keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Hei taas!

Täällä taas. :) Ruoan suhteen on mennyt täysin metsään. :/ Olen seisonut sipsihyllyjen edessä taistelemassa itseäni vastaan, toistaiseksi voitokkaasti, mutta ruokaa on tullut syötyä aivan liikaa. Eikä mitään terveysruokaa, vaan pastaa ja nuudeleita ja voileipiä. Eilen ja edellispäivänä ostin myös suklaata. :/ Maanantaina Kinder Buenon, eilen M&M –pussin (pienen), mutta nyt harmittaa ja hävettää sortumiseni. Melkein haluaisin olla kertomatta siitä täällä… Olin jo kolme kuukautta ”kuivilla”, miksi en pysty estämään itseäni?! Minusta tuntuu kuin päässäni olisi käännetty katkaisinta, enkä enää pysty hillitsemään itseäni! Tiedän, että se kuulostaa aivan hullulta, mutta en vain pysty! Aivan kuin joku tuoksu tai ääni olisi herättänyt jonkin unohduksissa olleen vietin, jota en mitenkään pysty hillitsemään. Olen tuntenut oloni paljon kurjemmaksi, kai siksi, että sain ainakin jotain henkistä voimaa siitä, että olin ilman herkkuja. Ongelma on vain siinä, että tämä on niin ristiriitaista. Tiedän, mitä syöminen on tehnyt minulle, mutta se aika kun syön… Se on niin täydellistä, tunnen oloni niin hyväksi! Kunnes sitten ruoka loppuu ja taas inhoan itseäni. Seuraavana päivänä himo voittaa inhon ja sama noidankehä jatkuu. 

Olen miettinyt, missä vaiheessa ruoasta tuli näin suuri ongelma… Olen aina syönyt paljon karkkia ja herkkuja, mutta jossain vaiheessa syyllisyyden sekainen herkuista nauttiminen muuttui sairaaksi ahmimisen ja itseinhon kierteeksi. Ehkä se vain liittyy lihomiseeni, jota edelleenkään en täysin ymmärrä. Olen syönyt karkkeja ja jäätelöä varmasti suurimpana osana elämäni päivistä, ennen söin myös perunalastuja useamman pussin viikossa. Miksi minä en silti ollut nuorena lihava?! Olin vähän pyöreä ja lähempänä normaalipainon ylärajaa kuin alarajaa, mutta en koskaan ollut ylipainoinen. Sitten aivan yhtäkkiä lihoin ensin noin 75 kiloon ja kohta yli sataan kiloon, todella lyhyessä ajassa. Minä en vieläkään tiedä mikä muuttui. Liikunta väheni lukion jälkeen, mutta voiko sillä todella olla noin suuri merkitys? Ja miksi syömisestäni tuli näin sairasta? En ole koskaan ollut sosiaalinen syöjä, söin aina yksin, joten ehkä yksinäisyydelläni on osuutensa. Lukiossa minulla kyllä oli ystävä, jonka kanssa vietimme paljon aikaa laittaen ruokaa, mutta ihan oikeaa ruokaa, ei mitään herkkuja. Muuten en muista koskaan syöneeni muuta kuin tavallista ruokaa ihmisten seurassa. En siksi, että olisin hävennyt syömistäni, vaan koska minusta olisi tuntunut tuhlaukselta syödä muiden seurassa, koska se olisi vienyt huomiota herkkujen aiheuttamalta nautinnolta. Nyt kun minulla ei enää ole ihmisiä elämässäni pitämässä minua erossa ruoasta, olen kai korvannut sen ajan syömällä entistä enemmän. Mutta en silti tiedä, miksi suhteeni ruokaan on niin sairas. Onko se vain yksinäisyyttä? En osaa sanoa varmasti, mutta luulen sen olevan ainakin osatekijä. Tuntuu vain raskaalta ajatella, että ilman näitä ruokaongelmia olisin voinut saada elämän! En unelmaelämääni, mutta edes jonkinlaisen elämän. Mutta sen sijaan ”elämäni” pyörii ruoan ja sen aiheuttamien ongelmien ympärillä.

Minä olen myös huomannut, että elän todella kaukana tavallisesta maailmasta ja ihmisistä. Pyörin paljon netissä aikani kuluksi ja osuin yhtenä päivänä keskusteluun, jossa puhuttiin siitä, mikä olisi ehdoton dealbreaker suhteessa naiseen. Vastaukset olivat aika tyrmistyttäviä. Raskausarpia haukuttiin vuolaasti, samoin selluliittia, moni oli hyvin tarkka rintojen koosta ja muodosta, jopa nännien ulkonäöstä, jotkut kirjoittivat niin pitkiä listoja, että energia lukea ne loppuun jäi puoli välissä. Minun perspektiivistäni on niin käsittämätöntä, että on ihmisiä – ja ilmeisesti paljon! – joille muutama raskausarpi tai kuhmura takapuolessa on täysin järkevä ja hyvä syy olla aloittamatta suhdetta tai jättää muuten mukava nainen. Minun vartalossani on niin paljon vikoja, ettei minua edes jaksa kiinnostaa raskausarpeni tai kuulemma vääränväriset nännini(aina oppii uutta… :))! Se tuntuu minusta lähes koomiselta, miten viat, jotka ovat normaalille ihmiselle suuri juttu, ovat aivan pikkujuttu minulle, koska minulla on isompiakin ongelmia! Ei tässä ruhossa pari arpea jaksa liikauttaa minua suuntaan eikä toiseen. Mutta se on kiinnostava asia, miten vääristynyt kuva minulla on. Minä olisin niin tyytyväinen jo pelkästään siihen, että olisin normaalipainoinen. En edes osaa ajatella, miten paljon vikoja minussa siltikin olisi, varsinkin muiden, normaalien, ihmisten silmissä. Paitsi tietysti ylimääräisen ihon osalta, sen pystyn kuvittelemaan kauhistuttavan selvästi. Vaikka minulla on menneisyydessäni ihminen, joka jaksoi loputtomiin haukkua virheitäni, olen jotenkin unohtanut sen ja kaikki huomioni on keskittynyt läskeihin. Nyt jäin miettimään, että muuttuisiko suhtautumiseni, jos laihtuisin? Olisinko aivan yhtä tyytymätön vartalooni, koska tosiasia on, että ilman läskejäkin olisin aika kammottavan ruma ilmestys? Vai osaisinko nauttia siitä, että vihdoin en ole enää ylipainoinen? Sillä ainakin olisi aivan valtavan suuri merkitys, että normaalipainoisena virheeni olisi helpompi piilottaa. Kukaan ei tietäisi, mikä kauhutarina vaatteideni alle on, läskit taas ovat aina kaikkien nähtävillä. Vai muistaisinko taas kaikki ne viat, joista minua haukuttiin ja tuntisin itseni yhtä rumaksi ja lihavaksi kuin ennen lihomistakin? En tiedä, enkä tätä vauhtia taida saada tietääkään…

Leikkauksen suhteen olen alkanut tuntemaan melkoista paniikkia. Näen unia, joissa kuolen leikkauspöydälle tai jokin menee hirvittävällä tavalla vikaan tai jotain muuta pahaa tapahtuu. Pelkään, miten hankalaa syömisen suhteen tulee olemaan ennen kuin opin syömään oikein. Pelkään sitä, miten pärjään ilman vettä, mitä se tulee tekemään jo nyt kuivalle iholleni. Sitä, etten enää voi syödä kasviksia ja hedelmiä. Olen todella huolissani uuden ruokavalion terveysvaikutuksista, vaikka syönkin lähes pelkkää roskaa! Minulla on vain aina ollut sellainen haavemielikuva, jossa syön hyvin ja terveellisesti, paljon vettä, kasviksia ja hedelmiä ja juuri ne jäävät pois leikkauksen myötä. Rehellisesti sanoen, niin pinnalliselta kuin se ehkä kuulostaa, eniten pelkään ihoni puolesta. Minä vihaan jo nyt joka ikistä vanhenemisen merkkiä kasvoillani ja pelkään leikkauksen johtavan ennenaikaiseen vanhenemiseen. Mutta en näe itselleni mitään muutakaan toivoa, nämä kuluneet vuodet todistavat, etten pysty laihtumaan yksin, en ainakaan pysyvästi.

Onneksi vihdoin on syksy. Olen käynyt öisin kävelemässä, se on aivan ihanaa, kun on pimeää ja viileää ja hiljaista. Vihdoinkin asunnossani ei ole liian kuuma ja sateen ääni rauhoittaa minua. Tosin olen edelleen ilman melatoniinia, mutta ajattelin huomenna alkaa syömään sitä taas, eiköhän tämä jo riitä tauoksi. Kun alan nukkumaan taas paremmin, varmaan voin muutenkin paremmin. Laihtumisen suhteen en tiedä mitä tehdä. Minulla on taas se tunne, etten pysty itse kontrolloimaan tätä, etten voi itselleni mitään. Minun täytyy kuitenkin olla lihomatta, kunhan paino pysyy alle 115:n. Se saa riittää toistaiseksi. Yritän kuitenkin saada itseni kuriin uudelleen ja ainakin pysyä kaukana sipseistä. Toivottavasti myös muista herkuista. Perjantaina en aio käydä vaa’alla, koska en halua tietää, miten paljon tuhoa olen saanut aikaan, mutta seuraavan viikon perjantaina pakotan itseni vaa’alle, vaikka en onnistuisikaan saamaan syömistä hallintaan. Olen vain niin väsynyt taistelemaan syömisen kanssa…  Miksi sen pitää olla minulle näin vaikeaa?!

2 kommenttia:

  1. Älä lannistu! Olet kuitenkin saanut pudotettua jo useita kiloja, ja takapakkeja tulee väistämättä jossain vaiheessa. Ole itsellesi armollinen ja usko siihen, että vielä tulee parempia aikoja!

    VastaaPoista
  2. Moi! Totta, mutta minua ahdistaa tuo tunne, etten pysty enää hillitsemään itseäni! Mutta toivottavasti pääsen takaisin siihen olotilaan, jossa ilman herkkuja oleminen on suhteellisen kivutonta... :)

    VastaaPoista