keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Realismia etsimässä

Ulkona on ihan kunnon myrsky ja se kuulostaa ihanalta. Minusta luonnonilmiöissä on jotain niin kaunista voimaa; ukkosissa, myrskyissä, rankkasateissa. Ne näyttävät, miten merkityksettömiä me ihmiset loppujen lopuksi olemme.  

Olen viime päivinä joutunut olemaan tavallista enemmän kontaktissa muiden ihmisten kanssa ja se tuntuu välillä niin raskaalta. Tunnen vain itseni niin friikiksi ja niin uskomattoman tyhmäksi ja lapselliseksi ja tylsäksi! En vain osaa olla kuin normaali ihminen ja puhua kuin normaali ihminen ja tunnen olevani niin loputtoman erilainen ja yksin. Minusta tuntuu, että joka kerran kun avaan suuni, sanon jotain typerää. Ja sitten olen hiljaa, kunnes alan ajattelemaan, että näytän varmaan ihan idiootilta istuessani siinä puhumatta mitään, joten avaan suuni – ja sanon jotain typerää! Mikä minussa on vikana? Lapsikin osaa keskustella toisten ihmisten kanssa, miksi se on minulle niin vaikeaa! Minun aivoni vain eivät toimi kuten muiden ihmisten aivot, en ajattele samalla tavalla kuin he, enkä osaa jutella ihmisille. Ja se muuttuu pahemmaksi hetki hetkeltä, mitä enemmän olen yksin, sitä omituisemmaksi muutun ja sitä vaikeampaa on puhua ihmisille ja sitä todennäköisemmin olen yhä enemmän yksin. Minä vain niin paljon kaipaisin ihan vain seuraa, että osaisin jutella jonkun kanssa, ettei se joku pitäisi minua aivan typeränä, että joku voisi pitää minusta ja seurastani. Minä pystyn kirjaimellisesti tuntemaan, miten muutun päivä päivältä omituisemmaksi, enkä tiedä mitä tehdä. Jokin osa minusta on alkanut pelkäämään mielenterveyteni puolesta. Missä se raja kulkee, että ylipäätään olen vielä normaali? On hirveä tunne joutua miettimään, olenko minä vain omituinen vai olenko minä jotenkin vinksahtanut… En tiedä, mutta se pelottaa minua aivan valtavasti.

Minusta tuntuu kuin olisin niin kauan niin epätoivoisesti yrittänyt esittää normaalia. Jo koulussa ihan nuorena. Minusta tuntuu, kuin en oikeastaan osaisi mitään, kuin koko ajan arvaisin miten kuuluu toimia ja tehdä. Minulla on koko ajan tunne, että vain haparoin eteenpäin, yrittäen tehdä oikein, minulla ei koskaan ole sellaista oloa, että tietäisin mitä olen tekemässä. Ja kaikkein pahinta on se, että silloin harvoin kun todella oikeasti yritän, onnistun mokaamaan kaikkein pahiten. Tilanne oli sama jo koulussa. En koskaan tehnyt mitään, en läksyjäni tai lukenut tenttiin, mutta sain aina hyvät arvosanat. Sitten joskus harvoin innostuin jostain ja tein töitä ja sainkin huonon arvosanan. Yliopistossa monesti tein työn, johon oli varattu viikkoja, viimeisen yön aikana ja sain viitosen. Mutta nähdessäni todella vaivaa, saatoin saada vain kolmosen. Se tekee minut niin epävarmaksi ja saa aikaan tunteen, etten hallitse mitään. Olen jumittunut tekemään tutkimusta, koska se on ainoa asia, jota tiedän osaavani tehdä. Haluaisin hakea jotain vakituisempaa ja pysyvämpää, mutta en uskalla, koska minun aivoni vain eivät toimi kuin muiden aivot. Voin luonnostani osata jonkun asian paljon paremmin kuin muut, mutta jonkun toisen asian kohdalla, joka muille on ihan helppoa ja itsestään selvää, aivoni lyövät tyhjää. Pelkään aiheuttavani pettymyksen ja saavani potkut, koska olen joissain asioissa ihan ääliö. Tämä tekee elämästä niin hankalaa ja pelottavaa ja inhoan sitä tunnetta, etten hallitse mitään, edes itseäni.

Olen yrittänyt kovasti keksiä itselleni realistisia unelmia, jotain minkä vuoksi jaksaa. Minun täytyisi päästä irti tästä negatiivisuudesta ja toivottomuudesta, ei näin voi elää. Olen aina haaveillut matkustelusta tai oikeastaan pidempien aikojen viettämisestä eri paikoissa. Viime vuosina sekin vain on lakannut kiinnostamasta, koska en ole niitäkään haaveita onnistunut toteuttamaan, mutta ajattelin edes yrittää väkisin herättää kiinnostukseni uudelleen. Varsinkin Skotlanti on alkanut kiinnostaa enemmän, haluaisin sinne vaeltamaan. Parin viikon vaellus siellä olisi varmasti toteutettavissa. USA:ssa asumisesta unelmoin edelleen, mutta se tulisi todella kalliiksi. Pahimmista murjuistakin joutuu maksamaan vuokraa monta sataa kuussa, puhumattakaan siitä, että pitäisi myös olla varaa tehdä siellä jotain. Mutta olen unelmoinut siitä teini-iästä alkaen, enkä ainakaan vielä pysty luopumaan haaveesta, vaikka tiedänkin, ettei se varmaan toteudu. Mutta yritän väittää itselleni, että ehkä joskus… :)

Haluaisin myös todella oman asunnon, mutta velan ottaminen hirvittää. Sitä varten pitäisi myös ensin löytää asuinpaikka, jossa todella viihdyn. Haluaisin Helsinkiin, mutta siellä on niin kallista, etten tiedä miten pärjäisin. Jo pelkkä kotona käyminen maksaisi melkein satasen per viikonloppu… Ja oikeasti haluaisin omakotitalon, mutta ei oikein ole järkeä ostaa omakotitaloa yhdelle ihmiselle. Eikä minulla ole siihen varaakaan. Olen vain asunut mitä kurjimmissa asunnoissa, koska valintaperusteeni on aina vuokra ja uskon, että voisin paljon paremmin kauniissa ympäristössä. Ehkä pitäisi maksaa muutama satanen enemmän tai muuttaa syrjempään…

Olen myös ajatellut paljon tietyistä unelmista luopumista, erityisesti lapsen kohdalla. Olen aina halunnut lapsen, pienen tytön, ja nyt alkaa olla viimeiset vuodet käsillä. Suurin pelkoni vain on se, että lapsi perisi minun ongelmani. Sosiaalisen idiotismini erityisesti. Pelkään, että hän olisi onneton, että hänen elämänsä olisi samaa tyhjyyttä kuin minunkin. Minä olen epäonnistunut aivan kaikessa elämässäni, joten tuskin onnistuisin tässäkään, mutta ajatus, etten koskaan saa omaa lasta… Tiedän, että on hirvittävän itsekästä edes ajatella tätä, mutta silti on niin vaikeaa luopua ajatuksesta.

Asia olisi ongelmallinen muutenkin. Minulla ei ole ketään, joten olisin ihan yksin lapsen kanssa, kun ei ole sisaruksia tai ystäviä auttamassa. Jos lapsi olisi rauhallinen, niin siltikin olisin hänessä kiinni 24 tuntia vuorokaudessa, mutta jos olisi jokin ongelma, miten jaksaisin tehdä kaiken muun. Lapsiasia yhdistyy myös tuohon oma koti asiaan, koska en voi edes kuvitella, että lapseni viettäisi lapsuutensa muualla kuin omakotitalossa, koska sillä oli minulle niin suuri merkitys. Ei silti se lapsuus sinällään ole ongelma, enemmän huolissani olen hänen aikuisuudestaan.

Suuri ongelma on myös se, miten lapsen saisin. Koska minulla ei ole säästöjä tai vakituista asuntoa tai vakituista työpaikkaa ja myös ikäni takia, adoptio on käsittääkseni poissa laskuista. Spermapankki on minusta karmiva vaihtoehto, varsinkin kun Suomessa ei saa yhtään valikoida luovuttajaa ominaisuuksien perusteella. Parhaalta vaihtoehdolta minusta kuulostaisi se, että pyytäisin spermaa joltakin tutulta, mutta en tunne ketään sellaista ja kukaan tuskin minun kohdallani suostuisikaan. Joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi sperman ostaminen jostain ulkomailta, niin että saisin valita luovuttajan ja tietäisin hänestä jotain. En vain oikein edes tiedä, miten se hoituisi. Tai mitä sanoisin lapselle.

Jos tietäisin, ettei lapsesta tule minun kaltaistani… Mutta kun en tiedä. Ei sillekään, että minusta tuli niin täysin epäonnistunut yksilö ollut mitään todennäköisyyttä, vanhempani ovat fiksuja, menestyviä, pidettyjä ihmisiä. Ehkä nuo ominaisuudet hyppäisivät sukupolven yli ja lapsestani tulisi ihan normaali… Se on vain niin valtava riski, varsinkin, kun se koskee viattoman lapsen elämää. Kyllä minä tiedän, mikä on oikea ratkaisu, en vain saa sydäntäni ymmärtämään ja hyväksymään sitä. Yritän luopua ajatuksesta ja välillä luulen onnistuneeni, mutta kohta se taas pulpahtaa jostain pintaan.  

Yksi asia, mihin olen yrittänyt keskittyä, on se, että vältän asioita, jotka aiheuttaa minulle pahaa oloa. Netin keskustelut on yksi niistä asioista. Aina seuran toivossa ajaudun jollekin keskustelupalstalla, mutta ne vain aiheuttaa ahdistusta.  En vain jaksa ymmärtää tätä loputonta vihaa. Minulla on ihan sama, onko joku valkoinen, musta vai vihreä, minä en välitä harrastaako ihmiset seksiä naisen vai miehen vai molempien kanssa, minulle on ihan yhdentekevää näyttääkö joku rekkalesbolta vai ultranaiselliselta, en jaksa kiinnostua jatkuvasta femakkojen syyttelystä ja aasialaisten naisten jumaloinnista ja maahanmuuttajien haukkumisesta ja loputtomasta naisvihasta ja mamu-vihasta ja ihmisten haukkumisesta. Eikö voitaisi puhua jostain mukavasta?! Minua harmittaa, että olisi olemassa paikka, josta yksinäiset voisivat saada edes virtuaalista seuraa, mutta se täytetään riitelyllä ja vihalla! Ja minua myös hirvittää, missä nuo vihaajat piileksii oikeassa elämässä! Taannoin luin keskustelun, jossa miehet puhuivat, että jos näkee naista pahoinpideltävän tai raiskattavan, pitää ensin selvittää, onko nainen feministi, että tietää auttaako vai ei. Ovatko nuo ihmiset tosissaan? Onko jossain oikeasti tuollaisia ihmisiä, vielä useampiakin?! Minä olen ehkä vinksahtanut, mutta onneksi vielä kaukana tuosta!

Olen myös miettinyt asioita, joiden tekemisestä oikeasti nautin ja jotka ovat minulle realistisesti mahdollisia. Kuten syksy ja takkatuli ja kynttilät ja sauna. Pidän lukemisesta ja tv:n katselusta, rakastan koiraani, luontoa, eläimiä yleensäkin. Pidän kovasti vanhemmistani ja heidän seurastaan, vaikka viikonloppujen viettäminen kotona saakin minut tuntemaan itseni totaaliseksi luuseriksi. Rakastan joulua ja sen odotusta ja valmistelua. Pidän siivoamisesta(ihan oikeasti, se on meidän suvussa geeneissä. :) ). Pidän kävelemisestä ja uimisesta, tarvitsisin vain molempiin paikan, jossa ei ole muita ihmisiä. Pidän kielistä ja saan mielihyvää kielitaitoni kehittymisestä. Pidän sateesta ja myrskystä. Minusta on ihanaa laittaa patja olohuoneen lattialle ja sytyttää takkaan tuli ja katsoa tv:tä pyjama päällä. Tykkään piirtää taloja (ja saatan kasvaa aikuiseksi ihan minä päivänä tahansa…) ja lukea sisustuslehtiä. En vain tee noita asioita, jotenkin aina lykkään niitä. Pitäisi yrittää tehdä jotain, josta nautin joka päivä. Ehkä se parantaisi mielialaani.

Punnitus on tällä viikolla lauantaina, koska pe aamuna en pääse vaa’alle. Tulen sitten kertomaan lukemat. Olen ollut nyt taas ilman herkkuja ja syömisenkin suhteen on sujunut ihan kivasti. Mutta viime viikon tuhot näkyy varmasti. Mutta katsellaan lauantaina… :)

7 kommenttia:

  1. Tyylikäs blogi, ja voi kuinka ilahduttavaa on lukea jotakin näin pohdiskelevaa ja todellista! Kiitos rohkeudestasi jakaa ajatuksiasi. Meistä kun ihan jokaisella on omat kipupisteemme, niin myötätuntoa kyllä heruu. Ja kanssamatkaamista. Niin ihania nuo sinun unelmasi ja onnen hetket, että haluan luottaa niiden valtaavan elämässäsi enemmän alaa ja antavan voimia ja potkua myös haasteisiin!

    VastaaPoista
  2. En ehtinyt nyt kiireessä lukea tekstiäsi kuin alun, mutta on pakko kommentoida. Sanot että olet epäonnistunut KAIKESSA elämässäsi. Mutta samaan aikaan sanot että teet tutkimusta koska osaat sen parhaiten. HEI HALOO! Oletko tutkija? Siihen ei moni pysty (tiedän itse ihan perus gradua vääntävänä kuinka tuskaa se voi olla). Mutta siinä työssä tuosta "erikoisesta" ajattelusta voi olla hyötyä? En kyllä usko että olet tai sanot tai ajattelet mitenkään tyhmästi muiden mielestä, nuo asiat ovat varmasti itse luomiasi ajatuksia. Vai ovatko muut sanoneet jotain mikä antaisi ymmärtää niin kuten väität? :) Yleensä kun on epävarma, tuntuu että just nyt ne kattoo KAIKKI just MUA ja NE TIETÄÄ jotain mitä en haluis kenenkään tietävän... Oikeasti ihmiset on aika vähän kiinnostuneita toistensa elämistä, oma napa on tärkeämpi! :) Palaan tekstiisi myöhemmin, katsotaan suollanko täältä sitten lisää jotain kommenttia :D

    VastaaPoista
  3. Voi kiitos! :) Olen halunnut kirjoittaa tänne ihan täysin rehellisesti, vaikka välillä meneekin vähän valittamisen puolelle. Oikeassa elämässä vain vietän niin paljon aikaa salaillen todellista minua, että täällä haluan olla joskus nolottavankin rehellinen.

    Luulen, että minun täytyy yrittää ihan aktiivisesti tehdä asioita, joista nautin, eikä aina vain siirtää niitä. Ehkä myös alan voida paremmin, kun teen enemmän asioita, joista nautin. :)

    VastaaPoista
  4. Vilukissa: Olen ihan kohtuullisen hyvä kirjoittamaan, mutta en osaa oikein muuta. Ja minulta puuttuu aito innostus tutkimustyöhön, osin todella typerästi valitun pääaineen takia, osin siksi, ettei se oikein ole minun juttuni. Minä halusin sitä ja tein töitä siihen päästäkseni, vain huomatakseni tehneeni virheen. Siksi koen epäonnistuneeni, koska samalla vaivalla olisin voinut lukea jonkin paremman ja minulle sopivamman ammatin.

    Minä ehkä luen ihmisten ilmeistä ja eleistä vähän liikaa. Vaikka tietäisinkin jotain, kuten tuon, ettei ihmiset tosiaan niin kauheasti ole kiinnostuneita muista, se ei vaikuta siihen, miltä minusta tuntuu. Ylipainoisuus on aina saanut minut tuntemaan itseni jotenkin alastomaksi, kuin kaikki nolotkin salaisuuteni olisi kaikkien nähtävillä. Minusta aina tuntuu, että ihmiset tietävät ja näkevät minusta kaiken vain vilkaisemalla minua ja se on nöyryyttävää. Ja minä myös ajattelen, että kaikki suhtautuu minuun enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti, koska en oikein osaa jutella ihmisten kanssa ja olla normaali. Ja koska olen ylipainoinen. Tunnen itseni idiootiksi, joten ajattelen kaikkien muidenkin pitävän minua idioottina... Ehkä olen väärässä... Toivottavasti olen väärässä! Kaikki sosiaaliset jutut vain on minulle kovin vaikeita...

    Kommentteja on aina kiva saada! :)

    VastaaPoista
  5. Hei!
    Olen lukenut blogiasi jo jonkun aikaa, ja nyt ajattelin ensimmäisen kerran kommentoida. Minua surettaa, kun pidät itseäsi epäonnistujana ja hukkaanheitettynä tapauksena, vaikka mielestäni kuulostat hienolta ihmiseltä, ihan yhtä arvokkaalta kuin kaikki muutkin.
    Tuossa kun kuvailit asioita, joiden tekemisestä nautit, tuli minullekin hyvä mieli kyseisiä asioita ajatellessa : ) ja tosiaan, ehkä sinun kannattaisi tehdä näitä asioita useammin, eikä raahautua päivästä päivään.

    Toivon todella paljon, että joku päivä saisit lähdettyä ulkomaille pidemmäksikin aikaa. Olet kuitenkin vielä nuori, sinulla saattaa hyvinkin olla monta vuosikymmentä edessä! Siinä ajassa kerkeää tapahtua yhtä sun toista, älä vielä luovu toivosta : ) Elämä on niin yllättävä asia, mutta samalla niin arvokas..
    Mahtavaa että olet kuitenkin onnistunut jo laihtumaan pari kiloa, se on jo alku! Ja unirytmin korjaantuminen varmasti on ollut muutos parempaan, itsekin kun olen uniongelmista kärsinyt, tiedän millaista se voi olla..

    Mutta oikeasti, tsemppiä ja voimia sinulle, jospa saisit otettua itseäsi niskasta kiinni asioissa joissa luulet voivasi parantaa : )! Ja tulen varmasti jatkossakin blogiasi lukemaan.

    PS Myös minä tunnen usein että sanon kaikkea typerää, mutta eivät ihmiset ajattele niin! Kannattaa olla vain oma itsensä, jos tuntuu siltä että nyt haluan sanoa näin niin sitten sanot..

    VastaaPoista
  6. Olen huomannut, että monet sosiaalisesti epävarmat ihmiset ylitulkitsevat toisten eleitä ja ilmeitä, ja ottavat monet aivan tahattomat lausahdukset ja eleet hyvin raskaasti, vaikka toinen ei olisi mitään sillä tarkoittanutkaan. Teen mielenterveystyötä ammatikseni ja asiakkaani ovat usein kertoneet minulle tilanteista, joissa ovat kokeneet että heitä on pidetty "outoina" tms. Kuitenkin kun niitä tilanteita tarkastellaan objektiivisesti, käy ilmi että ihminen onkin saattanut tulkita kaiken ihan väärin. Varovaisuus tekee sellaiseksi. Samaa taipumusta on/on ollut itsellänikin, joten sitäkin kautta pystyn samaistumaan kokemukseesi. Jos itsellään on se perusoletus, että on outo ja kummallinen ja kaikkien hyljeksimä, niin varmasti silloin on myös helppoa tulkita kaikki toisten käyttäytyminen tämän uskomuksen kautta!

    Tavallaan pitäisi ensin pystyä itse "päättämään", että on hyvä tyyppi ja kiva ja tutustumisen arvoinen ihminen, ja sitten vain alkaa OLETTAA että toiset kohtelevat itseä sen mukaisesti. Mutta tiedän, se on vaikeaa. Itse olen varsin sosiaalinen ja minulla on kohtuullisen paljon kavereita, mutta sen sijaan minun on mahdoton uskoa, että kukaan voisi ylipainoni vuoksi kiinnostua minusta seksuaalisesti, siinä kohtaa tulevat esiin nuo ihan samat ongelmat kuin mitä sinäkin kuvasit.

    Minulla on myös taipumusta ajatella "minä vs. Normaalit Ihmiset" -tyyppisesti. Jotenkin sitä kuvittelee, että itsessä on jokin häpeällinen, piilossa oleva ydin jonka paljastumista pelkää. Useammat ihmiset ovat sanoneet minulle, että olen päälle päin sosiaalinen, mutta pintaa syvemmälle on vaikea päästä. Ja kuitenkin kun sitten tutustuu ihmisiin tarkemmin, huomaa että käytännössä KAIKILLA ihmisillä on joitakin rikkinäisiä ja epätäydellisiä kohtia minuudessaan, joita he ainakin jossain määrin peittelevät.

    VastaaPoista
  7. Anonyymi: Minusta vain tuntuu, etten ole onnistunut tekemään mitään muuta kuin virheitä. Onnistun aina mokaamaan kaiken ja aina tekemään väärän valinnan ja se ahdistaa minua suunnattomasti. Mutta minun tosiaan pitäisi oppia muuttamaan ajatteluani, etten ottaisi mokiani niin raskaasti. Nyt olenkin yrittänyt tehdä joka päivä asioita, joista nautin; nytkin tulin juuri saunasta ja laitoin tulen takkaan ja aion katsella tv:tä. :)

    Toivon todella, että saan asiat järjestettyä niin, että vielä joskus asun USA:ssa, vaikka se tapahtuukin myöhemmin kuin toivoin. Se on aina ollut unelmani ja toivon, että saan siitä asian, joka kannustaa jaksamaan.

    Nukkumisella on ollut ihan valtava vaikutus. Nykyään joskus jos olen nukkunut vähemmän kuin yleensä ja olen väsynyt aamulla, tuntuu uskomattomalta miten selvisin kaikki ne vuodet nukkumalla ehkä pari tuntia yössä, jos sitäkään. Voin todella paljon paremmin ja nukkumisella on sekin vaikutus, että koska pahimmat aallonpohjat olivat yleensä unettomina öinä, niin nyt nekin on paljolti poissa.

    Tervetuloa lukemaan ja kiitos kannustuksesta! :)

    Werna: Niin varmasti onkin. Ajatuksen tasolla tiedän kyllä, että ihmisillä on parempaakin tekemistä kuin miettiä minua, mutta silti minusta tuntuu, että jokainen mokani ja suusta päässyt sammakko muistetaan. Ja että minut tuomitaan niistä aivan yhtä ankarasti kuin tuomitsen itse itseni.

    Kai sekin vaikuttaa, että pidän itsekin itseäni idioottina, varsinkin sosiaalisesti ja pidän sitä ihan itsestäänselvänä, että niin muutkin ajattelee. Minun on täysin mahdoton ajatella, että kukaan koskaan voisi pitää minua minään muuna, joten tulkitsen toisten käytöksen automaattisesti sen ajatuksen kautta. Tosin se ei vielä todista, ettenkö olisi oikeassa. ;)

    Olen huomannut blogiasi lukiessani, että meillä on paljon samantyyppistä ajattelua (en tarkoita tätä mitenkään loukkauksena, että olisit yhtä sekaisin kuin minä, mutta meillä on samankaltainen tapa ajatella monesta asiasta :)). Minun kohdalla on vain niin, että vaikka tietäisin jonkun asian tai ajattelutavan typeräksi, se ei vaikuta siihen, miltä minusta tuntuu.

    VastaaPoista