tiistai 27. syyskuuta 2011

Päivän valitukset

Täällä taas ja varsin ahdistuneena. Minulla on joitain asioita, jotka aiheuttavat suunnatonta ahdistusta ilman mitään järjellistä syytä. Yksi näistä on uskottomuus. Ahdistun aina, kun kuulen jonkun pettämisestä, jopa tv-sarjoissa. Minulla tulee siitä ihan hirveän paha olo. Tänään kuulin vahingossa tilanteen, joka ei ollut minun korvilleni tarkoitettu ja sain selville kahden työkaverini välisen suhteen. Nyt se ahdistaa minua kaikin tavoin. En haluaisi tietää, varsinkaan kun tunnen työkaverini avovaimon ja hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, joka aina pysähtyy juttelemaan ja on kauhean mukava ja ystävällinen minulle. Osallistunko minä nyt hänen pettämiseensä? Pitäisikö minun kertoa hänelle? Minulla on ihan kauhean naiivi suhtautuminen kaikkeen tällaiseen. Tiedänhän minä, miten yleistä uskottomuus, varsinkin miesten uskottomuus, on, mutta silti en osaa yhdistää tilastotietoa oikeisiin ihmisiin. Tai joistain miehistä sen näkee jo kauas, mutta osa puhuu niin nätisti kumppaneistaan ja perheistään ja jotenkin ajattelen, että eihän hän nyt naistaan pettäisi... Ja sitten olen aina ihan shokissa, kun kuulen tarinoita näiden miesten työ- tai lomamatkoista tai mitä poikien illassa puuhailtiin. En vain tiedä, miksi tämä ahdistaa minua niin kovasti. Minua ei luonnollisestikaan ole koskaan petetty tai voisi pettää, joten miksi tunnen ihan fyysisiä reaktioita kuullessani jonkun uskottomuudesta... Kai se on osin siksikin, että voin kuvitella, miltä noista naisista tuntuu, kun(jos) he saavat tietää. Mutta vaikka eivät saisikaan, jotenkin se ajatus, että jonkun suhde perustuu valheelle, ahdistaa minua niin kamalan paljon. Tässä näkyy kai taas ahdistukseni siitä, että joku tekee jotain väärin ja pääsee kuin koira veräjästä, ilman rangaistusta. Se ei istu minun lapsekkaaseen oikeudentajuuni. 

Muutenkin tässä varmasti näkyy taas lapsellisuutenikin. Äitini naapurissa asuu vakavasti henkisesti jälkeenjäänyt nainen, joka on – tuota, miten tämä nyt sanoisi… - antelias tavaransa suhteen. Ja siellä käy kaikki! Nuoret, vanhat, miehiä riittää melkein jonoksi asti. Pystyn ymmärtämään satunnaisen seksin viehätyksen tai taitavan, nuoren, kauniin prostituoidun tarjoaman hauskuuden, mutta tämä! Hänellä ei ole edes hampaita! Minä vain en ymmärrä! Ei minulla ole mitään romanttista teini-iässä luetuista harlekiini – laaturomaaneista peräisin olevaa käsitystä miehistä, pikemminkin päinvastoin, mutta edelleen se järkyttää ja inhottaa minua, vaikka olen koko ikäni seurannut touhua. Se on vain niin raadollista ja rumaa, kaikki pyörii seksin ympärillä ja satunnaisen panon takia kannattaa uhrata koko perheensä. Minä en vain kykene ymmärtämään sitä ja se aiheuttaa ahdistusta. 

Nyt olen miettinyt, että pitäisikö minun kertoa? Hän on mukava ihminen, joka ei ansaitse tällaista ja jos olisi kyse minusta, toivoisin, että joku kertoisi. Mutta tämä ei kuulu minulle ja tiedän, että kaikki ei edes haluaisi tietää. Minusta olisi oikein kertoa ja olen aina yrittänyt tehdä oikein, mutta miten voin mennä kertomaan ihmiselle, jonka kanssa jutustelen silloin tällöin pintapuolisia, jotain tämänkaltaista?! Jos jollain on omakohtaista kokemusta tai vahva näkemys puoleen tai toiseen, niin kommentit ovat erittäin tervetulleita.

Jatkan vielä sosiaalisista ongelmistani, koska jotkut saamani kommentit, kiitos niistä :), herättivät lisäajatuksia. Kyllähän minä tiedän, että ihmisillä on muutakin ajateltavaa kuin minä ja lukuisat mokani, mutta siinä tilanteessa minusta silti aina tuntuu, että ihmiset huomaavat ja muistavat jokaisen virheeni.  Ja tämä ei rajoitu ainoastaan oikeaan elämään. Luen monia blogeja ja usein kirjoitan kommentin, jota sitten alan kyseenalaistamaan väärinymmärryksen pelossa ja lopulta poistan koko kommentin julkaisematta sitä. Pahoittelut siitä kaikille, joiden kommentit ovat tuoneet minulle omassa blogissani niin paljon iloa, mutta joihin en ole saanut vastattua. Luen kyllä säännöllisesti kaikkia listallani olevia blogeja ja muutamaa muutakin, kommentit usein vain kilpistyy itsekritiikkiini.

Olen aina ajatellut, että minun pitää ”maksaa” ihmisten seurasta. Minulle aina uskouduttiin, joten tarrauduin siihen; ajattelin, että tämä on se asia, jolla saatan ostaa itselleni seuraa. Jos opin auttamaan heitä ja parantamaan heidän oloaan, sitten he viettävät kanssani aikaa. Minulle ajatus siitä, että joku voisi haluta viettää aikaa kanssani ilman, että annan heille jotain, on täysin absurdi. Vaikka itse vietin aikaa ihmisten kanssa vain, koska pidin siitä ja heistä, ajattelin aina, että minussa ei ole mitään mistä voisi pitää, joten minun pitää hyvittää heidän aikansa jotenkin. Tämä kaikki saa aikaan sen, etten osaa vain olla oma itseni ja tavallaan jo sillä tuhoan toivonkin onnistua ystävystymään jonkun kanssa.

Minä lähden aina siitä oletuksesta, että parasta mitä minusta voidaan ajatella, on jonkinlainen neutraali kohtelias tai ystävällinen välinpitämättömyys. En voi kuvitellakaan, että joku voisi ajatella jotain positiivista minusta, koska olen sosiaalisesti ja myös fyysisesti kömpelö, mieleeni ei koskaan tule mitään mielenkiintoista sanottavaa, olen niin tietoinen itsestäni ja kaikista vioistani ja jotenkin yritän elää toisten seurassa sen kaiken läpi. Ja kun ajattelen niitä kaikkia tilanteita, joissa olen sanonut jotain typerää, eikä mieleeni tule mitään fiksua sanottavaa, alan kritisoimaan kaikkia ajatuksianikin ja luonteva keskustelu muuttuu mahdottomaksi. Tiedän, etteivät ihmiset varmasti tuomitsisi minua niin ankarasti, kuin miltä minusta tuntuu, mutta se tieto ei silti vaikuta siihen, mitä tunnen. Tämä on aina ongelma; asiat jotka tiedän, eivät vaikuta tunteisiini ja uskomuksiini. Ne ovat jotenkin niin syvällä minussa, etten osaa enää edes kyseenalaistaa tunteitani, vaikka tietäisinkin olevani väärässä.

Törmäsin pariin nuorempaan serkkuuni viikonloppuna ja se tuntui niin oudolta. Minä olin heidän lapsenvahtinaan, minä olin se lähes aikuinen kun he vielä olivat lapsia ja nyt he ovat kasvaneet minun ohitseni ja minä olen yhä se lähes-aikuinen. Heillä on oma elämänsä, perheet, lapsia, omakotitalo, vakituinen työpaikka ja minä olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin silloinkin. En voi olla ajattelematta, mitä he minusta ajattelevat?! Pitävätkö he minua omituisena? Jälkeenjääneenä? Säälivätkö he minua? Minua muutenkin kiinnostaisi tavattomasti tietää, mitä minusta ajatellaan oikeasti. Tilannettani varmaan helpottaa se, että kaikille on ihan itsestään selvää miksi olen aina ollut yksin, joten säästyn salalesbo/frigidi/kaksineuvoinen – pohdiskeluilta, mutta mitä he minusta juuri siksi tai muuten ajattelevat? Minulla ei ole koskaan ollut mitään tarvetta saada kaikkia tai ketään pitämään minusta, olen aina pitänyt luonnollisena, etten voittaisi mitään suosituimmuuskilpailua. Mutta ajatus siitä, että minua ehkä säälitään, tuntuu musertavalta. Minä en halua kenenkään sääliä! Kestän sen, että minua pidetään outoa tai epämiellyttävänä, tyhmänäkin pitämisen, mutta sääli tuntuu nöyryyttävältä. Ehkä minä vain ajattelen liikaa, ehkä pitäisi vain olla ja elää omana itsenään ja yrittää olla välittämättä tekemistäni mokista.

Luin muuten myös mielenkiintoisen artikkelin masennuksesta. Siinä oli kohta, joka herätti jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Siinä sanottiin, että masentuneet eivät ole pessimistisiä, vaan realistisia. Että normaalin ihmisen persoonaan kuuluu nähdä kaikki yltiöoptimistisesti, itsensä ja oman tilanteensa ja tulevaisuutensa. Että se on suojamekanismi, mikä auttaa selviytymään vaikeista ajoista, joissa realistit masentuu. Se tuntui oudolta, koska näin minä olen aina ajatellut, että minä oikeasti olen se, joka on realistinen ja kaikki muut yltiöoptimistisia! Se vain, että jonkinlainen itsekritiikki on tullut kuiskimaan korvaan, että ehkä ei sittenkään ole niin, että minä yksin olen oikeassa ja kaikki muut väärässä. :) Tuntuu oudolta lukea ihan tutkimustuloksia, jotka tukivat minun näkemystäni.

Uskaltauduin vaa’allekin aamulla ja se näytti yli 116 kg! Voi ei! Ilmeisesti tästä voi päätellä, että sokerinen mustaherukkamehu ja jäätelö eivät ole dieettiruokaa… Mutta kurkkuni on edelleen niin kipeä, että jatkan silti samalla linjalla ja keskityn laihtumiseen sitten parannuttuani. :)

4 kommenttia:

  1. Minua ärsyttävät kaikki iltapäivälehtien "Kolme neljästä pettää pikkujouluissa" -tyyppiset sensaatiohakuiset (ja jokavuotiset) jutut, joissa oikein hekumoidaan sillä ajatuksella, etten kehenkään ei voi luottaa ja että kaikki ovat pohjimmiltaan kusipäitä (ja että lopulta kaikki pyörii seksin ympärillä). En usko, että asiat oikeasti ovat niin, mutta niin on helppo median perusteella kuvitella.

    Masennuksesta itselläni vähän samantyyppinen kokemus, itsellänikin on siis siihen taipumusta. Minäkin olen niitä, joilla on taipumus vetää yhtäläisyysmerkki sanojen "realismi" ja "pessimismi" välille :)

    VastaaPoista
  2. Minä kyllä joskus mietin, että onko uskollista miestä olemassakaan. Mutta minulla se menee niin, että vaikka uskottomuus on mediassa niin vahvasti esillä, että siitä kuulee jatkuvasti, niin silti en osaa yhdistää sitä keneenkään oikeassa elämässä, siitäkään huolimatta, että melkein kaikki tuntemani miehet ovat uskottomia. En tietysti tunne ketään miestä läheisesti, mutta työkavereista ja sukulaisista aina ajattelen, että ei nuo nyt sellaisia ole ja sitten olen ihan hirveän järkyttynyt, kun saan tietää, että no onhan ne. Sama juttu tietysti sen suhteen, että kolmannes miehistä käy huorissa, ei sitäkään osaa yhdistää keneenkään oikeassa elämässä. Vaikka äidin naapurissa tosiaan käy ihan kaikki. Kai minä vain olen sen verran naiivi.

    Minusta tosiaan aina tuntuu, että muut ihmiset on ihan hirveän positiivisia ja itsetunnon suhteen on ihan sama juttu. Minusta minulla on realistinen suhtautuminen itseeni, moni muu taas luulee liikoja itsestään. Mutta pessimisti ei pety, on siinä ainakin se hyvä puoli! :)

    VastaaPoista
  3. Paljon oli taas ajatuksia herättäviä asioita näissä kirjoituksissasi. En ole ehtinyt kunnolla lukemaan kaikkea, mutta tähän nyt pysähdyin. Uskottomuus.. Minä olen ollut naimisissa hulppeat 33 v. ja saman miehen kanssa. :) Minulla on jonkinlainen "näppituntuma" avioliitosta ja tiedän mitä kaikkea siihen voi vuosien varrella tulla. Elämästä ei koskaan voi tietää ja uskottomuus on liiton kipein kohta. Se satuttaa ja syvältä ja pitkään.. En tiedä voisiko sellaista edes unohtaa. Itselläni on ollut onnea. Olen saanut tuiki tavallisen miehen, jota oikeasti rakastan. Välillämme on luja kiintymys. Mutta aina ei ole ollut näin. Vastoinkäymisiä on tullut, lasten ja elämän kanssa yleensä. Uskottomuutta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ei ole ollut. Mutta epäilystä siitä on ollut. Ja voin sanoa, se oli kauheaa.. Se asia käsiteltiin ja kaikki muuttui sen jälkeen. Oli kuin koko suhteemme olisi kääntynyt toiseen suuntaan. Löysimme uudestaan ne asiat mitkä arjessa olimme unohtaneet. Allekirjoitan täysin sen, että liitto pitää hoitaa ja yhdessä tehdä asioita. Tällä hetkellä olen onnellinen, huomisesta ei tiedä kukaan. Enkä haluakaan..

    Mutta pitäisikö se kertoa, uskottomuus??.. Siinäpä kysymys. Minä en ehkä kertoisi, se satuttaa niin paljon, että en haluaisi olla kertomassa. Ymmärrän kyllä ajatuksesi, että tuntuu oikealta, kertoa.. Todella vaikea asia. Onko hyvä elää sitten valheessa.. Niin, joskus tieto lisää tuskaa. Todella hankalaa..
    Mutta, joka tapauksessa osaat ilmaista asioita hyvin. Näitä on kiva lukea. Tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
  4. Moi Marita! Vau, 33 vuotta on todella pitkä aika! Pidempi kuin mitä minä olen ollut edes olemassa! Varsin kunnioitettava saavutus! :)

    Mietin sitäkin, että haluaisiko tuo nainen kuulla ihan täysin vieraalta ihmiseltä tai haluaisiko ollenkaan... Itse ajattelen, että haluaisin tietää, mutta toisaalta minulla ei ole kokemusta parisuhteista, joten olen väärä ihminen päättämään. Toivon, etten tietäisi. Täytyy nyt katsella tilannetta ja miettiä, pitäisikö minun tehdä jotain vai olla puuttumatta asiaan joka ei minulle kuulu.

    Kiitos! :)

    VastaaPoista