksi, että minulla ei varsinaisesti ole ulkonäköpaineita, ei ainakaan perinteisessä mielessä. Minä haluan laihtua, mutta sen lisäksi en osaa edes ajatella, että pitäisi olla niin paljon muutakin. Olen aina ollut ruma ja olen aina ajatellut, ettei mikään mitä teen muuttaisi sitä merkittävästi, joten minulla ei tavallaan ole paineita näyttää paremmalta. Haluan tietysti laihtua, mutta en ole koskaan pyrkinyt näyttämään hyvältä. Minä haluan olla huomaamaton, en hyvännäköinen; se on minun motivaationi laihtumiselle. Kieltämättä aika kauhulla odotan sitä, miten paljon ihoni jää roikkumaan, mutta siinäkin on kyse enemmänkin siitä, että pelkään, että edelleen kiinnitän huomiota, vaikka laihtuisinkin ja että roikkuvan ihon kanssa eläminen on hankalaa. Tietysti asiaan vaikuttaa se, että tiedän, että näin lihavan on mahdoton saada itselleen hyvää vartaloa, iho on venynyt liikaa ja jää väkisinkin roikkumaan ja olen vuosien varrella sopeutunut siihen ajatukseen. Kuitenkin sekin tulee olemaan parempi, kuin ylipaino. Mutta en tunne paineita olla mahdollisimman hyvännäköinen tai hyvässä kunnossa tai muuta, koska pidän niitä mahdottomina saavuttaa. Liikuntaakin ajattelen siltä kannalta, että olisi hienoa tuntea hallitsevansa kehonsa, en sen ulkonäkövaikutusten kautta. On mielenkiintoista nähdä, että muuttuuko mieleni alkaessani laihtumaan. 

Ai niin, monessa blogissa jaetaan kauneudenhoitovinkkejä ja ajattelin kerrankin kantaa korteni kekoon kertomalla kaikille lukijoille, että Oksasakset... Eivät sovellu hiusten leikkaamiseen! Kokeilin ja tulos oli vielä huonompi kun sillä kerralla kun keksin kokeilla sähkökeritsimiä. Vihaan kampaajalla käyntiä! Välttelen kampaajaa keinolla millä hyvänsä ja olen valmis kokeilemaan epätoivoisiakin keinoja hiusteni lyhentämiseen.  Joka kerta kun istun siinä tuolissa valtavien peilien edessä, voisin itkeä. Tietysti arjessakin joudun ainakin vilkaisemaan peiliin useamman kerran päivässä, mutta omiin peileihin kai katsoo jotenkin valmistautuneena ja jonkinlainen suodatus päällä. Kampaajan peili on yhtä paha kuin joissain kaupoissa hyllyjen taustalla olevat peilit. Niiden olemassaoloon ei koskaan ehdi valmistautua ja se tunne, kun näkee edessään jotain kammottavan näköistä ja tajuaa, että se olen minä!, on sanoinkuvaamattoman hirveä. Vaikka kampaajan peileihin on valmistautunut ja otan vielä silmälasitkin pois, silti kampaajalla käynti riittää masentamaan minut päiviksi. Nyt tosin luulen, että tätä aikaansaamaani tuhoa joudutaan korjailemaan ammattilaisen voimin... 

Tänään olisi tullut täyteen neljä kuukautta ilman herkkuja, ellen olisi alkukuusta sortunut suklaaseen ja ellen olisi syönyt jäätelöä enemmän kuin olisi kenellekään järkevää. Mutta; olen ollut neljä kuukautta ilman perunalastuja ja karkkeja ja niitä kahta sortumista lukuunottamatta myös ilman suklaata. Limsasta en ole päässyt eroon, mutta en edes aio enää yrittää, koska leikkauksen jälkeen en enää saa sitä juoda. Siihen asti aion litkiä rakastamiani pepsiä ja jaffaa sydämeni kyllyydestä. Light -versioina, tottakai. Nyt silti harmittaa se suklaa, olisi ollut mahtavaa kertoa olleensa neljä kuukautta "kuivilla". Mutta tehty mikä tehty, turha sitä on surra. Nyt yritän olla jouluun saakka ilman ja toivottavasti myös laihtua edes hiukan. :)  


tiistai 27. syyskuuta 2011

Päivän valitukset

Täällä taas ja varsin ahdistuneena. Minulla on joitain asioita, jotka aiheuttavat suunnatonta ahdistusta ilman mitään järjellistä syytä. Yksi näistä on uskottomuus. Ahdistun aina, kun kuulen jonkun pettämisestä, jopa tv-sarjoissa. Minulla tulee siitä ihan hirveän paha olo. Tänään kuulin vahingossa tilanteen, joka ei ollut minun korvilleni tarkoitettu ja sain selville kahden työkaverini välisen suhteen. Nyt se ahdistaa minua kaikin tavoin. En haluaisi tietää, varsinkaan kun tunnen työkaverini avovaimon ja hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, joka aina pysähtyy juttelemaan ja on kauhean mukava ja ystävällinen minulle. Osallistunko minä nyt hänen pettämiseensä? Pitäisikö minun kertoa hänelle? Minulla on ihan kauhean naiivi suhtautuminen kaikkeen tällaiseen. Tiedänhän minä, miten yleistä uskottomuus, varsinkin miesten uskottomuus, on, mutta silti en osaa yhdistää tilastotietoa oikeisiin ihmisiin. Tai joistain miehistä sen näkee jo kauas, mutta osa puhuu niin nätisti kumppaneistaan ja perheistään ja jotenkin ajattelen, että eihän hän nyt naistaan pettäisi... Ja sitten olen aina ihan shokissa, kun kuulen tarinoita näiden miesten työ- tai lomamatkoista tai mitä poikien illassa puuhailtiin. En vain tiedä, miksi tämä ahdistaa minua niin kovasti. Minua ei luonnollisestikaan ole koskaan petetty tai voisi pettää, joten miksi tunnen ihan fyysisiä reaktioita kuullessani jonkun uskottomuudesta... Kai se on osin siksikin, että voin kuvitella, miltä noista naisista tuntuu, kun(jos) he saavat tietää. Mutta vaikka eivät saisikaan, jotenkin se ajatus, että jonkun suhde perustuu valheelle, ahdistaa minua niin kamalan paljon. Tässä näkyy kai taas ahdistukseni siitä, että joku tekee jotain väärin ja pääsee kuin koira veräjästä, ilman rangaistusta. Se ei istu minun lapsekkaaseen oikeudentajuuni. 

Muutenkin tässä varmasti näkyy taas lapsellisuutenikin. Äitini naapurissa asuu vakavasti henkisesti jälkeenjäänyt nainen, joka on – tuota, miten tämä nyt sanoisi… - antelias tavaransa suhteen. Ja siellä käy kaikki! Nuoret, vanhat, miehiä riittää melkein jonoksi asti. Pystyn ymmärtämään satunnaisen seksin viehätyksen tai taitavan, nuoren, kauniin prostituoidun tarjoaman hauskuuden, mutta tämä! Hänellä ei ole edes hampaita! Minä vain en ymmärrä! Ei minulla ole mitään romanttista teini-iässä luetuista harlekiini – laaturomaaneista peräisin olevaa käsitystä miehistä, pikemminkin päinvastoin, mutta edelleen se järkyttää ja inhottaa minua, vaikka olen koko ikäni seurannut touhua. Se on vain niin raadollista ja rumaa, kaikki pyörii seksin ympärillä ja satunnaisen panon takia kannattaa uhrata koko perheensä. Minä en vain kykene ymmärtämään sitä ja se aiheuttaa ahdistusta. 

Nyt olen miettinyt, että pitäisikö minun kertoa? Hän on mukava ihminen, joka ei ansaitse tällaista ja jos olisi kyse minusta, toivoisin, että joku kertoisi. Mutta tämä ei kuulu minulle ja tiedän, että kaikki ei edes haluaisi tietää. Minusta olisi oikein kertoa ja olen aina yrittänyt tehdä oikein, mutta miten voin mennä kertomaan ihmiselle, jonka kanssa jutustelen silloin tällöin pintapuolisia, jotain tämänkaltaista?! Jos jollain on omakohtaista kokemusta tai vahva näkemys puoleen tai toiseen, niin kommentit ovat erittäin tervetulleita.

Jatkan vielä sosiaalisista ongelmistani, koska jotkut saamani kommentit, kiitos niistä :), herättivät lisäajatuksia. Kyllähän minä tiedän, että ihmisillä on muutakin ajateltavaa kuin minä ja lukuisat mokani, mutta siinä tilanteessa minusta silti aina tuntuu, että ihmiset huomaavat ja muistavat jokaisen virheeni.  Ja tämä ei rajoitu ainoastaan oikeaan elämään. Luen monia blogeja ja usein kirjoitan kommentin, jota sitten alan kyseenalaistamaan väärinymmärryksen pelossa ja lopulta poistan koko kommentin julkaisematta sitä. Pahoittelut siitä kaikille, joiden kommentit ovat tuoneet minulle omassa blogissani niin paljon iloa, mutta joihin en ole saanut vastattua. Luen kyllä säännöllisesti kaikkia listallani olevia blogeja ja muutamaa muutakin, kommentit usein vain kilpistyy itsekritiikkiini.

Olen aina ajatellut, että minun pitää ”maksaa” ihmisten seurasta. Minulle aina uskouduttiin, joten tarrauduin siihen; ajattelin, että tämä on se asia, jolla saatan ostaa itselleni seuraa. Jos opin auttamaan heitä ja parantamaan heidän oloaan, sitten he viettävät kanssani aikaa. Minulle ajatus siitä, että joku voisi haluta viettää aikaa kanssani ilman, että annan heille jotain, on täysin absurdi. Vaikka itse vietin aikaa ihmisten kanssa vain, koska pidin siitä ja heistä, ajattelin aina, että minussa ei ole mitään mistä voisi pitää, joten minun pitää hyvittää heidän aikansa jotenkin. Tämä kaikki saa aikaan sen, etten osaa vain olla oma itseni ja tavallaan jo sillä tuhoan toivonkin onnistua ystävystymään jonkun kanssa.

Minä lähden aina siitä oletuksesta, että parasta mitä minusta voidaan ajatella, on jonkinlainen neutraali kohtelias tai ystävällinen välinpitämättömyys. En voi kuvitellakaan, että joku voisi ajatella jotain positiivista minusta, koska olen sosiaalisesti ja myös fyysisesti kömpelö, mieleeni ei koskaan tule mitään mielenkiintoista sanottavaa, olen niin tietoinen itsestäni ja kaikista vioistani ja jotenkin yritän elää toisten seurassa sen kaiken läpi. Ja kun ajattelen niitä kaikkia tilanteita, joissa olen sanonut jotain typerää, eikä mieleeni tule mitään fiksua sanottavaa, alan kritisoimaan kaikkia ajatuksianikin ja luonteva keskustelu muuttuu mahdottomaksi. Tiedän, etteivät ihmiset varmasti tuomitsisi minua niin ankarasti, kuin miltä minusta tuntuu, mutta se tieto ei silti vaikuta siihen, mitä tunnen. Tämä on aina ongelma; asiat jotka tiedän, eivät vaikuta tunteisiini ja uskomuksiini. Ne ovat jotenkin niin syvällä minussa, etten osaa enää edes kyseenalaistaa tunteitani, vaikka tietäisinkin olevani väärässä.

Törmäsin pariin nuorempaan serkkuuni viikonloppuna ja se tuntui niin oudolta. Minä olin heidän lapsenvahtinaan, minä olin se lähes aikuinen kun he vielä olivat lapsia ja nyt he ovat kasvaneet minun ohitseni ja minä olen yhä se lähes-aikuinen. Heillä on oma elämänsä, perheet, lapsia, omakotitalo, vakituinen työpaikka ja minä olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin silloinkin. En voi olla ajattelematta, mitä he minusta ajattelevat?! Pitävätkö he minua omituisena? Jälkeenjääneenä? Säälivätkö he minua? Minua muutenkin kiinnostaisi tavattomasti tietää, mitä minusta ajatellaan oikeasti. Tilannettani varmaan helpottaa se, että kaikille on ihan itsestään selvää miksi olen aina ollut yksin, joten säästyn salalesbo/frigidi/kaksineuvoinen – pohdiskeluilta, mutta mitä he minusta juuri siksi tai muuten ajattelevat? Minulla ei ole koskaan ollut mitään tarvetta saada kaikkia tai ketään pitämään minusta, olen aina pitänyt luonnollisena, etten voittaisi mitään suosituimmuuskilpailua. Mutta ajatus siitä, että minua ehkä säälitään, tuntuu musertavalta. Minä en halua kenenkään sääliä! Kestän sen, että minua pidetään outoa tai epämiellyttävänä, tyhmänäkin pitämisen, mutta sääli tuntuu nöyryyttävältä. Ehkä minä vain ajattelen liikaa, ehkä pitäisi vain olla ja elää omana itsenään ja yrittää olla välittämättä tekemistäni mokista.

Luin muuten myös mielenkiintoisen artikkelin masennuksesta. Siinä oli kohta, joka herätti jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Siinä sanottiin, että masentuneet eivät ole pessimistisiä, vaan realistisia. Että normaalin ihmisen persoonaan kuuluu nähdä kaikki yltiöoptimistisesti, itsensä ja oman tilanteensa ja tulevaisuutensa. Että se on suojamekanismi, mikä auttaa selviytymään vaikeista ajoista, joissa realistit masentuu. Se tuntui oudolta, koska näin minä olen aina ajatellut, että minä oikeasti olen se, joka on realistinen ja kaikki muut yltiöoptimistisia! Se vain, että jonkinlainen itsekritiikki on tullut kuiskimaan korvaan, että ehkä ei sittenkään ole niin, että minä yksin olen oikeassa ja kaikki muut väärässä. :) Tuntuu oudolta lukea ihan tutkimustuloksia, jotka tukivat minun näkemystäni.

Uskaltauduin vaa’allekin aamulla ja se näytti yli 116 kg! Voi ei! Ilmeisesti tästä voi päätellä, että sokerinen mustaherukkamehu ja jäätelö eivät ole dieettiruokaa… Mutta kurkkuni on edelleen niin kipeä, että jatkan silti samalla linjalla ja keskityn laihtumiseen sitten parannuttuani. :)

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Äiti

Ajattelin kirjoittaa postauksen elämäni tärkeimmästä ihmisestä, äidistäni. Minulla on toinenkin vanhempi, jota rakastan ihan yhtä paljon, mutta suurin vaikutus elämääni on ollut äidilläni. Ehkä kadun tämän kirjoittamista myöhemmin, mutta äidilläni on ollut niin valtava vaikutus persoonaani, että uskon hänestä kertomisen selittävän paljon. Tämä postaus johtuu tietysti myös siitä, että minulla oli kinaa äitini kanssa ja olen vihainen hänelle. Äitini on aina vihainen minulle, jos olen kipeä. En oikein tiedä miksi, mutta hän oli raivoissaan, koska joutui viemään minut lääkäriin. Kuulemma minun olisi pitänyt osata ennakoida jo viikolla, että saisin viikonloppuna silmätulehduksen. Minun ei olisi pitänyt tulla kipeänä viikonlopuksi kotiin, mutta minulla oli täällä pari asiaa, jotka piti hoitaa ja… No, olen myös typerä, sillä oli vaikutuksensa asiaan. Ja luulin jo voivani paremmin. 

Äiti on hyvin monimutkainen ihminen.  Hänessä on paljon hyvää; hän on rehellinen ja rento ja huumorintajuinen. Hän on kätevä käsistään sekä naisten, että miesten töissä. Hän osaa olla todella mukava ja tulee toimeen melkeinpä kaikkien kanssa. Olisi varmasti vaikeaa löytää ihmisiä, jotka eivät pidä äidistäni. Monet ongelmat, joista toiset ihmiset kertovat äideissään, ovat minulle ihan tuntemattomia. Tiedän epäröimättä, että olen äidille tärkeintä maailmassa. Mutta hänessä on toinenkin puoli, josta ainoastaan minä ja toinen vanhempani tiedämme.  Minusta välillä tuntuu, kuin minulla olisi ollut kaksi lapsuutta, toinen äidin kanssa, joka olisi vaikka tappanut puolestani, joka jumaloi minua ja antoi kaiken mitä halusin, jolle minä olin maailman keskipiste. Toinen taas äidin kanssa, joka suuttui herkästi, syistä joita en ymmärtänyt, eikä leppynyt ennen kuin rukoilin, jonka kanssa olin koko ajan varpaillani, joka piti minut todella lyhyessä lieassa ja joka piti minusta vain, jos osasin olla täsmälleen oikeanlainen. Joten haluan nyt kirjoittaa äitini siitä puolesta.

Äitini oli loistava äiti. Nimittäin JOS osasin olla täsmälleen sellainen kuin minun haluttiin olevan. Mutta kun en osannut, rangaistukset olivat ankaria. Ongelmalliseksi tilanteen teki se, että minulle ei koskaan kerrottu millainen minun pitäisi olla. Minä vain yritin parhaani, mutta yleensä onnistuin tekemään virheen. Äiti saattoi olla vihainen päiväkausia ja kysymykseen siitä, mitä olin tehnyt, sain vain vastauksen, jos en tiedä, hän ei voi auttaa. Lopulta kerjäsin anteeksiantoa, tietämättä, mitä pyysin anteeksi. Minulla ei ole jäänyt mieleen lapsuudestani kuin aivan muutama tapaus, joissa tiesin, mitä olin tehnyt väärin. Se oli vain niin vaikeaa, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mikä olisi oikein ja mikä väärin. Lapsena minun oli aina pakko olla koko ajan varuillaan, yrittää koko ajan lukea varoitusmerkkejä, yrittää olla tekemättä virheitä. Minkäänlaisen negatiivisen tunteen näyttäminen oli ankarasti kielletty, en saanut olla surullinen, vihainen, huonolla tuulella. Tämän opin jo hyvin pienenä, se on ihan automaattisena reaktiona minussa edelleen. Mutta yleensä minut sai pulaan suuri suuni.

Vanhempana tietysti opin varomaan tiettyjä asioita, mutta silti, koska sellainen minä olen, mokasin koko ajan. Itsestään selvää oli, etten saanut mitenkään kyseenalaistaa äitiäni tai vitsailla hänestä tai edes olla eri mieltä mistään. Äiti on todella herkkä loukkaantumaan. Vielä nytkin minusta on kummallista kuunnella muiden naisten keskustelua äitiensä kanssa, koska he sanovat asioita, joiden sanominen minun äidilleni ei tulisi kysymykseenkään. Mutta kun aina en voinut tietää, mikä olisi oikea vastaus. En koskaan saanut jäädä yksin kotiin, joten minut pakotettiin mukaan vanhempieni lähtiessä kyläilemään. Tiesin jo kokemuksesta, että jos puhun, aivan varmasti sanoin jotain väärää, joten en vapaaehtoisesti sanonut sanaakaan, mutta yleensähän minulta kysyttiin jotain. Vaikka kuinka yritin vastata oikein, melkein aina mokasin. Näin heti äidin ilmeestä, että nyt tuli sanottua väärin. Muistan miten istuin siinä, pahimmillaan tuntikausia, hiljaa, miettien mikä raivo syntyisi sillä sekunnilla, kun pääsimme kotiin. Siitä on lähtöisin se vatsassa asti tuntuva ahdistus, jota vieläkin tunnen, kun ahdistun.

 Toisaalta äitini myös tulkitsi sanojani ja ilmeitäni täysin väärin. Mieleen on jäänyt tapaus, jossa paras kaverini tuli illaksi ja yöksi kylään. Äitini löi päänsä ja hänen mukaansa minä nauroin. Minä en nauranut, en mitään sinnepäinkään, mutta sitä oli ihan turha yrittää sanoa. Kauan odottamani kiva ilta ja yö muuttuivat hetkessä hyytäväksi peloksi siitä, minkä ryöpytyksen saisin kaverini lähdettyä seuraavana päivänä kotiin. Ja minulla todella oli syytä olla peloissaan. Se vain tuntuu niin kohtuuttomalta, koska minä en nauranut. Piste. Ei siihen ole muuta sanottavaa ja miten minä olisin voinut puolustautua?! Joskus nämä hetket saivat minut miettimään, tiesikö äitini, etten ollut tehnyt sitä, mistä minua syytettiin, koska niillä oli tapana osua tiettyihin tilanteisiin. Kuten tässä tapauksessa äitini ei halunnut ystäväni jäävän yöksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet. Usein nämä pienet voittoni kääntyivät hetkessä päälaelleen. Iloinen juhla saattoi sekunnissa muuttua raivoksi ja minulla oli kauhea olo, koska minä olin tehnyt jotain niin hirveää, että aiheutin sen; että taas pilasin kaiken.

Minusta tuntuu, ettei äitini oikein koskaan ymmärtänyt minun olevan lapsi tai se ei ainakaan ollut mikään syy armoon. Yksi hänen rangaistusmuodoistaan oli se, että kun hän aamulla vei minut koulubussille, hän kuvaili, miten lähtisi ajamaan, etsisi mahdollisimman ison rekan ja ajaisi sen alle, koska olin niin hirveä. Hän kertoi, että poliisit tulisivat kouluun ja kaikki saisivat tietää, että äitini tappoi itsensä, koska olen niin hirveä ihminen. Poliisit eivät luonnollisestikaan koskaan tulleet, mutta silti joka kerta olin kauhuissani sen päivän, istuin ontto tunne vatsassa odottamassa poliiseja. Toinen uhkaus koski minulle rakkaita kissojani. Äiti kertoi, että kun tulisin koulusta, hän olisi vienyt kissani lopetettaviksi. Kerran hän veikin, tosin vasta myöhemmin tajusin, että kissa oli pakko lopettaa joka tapauksessa, mutta se sai tämän kyseisen rangaistuksen todella tehokkaaksi. Näin aikuisena nuo tuntuvat todella kohtuuttomilta rangaistuksilta 7-vuotiaalle. Tosin en tiedä mitä tein väärin, mutta silti.

Minusta näin jälkeen tuntuu, että ne virheet olivat joskus kovin pieniä. Kerran ollessani 17 ja autokoulussa, olimme sukulaisteni luona ja minulta kyseltiin jotain ajamisesta. En edes muista, mitä minulta kysyttiin, mutta vitsinä heitin, että ”äiti pelkää, että minusta tulee parempi kuski kuin hänestä”. En enää muista mihin se oli vastaus, mutta minusta se oli hauskaa ja kaikki nauroivat. Siis kaikki, paitsi äitini. Hän oli raivoissaan! Se oli varmaan yksi pahimmista mokista, mitä enää tuossa iässä tein. Se vain, että vieläkään en ymmärrä, miksi se oli niin paha! Se oli vitsi; kaikki tiesivät, että se oli vitsi; en edes tarkoittanut sillä mitään! Ja tällä kertaa ei äiti edes säästänyt raivoaan kotiin, osansa saivat kaikki muutkin.

Teini-ikä oli kaikkein pahin. En edes yrittänyt olla äidin mieliksi ja meillä oli lähes jatkuva sotatila. Enkä nyt halua vähätellä omaa osuuttani, olin hirveä narttu. Olin oppinut äitini kyvyt manipuloida ihmisiä ja koska olen äitiäni älykkäämpi, osasin puolustautua. Hänen sanansa myös lakkasivat satuttamasta, eikä hänen uhkauksillaan ollut enää tehoa, olinhan kuullut ne miljoona kertaa ennenkin. Olin aivan kamala ja myös kodin ulkopuolella tein kaikki teini-iän typeryydelle tyypilliset virheet ja muutaman vielä lisääkin. Kadun monia asioita, mitä sanoin äidilleni ja miten ilkeä olin. Tavallaan kai nöyryytinkin häntä; olin ohittanut mestarin hänen omassa lajissaan ja näytin sen.  Valitettavasti olin todella inhottava myös toiselle vanhemmalleni, vaikka hän ei sitä todellakaan olisi ansainnut. Lapsena ja nuorena hän kai oli minulle se, jolle uskalsin sanoa vastaan, jolle uskalsin näyttää negatiivisenkin puoleni. Tietysti se oli häntä kohtaan hirvittävän väärin ja olen katunut ja hävennyt sitä jälkeenpäin suunnattomasti.

Äidilläni oli myös ovelia keinoja hallita minua. Kuten olen kertonut, en saanut yleensä poistua kotoa. Meillä sai tulla kavereita, mutta sekin oli vähän hankalaa, kun en koskaan saanut mennä vastavierailulle. Teini-iässä kaikki paheni, koska muut alkoivat viettää iltojaan kaupungilla tai nuorille järjestetyissä tilaisuuksissa, jonne minä en saanut mennä. Lopulta ystävieni äitien painostuksesta pääsin mukaan, perjantaina, tiukka kotiintuloaika kahdeltatoista. Minulla oli hauskaa ja tuo oli parhaita aikoja elämästäni , tekemistäni tyhmyyksistä huolimatta, mutta sillä oli hintansa. Kaava oli aina sama; minä olin perjantaina ulkona, tein oman osuuteni ja muutaman muunkin ihmisen osuuden tyhmyyksistä ja menin kiltisti kahdeksitoista kotiin. Lauantai- aamuna äitini lähti kauppaan ja tuli kotiin raivoissaan, koska oli ”kuullut ystäviltään” mitä olin tehnyt illalla. Nuo asiat eivät ollenkaan pitäneet paikkaansa, en ollut tehnyt mitään niistä asioista, enkä ollut sielläpäinkään, missä hän väitti minun olleen, mutta vastaväitteilläni ei ollut merkitystä. Äiti oli raivoissaan vielä seuraavana perjantaina ja tiesin ainoan keinon lepyttää hänet olevan kotiin jääminen. Toisinaan lähdin silti ulos, mutta usein annoin periksi ja äiti kertoi ystävieni äideille, että saisin kyllä mennä, mutta kun en halua. Niinpä… Vasta lukion toisella sain alkaa käymään ulkona ilman hirveää sotaa, joskaan ei äiti siitä ilahtunut, mutta ei enää ollut suoranaisen vihainenkaan.

Tuolloin elämä äitini kanssa muuttui muutenkin helpommaksi, koska silloin hän lopetti juomisen. Hän on ollut kuivilla siitä asti ja sillä oli suuri vaikutus. Toisaalta minä kai olin jo siinä vaiheessa aikuinen ja hän ei enää pystynyt hallitsemaan minua samalla tavalla. Äitini osaa vieläkin vanhat metkunsa, mutta minä osaan käsitellä häntä kohtuullisen hyvin. Koska minä olen minä, sanon edelleen vääriä asioita säännöllisesti, mutta nykyään annan hänen huutaa, enkä ole kuulevinanikaan. Hän tietää, etten enää pyydä anteeksi ja leppyy suhteellisen nopeasti. Hänen sanansa satuttavat edelleen ja minulla on kamala olo, koska en osaa olla oikeanlainen, mutta tiedän, ettei selittely tai anteeksipyytäminen auta, ne vain pahentaa tilannetta. Nykyään ymmärränkin hänen käytöstään lapsuudessani, olin epäilemättä jo silloin ihan valtava pettymys ja vahinko, joka muutti koko hänen elämänsä, tavoilla, joita hän ei osannut odottaa. Enkä edes ollut se hartaasti toivottu poika. Joudun myös myöntämään, että äidillä oli syytäkin olla pettynyt minuun ja vihainen minulle; vaikka yritin parhaani, minussa on vikoja huomattavasti enemmän kuin hyviä puolia. Olisin ollut pettymys kenelle tahansa, mutta silti uskon, että äitini reaktio ja käytös selittää monta asiaa sen suhteen, millainen minusta tuli.

En ole ainakaan suoraan puhunut blogissani äitini alkoholismista, mutta minä olen täysin oppikirjaesimerkki läheisriippuvaisesta, täytän kaikki tunnusmerkit, joten sekin varmasti selittää paljon. Minä koen, että olen vastuussa kaikista ihmisistä elämässäni, että heidän onnellisuutensa on minun vastuullani; tunnen heidän tuskansa ja surunsa, että minun pitäisi pystyä suojelemaan heitä. Tunnen aivan jatkuvaa vastuuta vanhemmistani ja jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole se lapsi, jonka he olisivat halunneet. Se on välillä todella raskasta. Toivon, että osaisin olla oikeanlainen, mutta jostain syystä kaiken minkä voin mokata, minä myös mokaan. Ehkä se on jonkinlainen kosminen vitsi, minua vain ei naurata. Jaunde kirjoitti blogissaan taannoin kuulleensa läheisriippuvuuden ja ylipainon välillä olevasti yhteydestä, tämä on varmaan asia, johon minunkin olisi syytä perehtyä.

Äitini on taas vihainen minulle. Hänellä olisi ollut tekemistä tänään, mutta olen edelleen flunssassa ja minulla on silmätulehdus. Se oli niin epämiellyttävää, että halusin mennä päivystykseen täällä, johon äitini joutui kyyditsemään minut ja aivan kuin siinä ei olisi vielä ollut tarpeeksi, jouduimme odottelemaan päivystävän apteekin aukeamista melkein kaksi tuntia. Hän myöhästyi ihan tosissaan ja on vihainen kuin harmaakarhu. Ja minä koen, että se on kohtuutonta, koska enhän sairastunut tahallani ja tunnen hirveää syyllisyyttä, että minusta on niin paljon vaivaa ja häpeän sitä, että olin niin heikko, etten muka kestänyt huomiseen. Joten, ostin äidille tankin täyteen bensaa ja kävin kaupassa hakemassa hänelle herkkuja ja ujutin vielä hänen lompakkoonsa kaksikymppisen, koska se on ainoa asia, jolla osaan edes yrittää lievittää syyllisyyttäni. Ostan aina kauhean kasan joululahjoja, osin siksi, että minusta on mukavaa ostaa lahjoja, mutta suuri osa on yritystäni hyvittää tuottamaani pettymystä ja lievittää syyllisyyttä. Yleensä joulu onkin aikaa, jolloin tunnen vähemmän syyllisyyttä, mikä saa minut pitämään joulusta entistä enemmän.

Suhteeni äitiini on kovin monimutkainen, koska edelleen elän yrittäen tarkkailla merkkejä siitä, mikä on oikein ja edelleen yritän olla suututtamatta häntä. Se on melko ajoittaista, joskus tulemme toimeen todella hyvin; meillä on samanlainen huumorintaju ja olemme kai tottuneet toistemme omituisuuksiin. Olen myös huomannut, että kun osoitan olevani tietoinen omista vioistani vitsailemalla niistä, tulemme paremmin toimeen keskenämme. Joskus taas emme tule toimeen ollenkaan. Erillään asuminen on tärkeä osa pärjäämistämme, olemme liian samanlaisia ja liian erilaisia tullaksemme toimeen saman katon alla. Mutta uskon, että monet käytösmallit, tapani tarkkailla ihmisiä ja olla varuillaan, keskimääräistä parempi kykyni lukea ihmisiä, oletus, että jos mokaan, joudun maksamaan siitä kalliisti, ovat peräisin lapsuudestani ja äidistäni. Toisaalta minulla on aina ollut paikka jonne palata, jos kaikki muu menee pieleen ja äitini on aina ollut ehdottomasti minun puolellani maailmaa vastaan. Ja oli miten oli, hän on minun äitini.

torstai 22. syyskuuta 2011

Heippa jälleen!

Olen taas sairaana. Kurkku on todella kipeä, kuumettakin on varmaan aika paljon. En koskaan mittaa kuumetta, mutta edellisyönä yritin keskustella oman jalkani kanssa, joten oletan, että sitä ainakin jonkinverran enemmän on. :D Tosin sitä ennen luulin olevani merirosvo, se oli aika mielenkiintoista. :) Olen niin kyllästynyt vain makaamaan sängyssä ja lukemaan, mutta en kuitenkaan jaksa mitään tehdäkään. En tiedä onko tässä jokin yhteys, mutta ennen Ainoaa Onnistunutta Laihdutusyritystä, en ollut kipeä kuin joskus hyvin harvoin. Sen jälkeen taas olen ollut kipeä ainakin kerran vuodessa, tänä vuonna jo toisen kerran. Ehkä terveellinen ruoka ei sovellu minulle, ehkä tämä on merkki siitä, että minun kuuluukin syödä herkkuja... :) 

Lauantaina vaaka näytti 115,3 kg, ei siis mitään edistystä. Nyt olen elänyt kuumalla mehulla ja jäätelöllä, joten en uskalla edes ajatella, mitä vaaka huomenna näyttää. Ehkä olen pelkuri, enkä edes kokeile. Muuten olen pysynyt herkuista erossa, mutta jäätelö... Ensinnäkin olen kehittänyt ihan mielettömän jäätelönhimon ja kun se vielä lievittää kurkkukipuakin... Pakastimessa on vielä yksi täysi paketti, sen jälkeen yritän olla ilman jouluun saakka. 

Sain vihdoin tietää leikkausajan, se on maaliskuussa. Nyt minulla on aika rauhallinen olo sen suhteen, ei suurempaa paniikkia. Se tuntuu oikealta ratkaisulta. Se saa minut tuntemaan oloni hirveän toiveikkaaksi, ajattelen jo, että ensi vuonna tähän aikaan voin ostaa uusia pienempiä vaatteita, että vihdoin minulla on oikeaa, realistista toivoa laihtumisen suhteen. Se tuntuu uskomattoman hyvältä, joten riski siitä, että kuolen tai jokin menee todella vikaan, on kai ottamisen arvoinen. Tai enhän minä sitä tiedä, jos kuolen, mutta vanhemmilleni se olisi kauheaa. Mutta ehkä se menee ihan hyvin, olen nuori ja terve ja nukutuksen ei pitäisi olla ongelma, joten en ole varsinaisesti riskiryhmässä. Ja aion tehdä sen joka tapauksessa. Nyt pitäisi kuitenkin onnistua laihtumaan ennen leikkausta, koska jokainen pudotettu kilo vähentää riskejä ja helpottaa leikkausta. 

Nyt on pakko mennä takaisin lepäämään... Ulkona on ihanan syksyistä ja minä olen jumissa sängyn pohjalla. :/ Mutta eiköhän tämä taas tästä. :) 

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Realismia etsimässä

Ulkona on ihan kunnon myrsky ja se kuulostaa ihanalta. Minusta luonnonilmiöissä on jotain niin kaunista voimaa; ukkosissa, myrskyissä, rankkasateissa. Ne näyttävät, miten merkityksettömiä me ihmiset loppujen lopuksi olemme.  

Olen viime päivinä joutunut olemaan tavallista enemmän kontaktissa muiden ihmisten kanssa ja se tuntuu välillä niin raskaalta. Tunnen vain itseni niin friikiksi ja niin uskomattoman tyhmäksi ja lapselliseksi ja tylsäksi! En vain osaa olla kuin normaali ihminen ja puhua kuin normaali ihminen ja tunnen olevani niin loputtoman erilainen ja yksin. Minusta tuntuu, että joka kerran kun avaan suuni, sanon jotain typerää. Ja sitten olen hiljaa, kunnes alan ajattelemaan, että näytän varmaan ihan idiootilta istuessani siinä puhumatta mitään, joten avaan suuni – ja sanon jotain typerää! Mikä minussa on vikana? Lapsikin osaa keskustella toisten ihmisten kanssa, miksi se on minulle niin vaikeaa! Minun aivoni vain eivät toimi kuten muiden ihmisten aivot, en ajattele samalla tavalla kuin he, enkä osaa jutella ihmisille. Ja se muuttuu pahemmaksi hetki hetkeltä, mitä enemmän olen yksin, sitä omituisemmaksi muutun ja sitä vaikeampaa on puhua ihmisille ja sitä todennäköisemmin olen yhä enemmän yksin. Minä vain niin paljon kaipaisin ihan vain seuraa, että osaisin jutella jonkun kanssa, ettei se joku pitäisi minua aivan typeränä, että joku voisi pitää minusta ja seurastani. Minä pystyn kirjaimellisesti tuntemaan, miten muutun päivä päivältä omituisemmaksi, enkä tiedä mitä tehdä. Jokin osa minusta on alkanut pelkäämään mielenterveyteni puolesta. Missä se raja kulkee, että ylipäätään olen vielä normaali? On hirveä tunne joutua miettimään, olenko minä vain omituinen vai olenko minä jotenkin vinksahtanut… En tiedä, mutta se pelottaa minua aivan valtavasti.

Minusta tuntuu kuin olisin niin kauan niin epätoivoisesti yrittänyt esittää normaalia. Jo koulussa ihan nuorena. Minusta tuntuu, kuin en oikeastaan osaisi mitään, kuin koko ajan arvaisin miten kuuluu toimia ja tehdä. Minulla on koko ajan tunne, että vain haparoin eteenpäin, yrittäen tehdä oikein, minulla ei koskaan ole sellaista oloa, että tietäisin mitä olen tekemässä. Ja kaikkein pahinta on se, että silloin harvoin kun todella oikeasti yritän, onnistun mokaamaan kaikkein pahiten. Tilanne oli sama jo koulussa. En koskaan tehnyt mitään, en läksyjäni tai lukenut tenttiin, mutta sain aina hyvät arvosanat. Sitten joskus harvoin innostuin jostain ja tein töitä ja sainkin huonon arvosanan. Yliopistossa monesti tein työn, johon oli varattu viikkoja, viimeisen yön aikana ja sain viitosen. Mutta nähdessäni todella vaivaa, saatoin saada vain kolmosen. Se tekee minut niin epävarmaksi ja saa aikaan tunteen, etten hallitse mitään. Olen jumittunut tekemään tutkimusta, koska se on ainoa asia, jota tiedän osaavani tehdä. Haluaisin hakea jotain vakituisempaa ja pysyvämpää, mutta en uskalla, koska minun aivoni vain eivät toimi kuin muiden aivot. Voin luonnostani osata jonkun asian paljon paremmin kuin muut, mutta jonkun toisen asian kohdalla, joka muille on ihan helppoa ja itsestään selvää, aivoni lyövät tyhjää. Pelkään aiheuttavani pettymyksen ja saavani potkut, koska olen joissain asioissa ihan ääliö. Tämä tekee elämästä niin hankalaa ja pelottavaa ja inhoan sitä tunnetta, etten hallitse mitään, edes itseäni.

Olen yrittänyt kovasti keksiä itselleni realistisia unelmia, jotain minkä vuoksi jaksaa. Minun täytyisi päästä irti tästä negatiivisuudesta ja toivottomuudesta, ei näin voi elää. Olen aina haaveillut matkustelusta tai oikeastaan pidempien aikojen viettämisestä eri paikoissa. Viime vuosina sekin vain on lakannut kiinnostamasta, koska en ole niitäkään haaveita onnistunut toteuttamaan, mutta ajattelin edes yrittää väkisin herättää kiinnostukseni uudelleen. Varsinkin Skotlanti on alkanut kiinnostaa enemmän, haluaisin sinne vaeltamaan. Parin viikon vaellus siellä olisi varmasti toteutettavissa. USA:ssa asumisesta unelmoin edelleen, mutta se tulisi todella kalliiksi. Pahimmista murjuistakin joutuu maksamaan vuokraa monta sataa kuussa, puhumattakaan siitä, että pitäisi myös olla varaa tehdä siellä jotain. Mutta olen unelmoinut siitä teini-iästä alkaen, enkä ainakaan vielä pysty luopumaan haaveesta, vaikka tiedänkin, ettei se varmaan toteudu. Mutta yritän väittää itselleni, että ehkä joskus… :)

Haluaisin myös todella oman asunnon, mutta velan ottaminen hirvittää. Sitä varten pitäisi myös ensin löytää asuinpaikka, jossa todella viihdyn. Haluaisin Helsinkiin, mutta siellä on niin kallista, etten tiedä miten pärjäisin. Jo pelkkä kotona käyminen maksaisi melkein satasen per viikonloppu… Ja oikeasti haluaisin omakotitalon, mutta ei oikein ole järkeä ostaa omakotitaloa yhdelle ihmiselle. Eikä minulla ole siihen varaakaan. Olen vain asunut mitä kurjimmissa asunnoissa, koska valintaperusteeni on aina vuokra ja uskon, että voisin paljon paremmin kauniissa ympäristössä. Ehkä pitäisi maksaa muutama satanen enemmän tai muuttaa syrjempään…

Olen myös ajatellut paljon tietyistä unelmista luopumista, erityisesti lapsen kohdalla. Olen aina halunnut lapsen, pienen tytön, ja nyt alkaa olla viimeiset vuodet käsillä. Suurin pelkoni vain on se, että lapsi perisi minun ongelmani. Sosiaalisen idiotismini erityisesti. Pelkään, että hän olisi onneton, että hänen elämänsä olisi samaa tyhjyyttä kuin minunkin. Minä olen epäonnistunut aivan kaikessa elämässäni, joten tuskin onnistuisin tässäkään, mutta ajatus, etten koskaan saa omaa lasta… Tiedän, että on hirvittävän itsekästä edes ajatella tätä, mutta silti on niin vaikeaa luopua ajatuksesta.

Asia olisi ongelmallinen muutenkin. Minulla ei ole ketään, joten olisin ihan yksin lapsen kanssa, kun ei ole sisaruksia tai ystäviä auttamassa. Jos lapsi olisi rauhallinen, niin siltikin olisin hänessä kiinni 24 tuntia vuorokaudessa, mutta jos olisi jokin ongelma, miten jaksaisin tehdä kaiken muun. Lapsiasia yhdistyy myös tuohon oma koti asiaan, koska en voi edes kuvitella, että lapseni viettäisi lapsuutensa muualla kuin omakotitalossa, koska sillä oli minulle niin suuri merkitys. Ei silti se lapsuus sinällään ole ongelma, enemmän huolissani olen hänen aikuisuudestaan.

Suuri ongelma on myös se, miten lapsen saisin. Koska minulla ei ole säästöjä tai vakituista asuntoa tai vakituista työpaikkaa ja myös ikäni takia, adoptio on käsittääkseni poissa laskuista. Spermapankki on minusta karmiva vaihtoehto, varsinkin kun Suomessa ei saa yhtään valikoida luovuttajaa ominaisuuksien perusteella. Parhaalta vaihtoehdolta minusta kuulostaisi se, että pyytäisin spermaa joltakin tutulta, mutta en tunne ketään sellaista ja kukaan tuskin minun kohdallani suostuisikaan. Joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi sperman ostaminen jostain ulkomailta, niin että saisin valita luovuttajan ja tietäisin hänestä jotain. En vain oikein edes tiedä, miten se hoituisi. Tai mitä sanoisin lapselle.

Jos tietäisin, ettei lapsesta tule minun kaltaistani… Mutta kun en tiedä. Ei sillekään, että minusta tuli niin täysin epäonnistunut yksilö ollut mitään todennäköisyyttä, vanhempani ovat fiksuja, menestyviä, pidettyjä ihmisiä. Ehkä nuo ominaisuudet hyppäisivät sukupolven yli ja lapsestani tulisi ihan normaali… Se on vain niin valtava riski, varsinkin, kun se koskee viattoman lapsen elämää. Kyllä minä tiedän, mikä on oikea ratkaisu, en vain saa sydäntäni ymmärtämään ja hyväksymään sitä. Yritän luopua ajatuksesta ja välillä luulen onnistuneeni, mutta kohta se taas pulpahtaa jostain pintaan.  

Yksi asia, mihin olen yrittänyt keskittyä, on se, että vältän asioita, jotka aiheuttaa minulle pahaa oloa. Netin keskustelut on yksi niistä asioista. Aina seuran toivossa ajaudun jollekin keskustelupalstalla, mutta ne vain aiheuttaa ahdistusta.  En vain jaksa ymmärtää tätä loputonta vihaa. Minulla on ihan sama, onko joku valkoinen, musta vai vihreä, minä en välitä harrastaako ihmiset seksiä naisen vai miehen vai molempien kanssa, minulle on ihan yhdentekevää näyttääkö joku rekkalesbolta vai ultranaiselliselta, en jaksa kiinnostua jatkuvasta femakkojen syyttelystä ja aasialaisten naisten jumaloinnista ja maahanmuuttajien haukkumisesta ja loputtomasta naisvihasta ja mamu-vihasta ja ihmisten haukkumisesta. Eikö voitaisi puhua jostain mukavasta?! Minua harmittaa, että olisi olemassa paikka, josta yksinäiset voisivat saada edes virtuaalista seuraa, mutta se täytetään riitelyllä ja vihalla! Ja minua myös hirvittää, missä nuo vihaajat piileksii oikeassa elämässä! Taannoin luin keskustelun, jossa miehet puhuivat, että jos näkee naista pahoinpideltävän tai raiskattavan, pitää ensin selvittää, onko nainen feministi, että tietää auttaako vai ei. Ovatko nuo ihmiset tosissaan? Onko jossain oikeasti tuollaisia ihmisiä, vielä useampiakin?! Minä olen ehkä vinksahtanut, mutta onneksi vielä kaukana tuosta!

Olen myös miettinyt asioita, joiden tekemisestä oikeasti nautin ja jotka ovat minulle realistisesti mahdollisia. Kuten syksy ja takkatuli ja kynttilät ja sauna. Pidän lukemisesta ja tv:n katselusta, rakastan koiraani, luontoa, eläimiä yleensäkin. Pidän kovasti vanhemmistani ja heidän seurastaan, vaikka viikonloppujen viettäminen kotona saakin minut tuntemaan itseni totaaliseksi luuseriksi. Rakastan joulua ja sen odotusta ja valmistelua. Pidän siivoamisesta(ihan oikeasti, se on meidän suvussa geeneissä. :) ). Pidän kävelemisestä ja uimisesta, tarvitsisin vain molempiin paikan, jossa ei ole muita ihmisiä. Pidän kielistä ja saan mielihyvää kielitaitoni kehittymisestä. Pidän sateesta ja myrskystä. Minusta on ihanaa laittaa patja olohuoneen lattialle ja sytyttää takkaan tuli ja katsoa tv:tä pyjama päällä. Tykkään piirtää taloja (ja saatan kasvaa aikuiseksi ihan minä päivänä tahansa…) ja lukea sisustuslehtiä. En vain tee noita asioita, jotenkin aina lykkään niitä. Pitäisi yrittää tehdä jotain, josta nautin joka päivä. Ehkä se parantaisi mielialaani.

Punnitus on tällä viikolla lauantaina, koska pe aamuna en pääse vaa’alle. Tulen sitten kertomaan lukemat. Olen ollut nyt taas ilman herkkuja ja syömisenkin suhteen on sujunut ihan kivasti. Mutta viime viikon tuhot näkyy varmasti. Mutta katsellaan lauantaina… :)

maanantai 12. syyskuuta 2011

Tekemisen puutetta

Olin viikonlopun kotona ja huomioin taas, miten paljon tylsyydellä on merkitystä syömiseeni. Asunnossani ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Olen jonkinasteinen siivousfriikki ja kaikki on jo järjestyksessä ja puhdasta, joten en voi loputtomiin siivotakaan ja mitään muuta tekemistä ei ole. Meillä kotona on aina jotain ja se vie huomion ruoasta. Pitää kantaa puita ja siivota ja aina löytyy jotain pientä remppaa ja ruokaakin on mielekästä laittaa kun on muitakin kuin minä sitä syömässä... Olen myös alkanut nauttimaan ihan puhtaasti fyysisestä työstä. Se on outoa, koska olen omistanut niin paljon aikaa ja energiaa hankkiakseni koulutuksen, jonka ansiosta minun ei koskaan tarvitsisi tehdä ruumiillista työtä. Koko viikonlopun, sunnuntainakin, heräsin aikaisin aamulla ja tein töitä iltaan asti. Rakensimme äidin kanssa uuden isomman kuistin ja vihdoin saimme sen valmiiksi. Se on vain niin konkreettista, työkseni lähinnä ajattelen ja kirjoitan ja sitä riittää loputtomiin. Mutta me suunnittelimme jotain, rakensimme sen ja nyt se on tehty ja fyysisesti olemassa. Se tuntuu hyvältä. Minusta myös siinä on jotain niin mielekästä, että pitää tehdä asioita; kantaa puita ja siivota ja tehdä tietty määrä töitä. Sen jälkeen on se lyhyt hetki, jolloin kaikki on täydellistä, kaikki on paikallaan ja tehty ja voi vain olla. Rakastan sitä hetkeä. 

Tähystys on nyt ohi ja se olikin ihan pikku juttu, turhaan pelkäsin. Heräsin jo puoli neljältä, enkä saanut enää nukuttua. Vaaka näytti (vaatteet päällä) 114,5 kg, joten myös leikkaus on nyt sitten tulossa joskus ensi vuoden puolella. Ellen sitten mene paniikkiin ja peruuta koko juttua… Todennäköisyys kuolemalle on 0,2 prosenttia, vakavalle komplikaatiolle noin 5 %. Minulla vain on paha aavistus… Tosin ainahan minulla on paha aavistus kaikesta, aivoni väläyttelee mieleen kaikkia mahdollisia katastrofeja jatkuvalla syötöllä, varsinkin öisin. Mutta minulla on ilmeisesti muutama kuukausi aikaa ajatella ja tehdä päätös. Istuessani odottamassa tähystystä katselin ympärilläni ihmisiä, joilla on ihan oikea sairaus. Sellainen, joka on pakko leikata ja jota he eivät aiheuttaneet itse. Tunsin itseni aika huonoksi ihmiseksi, koska olen aikeissa tuhlata yhteiskunnan varoja, koska en pysty lopettamaan syömistä. Tosin hoidetaanhan alkoholin ja tupakankin aiheuttamia sairauksia, mutta silti. Minun pitäisi olla kiitollinen, että olen ihan täysin terve, eikä riskeerata elämääni ja terveyttäni näyttääkseni paremmalta… Olen tosiaan alkanut epäröimään, vaikka ihan vilpittömästi en usko itselläni olevan mitään toivoa koskaan laihtua muuten.

Kaivoin kaapin perältä kahdet vähän paksummat housut ja ne olivat nyt ihan sopivat, vaikka keväällä sain ne hädin tuskin päälle. Isoimmat housuni ovat alkaneet tuntua lähes epämukavan isoilta. Jotain on tapahtunut, vaikka se ei vaa’alla näykään. Vaatetilanteeni sen sijaan on muuttunut lähes katastrofiksi. Tiedän, että olen jo monta kertaa hokenut, että täytyisi mennä ostamaan vaatteita, mutta en ole edelleenkään sitä tehnyt. Ja nyt olen todella pulassa… Kaikki vaatteeni ovat jo enemmän tai vähemmän korjailtuja ja minua on alkanut hävettämään, että ihmiset huomaa. Se vain, että nyt kerrankin siinä ajatuksessa, että menisi vain rahat hukkaan, kun ihan kohta laihdun, on jotain järkeäkin! Jos menen leikkaukseen, olen vuoden päästä tähän aikaan paljon pienempi, joten ne syysvaatteet mitkä mahdollisesti ostan nyt, menisivät ihan hukkaan. Ja minulla on niin paljon vaatteita, minun pitäisi vain mahtua niihin! Mutta; mitä jos vaikka housuni repeävät julkisesti?!! Se olisikin todella kaunis näky ja ihan pikku juttu minulle, kun muutenkin niin tykkään huomiosta… :D En vain jotenkaan pysty pakottamaan itseäni kokemaan sitä vaatekauppaan astumisen kauhua, miten mikään ei mahdu päälle, miten minua hävettää ostaa 45 -kiloiselta myyjältä koon 44 tai jopa 46 housut… Joten taidan vain yrittää kestää ja jatkaa valittamista kulahtaneista vaatteistani.

Ulkona sataa, tihkusadetta, joka on suosikkini. Minusta on ihanaa, miten se laskeutuu kasvoilleni ja saa ilman tuntumaan raikkaalta ja puhtaalta ja tuoksumaan ihanasti mereltä. Toivottavasti vielä illalla sataa, niin jospa saisin lenkkeilyn aloitettua.

Ruoan kanssa on ollut nyt ihan ok, viikonloppuna oli niin paljon tekemistä, että pysyin ruodussa ja tänään aion taas yrittää olla ilman mitään epäterveellistä. Perjantaina sitten punnitus ja toivottavasti vaa’alla näkyy, miten selviydyin ihan koko viikosta sortumatta herkkuihin… :)


keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Hei taas!

Täällä taas. :) Ruoan suhteen on mennyt täysin metsään. :/ Olen seisonut sipsihyllyjen edessä taistelemassa itseäni vastaan, toistaiseksi voitokkaasti, mutta ruokaa on tullut syötyä aivan liikaa. Eikä mitään terveysruokaa, vaan pastaa ja nuudeleita ja voileipiä. Eilen ja edellispäivänä ostin myös suklaata. :/ Maanantaina Kinder Buenon, eilen M&M –pussin (pienen), mutta nyt harmittaa ja hävettää sortumiseni. Melkein haluaisin olla kertomatta siitä täällä… Olin jo kolme kuukautta ”kuivilla”, miksi en pysty estämään itseäni?! Minusta tuntuu kuin päässäni olisi käännetty katkaisinta, enkä enää pysty hillitsemään itseäni! Tiedän, että se kuulostaa aivan hullulta, mutta en vain pysty! Aivan kuin joku tuoksu tai ääni olisi herättänyt jonkin unohduksissa olleen vietin, jota en mitenkään pysty hillitsemään. Olen tuntenut oloni paljon kurjemmaksi, kai siksi, että sain ainakin jotain henkistä voimaa siitä, että olin ilman herkkuja. Ongelma on vain siinä, että tämä on niin ristiriitaista. Tiedän, mitä syöminen on tehnyt minulle, mutta se aika kun syön… Se on niin täydellistä, tunnen oloni niin hyväksi! Kunnes sitten ruoka loppuu ja taas inhoan itseäni. Seuraavana päivänä himo voittaa inhon ja sama noidankehä jatkuu. 

Olen miettinyt, missä vaiheessa ruoasta tuli näin suuri ongelma… Olen aina syönyt paljon karkkia ja herkkuja, mutta jossain vaiheessa syyllisyyden sekainen herkuista nauttiminen muuttui sairaaksi ahmimisen ja itseinhon kierteeksi. Ehkä se vain liittyy lihomiseeni, jota edelleenkään en täysin ymmärrä. Olen syönyt karkkeja ja jäätelöä varmasti suurimpana osana elämäni päivistä, ennen söin myös perunalastuja useamman pussin viikossa. Miksi minä en silti ollut nuorena lihava?! Olin vähän pyöreä ja lähempänä normaalipainon ylärajaa kuin alarajaa, mutta en koskaan ollut ylipainoinen. Sitten aivan yhtäkkiä lihoin ensin noin 75 kiloon ja kohta yli sataan kiloon, todella lyhyessä ajassa. Minä en vieläkään tiedä mikä muuttui. Liikunta väheni lukion jälkeen, mutta voiko sillä todella olla noin suuri merkitys? Ja miksi syömisestäni tuli näin sairasta? En ole koskaan ollut sosiaalinen syöjä, söin aina yksin, joten ehkä yksinäisyydelläni on osuutensa. Lukiossa minulla kyllä oli ystävä, jonka kanssa vietimme paljon aikaa laittaen ruokaa, mutta ihan oikeaa ruokaa, ei mitään herkkuja. Muuten en muista koskaan syöneeni muuta kuin tavallista ruokaa ihmisten seurassa. En siksi, että olisin hävennyt syömistäni, vaan koska minusta olisi tuntunut tuhlaukselta syödä muiden seurassa, koska se olisi vienyt huomiota herkkujen aiheuttamalta nautinnolta. Nyt kun minulla ei enää ole ihmisiä elämässäni pitämässä minua erossa ruoasta, olen kai korvannut sen ajan syömällä entistä enemmän. Mutta en silti tiedä, miksi suhteeni ruokaan on niin sairas. Onko se vain yksinäisyyttä? En osaa sanoa varmasti, mutta luulen sen olevan ainakin osatekijä. Tuntuu vain raskaalta ajatella, että ilman näitä ruokaongelmia olisin voinut saada elämän! En unelmaelämääni, mutta edes jonkinlaisen elämän. Mutta sen sijaan ”elämäni” pyörii ruoan ja sen aiheuttamien ongelmien ympärillä.

Minä olen myös huomannut, että elän todella kaukana tavallisesta maailmasta ja ihmisistä. Pyörin paljon netissä aikani kuluksi ja osuin yhtenä päivänä keskusteluun, jossa puhuttiin siitä, mikä olisi ehdoton dealbreaker suhteessa naiseen. Vastaukset olivat aika tyrmistyttäviä. Raskausarpia haukuttiin vuolaasti, samoin selluliittia, moni oli hyvin tarkka rintojen koosta ja muodosta, jopa nännien ulkonäöstä, jotkut kirjoittivat niin pitkiä listoja, että energia lukea ne loppuun jäi puoli välissä. Minun perspektiivistäni on niin käsittämätöntä, että on ihmisiä – ja ilmeisesti paljon! – joille muutama raskausarpi tai kuhmura takapuolessa on täysin järkevä ja hyvä syy olla aloittamatta suhdetta tai jättää muuten mukava nainen. Minun vartalossani on niin paljon vikoja, ettei minua edes jaksa kiinnostaa raskausarpeni tai kuulemma vääränväriset nännini(aina oppii uutta… :))! Se tuntuu minusta lähes koomiselta, miten viat, jotka ovat normaalille ihmiselle suuri juttu, ovat aivan pikkujuttu minulle, koska minulla on isompiakin ongelmia! Ei tässä ruhossa pari arpea jaksa liikauttaa minua suuntaan eikä toiseen. Mutta se on kiinnostava asia, miten vääristynyt kuva minulla on. Minä olisin niin tyytyväinen jo pelkästään siihen, että olisin normaalipainoinen. En edes osaa ajatella, miten paljon vikoja minussa siltikin olisi, varsinkin muiden, normaalien, ihmisten silmissä. Paitsi tietysti ylimääräisen ihon osalta, sen pystyn kuvittelemaan kauhistuttavan selvästi. Vaikka minulla on menneisyydessäni ihminen, joka jaksoi loputtomiin haukkua virheitäni, olen jotenkin unohtanut sen ja kaikki huomioni on keskittynyt läskeihin. Nyt jäin miettimään, että muuttuisiko suhtautumiseni, jos laihtuisin? Olisinko aivan yhtä tyytymätön vartalooni, koska tosiasia on, että ilman läskejäkin olisin aika kammottavan ruma ilmestys? Vai osaisinko nauttia siitä, että vihdoin en ole enää ylipainoinen? Sillä ainakin olisi aivan valtavan suuri merkitys, että normaalipainoisena virheeni olisi helpompi piilottaa. Kukaan ei tietäisi, mikä kauhutarina vaatteideni alle on, läskit taas ovat aina kaikkien nähtävillä. Vai muistaisinko taas kaikki ne viat, joista minua haukuttiin ja tuntisin itseni yhtä rumaksi ja lihavaksi kuin ennen lihomistakin? En tiedä, enkä tätä vauhtia taida saada tietääkään…

Leikkauksen suhteen olen alkanut tuntemaan melkoista paniikkia. Näen unia, joissa kuolen leikkauspöydälle tai jokin menee hirvittävällä tavalla vikaan tai jotain muuta pahaa tapahtuu. Pelkään, miten hankalaa syömisen suhteen tulee olemaan ennen kuin opin syömään oikein. Pelkään sitä, miten pärjään ilman vettä, mitä se tulee tekemään jo nyt kuivalle iholleni. Sitä, etten enää voi syödä kasviksia ja hedelmiä. Olen todella huolissani uuden ruokavalion terveysvaikutuksista, vaikka syönkin lähes pelkkää roskaa! Minulla on vain aina ollut sellainen haavemielikuva, jossa syön hyvin ja terveellisesti, paljon vettä, kasviksia ja hedelmiä ja juuri ne jäävät pois leikkauksen myötä. Rehellisesti sanoen, niin pinnalliselta kuin se ehkä kuulostaa, eniten pelkään ihoni puolesta. Minä vihaan jo nyt joka ikistä vanhenemisen merkkiä kasvoillani ja pelkään leikkauksen johtavan ennenaikaiseen vanhenemiseen. Mutta en näe itselleni mitään muutakaan toivoa, nämä kuluneet vuodet todistavat, etten pysty laihtumaan yksin, en ainakaan pysyvästi.

Onneksi vihdoin on syksy. Olen käynyt öisin kävelemässä, se on aivan ihanaa, kun on pimeää ja viileää ja hiljaista. Vihdoinkin asunnossani ei ole liian kuuma ja sateen ääni rauhoittaa minua. Tosin olen edelleen ilman melatoniinia, mutta ajattelin huomenna alkaa syömään sitä taas, eiköhän tämä jo riitä tauoksi. Kun alan nukkumaan taas paremmin, varmaan voin muutenkin paremmin. Laihtumisen suhteen en tiedä mitä tehdä. Minulla on taas se tunne, etten pysty itse kontrolloimaan tätä, etten voi itselleni mitään. Minun täytyy kuitenkin olla lihomatta, kunhan paino pysyy alle 115:n. Se saa riittää toistaiseksi. Yritän kuitenkin saada itseni kuriin uudelleen ja ainakin pysyä kaukana sipseistä. Toivottavasti myös muista herkuista. Perjantaina en aio käydä vaa’alla, koska en halua tietää, miten paljon tuhoa olen saanut aikaan, mutta seuraavan viikon perjantaina pakotan itseni vaa’alle, vaikka en onnistuisikaan saamaan syömistä hallintaan. Olen vain niin väsynyt taistelemaan syömisen kanssa…  Miksi sen pitää olla minulle näin vaikeaa?!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Perjantaipunnitus

Perjantai ja paino on edelleen jumissa. Tiistaina söin juustoa, muuten olen pysynyt nutreilla. Vaaka näytti 114,2, eli ihan metsään on taas mennyt. Viikossa en ole saanut aikaan mitään. Tällä hetkellä ei tee mieli ruokaa, eikä ole vaikeuksia olla nutreilla, mutta viikonloppuillat yleensä ovat vaikeimpia. Keskiviikkona tuli täyteen se keväällä mainostamani kolmen kuukauden urakka, en viitsinyt edes kirjoittaa mitään, koska enhän saanut mitään aikaan. Olen kyllä niin toivoton tapaus, etten ymmärrä, miksi edes enää saan itseni uskomaan, että voisin onnistua. En laihtunut, en kuntoillut, herkuista pysyin erossa. Yksi kolmesta, pitäisi kai olla tyytyväinen edes siihen. 

Minulla on taas menossa jonkinlainen masennuskausi. Olen viime päivinä ollut ihan loputtoman väsynyt. Henkisesti, mutta myös fyysisesti. Minä olen niin uskomattoman kyllästynyt kaikkeen. Tuntuu kuin eläisin jonkinlaisessa tyhjiössä, enkä saa mistään otetta. Minä en enää toivo, enkä unelmoi, minulle kaikki on jo ohi. Tämä on elämäni ensimmäinen syksy, kun en voi paremmin. Se huolestuttaa minua, onko oloni nyt pysyvästi näin kurja... Vai onko tämä poikkeus... Kauan siten oli myös ensimmäinen kevät, joka oli täyttä helvettiä minulle. Sen jälkeen kaikki keväät ovat olleet hirveitä ja syksyt parempia, mutta ei tällä kertaa. Ehkä syksyt eivät enää tuo helpotusta.

Haluaisin, että olisi edes jotain, ihan mitä tahansa, jotain mikä katkaisisi päivien samankaltaisuuden. Jotain minkä avulla edes vuodet erottuisivat toisistaan, jos eivät päivät tai viikot. Olisi edes jotain, minkä vuoksi elää, jotain toivoa, vaikka kuinka kaukana. Mutta ei ole. Tuntuu kuin olisin niin kauan yrittänyt epätoivoisesti pyrkiä pinnalle mustasta tukahduttavasta vedestä, mutta en enää edes tiedä missä on ylöspäin. Ja haluaisin niin paljon jo luovuttaa, vajota viileään pimeyteen. Haluan edelleen laihtua, mutta enää en usko sillä olevan mitään merkitystä. Ajattelin aina nuorena, että sitten kun vain laihtuisin, elämäni muuttuisi, että minullekin tapahtuisi jotain mukavaa. Enää en usko niin, en usko, että mikään muuttuisi. Minä ehkä olisin pienempi, mutta olisin silti minä ja elämäni olisi silti tätä samaa tyhjyyttä.

Muutama päivä sitten äitini sanoi jotain matkustelusta, josta olen aina unelmoinut ja minua ei enää jaksanut kiinnostaa. Se ei herättänyt mitään ajatusta, mitään tunnetta, ei mitään. En vain enää välitä. Minä teen asioita vain esittääkseni normaalia, lähinnä äitini takia. Eihän minulla ole koskaan oikeasti ollut mitään, mutta enää en pysty edes toivomaan. Minulla on ollut menneisyydessä vaikeita aikoja ja olen selvinnyt niistäkin, mutta kai se on niin, että ihminen kestää mitä vain niin kauan, kun on toivoa. Kun toivoa ei enää ole, ei ole enää keinoja selviytyäkään. Ainoa ongelma on vain se, että minun on pakko, vanhempieni takia, joten kai jatkan taistelua, kuten tähänkin asti.

Olen miettinyt, että mitä minä tein väärin päätyäkseni tähän? En usko kohtaloon tai jumalaan tai karmaan, mutta mitä mieltä siinä on, että minun kaltaiseni ihminen on edes olemassa? Miksi minä ylipäätään synnyin tälle planeetalle? Että saisin vuoroin tylsistyä, vuoroin kärsiä muutaman vuosikymmenen, kunnes kuolisin ja on kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Olen varmasti merkityksettömin ihminen, joka koskaan on ollut olemassa. Kun katson muiden ihmisten elämiä ja sitä kaikkea, mitä he saavat, toivon, että edes tietäisin, miksi minä en ansainnut mitään. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat parempia ihmisiä kuin minä ja totta kai myös ansaitsevat enemmän, mutta tunnen myös ihmisiä, jotka ovat saaneet paljon, vaikka eivät ole hyviä ihmisiä. Miksi Josef Fritzlin kaltainen hirviö sai ystäviä ja oman perheen ja elämän? Olenko minä pahempi ihminen kuin hän?  Ehkä minä en vain näe itseäni selkeästi. Ehkä olen kuin se 5-vuotias hiekkalaatikolla, joka itkee, ettei kukaan leiki hänen kanssaan, vaikka itse rikkoi muiden hiekkakakut ja löi kavereita haravalla päähän. Ehkä minä vain olen niin itsekäs, etten kykene hyväksymään, että tämä vain on minun osani elämässä ja sen kanssa on elettävä. Toivoisin vain, että olisi jotain, mitä auttaisi jaksamaan. Tiedän, että vika on minussa, ei muissa, eikä maailmassa, mutta se ei valitettavasti paranna oloani, koska en tiedä mitä tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan miten nostaa itseni tästä suosta tai onko se edes mahdollista.

Tiedän, ettei ongelma ole vain ylipainossakaan, vaikka vinksahtanut mieleni yrittää minulle niin väittää. Muut lihavat kuitenkin onnistuvat elämään ihan normaalia elämää. Joten miten tässä kävi näin?! Miksi minusta tuli tällainen?! Tiedän tehneeni ainakin aivan valtavan virheen antamalla itseni unelmoida asioista, joita en voi saada. Tai ihan nuorena kai uskoinkin, että voisin, mutta tiesin kuitenkin verrattain nuorena, etteivät ne toteutuisi. Silti annoin itseni unelmoida, uppoutua niihin haaveisiin tunneiksi kerrallaan. Tiedän niin tarkkaan, mitä haluaisin elämältä, olen elänyt sen kaiken unelmissani yhä uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi onnistua löytämään realistisia unelmia. Jotain, mitä haluaisin, mutta mitä voisin myös saada. Yritän ihan tosissani, mutta aivoni muistuttavat minua niistä suurista unelmista, niistä, joita en voi koskaan saada ja on vaikea uskotella itselleen, että ne pienetkin voisivat riittää. On vaikeaa korvata unelmaa omasta perheestä unelmalla siitä nätistä sadetakista, jonka näin Etolassa, mutta joka maksoi naurettavan paljon ja yrittää vielä uskoakin siihen. Toinen koira ei korvaa omaa lasta.  Viikon matka turistirysään ei korvaa unelmaa elämästä ulkomailla. En tiedä mistä edes voisin unelmoida, niin että voisin myös uskoa siihen.
  
Mietin usein, tajuavatko onnekkaat ihmiset, että on ihmisiä, jotka aivan epätoivoisesti toivoisivat saavansa mitä he ovat saaneet, mutta eivät saa? Vai onko se vain heille itsestäänselvyys? Vai keskittyykö heidän huomionsa johonkin muuhun, johonkin mitä he haluaisivat, mutta eivät saa? Tiedän, että minunkin elämäni olisi monelle kadehdinnan aihe, niin monien ihmisten eläessä niin äärimmäisessä kurjuudessa. Pitäisikö minun osata olla onnellinen siitä, etten asu jossain slummissa ilman edes perustarpeita? Valitanko turhasta, kun suren yksinäisyyttäni ja merkityksetöntä elämääni? En tiedä. Ehkä. Tiedän vain, etten osaa muuttaa ajatusmaailmaani ja tunteitani, vaikka kuinka yrittäisin.

Olen nyt ollut jonkin aikaa ilman melatoniinia, mutta nukkunut silti ihan kohtuullisesti. Pidän taukoa niin kauan kuin voin, koska pelkään, että ne lakkaavat toimimasta. Säännöllinen nukkuminen on helpottanut elämääni aivan valtavasti, en edes käsitä miten selviydyin kaikki ne vuodet, jolloin en nukkunut. Öisin ahdistaa edelleen, mutta painajaiset ovat loppuneet ja pimeys tuntuu helpottavalta. Ehkä tämä alkaa vielä muuttua paremmaksi. Toivottavasti. Laihtumisen suhteen en tiedä viitsinkö edes listata tähän mitään toiveita, koska se varmasti kuulostaa aika koomiselta, koska olen jo yli vuoden toivonut ja epäonnistunut, mutta taas toivon pääseväni alle sataan jouluun mennessä. Ensi perjantaina toivottavasti alle 112:n.  Jos pysyn nutreilla, enkä pääse alle 112:n, luovun nutreista, vähempi ei ole vaivan arvoista.

:)