sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Äiti

Ajattelin kirjoittaa postauksen elämäni tärkeimmästä ihmisestä, äidistäni. Minulla on toinenkin vanhempi, jota rakastan ihan yhtä paljon, mutta suurin vaikutus elämääni on ollut äidilläni. Ehkä kadun tämän kirjoittamista myöhemmin, mutta äidilläni on ollut niin valtava vaikutus persoonaani, että uskon hänestä kertomisen selittävän paljon. Tämä postaus johtuu tietysti myös siitä, että minulla oli kinaa äitini kanssa ja olen vihainen hänelle. Äitini on aina vihainen minulle, jos olen kipeä. En oikein tiedä miksi, mutta hän oli raivoissaan, koska joutui viemään minut lääkäriin. Kuulemma minun olisi pitänyt osata ennakoida jo viikolla, että saisin viikonloppuna silmätulehduksen. Minun ei olisi pitänyt tulla kipeänä viikonlopuksi kotiin, mutta minulla oli täällä pari asiaa, jotka piti hoitaa ja… No, olen myös typerä, sillä oli vaikutuksensa asiaan. Ja luulin jo voivani paremmin. 

Äiti on hyvin monimutkainen ihminen.  Hänessä on paljon hyvää; hän on rehellinen ja rento ja huumorintajuinen. Hän on kätevä käsistään sekä naisten, että miesten töissä. Hän osaa olla todella mukava ja tulee toimeen melkeinpä kaikkien kanssa. Olisi varmasti vaikeaa löytää ihmisiä, jotka eivät pidä äidistäni. Monet ongelmat, joista toiset ihmiset kertovat äideissään, ovat minulle ihan tuntemattomia. Tiedän epäröimättä, että olen äidille tärkeintä maailmassa. Mutta hänessä on toinenkin puoli, josta ainoastaan minä ja toinen vanhempani tiedämme.  Minusta välillä tuntuu, kuin minulla olisi ollut kaksi lapsuutta, toinen äidin kanssa, joka olisi vaikka tappanut puolestani, joka jumaloi minua ja antoi kaiken mitä halusin, jolle minä olin maailman keskipiste. Toinen taas äidin kanssa, joka suuttui herkästi, syistä joita en ymmärtänyt, eikä leppynyt ennen kuin rukoilin, jonka kanssa olin koko ajan varpaillani, joka piti minut todella lyhyessä lieassa ja joka piti minusta vain, jos osasin olla täsmälleen oikeanlainen. Joten haluan nyt kirjoittaa äitini siitä puolesta.

Äitini oli loistava äiti. Nimittäin JOS osasin olla täsmälleen sellainen kuin minun haluttiin olevan. Mutta kun en osannut, rangaistukset olivat ankaria. Ongelmalliseksi tilanteen teki se, että minulle ei koskaan kerrottu millainen minun pitäisi olla. Minä vain yritin parhaani, mutta yleensä onnistuin tekemään virheen. Äiti saattoi olla vihainen päiväkausia ja kysymykseen siitä, mitä olin tehnyt, sain vain vastauksen, jos en tiedä, hän ei voi auttaa. Lopulta kerjäsin anteeksiantoa, tietämättä, mitä pyysin anteeksi. Minulla ei ole jäänyt mieleen lapsuudestani kuin aivan muutama tapaus, joissa tiesin, mitä olin tehnyt väärin. Se oli vain niin vaikeaa, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mikä olisi oikein ja mikä väärin. Lapsena minun oli aina pakko olla koko ajan varuillaan, yrittää koko ajan lukea varoitusmerkkejä, yrittää olla tekemättä virheitä. Minkäänlaisen negatiivisen tunteen näyttäminen oli ankarasti kielletty, en saanut olla surullinen, vihainen, huonolla tuulella. Tämän opin jo hyvin pienenä, se on ihan automaattisena reaktiona minussa edelleen. Mutta yleensä minut sai pulaan suuri suuni.

Vanhempana tietysti opin varomaan tiettyjä asioita, mutta silti, koska sellainen minä olen, mokasin koko ajan. Itsestään selvää oli, etten saanut mitenkään kyseenalaistaa äitiäni tai vitsailla hänestä tai edes olla eri mieltä mistään. Äiti on todella herkkä loukkaantumaan. Vielä nytkin minusta on kummallista kuunnella muiden naisten keskustelua äitiensä kanssa, koska he sanovat asioita, joiden sanominen minun äidilleni ei tulisi kysymykseenkään. Mutta kun aina en voinut tietää, mikä olisi oikea vastaus. En koskaan saanut jäädä yksin kotiin, joten minut pakotettiin mukaan vanhempieni lähtiessä kyläilemään. Tiesin jo kokemuksesta, että jos puhun, aivan varmasti sanoin jotain väärää, joten en vapaaehtoisesti sanonut sanaakaan, mutta yleensähän minulta kysyttiin jotain. Vaikka kuinka yritin vastata oikein, melkein aina mokasin. Näin heti äidin ilmeestä, että nyt tuli sanottua väärin. Muistan miten istuin siinä, pahimmillaan tuntikausia, hiljaa, miettien mikä raivo syntyisi sillä sekunnilla, kun pääsimme kotiin. Siitä on lähtöisin se vatsassa asti tuntuva ahdistus, jota vieläkin tunnen, kun ahdistun.

 Toisaalta äitini myös tulkitsi sanojani ja ilmeitäni täysin väärin. Mieleen on jäänyt tapaus, jossa paras kaverini tuli illaksi ja yöksi kylään. Äitini löi päänsä ja hänen mukaansa minä nauroin. Minä en nauranut, en mitään sinnepäinkään, mutta sitä oli ihan turha yrittää sanoa. Kauan odottamani kiva ilta ja yö muuttuivat hetkessä hyytäväksi peloksi siitä, minkä ryöpytyksen saisin kaverini lähdettyä seuraavana päivänä kotiin. Ja minulla todella oli syytä olla peloissaan. Se vain tuntuu niin kohtuuttomalta, koska minä en nauranut. Piste. Ei siihen ole muuta sanottavaa ja miten minä olisin voinut puolustautua?! Joskus nämä hetket saivat minut miettimään, tiesikö äitini, etten ollut tehnyt sitä, mistä minua syytettiin, koska niillä oli tapana osua tiettyihin tilanteisiin. Kuten tässä tapauksessa äitini ei halunnut ystäväni jäävän yöksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet. Usein nämä pienet voittoni kääntyivät hetkessä päälaelleen. Iloinen juhla saattoi sekunnissa muuttua raivoksi ja minulla oli kauhea olo, koska minä olin tehnyt jotain niin hirveää, että aiheutin sen; että taas pilasin kaiken.

Minusta tuntuu, ettei äitini oikein koskaan ymmärtänyt minun olevan lapsi tai se ei ainakaan ollut mikään syy armoon. Yksi hänen rangaistusmuodoistaan oli se, että kun hän aamulla vei minut koulubussille, hän kuvaili, miten lähtisi ajamaan, etsisi mahdollisimman ison rekan ja ajaisi sen alle, koska olin niin hirveä. Hän kertoi, että poliisit tulisivat kouluun ja kaikki saisivat tietää, että äitini tappoi itsensä, koska olen niin hirveä ihminen. Poliisit eivät luonnollisestikaan koskaan tulleet, mutta silti joka kerta olin kauhuissani sen päivän, istuin ontto tunne vatsassa odottamassa poliiseja. Toinen uhkaus koski minulle rakkaita kissojani. Äiti kertoi, että kun tulisin koulusta, hän olisi vienyt kissani lopetettaviksi. Kerran hän veikin, tosin vasta myöhemmin tajusin, että kissa oli pakko lopettaa joka tapauksessa, mutta se sai tämän kyseisen rangaistuksen todella tehokkaaksi. Näin aikuisena nuo tuntuvat todella kohtuuttomilta rangaistuksilta 7-vuotiaalle. Tosin en tiedä mitä tein väärin, mutta silti.

Minusta näin jälkeen tuntuu, että ne virheet olivat joskus kovin pieniä. Kerran ollessani 17 ja autokoulussa, olimme sukulaisteni luona ja minulta kyseltiin jotain ajamisesta. En edes muista, mitä minulta kysyttiin, mutta vitsinä heitin, että ”äiti pelkää, että minusta tulee parempi kuski kuin hänestä”. En enää muista mihin se oli vastaus, mutta minusta se oli hauskaa ja kaikki nauroivat. Siis kaikki, paitsi äitini. Hän oli raivoissaan! Se oli varmaan yksi pahimmista mokista, mitä enää tuossa iässä tein. Se vain, että vieläkään en ymmärrä, miksi se oli niin paha! Se oli vitsi; kaikki tiesivät, että se oli vitsi; en edes tarkoittanut sillä mitään! Ja tällä kertaa ei äiti edes säästänyt raivoaan kotiin, osansa saivat kaikki muutkin.

Teini-ikä oli kaikkein pahin. En edes yrittänyt olla äidin mieliksi ja meillä oli lähes jatkuva sotatila. Enkä nyt halua vähätellä omaa osuuttani, olin hirveä narttu. Olin oppinut äitini kyvyt manipuloida ihmisiä ja koska olen äitiäni älykkäämpi, osasin puolustautua. Hänen sanansa myös lakkasivat satuttamasta, eikä hänen uhkauksillaan ollut enää tehoa, olinhan kuullut ne miljoona kertaa ennenkin. Olin aivan kamala ja myös kodin ulkopuolella tein kaikki teini-iän typeryydelle tyypilliset virheet ja muutaman vielä lisääkin. Kadun monia asioita, mitä sanoin äidilleni ja miten ilkeä olin. Tavallaan kai nöyryytinkin häntä; olin ohittanut mestarin hänen omassa lajissaan ja näytin sen.  Valitettavasti olin todella inhottava myös toiselle vanhemmalleni, vaikka hän ei sitä todellakaan olisi ansainnut. Lapsena ja nuorena hän kai oli minulle se, jolle uskalsin sanoa vastaan, jolle uskalsin näyttää negatiivisenkin puoleni. Tietysti se oli häntä kohtaan hirvittävän väärin ja olen katunut ja hävennyt sitä jälkeenpäin suunnattomasti.

Äidilläni oli myös ovelia keinoja hallita minua. Kuten olen kertonut, en saanut yleensä poistua kotoa. Meillä sai tulla kavereita, mutta sekin oli vähän hankalaa, kun en koskaan saanut mennä vastavierailulle. Teini-iässä kaikki paheni, koska muut alkoivat viettää iltojaan kaupungilla tai nuorille järjestetyissä tilaisuuksissa, jonne minä en saanut mennä. Lopulta ystävieni äitien painostuksesta pääsin mukaan, perjantaina, tiukka kotiintuloaika kahdeltatoista. Minulla oli hauskaa ja tuo oli parhaita aikoja elämästäni , tekemistäni tyhmyyksistä huolimatta, mutta sillä oli hintansa. Kaava oli aina sama; minä olin perjantaina ulkona, tein oman osuuteni ja muutaman muunkin ihmisen osuuden tyhmyyksistä ja menin kiltisti kahdeksitoista kotiin. Lauantai- aamuna äitini lähti kauppaan ja tuli kotiin raivoissaan, koska oli ”kuullut ystäviltään” mitä olin tehnyt illalla. Nuo asiat eivät ollenkaan pitäneet paikkaansa, en ollut tehnyt mitään niistä asioista, enkä ollut sielläpäinkään, missä hän väitti minun olleen, mutta vastaväitteilläni ei ollut merkitystä. Äiti oli raivoissaan vielä seuraavana perjantaina ja tiesin ainoan keinon lepyttää hänet olevan kotiin jääminen. Toisinaan lähdin silti ulos, mutta usein annoin periksi ja äiti kertoi ystävieni äideille, että saisin kyllä mennä, mutta kun en halua. Niinpä… Vasta lukion toisella sain alkaa käymään ulkona ilman hirveää sotaa, joskaan ei äiti siitä ilahtunut, mutta ei enää ollut suoranaisen vihainenkaan.

Tuolloin elämä äitini kanssa muuttui muutenkin helpommaksi, koska silloin hän lopetti juomisen. Hän on ollut kuivilla siitä asti ja sillä oli suuri vaikutus. Toisaalta minä kai olin jo siinä vaiheessa aikuinen ja hän ei enää pystynyt hallitsemaan minua samalla tavalla. Äitini osaa vieläkin vanhat metkunsa, mutta minä osaan käsitellä häntä kohtuullisen hyvin. Koska minä olen minä, sanon edelleen vääriä asioita säännöllisesti, mutta nykyään annan hänen huutaa, enkä ole kuulevinanikaan. Hän tietää, etten enää pyydä anteeksi ja leppyy suhteellisen nopeasti. Hänen sanansa satuttavat edelleen ja minulla on kamala olo, koska en osaa olla oikeanlainen, mutta tiedän, ettei selittely tai anteeksipyytäminen auta, ne vain pahentaa tilannetta. Nykyään ymmärränkin hänen käytöstään lapsuudessani, olin epäilemättä jo silloin ihan valtava pettymys ja vahinko, joka muutti koko hänen elämänsä, tavoilla, joita hän ei osannut odottaa. Enkä edes ollut se hartaasti toivottu poika. Joudun myös myöntämään, että äidillä oli syytäkin olla pettynyt minuun ja vihainen minulle; vaikka yritin parhaani, minussa on vikoja huomattavasti enemmän kuin hyviä puolia. Olisin ollut pettymys kenelle tahansa, mutta silti uskon, että äitini reaktio ja käytös selittää monta asiaa sen suhteen, millainen minusta tuli.

En ole ainakaan suoraan puhunut blogissani äitini alkoholismista, mutta minä olen täysin oppikirjaesimerkki läheisriippuvaisesta, täytän kaikki tunnusmerkit, joten sekin varmasti selittää paljon. Minä koen, että olen vastuussa kaikista ihmisistä elämässäni, että heidän onnellisuutensa on minun vastuullani; tunnen heidän tuskansa ja surunsa, että minun pitäisi pystyä suojelemaan heitä. Tunnen aivan jatkuvaa vastuuta vanhemmistani ja jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole se lapsi, jonka he olisivat halunneet. Se on välillä todella raskasta. Toivon, että osaisin olla oikeanlainen, mutta jostain syystä kaiken minkä voin mokata, minä myös mokaan. Ehkä se on jonkinlainen kosminen vitsi, minua vain ei naurata. Jaunde kirjoitti blogissaan taannoin kuulleensa läheisriippuvuuden ja ylipainon välillä olevasti yhteydestä, tämä on varmaan asia, johon minunkin olisi syytä perehtyä.

Äitini on taas vihainen minulle. Hänellä olisi ollut tekemistä tänään, mutta olen edelleen flunssassa ja minulla on silmätulehdus. Se oli niin epämiellyttävää, että halusin mennä päivystykseen täällä, johon äitini joutui kyyditsemään minut ja aivan kuin siinä ei olisi vielä ollut tarpeeksi, jouduimme odottelemaan päivystävän apteekin aukeamista melkein kaksi tuntia. Hän myöhästyi ihan tosissaan ja on vihainen kuin harmaakarhu. Ja minä koen, että se on kohtuutonta, koska enhän sairastunut tahallani ja tunnen hirveää syyllisyyttä, että minusta on niin paljon vaivaa ja häpeän sitä, että olin niin heikko, etten muka kestänyt huomiseen. Joten, ostin äidille tankin täyteen bensaa ja kävin kaupassa hakemassa hänelle herkkuja ja ujutin vielä hänen lompakkoonsa kaksikymppisen, koska se on ainoa asia, jolla osaan edes yrittää lievittää syyllisyyttäni. Ostan aina kauhean kasan joululahjoja, osin siksi, että minusta on mukavaa ostaa lahjoja, mutta suuri osa on yritystäni hyvittää tuottamaani pettymystä ja lievittää syyllisyyttä. Yleensä joulu onkin aikaa, jolloin tunnen vähemmän syyllisyyttä, mikä saa minut pitämään joulusta entistä enemmän.

Suhteeni äitiini on kovin monimutkainen, koska edelleen elän yrittäen tarkkailla merkkejä siitä, mikä on oikein ja edelleen yritän olla suututtamatta häntä. Se on melko ajoittaista, joskus tulemme toimeen todella hyvin; meillä on samanlainen huumorintaju ja olemme kai tottuneet toistemme omituisuuksiin. Olen myös huomannut, että kun osoitan olevani tietoinen omista vioistani vitsailemalla niistä, tulemme paremmin toimeen keskenämme. Joskus taas emme tule toimeen ollenkaan. Erillään asuminen on tärkeä osa pärjäämistämme, olemme liian samanlaisia ja liian erilaisia tullaksemme toimeen saman katon alla. Mutta uskon, että monet käytösmallit, tapani tarkkailla ihmisiä ja olla varuillaan, keskimääräistä parempi kykyni lukea ihmisiä, oletus, että jos mokaan, joudun maksamaan siitä kalliisti, ovat peräisin lapsuudestani ja äidistäni. Toisaalta minulla on aina ollut paikka jonne palata, jos kaikki muu menee pieleen ja äitini on aina ollut ehdottomasti minun puolellani maailmaa vastaan. Ja oli miten oli, hän on minun äitini.

11 kommenttia:

  1. J.B, olen surullinen kertomastasi. Tämä kuitenkin selittää paljon sitä, mistä kaikesta olet täällä aiemmin puhunut, liittyen arvottomuuden tunteeseesi, häpeään, syyllisyyteen, tulevaisuuden pelkoihisi jne.

    Toivon, että voit käydä näitä asioita ammattiauttajan kanssa lävitse, käsitellä traumojasi. Ja vapautua elämään, omana ihanana itsenäsi. Olet ansainnut sen, että voit kokea elämäsi ja itsesi arvokkaaksi!

    Halauksin,
    Kaneli

    VastaaPoista
  2. Hei,

    luen blogiasi säännöllisesti, sillä meillä on mielestäni paljon yhteistä. Näemmä myös äidit.

    Tiedän, että tämä on vain vieraan ihmisen kirjoittama anonyymni kommentti, joka ei välttämättä kosketa sinua millään tavalla. Kirjoitan tämän silti.

    Lue tämä huolella: jokainen vika sinussa, jokainen väärä luonteenpiirre, jokainen ruma kohta ulkonäössäsi on valhetta. Ne ovat kaikki äitisi käytöksen sinuun istuttamia käsityksiä, millä ei ole mitään totuuspohjaa. Jotta varmasti et koskaan unohtaisi huonouttasi, on tuo kaamea kasa ajatuksia kuorruttettu loputtomalla syyllisyydentunteella: ethän voi syyttää kaikeasta ainoaa, välillä niin ihanaa äitiäsi joka tekisi mitä vain puolestasi. Sama äiti myös kohteli sinua kaltoin ja sai sinut uskomaan, että rakkaus on ehdollista: saat sitä, jos osaat toimia oikein. Se ei ole totta.

    Olen itse taistellut itseni pois samanlaisesta tilanteesta ja haluan sanoa sinulle vielä yhden asian. Olet arvokas, kaunis, fiksu ja rakastamisen arvoinen juuri tuollaisena kuin olet. Olet aina ollut. Et tehnyt mitään väärin, olit lapsi ja äitisi oli se joka toimi väärin.

    Tiedän, että tämä kommentti ei muuta elämääsi tai välttämättä edes anna sinulle uusia ajatuksia, mutta minun oli saatava sanoa sinulle tämä. Niin syvältä tekstisi minua kosketti. Muista edes, että hetken täysin ventovieras ihminen tunsi sinua kohtaan pelkkää rakkautta ja myötätuntoa. Olet molempien arvoinen.

    VastaaPoista
  3. Yhdyn molempiin edellisiin kommentteihin! Tuo kertomasi selittää paljon. Ja vanhemman rakkaus EI TODELLAKAAN ole ehdollista, vanhemman kuuluu rakastaa lastaan vaikka tämä olisi millainen! Äitisi käytös osoittaa myös hyvin millainen on alkoholistin mieli (kaikki asiat maailmassa ovat muiden syytä, vai onko äitisi joskus myöntänyt olevansa väärässä?) Oma äitini on jotenkin samanlainen: ikinä en lapsuudessa kuullut hänen pyytävän anteeksi tai myöntävänsä olevansa väärässä. Hänellä oli kuitenkin omasta mielestään täysi lupa arvostella kaikkien muiden tekemisiä. Nyt vanhempana kyllästyin tähän, ja kirjoitin äidilleni kirjeen. Kerroin siinä kuinka pahalta minusta tuntuu hänen käytöksensä ja puheensa. Se muutti kenties jotain asioita, äiti tuntuu jotenkin vähemmän arvostelevalta ja läheisemmältä :) Voisitko sinä kokeilla samaa, eli kirjoittaa kirjeen äidillesi missä kerrot tunteistasi? Suosittelisin kuitenkin myös sitä ammattilaista, jolle voisit ihan vain puhua tuosta koko asiasta ja omasta minäkuvastasi ja kaikesta muustakin! Saisit jotain suhteellisuudentajuakin ehkä...? Tsemppiä!

    VastaaPoista
  4. Koskettava kirjoitus ja on helppo yhtyä kolmeen aikaisempaan kommenttiin. Niissä tuli se kaikki mitä myös minä sinulle halusin sanoa. Nyt toivon sulle tsemppiä ja vähemmän syyllisyyden/arvottomuuden tunteita.

    VastaaPoista
  5. Minuakin kirjoituksesi kosketti, J.B. Ja olen todella pahoillani puolestasi.

    Sekä tämän, että aiempien kirjoitustesi perusteella syntyy kuva, että olet kasvanut ajattelemaan, että ihmisten hyväksyntä ja oma ihmisarvo täytyy ansaita, ja että täytyy olla riittävän "hyvä" ansaitakseen sen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Sinun äitisi toimi väärin sinua kohtaan, sinussa ei ollut mitään vikaa. Sinä et ollut millään tavalla vääränlainen tai huono.

    Koska äitisi on kaikesta huolimatta sinulle tärkeä, sinun voi olla vaikea myöntää, että hän on toiminut väärin sinua kohtaan. Tavallaan voi olla henkisesti helpompaa pitää itseään huonona kuin myöntää, että oma äiti on monessa suhteessa käyttäytynyt kuin täysi k*sipää (esim. nuo uhkailut rekan alle ajamisesta eivät ole yhtään sen vähempää kuin henkistä väkivaltaa!). Minusta sinun olisi kuitenkin tärkeää pystyä myöntämään, että äitisi on toiminut sinua kohtaan todella, todella väärin ja käsittelemään tähän väärinkohteluun liittyvä viha ja katkeruus, jonka todennäköisesti tällä hetkellä (myös mm. syömiskäyttäytymisen kautta) patoat itseesi. Osaatko muuten olla vihainen äidillesi, tunnistatko niitä tunteita ja jos tunnistat, tuntuvatko ne vääriltä? Pystytkö hyväksymään ne?

    VastaaPoista
  6. Kiitos ihan kauheasti teille kauniista kommenteistanne! Tämä on minulle kovin vaikea asia, koska kuten sanoin, tämä on vain toinen puoli äitiäni. Se toinen puoli taas sisältää niin monia hyviä piirteitä, että suhtautumiseni on kovin ristiriitainen. On vaikeaa olla vihainen tälle äidille, koska hän on myös se toinen äiti ja hänelle ei ole syytä olla vihainen.

    Kaneli: Kiitos. Minusta itsestäkin tuntuu, että äidilläni on ollut varmaan suurempikin vaikutus minuun kuin keskivertoihmiseen. Ehkä minun tosiaan pitäisi harkita jonkinlaista terapiaa.

    Anonyymi: Kiitos kauniista sanoistasi! :) Toki minussa on vikoja kuten kaikissa ihmisissä, mutta ongelma on siinä, etten oikein tiedä mitkä ovat todellisia vikojani ja mitkä taas ovat omaa kuvitelmaani äitini käytöksen takia. En usko, että äitini halusi minun pitävän itseäni huonona ihmisenä, vaan kyse oli siitä, että hänellä oli todella selkeä ja joustamaton kuva siitä, millainen minusta tulisi ja millainen minusta kuuluisi tulla. Mutta minä en ollutkaan hänen odotustensa mukainen ja hän kai yritti ohjata minua oikeaan suuntaan, mutta hänen metodinsa olivat liian ankaria. Niin minä uskon hänen ajatelleen, vaikka en ole koskaan kysynyt.

    Ihanaa kuulla, että sinä olet onnistunut pääsemään eroon samankaltaisista ongelmista! :) Ehkä minullakin on jotain toivoa. :)

    Vilukissa: En ajattele, että äitini rakkaus olisi ollut ehdollista, mutta hyväksyntä ja hyvä kohtelu oli. Niitä sai vain, jos osasi olla oikeanlainen. Mikä ei minulta oikein onnistunut.

    Äitini ei tosiaan ole omasta mielestään koskaan väärässä. Ainoastaan kerran hän on pyytänyt anteeksi, tapahtuman jälkeen, joka johti hänen raitistumiseensa. Hänen alkoholismistaan emme ole koskaan muulloin puhuneet sanallakaan. Minä koen tehneeni sovun sen asian kanssa, vaikka hänen juomisensa oli aivan hirveää minulle, enkä halua ottaa sitä esiin. Tämä on niin vaikeaa, koska tämä mistä kerroin on vain se toinen puoli. Se toinen puoli äidistäni ei ansaitse moitteitani ja nyt kun pystyn hallitsemaan sitä pimeämpää puolta, eikä äiti enää juo, eikä asiasta puhuminen muuttaisi mennyttä, olen kai aika pelokaskin ns. keikuttamaan venettä. Ja minä myös tunnen sääliä häntä kohtaan, enkä koskaan voisi loukata häntä muutoin kuin joskus suuttuessani. En voi tehdä mitään, mikä tekisi hänet onnettomaksi, kun on minun velvollisuuteni tehdä hänet onnelliseksi. Tämä on niin ristiriitainen asia...

    Kiitos kannustuksesta! :)

    Hepa: Kiitos! :)

    Werna: Juuri niin minä ajattelen, että vain jos onnistuu olemaan tietynlainen ja riittävän hyvä, voi kelvata. Ja kun en ole, en pysty edes ajattelemaan siitä eteenpäin.

    Minulle vaikein asia tässä on se, että tuo kertomani on vain puolet äidistäni, hänessä on myös se toinen puoli. Jos lapsuuteni olisi ollut vain tätä puolta, eikä ollenkaan sitä toista, olisi ehkä helpompi suhtautua häneen. Mutta nyt, jos olen vihainen tälle äidille, josta kerroin, joudun olemaan vihainen myös sille "toiselle" äidille ja hän ei ansaitse sitä. Toisaalta ajattelen niinkin, että jokaisessa ihmisessä on vikansa ja äitini viat olivat nuo kuvailemani. Minussa itsessäni on enemmän vikoja, joten mikä minä olen tuomitsemaan. Ongelma on vain se, että nuo viat sattuivat olemaan sellaisia, että ne aiheuttivat minun luonteeseeni tai ajattelutapaani kaikenlaisia vääristymiä.

    Minä ajattelen, että hän oli kohtuuton minua kohtaan ja hänen rangaistuksensa olivat liiallisia, joten sikäli koen hänen toimineen väärin. Mutta tämä on kauhean ristiriitainen asia ja omatkin ajatukseni ovat aika sekainen hänen suhteensa. Suhtautumiseni ja ajatteluni vaihtelee.

    Pystyn olemaan vihainen, jos suutun, mutta sitten myös kadun sitä ja tunnen syyllisyyttä, varsinkin, jos olen sanonut jotain ilkeää. Olen äkkipikainen ja minulla on terävä kieli, joten usein on kyllä syytäkin katua.

    Kiitos sinullekin! :)

    VastaaPoista
  7. Luin kirjoituksen jo eilen, mutta luin sen uudelleen. Olen todella järkyttynyt ja todella pahoillani puolestasi. Ketään lasta ei saisi kohdella noin.
    Olen myös surullinen se pienen tytön puolesta joka joutui yksin kokemaan nuo kamalat asiat.
    Läheisen alkoholismi ja muu mielivaltainen käytös on kamalaa. ja sinulle varmastikin vielä kamalampaa koska et voinut jakaa noita kokemuksia kenenkään kanssa.
    Minulla oli sentään siskoni rinnallani.

    Oletko kuullut Alkoholistien aikuiset lapset-ryhmästä? Itse kävin ja koin saavani sieltä suuren avun. Se on AA:n sisarjärjestö. Suurimmissa kaupungeissa ainakin kokoontuu. Tai sitten AlAnon eli alkohoholistien läheiset. Terapiakin on hyvä vaihtoehto. http://www.aal.fi/

    Toivon kovasti valoa syksyn pimeneviin päiviin ja voimia kovasti sinulle. Polku ei ole helppo, mutta apua saa jos sitä osaa pyytää.

    VastaaPoista
  8. Wempula: Kiitos. :) Lapsena se oli hirveää paljolti juuri siksi, että koin olevani niin yksin. Ei ollut ketään, enkä voinut kertoa kenellekään.

    Joo, olen kuullut ja olen netin kautta ottanutkin selvää ja harkinnut ihan tapaamisiin menemistä. Se vain, että kun olen niin perinpohjin ateisti, aal:n uskonnollisuus tökkii pahasti. Mutta olen miettinyt sitä. Siinäkin on vain se, että voinko vieläkään kertoa asian, jonka salaaminen on istutettu minuun niin syvälle, josta kukaan ei oikeassa elämässä tiedä. Asun kaukana äidistäni ja kotoa, mutta maailma on pieni ja pelkään, että joku tuttu saisi tietää. Mutta se varmasti auttaisi minuakin.

    Kiitos!

    VastaaPoista
  9. Ovi on jo avattu. Näin paljon kerroit taas avoimesti asioistasi. Ja hups... taivas ei pudonnutkaan niskaan, maailma ei lopukaan. Ilma on raikkaampaa, hengitys kulkee, ovi on raollaan ja ikkunoista näkee ulos maailmaan. Olet rehellisellä (ja kipeällä) matkalla parempaan (ei täydelliseen mutta tuskattomampaan) elämään! Yess!!! Antaa mennä!! (Ja usko tai älä tosi monet meistä ovat käyneet läpi eriasteisia toipumisia ja terapioita tai ainakin vertaisryhmiä. En tarkoita, etteivät sinun kipusi olisi just ainutlaatuisia ja tuskaisia, vaan yritän tsempata tiellä, jonka meni meistä on joutunut / saanut kulkea kohti vapautta!)

    VastaaPoista
  10. Tuossa suhtautumisessa äitiisi saattaisi ehkä auttaa, jos ajattelet niin, että voit rakastaa häntä ihmisenä ja olla kiitollinen hyvistä asioista, mutta sinun ei silti tarvitse hyväksyä kaikkia hänen tekojaan. Sinulla on oikeus tuntea kiukkua/vihaa/pettymystä/mitä tahansa negatiivisia tunteita (ilman jälkeen päin tulevaa syyllisyyttä!) äitisi epäoikeudenmukaisia tekoja kohtaan, mutta samalla voit tavallaan erottaa ne teot hänen persoonastaan ja hyväksyä hänet ihmisenä.

    Sillekin voi löytyä syynsä, miksi äitisi toimii noin. Kirjoittamasi perusteella syntyy kuva jollain tavoin henkisesti epävakaasta/persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä, eivätkä sellaiset häiriöt synny yleensä ilman syytä. Ehkä äitisikin on ilman omaa syytään lapsena tullut kohdelluksi tavoilla, jotka ovat tehneet hänestä sellaisen ihmisen kuin hän on. Sukupolvien ketjut ovat usein loputtomia ja syyllisten etsiminen turhaa. MUTTA vaikka äitisi ei todennäköisesti olekaan kohdellut sinua väärin pahuuttaan tai ilkeyttään, sinulla on silti oikeus olla pahoillasi siitä, mitä hän on sinulle teoillaan ja suhtautumisellaan aiheuttanut.

    Btw, minun isäni on alkoholisti, ja se on asia josta meillä perheessä ei koskaan ole puhuttu. En oikein osaa mieltää itseäni päihdeongelmaisen perheen lapseksi, sillä isäni päihteidenkäyttö on ollut salassa tapahtuvaa ja näkymätöntä, meillä ei siis minun lapsuudessani ole riehuttu kännissä eikä minua ole koskaan lapsena laiminlyöty vanhemman juomisen vuoksi. Helvetinmoista huolta isän terveydestä se on silti aiheuttanut, ja tietynlaista häpeää pienessä kyläyhteisössä. Minä olen aina nähnyt isäni jonkinlaisena uhrina (hänellä on ollut myös mm. masennusta ja monia somaattisia sairauksia) enkä ole koskaan osannut tuntea mitään negatiivisia tunteita häntä kohtaan, kun taas äitiäni, jonka rooli on ollut olla se "perheen selviytyjä" olen mielessäni syyttänyt monista asioista ja ollut häntä kohtaan katkera. En tunnista itsessäni läheisriippuvuutta, mutta jotain solmuja näissä tunteissani selvästi on, koska suhtautumiseni molempiin vanhempiini on niin jakautunutta ja olen mielessäni "roolittanut" heidät varsin mustavalkoisesti.

    VastaaPoista
  11. Anonyymi: Tiedän, että monella on samankaltaisia kokemuksia menneisyydessään ja moni on selviytynyt ja eheytynyt. Se luo toivoa siitä, että ehkä minäkin joskus. Juuri täällä blogissa asioista kirjoittaminenkin on jo auttanut paljon, paitsi ajattelemaan asioita eri kannoilta, myös siksi, että vaikka ensimmäistä kertaa sanon asioita ääneen ( tai "ääneen") mitään hirveää ei tapahdukaan.

    Werna: Olet ihan oikeassa, minun pitäisi osata erottaa ihminen ja teot. Minä en halua olla vihainen tai katkera(enkä olekaan), haluan vain ymmärtää omia ongelmiani ja miten minusta tuli tälläinen.

    Varmasti meillä kaikilla on joitain kipukohtia vanhempiemme suhteen. Äidilläni on myös ollut raskasta ja siksi on vaikea syyttää häntä hänen alkoholismistaan. Se on myös meillä suvussa, moni sukulaiseni on alkoholisti.

    Voisiko olla niin, että koska tunnet myötätuntoa isääsi kohtaan, et voi myöskään syyttää häntä mistään, joten siksi syytät äitiäsi? Nämä asiat todella on vaikeita asioita, eikä aina itsekään pysty ymmärtämään, miksi kokee jonkin asian niin kuin sen kokee...

    VastaaPoista