perjantai 2. syyskuuta 2011

Perjantaipunnitus

Perjantai ja paino on edelleen jumissa. Tiistaina söin juustoa, muuten olen pysynyt nutreilla. Vaaka näytti 114,2, eli ihan metsään on taas mennyt. Viikossa en ole saanut aikaan mitään. Tällä hetkellä ei tee mieli ruokaa, eikä ole vaikeuksia olla nutreilla, mutta viikonloppuillat yleensä ovat vaikeimpia. Keskiviikkona tuli täyteen se keväällä mainostamani kolmen kuukauden urakka, en viitsinyt edes kirjoittaa mitään, koska enhän saanut mitään aikaan. Olen kyllä niin toivoton tapaus, etten ymmärrä, miksi edes enää saan itseni uskomaan, että voisin onnistua. En laihtunut, en kuntoillut, herkuista pysyin erossa. Yksi kolmesta, pitäisi kai olla tyytyväinen edes siihen. 

Minulla on taas menossa jonkinlainen masennuskausi. Olen viime päivinä ollut ihan loputtoman väsynyt. Henkisesti, mutta myös fyysisesti. Minä olen niin uskomattoman kyllästynyt kaikkeen. Tuntuu kuin eläisin jonkinlaisessa tyhjiössä, enkä saa mistään otetta. Minä en enää toivo, enkä unelmoi, minulle kaikki on jo ohi. Tämä on elämäni ensimmäinen syksy, kun en voi paremmin. Se huolestuttaa minua, onko oloni nyt pysyvästi näin kurja... Vai onko tämä poikkeus... Kauan siten oli myös ensimmäinen kevät, joka oli täyttä helvettiä minulle. Sen jälkeen kaikki keväät ovat olleet hirveitä ja syksyt parempia, mutta ei tällä kertaa. Ehkä syksyt eivät enää tuo helpotusta.

Haluaisin, että olisi edes jotain, ihan mitä tahansa, jotain mikä katkaisisi päivien samankaltaisuuden. Jotain minkä avulla edes vuodet erottuisivat toisistaan, jos eivät päivät tai viikot. Olisi edes jotain, minkä vuoksi elää, jotain toivoa, vaikka kuinka kaukana. Mutta ei ole. Tuntuu kuin olisin niin kauan yrittänyt epätoivoisesti pyrkiä pinnalle mustasta tukahduttavasta vedestä, mutta en enää edes tiedä missä on ylöspäin. Ja haluaisin niin paljon jo luovuttaa, vajota viileään pimeyteen. Haluan edelleen laihtua, mutta enää en usko sillä olevan mitään merkitystä. Ajattelin aina nuorena, että sitten kun vain laihtuisin, elämäni muuttuisi, että minullekin tapahtuisi jotain mukavaa. Enää en usko niin, en usko, että mikään muuttuisi. Minä ehkä olisin pienempi, mutta olisin silti minä ja elämäni olisi silti tätä samaa tyhjyyttä.

Muutama päivä sitten äitini sanoi jotain matkustelusta, josta olen aina unelmoinut ja minua ei enää jaksanut kiinnostaa. Se ei herättänyt mitään ajatusta, mitään tunnetta, ei mitään. En vain enää välitä. Minä teen asioita vain esittääkseni normaalia, lähinnä äitini takia. Eihän minulla ole koskaan oikeasti ollut mitään, mutta enää en pysty edes toivomaan. Minulla on ollut menneisyydessä vaikeita aikoja ja olen selvinnyt niistäkin, mutta kai se on niin, että ihminen kestää mitä vain niin kauan, kun on toivoa. Kun toivoa ei enää ole, ei ole enää keinoja selviytyäkään. Ainoa ongelma on vain se, että minun on pakko, vanhempieni takia, joten kai jatkan taistelua, kuten tähänkin asti.

Olen miettinyt, että mitä minä tein väärin päätyäkseni tähän? En usko kohtaloon tai jumalaan tai karmaan, mutta mitä mieltä siinä on, että minun kaltaiseni ihminen on edes olemassa? Miksi minä ylipäätään synnyin tälle planeetalle? Että saisin vuoroin tylsistyä, vuoroin kärsiä muutaman vuosikymmenen, kunnes kuolisin ja on kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Olen varmasti merkityksettömin ihminen, joka koskaan on ollut olemassa. Kun katson muiden ihmisten elämiä ja sitä kaikkea, mitä he saavat, toivon, että edes tietäisin, miksi minä en ansainnut mitään. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat parempia ihmisiä kuin minä ja totta kai myös ansaitsevat enemmän, mutta tunnen myös ihmisiä, jotka ovat saaneet paljon, vaikka eivät ole hyviä ihmisiä. Miksi Josef Fritzlin kaltainen hirviö sai ystäviä ja oman perheen ja elämän? Olenko minä pahempi ihminen kuin hän?  Ehkä minä en vain näe itseäni selkeästi. Ehkä olen kuin se 5-vuotias hiekkalaatikolla, joka itkee, ettei kukaan leiki hänen kanssaan, vaikka itse rikkoi muiden hiekkakakut ja löi kavereita haravalla päähän. Ehkä minä vain olen niin itsekäs, etten kykene hyväksymään, että tämä vain on minun osani elämässä ja sen kanssa on elettävä. Toivoisin vain, että olisi jotain, mitä auttaisi jaksamaan. Tiedän, että vika on minussa, ei muissa, eikä maailmassa, mutta se ei valitettavasti paranna oloani, koska en tiedä mitä tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan miten nostaa itseni tästä suosta tai onko se edes mahdollista.

Tiedän, ettei ongelma ole vain ylipainossakaan, vaikka vinksahtanut mieleni yrittää minulle niin väittää. Muut lihavat kuitenkin onnistuvat elämään ihan normaalia elämää. Joten miten tässä kävi näin?! Miksi minusta tuli tällainen?! Tiedän tehneeni ainakin aivan valtavan virheen antamalla itseni unelmoida asioista, joita en voi saada. Tai ihan nuorena kai uskoinkin, että voisin, mutta tiesin kuitenkin verrattain nuorena, etteivät ne toteutuisi. Silti annoin itseni unelmoida, uppoutua niihin haaveisiin tunneiksi kerrallaan. Tiedän niin tarkkaan, mitä haluaisin elämältä, olen elänyt sen kaiken unelmissani yhä uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi onnistua löytämään realistisia unelmia. Jotain, mitä haluaisin, mutta mitä voisin myös saada. Yritän ihan tosissani, mutta aivoni muistuttavat minua niistä suurista unelmista, niistä, joita en voi koskaan saada ja on vaikea uskotella itselleen, että ne pienetkin voisivat riittää. On vaikeaa korvata unelmaa omasta perheestä unelmalla siitä nätistä sadetakista, jonka näin Etolassa, mutta joka maksoi naurettavan paljon ja yrittää vielä uskoakin siihen. Toinen koira ei korvaa omaa lasta.  Viikon matka turistirysään ei korvaa unelmaa elämästä ulkomailla. En tiedä mistä edes voisin unelmoida, niin että voisin myös uskoa siihen.
  
Mietin usein, tajuavatko onnekkaat ihmiset, että on ihmisiä, jotka aivan epätoivoisesti toivoisivat saavansa mitä he ovat saaneet, mutta eivät saa? Vai onko se vain heille itsestäänselvyys? Vai keskittyykö heidän huomionsa johonkin muuhun, johonkin mitä he haluaisivat, mutta eivät saa? Tiedän, että minunkin elämäni olisi monelle kadehdinnan aihe, niin monien ihmisten eläessä niin äärimmäisessä kurjuudessa. Pitäisikö minun osata olla onnellinen siitä, etten asu jossain slummissa ilman edes perustarpeita? Valitanko turhasta, kun suren yksinäisyyttäni ja merkityksetöntä elämääni? En tiedä. Ehkä. Tiedän vain, etten osaa muuttaa ajatusmaailmaani ja tunteitani, vaikka kuinka yrittäisin.

Olen nyt ollut jonkin aikaa ilman melatoniinia, mutta nukkunut silti ihan kohtuullisesti. Pidän taukoa niin kauan kuin voin, koska pelkään, että ne lakkaavat toimimasta. Säännöllinen nukkuminen on helpottanut elämääni aivan valtavasti, en edes käsitä miten selviydyin kaikki ne vuodet, jolloin en nukkunut. Öisin ahdistaa edelleen, mutta painajaiset ovat loppuneet ja pimeys tuntuu helpottavalta. Ehkä tämä alkaa vielä muuttua paremmaksi. Toivottavasti. Laihtumisen suhteen en tiedä viitsinkö edes listata tähän mitään toiveita, koska se varmasti kuulostaa aika koomiselta, koska olen jo yli vuoden toivonut ja epäonnistunut, mutta taas toivon pääseväni alle sataan jouluun mennessä. Ensi perjantaina toivottavasti alle 112:n.  Jos pysyn nutreilla, enkä pääse alle 112:n, luovun nutreista, vähempi ei ole vaivan arvoista.

:)

5 kommenttia:

  1. Hei! Olen seuraillut jonkin aikaa blogiasi taustalta. Oletko hakenut jotain apua tuohon masennukseesi? Masentuneeltahan sinä selkeästi vaikutat, ja sehän on sairaus joka vaatii hoitoa. Voisit hyvinkin hyötyä esim. keskusteluterapiasta, koska blogisi perusteella sinulla on selvästi kykyä eritellä asioitasi ja ongelmiasi.

    Itse en onnistunut laihtumaan moneen vuoteen, ja nyt jälkeen päin ajatellen uskon keskeisen psykologisen syyn olleen siinä, etten ollut henkisesti tasapainossa ja keskityin liikaa negatiivisten asioiden pyörittelyyn + inhoamaan itseäni. Laihtuminen vaatii kuitenkin aika paljon henkisiä voimavaroja, suuri osa ei pysty siihen esim. silloin kun elämäntilanne on poikkeuksellisen stressaava. Voisiko jostain tällaisesta olla kyse sinun kohdallasi?

    VastaaPoista
  2. Moi Werna! En ole mielestäni masentunut, olen vain onneton. Minulla on kyllä ongelmia, mutta uskon, että olisin ihan onnellinen, jos en olisi niin yksinäinen. Minulle on suositeltu terapiaa, mutta siihen joutuisi sitoutumaan vuosiksi ja se maksaisi paljon ja paikkojakin on rajatusti, joten en ole siihen lähtenyt.

    Enpä tiedä... Minun koko elämänini pyörii laihtumisen ympärillä ja suuri osa ongelmaa on siinä, että minulle ruoka on ajanvietettä ja mielihyvän lähde ja ainoa ystäväni. Ehkä kyse on asenteestani, ehkä jos pystyisin ajattelemaan eri tavalla, olisi laihtuminenkin helpompaa... Saatat olla oikeassa. Jotenkin ajattelen, että jos vain onnistuisin laihtumaan, sitten voisin keskittyä siihen kaikkeen muuhunkin ja alkaa työskentelemään muiden ongelmieni parissa. Ehkä tosiaan ajattelen koko asian väärinpäin... Se vain, että minä en tiedä miten muuttaa itseäni ja ajatteluani...

    Yritin muuten yksi päivä laittaa jotain kommenttia sinulle, mutta sain vain tekstin, ettei minulla ole oikeuksia lisätä kommentteja. Oletko jotenkin estänyt kommentit vai oliko tämä taas bloggerin häiriöitä?

    VastaaPoista
  3. Mä oon samaa mieltä sun kanssa, onnettomalta olotilalta toi vaikuttaa, koska sillä on selkeä syy-lihavuus ja sen aiheuttamat elämän haitat,ja toi mieliala ei oo kovin pitkäaikanen vai?

    Mutta tosiaan, mä en todellakaan ole mikään terveellisen elämän tai laihdutuksen asiantuntija,mutta mun silmään noi sun laihdutustapas vaikuttaa..epätehokkailta. Tästä eteenpäin voit olla huomioimatta kommenttiani,mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmaista:
    1.Nutrit varmasti auttaakin aluksi,mutta entä sitten ku ne lopettaa? Karppauskin on hyvä idea niin kauan ku sitä ei lopeta mutta heti kun lopettaa.. Kannattais siis varmaa unohtaa tollaset, ja muuttaa ruokatottumuksiaan, ja annoskokoja, ja ateriamääriä/päivä:) 2.liikunta, LIIKUNTA. Ilman sitä (suurien määrien) laihtuminen on mahdotonta. Liikunnan ei tarvi olla mitään hullua 10km juoksulenkkiä, vaan vaikka kävelylenkkejä aluksi. tai kuntopyörä. Tai jotain,mistä ite tykkäät:P Lihasten tekeminen (siis vatsa ja selkä ainakin) auttaa,ja kiinteyttää varsinkin. 3.Keksi joku motivaatio,joka auttaa laihtumaan, motivaatio ei sitten ole ruoka. 4.Thinspiration (googlaa/youtubeta mikäli et tiedä) motivoi,paljon! Aina jos tekee mieli vaikka sipsiä,älä ajattele sitä hyvänmakuisena pussina herkkua,vaan kasana suolaista kalorimäärää,josta tulee inhottava olo kun paljon syö..

    VastaaPoista
  4. J.B, luulen että kyse on ollut bloggerin häröilystä, jos et ole pystynyt kommentoimaan blogiani. Tarkistan vielä asetukset, mutta niiden pitäisi olla niin että kaikki voivat kommentoida. Ja ainakin nyt viikonlopun aikaan sinne on tullutkin kommentteja.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi: Ennen tuo oli aika ajoittaista, mutta nykyään kai enemmänkin tavallista kuin ajoittaista. Mutta silti olen sitä mieltä, että olen vain onneton. Ahdistukseen sen sijaan saattaisinkin tarvita lääkkeitä, en tiedä. En kuitenkaan haluaisi mitään lääkitystä, joten katsotaan nyt.

    Joo, ei tästä laihdutuksesta oikein tule mitään. :) Nuo nutrit vain on sellaisia, että kun niistä saa kaiken tarvittavan, en judu ajattelemaan asiaa. Siksi niitä syön. Ja kyllä ne varmaan olisivat tehokkaita, kun en lipsuisi koko ajan... Mutta pysyvä ratkaisu ne eivät tosiaan ole. Ja se liikunta... Tiedän, että pitäisi, mutta minä vain niin vihaan liikuntaa! Ja kun minulla ei ole itsekuria, niin näin siinä sitten aina käy...

    Haluaisin kyllä kovasti olla laiha, mutta ei minulla silti kai ole oikeasti mitään suurta motivaatiota laihduttaa. Pitäisi tosiaan keksiä jotain. :)

    Werna: Ok, blogger elää joskus ihan omaa elämäänsä. Täytyypä kokeilla uudelleen. :)

    VastaaPoista