tiistai 25. lokakuuta 2011

Voi ei mustaa talvea...

Moi taas! Ulkona on ihanan syksyistä ja sateista ja märkää ja pimeää ja vihdoin syksyn tuntu alkaa tuoda helpotusta mielialoihini. Tunnen paljon vähemmän ahdistusta kuin kesällä, nyt täytyy vain toivoa, että tämä jatkuu. Osin muutosta mielialaani on tuonut myös se, että olen töissä nyt ollut tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, yleensä kun teen töitä paljolti yksin eikä minun aina tarvitse olla edes fyysisesti paikalla. Se on outoa, miten muut ihmiset ovat ihan tuskaisina halukkaita lähtemään kotiin pitkän päivän jälkeen, mutta minulle sekin seura on suuri juttu ja olen viihtynyt töissä poikkeuksellisen hyvin. Se on todella kaksijakoinen asia, koska muiden seura on todella hienoa, mutta toisaalta minua harmittaa kaikki typeryydet, jotka suustani putoilevat ja tunnen itseni aika ääliöksi, samoin kuin sekin, mistä aiemmin kirjoitin, että on kovin vaikeaa kuulla toisten ihmisten elämistä, koska minun elämääni verrattuna heillä on niin mielenkiintoiset ja täydet elämät. Mutta silti, huomaan ihan selkeästi, että minulla on ollut paljon parempi olo, fyysisestikin, mutta erityisesti henkisesti, ihan siksi, että on joku jonka kanssa jutella, vaikka vain virallista ammattiasiaa. En tunne olevani niin omassa todellisuudessani ja irrallaan. Samalla myös huomaa, että muillakin ihmisillä on joskus tapana sanoa vähän hölmöjä asioita. Yksinään kuvittelen omassa päässäni, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, joka sanoo typeriä asioita ja joka ei ole sosiaalisesti suorastaan nerokas. Toki minä pidän kärkipaikkaa sanottujen typeryyksien lukumäärässä, mutta ei muutkaan kuitenkaan ole täydellisiä.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kehonkieleeni ja ulkoiseen olemukseeni. Minulla on taipumusta yrittää kyhjöttää jossain nurkassa mahdollisimman huomaamattomana ja kuvittelen, että olenkin huomaamaton, mutta ehkä minä vain vaikutan vähäjärkiseltä. Tiedostan, että minun pitäisi vain käyttäytyä itsevarmemmin, istua selkä suorana, olla näyttämättä häpeääni, mutta en osaa tehdä sitä käytännössä. Minulle ihan perustavanlaatuinen oletus on se, että odotan ihmisiltä inhoa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kiinnitin huomiota tähän erityisesti, kun autoin äitiäni taannoin yhdessä hänen harrastukseensa liittyvässä jutussa ja samassa porukassa oli mukana vielä minuakin paljon lihavampi, tosin nättikasvoinen nainen, joka todella häpeämättömästi tyrkytti itseään samassa porukassa olleelle itseään kymmenen vuotta nuoremmalle miehelle, jonka vaimo on vielä tuota miestä 15 vuotta nuorempi nätti, hoikka nainen. Minulla oli niin ristiriitaiset tuntemukset tuota tapahtumaa kohtaan! Toisaalta ajattelin, että mitä hittoa hän ajattelee, eihän hänellä ole mitään mahdollisuuksia ja hän vain nolaa itsensä(missä olin väärässä, koska heillä on nyt suhde), toisaalta minusta oli hienoa, että hän piti itseään täysin kilpailukykyisenä itseään 25 vuotta nuoremmalle hoikalle vaimolle lihavuudestaan huolimatta! (No, vähän vääristyneesti hienoa, koska inhoan uskottomuutta.) Minä tietysti olen rumakin lihavuuden lisäksi, mutta varon jopa puhumasta ihmisille, ellei minulla ole siihen todella hyvää syytä, koska oletan, ettei kukaan halua puhua läskille, saati sitten mitään tuollaista! Jos olen ihastunut, teen todella paljon työtä varmistaakseni ettei vain kukaan huomaa! Paitsi että minä kuolisin häpeästä, jos joku huomaisi, ajattelen myös miten kauheaa se olisi miehelle, että hän ja muutkin ihmiset kuulisivat, että minun kaltaiseni ruma läskipallero on kiinnostunut. Enkä minä nyt tarkoita loukata ketään muuta ylipainoista, koska tämä ajattelu koskee lähinnä minua, ei muita lihavia! Loukkaannun verisesti, kun joku muu haukkuu läskejä, mutta itse ajattelen, että olen kuvottava ja arvoton, koska olen lihava. Mutta sitten taas en ajattele niin kenestäkään muusta lihavasta, ainoastaan minusta. En oikein edes tiedä miksi olen koko ajan niin tietoinen ylipainostani, kun eivät muut lihavat tunnu olevan. Minusta tuntuu, että minua kohtaan tunnetaan vastenmielisyyttä ihan jatkuvasti, kaikkialla minne menenkin. Mutta koska en ajattele samoin muista lihavista, ehkä omallakin kohdallani on kyse jostain muustakin, ehkä tunnen samoin vielä sittenkin, kun olen pienempi. Se jää nähtäväksi. Ajattelin kuitenkin edes yrittää oppia viestimään kehollani jotain muutakin kuin häpeää ja vähäjärkisyyttä, haluaisin edes oppia esittämään itsevarmaa, vaikka en sitä olekaan. En tosin ole vielä keksinyt miten se tehdään, mutta kokeillaan…

Mietin myös sitä, miksi sitä pitää joistain ihmisistä ja toisista taas ei. Porukassa on mukana yksi nainen, joka kiinnitti huomioni jo joskus vuosia sitten yliopistossa ollessamme jollakin samalla kurssilla ja pidin hänestä täysin vaistomaisesti välittömästi. En pahemmin edes jutellut hänen kanssaan silloin, mutta muistin hänet heti tavatessani nyt uudelleen. Toisista ihmisistä taas ei pidä aluksi, mutta oppii pitämään. Toiset on täysin yhdentekeviä, vaikka perusajatus heistä olisikin positiivinen, toiset taas yhdentekeviä negatiivisella varauksella ja toisista ei pidä ollenkaan, toisia suorastaan inhoa. Mikä se on, mihin kiinnitämme huomiota?! Toki inhoon usein vaikuttaa jokin selkeä vastenmielinen luonteenpiirre, kuten minun kohdallani esimerkiksi itserakkaus tai sovinismi, mutta miksi jostain ihmisistä ei pysty pitämään, vaikka ei tiedostaisi mitään syytä vastenmielisyydelleen? Jokin vain tökkii, kai se on jotain kemiaa. Mikä tietysti herättää kysymyksen siitä, voiko kukaan tuntea minua kohtaan mitään positiivista ystävyyskemiaa? Tai edes yhdentekevä positiivisella varauksella – kemiaa… Ehkä ei, ystävätön kun olen. Olen vain joskus niin uskomattoman utelias sen suhteen, mitä minusta ajatellaan… Olenko oikeassa siitä, että kaikkien mielikuva minusta on ainakin jossain määrin negatiivinen… Ja kuinka negatiivinen… En kai koskaan saa tietää. Olen huomannut selkeästi ainakin iän merkityksen, kovin nuorien seurassa tunnen itseni ihan ääliöksi, oman ikäisten ja vanhempien seurassa on paljon luontevampaa ja he tuntuvat suhtautuvan minuunkin positiivisemmin.

Tänään oli lehdissä, että luvassa on leuto talvi. Mielialani tipahti jonnekin varpaiden korkeudelle siitä tiedosta, minä rakastan lunta ja pakkasia ja oikeaa vanhan ajan talvea! Taidan päättää uskoa sitä kissaa, joka ennusti iltalehdessä kunnon talvea, minusta kissat ovatkin aina olleet fiksumpia kuin meteorologit! Sammakkoproffalla olisi myös ehkä minulle sopivampia ennusteita, ellei hän olisi kännipäissään astunut sammakkoaan kuoliaaksi. Odotan niin innolla viimeistä oikeaa herkkujen täytteistä jouluani ja siitä jää jotain puuttumaan, jos ei ole lunta ja pakkasta. Meillä kotona on vanhoja punamultamaalilla maalattuja piharakennuksia ja kun on kunnolla pakkasta ne kimaltelevat aivan upeasti ja se näky jotenkin edustaa minulle aitoa oikeaa joulua. Se on vain niin surkean näköistä, jos ulkokuuset heiluu sateessa ja maa on musta. Jouluna kuuluu sataa isoja lumihiutaleita, jotka saavat maailman kuulostamaan äänettömältä ja pakkasen pitää laittaa seinät kimaltelemaan. Se on oikea joulu.

Viime aikoina blogissani on samat aiheet alkanut vähän kiertää kehää ja on ollut vaikeaa keksiä uutta kirjoitettavaa. Lukijoitakin on kadonnut, mikä totta kai hiukan aina kirpaisee, vaikka yritänkin kirjoittaa rehellisesti pelkäämättä tuomiota. Olen ajatellut tauon pitämistä tai ehkä jopa lopettamista, ainakin jos en keksi mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa. Tykkään mielettömästi kirjoittaa, mutta tuntuu vähän turhalta jankuttaa samoja asioita ja kun minulle ei tapahdu mitään uutta, enkä minä laihdukaan… Tai ehkä pitäisi vähän laajentaa aiheistoa ja blogata vähän aikaa vaikka jouluasioista. En oikein tiedä. Täytyy katsoa päivä kerrallaan.

Perjantaina punnitus, en toivo liikoja. En ole sortunut herkkuihin, aivan järjettömästä suklaanhimostani huolimatta, mutta muuten… Olen myös kehittänyt addiktion Star Bucksin jääkahvijuomiin… Törkeän kalliisiin jääkahvijuomiin! Tosin ennen saatoin ostaa herkkuja kahdellakympillä ja syödä ne samana päivänä, joten ehkä tuo ei ole niin paha! Tosin ei sekään laihtumista edistä… Mutta katsotaan perjantaina… :)

perjantai 21. lokakuuta 2011

Painopäivitys

Vaaka näytti 114,8 kg, ei siis muutosta. Oikeastaan olin varautunut pahempaankin, mutta olisi kiva välillä hiukan edistyäkin. No, ehkä ensi viikolla... Olen juuttunut jonkinlaiseen valmisruokakierteeseen, on niin helppo kotimatkalla poiketa Siwaan hakemaan valmispastaa tai nuudeleita tai jotain muuta yhtä rasvaista ja kaloripitoista. Osaan syödä vain joko täyttä roskaa tai sitten lähes kaninruokaa, en edes tiedä millaista normaali ruoka on tai mitä muut ihmiset syövät ihan arkiruokana. Tosin jonkun täällä kommenteissa kesällä suosittelemaan intialaiseen ruokaan olen todella tykästynyt, sitä olen laittanut useamman kerran. Se on vain aika työlästä ja juuri valmisruoan helppous houkuttelee. Parempi kai silti sekin kuin koko päivän ruokien korvaaminen perunalastuilla ja suklaalla.

Lenkkeilyä en ole vieläkään aloittanut. En tajua mikä minua vaivaa, pidän kävelemisestä ja rakastan syksyä ja nyt olisi pimeitä iltoja joissa kävellä huomaamattomana, mutta en vain saa itseäni patistettua ylös ja ulos. Ehkä vielä ennen joulua saisin senkin suhteen itseäni niskasta kiinni. Tämä on todella sairas tapa ajatella, mutta seuraava joulu on viimeinen, jolloin voin nauttia jouluruoista ja minun pitää silti tammikuun kontrollipunnituksessa olla alle 115 kg:n,joten laihdutan nyt tällä hetkellä lähinnä sitä ajatellen. Periaatteessa saan jouluna syödä vain sen verran kuin mitä onnistun syksyn aikana pudottamaan. Tosin tässä on vain kaksi kuukautta jäljellä, joten ei siinä paljoa pysty laihtumaan, ei ainakaan tätä tahtia. Kuitenkin haluaisin nyt viimeisenä syöpöttelyjoulunani syödä ainakin rakastamiani jouluruokia, mutta myös suklaata ja perunalastujakin. Vaikka jostain syystä se ei ainakaan nyt tunnu ihan kauhealta menetykseltä, ehkä seuraavana vuonna en niin edes kaipaa jouluherkkuja. 

Olen nyt vakaasti päättänyt, että käyn vaa'alla viikoittain, vaikka menisi kuinka metsään, joten perjantaina sitten taas on punnitus. Toivottavasti silloin vihdoin olisi näkyvissä jotain laskua.  
 

tiistai 18. lokakuuta 2011

Identiteetistä

Olen miettinyt paljon naiseutta ja identiteettiä törmättyäni viikonloppuna netissä näitä koskevaan kysymyssarjaan. Kuka minä olen? Mitä minä olen ensisijaisesti? Tämä on ilmeisesti jonkinlaiseen päihdeterapiaan tarkoitettu, mutta ajattelin pohtia tarkemmin noita minäkuvaan liittyviä kysymyksiä. Itse asiassa voisin muokata näistä tuollaisen kyselyn, joita blogeissa usein kiertää ja haastaa lukijani vastaamaan samoihin kysymyksiin omissa blogeissaan. Poistan osan kysymyksistä, koska esimerkiksi noihin parisuhdetta tai äitiyttä koskeviin en osaa vastata ja osa on vähän epäoleellisia ja noista kauhean henkilökohtaisista en nyt taida alkaa puhua, mutta jos joku tykkää näihin vastata, voi kuitenkin tuolta sivulta kopsata muitakin kysymyksiä itselleen. ( http://naistenvirta.nettisivu.org/tyontekijalle/kysymykset/ )

Minäkuva:
1. Millainen kuva minulla on itsestäni? Melko negatiivinen, joskin myös realistinen. Ilman lihavuutta pitäisin itseäni varmaan aika tavallisena harmaahiirulaisena, mutta lihavuus laskee kuvaa todella paljon.

2. Vastaako sisäinen minäkuvani ulkokuortani? Kyllä ja ei. Minulla on usein tunne, että olen oikeasti hoikka ihminen, joka asuu läskipuvun sisällä. Usein taas pidän itseäni täytenä luuserina, jonka kuuluukin näyttää luuserilta. Pidän itseäni ensisijaisesti lihavana ihmisenä ja minulla on selkeästi lihavan ihmisen persoonallisuus, joten sikäli kyllä.

3. Mitä mieltä olen nimestäni? Inhoan sitä. Jos tietäisitte nimeni, ymmärtäisitte.

4. Mitkä ovat minun heikkouteni ja vahvuuteni? Heikkouteni… Olen ehdottomasti pelkuri. Olen melko negatiivinen. Olen ristiriitainen. Pelkään tekeväni väärän päätöksen ja vetkuttelen päätöksiä ikuisuuden. Niin kuin muidenkin asioiden hoitamista. Vahvuuteni taas… Olen tähänkin asti selviytynyt kaikesta, mitä elämä on eteen heittänyt, joten kenties selviän jatkossakin.

5. Miten parisuhteeni vaikuttaa minäkuvaani? Vahvuuksiini ja heikkouksiini? -

6. Vaikuttaako kumppanini ammatti, työpaikka tai palkka (tai niiden puuttuminen) omaan statukseeni?

7. Mitä minulle tarkoittaa kontrolli? (itsekontrolli, muiden kontrollointi, yritykset kontrolloida minua) Miltä se tuntuu minusta? Haluaisin kovasti hallita itseni täydellisesti, mutta itsekurini on olematon. Vaadin itseltäni ihan hirveän paljon, joten ahdistun, kun väistämättä epäonnistun jatkuvasti. Minulle kontrolli tarkoittaa sitä, että hallitsisin syömiseni ja muut tekemiseni, en sanoisi typeryyksiä, en tekisi asioita, jotka myöhemmin kaduttaa. En koe, että kukaan muu yrittäisi kontrolloida minua.

8. Millaisia velvollisuuksia minulla on? Rajoittavatko ne minua? Minulla on ensisijaisesti velvollisuuteni vanhempiani kohtaan. Kyllä ne rajoittavat paljonkin, mutta toisaalta he myös ovat tärkein asia elämässäni. Muuten en koe, että minulla olisi velvollisuuksia.

9. Mitä muutos merkitsee minulle? Aloitanko itse muutoksen, kun haluan muuttaa jotain? Toisaalta se ahdistaa, toisaalta kaipaan muutosta. Kaipaan uutta alkua säännöllisin väliajoin. Minusta tuntuu, että olen epäonnistunut, joten aloitan alussa jossain muualla, jossain missä kukaan ei tunne minua ja tiedä menneisyydestäni. Yleensä se sisältää ajatuksen, että uudessa alussa en enää ole lihava.

10. Mitä epäonnistuminen merkitsee minulle? Sallinko itseni epäonnistua? Sallinko… Minä epäonnistun jatkuvasti, sallin tai en… Minulla on takana niin paljon epäonnistumisia ja niin vähän onnistumisia, että ne ovat hyvin keskeinen asia elämässäni. Minusta tuntuu, että jos jonkin asian voi ylipäätään ryssiä, niin minä teen sen aivan varmasti. Takuulla ja pitkällä kokemuksella.

11. Mitä menestys merkitsee minulle? Sallinko itseni menestyä? Miltä minusta tuntuvat asiat, joissa olen hyvä? Menestys merkitsee minulle hyvää työpaikkaa, hyvää ja onnistunutta sosiaalista elämää, taloudellista vakautta. Sallisin kyllä, jos niin tapahtuisi. Niin mitkä asiat? :/

12. Miten suhtaudun aggressiivisuuden ja alistumisen tunteisiin? Itsessäni ja muissa? Kaikesta huolimatta olen pohjimmiltani dominoiva persoona, enkä varmasti helposti alistuisi, jos joku sitä yrittäisi. Otan luonnostani johdon, joskin se ominaisuus on jäänyt lihavuuden aiheuttaman häpeän takia taka-alalle. Mutta se on yhä olemassa siellä lihavan persoonani alla.

13. Miten suhtaudun hyökkäyksiin, jotka kohdistuvat omiin arvoihin? Esimerkiksi naisen rooliin, uskontoon, poliittisiin ja moraalisiin arvoihin ja mielipiteisiin. Kun aloin aluksi käyttää nettiä, koin sovinismin ja kaiken muun tuollaisen hirveän ahdistavana. Jaksoin kirjoitella pitkiä puolustuspuheita omien näkemysteni esilletuomiseksi. Nyt en jaksa suuremmin välittää. Ihmiset on erilaisia ja sen kanssa on vain elettävä. Netti on kai turruttanut minut, mutta pahimpaan roskaan reagoin edelleen. Taannoin luin pedofiliaa puolustavan kannanoton, jossa sanottiin jotakuinkin, että pedofilia ei ole ongelma, vaan se, että feministit aiheuttavat lapsille pahan olon väittämällä heitä uhreiksi ja että he eivät traumatisoituisi seksistä aikuisten kanssa ilman femakkoja. Se meni jo minusta liian pitkälle. Se aiheutti inhon tunnetta ja pahaa oloa pedofiilin uhreiksi joutuvien puolesta. Tunnen itsekin useamman ja se on aivan kauhea asia, enkä ymmärrä millainen hirviö puolustaa pedofiileja.

14. Miten annan ja vastaanotan kritiikkiä/palautetta? Minulla on niin huono kuva itsestäni, että olen todella hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä. Olen vain autuaan yksimielinen kritisoijan kanssa. Olen sen sijaan hyvin huono antamaan kritiikkiä toisille. En halua loukata, enkä oikein osaa löytää sitä rajaa, mikä on vielä rakentavaa, koska itseäni kritisoin armottomammin, joten se on hankala asia.

15. Mitä minulle merkitsee ikävystyminen? Miten käsittelen tylsyyttä ja sen kaltaisia tunteita? Se on lähes vakiomielentilani. Ja minä syön ja syön. Ja syön. Puoli blogiani käsittelee tätä aihetta, joten ehkä ei ole tarpeen laajentaa.

16. Miten käyttäydyn pelottavassa tilanteessa? Minussa on onneksi lapsuudesta peräisin jonkinlainen automaattireaktio, joka ottaa vallan, jos pelkään tai ahdistun liikaa. Mitä sen sijaan pelkään on se, että reaktio on selvästi alkanut heikentymään. Toimin eräänlaisella automaattiohjauksella, jonka olemassaoloa en edes huomannut ennen kuin lukiossa, ollessani kerran todella ahdistunut ja omissa ajatuksissani ja tajutessani pitäväni yllä varsin normaalia keskustelua. Mielipiteeni vain eivät olleet ihan omiani, en tiedä mistä ne tulivat. Ennen pystyin sulkemaan ihan täysin pois mielestäni myös ahdistuksen, nykyään en enää pysty siihen.

17. Mitä painattaisin t-paitaani? Mitä kaiverruttaisin hautakiveeni? Positiivisuus on perseestä. No ei, mutta oikeasti minusta se on hauska lause. Hautakiveeni… Oikeastaan toivoisin, että minut poltettaisiin ja tuhkat levitettäisiin jonnekin merkitsemättömään paikkaan, ehkä lapsuuden kotini läheisyyteen. Koen hautakiven vieraana asiana, koska minulla ei ole sisaruksia tai jälkeläisiä, joten kuka sitä katselisi.

Vartalo, ulkonäkö, terveys
18. Mitä kauneus on minulle? Mistä olen saanut kauneuskäsitykseni? En ainakaan kotoa. Äitini ei meikkaa tai pukeudu hameeseen tai käytä koruja, joten minulle laittautuminen on aika vierasta. Äidilläni on ”juhlaverkkarit”… En jaksa edes alkaa kertoa tarkemmin tästä aiheesta… :D Minä olin aina se, joka yrittää löytää vaatteita, kun äiti jo tööttäili kärsimättömänä pihalla. Olen lähtenyt kotoa muun muassa vain yksi kenkä jalassa, ilman housuja, monta kertaa ilman sukkia… Nykyään olen valmis lähtöön aika nopeasti, tänäänkin heräsin kymmenen minuuttia ennen kuin piti lähteä. Arvostan edelleen luonnonkauneutta, eräänlaista eleettömyyttä ja klassista yksinkertaisuutta. En näe näitä huomiojulkkiksia millään lailla kauniina tai puoleensavetävinä.

19. Miltä meikkaaminen minusta tuntuu? Käytin meikkiä lukiossa, sen jälkeen aloin ajattelemaan, että jos meikkaan, niin ihmiset luulevat, etten tiedä olevani ruma. Toisaalta pidän sitä myös ihan turhana, koska en silti näyttäisi hyvältä. En pidä siitä, miltä meikki tuntuu ihollani, henkisesti tai fyysisesti.

20. Miten vaatteet vaikuttavat elämääni? Miten elämääni vaikuttavat vaatevalintani (käytännölliset, mukavat vaatteet vs. koristeelliset, hienot vaatteet) Minä itse asiassa rakastan vaatteita! Minulla on aivan älyttömät määrät vaatteita, jotka ei varmaan koskaan mahdu päälleni, mutta jotka ovat niin kauniita, etten raaski luopua niistä. Laihtumisessa yksi suurimmista asioista, joita odotan, on se, että voisin pukeutua monipuolisemmin ja ostaa kauniita vaatteita. En ikimaailmassa poistuisi kotoa esim. verkkareissa, en edes omista verkkareita. Tosin kerran kävin kaupassa nallepyjama päällä… Hiukan ihmettelin, että ihmiset katsoo pitkään, mutta kun tajusin, että näköjään pukeutuminen unohtui, minua lähinnä nauratti, ei ollut mikään maailmanloppu. :)

21. Mitä ruoka merkitsee minulle? (Syöminen, ostaminen, ruoanlaitto, tarjoilu, paastoaminen) Tähän ei varmasti tarvitse vastata…

22. Mitä urheilu ja liikunta merkitsevät minulle? Osallistujana, katsojana? Katsojana ei voisi vähempää kiinnostaa. En katso mitään urheilua, minulle on ihan yhdentekevää voittaako suomalaiset, en tunnista ketään urheilijoita nimeltä tai ulkonäöltä. Enkä tietysti itsekään urheile, mutta toivoisin olevani liikunnallinen siinä mielessä, että haluaisin hallita kehoni ja tuntea olevani fyysisesti voimakas.

23. Mitä mieltä olen tanssimisesta? Miltä minusta tuntuvat yhdessä tanssimiseen liittyvät sosiaaliset kuviot? En ole tanssinut peruskoulun pakollisten tanssituntien jälkeen. Rakastan musiikkia, mutta minulla on noin seitsemän vasenta jalkaa.

24. Miltä vartalon muutokset tuntuvat minusta? Olen vain se möhkäle, joten en osaa sanoa tähän mitään. Minulle niin monet asiat ei ole oleellisia, koska olen niin keskittynyt painoon.

25. Mitä fyysinen ja psyykkinen terveys merkitsee minulle? Paljon. Olen hiukan huolissani mielenterveyteni puolesta ja se on aivan hirveä tunne. Fyysisen terveyden suhteen on jotenkin niin, etten ole koskaan ollut huolissani, en vain voi kuvitella sairastuvani. Kai se johtuu siitä, ettei meillä oikein ole mitään sukusairauksia, kaikki kuolee viinaan, joten en osaa hahmottaa vakavaa sairautta omallenikaan kohdalleni.

26. Millaisena pidän gynekologilla käyntiä? Tavallisena lääkärikäyntinä? Joo, oikeastaan. Ei se sen nöyryyttävämpää ole kuin moni muu toimenpide.

27. Käytänkö alkoholia tai lääkkeitä? Missä menee käytön ja väärinkäytön raja? Millaisia ajatuksia alkoholin, lääkkeiden tai huumeiden käyttö minussa herättää? En. Juon todella harvoin. Join paljon teininä, mutta sitten se menetti hohtonsa aika yhtäkkiä ja sen jälkeen olen juonut ehkä lasillisen viiniä joskus silloin tällöin. Koska olen alkoholistiperheestä ja suvusta, en ihan helposti lankeaisi väärinkäyttöön. Se on minulle vaikea asia omien kokemusteni takia.

28. Miltä vanheneminen tuntuu minusta? Se hirvittää minua ihan tosissaan. Minä en ole elänyt nuoruuttakaan vielä, joten miten voin olla jo vanha?! En ole muuten pinnallinen, mutta vanhuudenmerkit on minulle suuri juttu. PS. Löysin viikonloppuna ensimmäisen harmaan hiuksen ja sykkeeni kiihtyi varmaan kaksinkertaiseksi! Naisilla rupsahtaminen tapahtuu lopulta aika äkillisesti ja aina kun näen julkkiksen, joka on ylittänyt sen rajan, vatsaani kouristaa ihan hiukan. Minusta tuntuu, etten enää näytä minulta, kun vanhenen. Että sillä, joka olen minä, ei ole ryppyjä, eikä harmaita hiuksia.

29. Miltä minusta tuntuu ajatus kuolemasta? En usko, että kuoleman jälkeen on mitään, joten en usko itse tietäväni kuolleeni. Olen huolissani vanhemmistani, en itsestäni. Heidän kuolemaansa pelkään ja omaa kuolemaani heidän takiaan, mutta en omaa kuolemaani itseni takia.

Suhteet ja asenteet naisiin ja miehiin
30. Onko minulla läheinen suhde johonkuhun? Naiseen ja/tai mieheen? Vanhempiini.

31. Millaisia asenteita minulla on toisia naisia kohtaan? Pidänkö myös itseäni sellaisena? Mitä tunnen naisia kohtaan?  Minä pidän naisista. Minä en voi ollenkaan ymmärtää sellaista, miten jotkut naiset ovat sitä mieltä, etteivät pidä naisista, että naiset juoruavat ja puukottavat selkään ja tuhoavat ilmapiirin. Minusta naiset on ihania ja viihdyn loistavasti naisten seurassa. Minulla ei ole mitään huonoja koulu- tai työpaikkakokemuksia naisista. Tietysti on olemassa yksilöitä, joista en pidä, mutta hämmästyttävän usein ne ovat juuri näitä naisia, jotka eivät tule kenenkään naisen kanssa toimeen.

32. Mitä naisten keskeinen ”sisaruus” merkitsee minulle? Tunnenko sitä jotakuta kohtaan? Tunnenko sitä äitiäni/tytärtäni kohtaan? Allekirjoitan ihan tuhannella prosentilla lauseen, että ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisia naisia.” Koen erityistä halveksuntaa esimerkiksi varatun miehen kanssa makaavaa naista kohtaan tai naisia haukkuvaa naista kohtaan. Jos meidän naisten jotain olisi syytä oppia miehiltä, niin kykyä toimia laumassa ja solidaarisuutta toisia kohtaan, koska siinä on se syy, miksi miehet hallitsee maailmaa! Olen todella Girl power henkinen ihminen ja ystävättömyys on elämäni suurin tragedia.

33. Mitä tunnen miehiä kohtaan? Miten minuun vaikuttaa, jos sosiaalisessa tilanteessa on mies läsnä? Ensisijaisesti pelkään miehiä tai ainakin olen hyvin varovainen. Jos porukassa on mies, en puhu ellei minun ole aivan pakko ja yritän olla niin huomaamaton kuin nyt vain yli satakiloinen nainen voi olla. Minulle mies edustaa uhkaa julkisesta nöyryytyksestä ja olen hyvin varovainen. En koskaan puhuisi miehelle työtilanteen tai vastaavan ulkopuolella ensin, en koskaan tervehtisi esim. miespuolista työkaveria julkisella paikalla ensin ja muutenkin olen todella varpaillani. Jos minulle puhutaan, yritän olla asiallinen ja kohtelias, mutta olen todella varuillani ja vaistoni paeta yrittää ottaa vallan. Pystyn juttelemaan luontevasti ainoastaan sellaisten miesten kanssa, jotka olen tuntenut pitkään ja jotka eivät ole koskaan sinä aikana sanoneet mitään lihavuudestani.

34. Miten määrittelen naiseuden? Olenko nainen sen määritelmän mukaan? Miltä naiseus minusta tuntuu? Entä naisellisuus? En ole koskaan tuntenut itseäni varsinaisesti naiseksi, olen enemmänkin muodoton, sukupuoleton möhkäle. En tiedä heijastanko jotenkin miesten kuvaa minusta itseeni, niin että olen ottanut sen osaksi identiteettiäni vai onko se minussa syvemmällä, onko se jotain muuta. En ole koskaan kokenut olevani toisten silmissä nainen, eikä fyysinen sukupuoli muutenkaan ole oleellinen osa identiteettiäni. Henkinen sukupuoli sen sijaan on hyvin vahvasti. Minut on kasvattanut nainen, joka osaa tehdä myös ns. miesten työt, joten esimerkiksi sovinismi tuntuu minulta hämmentävältä ja raivostuttavalta. Mutta toisaalta en ole äitini kaltainen, minulla ei ole samaa kiinnostusta tekniikkaan ja miesten töihin. Enkä ole äitini veroinen naisten töissäkään, en osaa ommella tai leipoa tai laittaa ruokaa yhtä luontevasti. Teen kaikkea kolmea, mutta se ei ole minulla samalla tavalla verissä. Tykkään kovasti rakennella kaikkea, kuten äitinikin ja olen siinä suhteessa paljon rohkeampi. Äiti miettii, että pitäisikö kuitenkin hankkia ammattilainen auttamaan ja minä olen jo sahannut reiän seinään. Yleensä väärään kohtaan. Tosin naulojen lyömiseen tarvitsisin edelleen paistinpannun. Äitini on todella pätevä ihminen, hän osaa tehdä niin paljon kaikenlaista ja hänellä on myös aimo annos maalaisjärkeä ja hän on myös fyysisesti todella vahva, joten häneen verrattuna olen aina kaikessa vähemmän.

Nykyään varsinkin netissä elää sellainen kuva naisellisesta naisesta (ilmeisesti à la postimyyntimorsian), joka hame päällä ja korkkarit jalassa laittaa ruokaa miehelleen siivouksen lomassa ja sitten kun on tiskannut, pukeutuu korsettiin ja tyydyttää miehensä. Eikä tietysti puhu ilman lupaa. Minulle se ei ole naisellinen nainen, se on orja, jonka heikko mies tarvitsee pönkittääkseen itsetuntoaan. Minusta naiselle ei sovi yletön juominen tai kauhea kiroilu tai ronskit puheet ja henkilökohtaisesti en voisi luopua pitkistä hiuksistani. Minusta naisellisuuden ydintä on empaattisuus ja vahva tunne-elämä, äitiys. Naisellinen nainen on kiltti ja mukava. Toki ulkoisesti naisellisuutta on ne korkkarit ja hame, mutta ei minusta farkut ja kävelykengät kuitenkaan tee naisesta epänaisellista. Itse asiassa minä haluaisin voida pukeutua hameeseen ja korkkareihin, se vain ei tässä painossa ja tällä kömpelyydellä käy päinsä. Se tosin johtuu enemmän rakkaudestani vaatteisiin.

Olenko naisellinen oman määritelmäni mukaan? En ainakaan ultranaisellinen nainen. Minä koen olevani ensisijaisesti lihava ihminen. Se herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, mitä minä olen, jos jonain päivänä en enää olekaan lihava. Ideaalimielikuvani on ulkoisesti aika naisellinen, en ole farkut ja lenkkarit tyyppiä, mutta ehkä tunnen toisin, jos joskus olen normaalipainossa. En ole mikään rekkakuski ulosanniltani, mutta ei minua miksikään hentoiseksi pikku kukkaseksikaan voi sanoa. Kuten sanottu, olen möhkäle, en nainen.

35. Mitä on naisten alistaminen? Olenko itse alistettu? Mitä voin tehdä sen eteen? Ylipäätään sitä, ettei naisella ole päätösvaltaa omasta elämästään. En ole.

36. Mitä ystävyys on minulle? Mitä rakkaus on minulle? Ystävyys olisi todella tärkeää ja koen elämän aika tyhjäksi ilman ystäviä.

37. Miten reagoin ihmisiin, jotka ovat erilaisia kuin minä? Perhe, ystävät, vieraat ihmiset, joiden arvot ja arvostukset ovat aivan erilaisia kuin minun? Kuten tuolla aiemminkin sanoin, olen turtunut. En pelkää puolustaa näkemystäni, enkä koskaan valehtelisi arvoistani, vaikka koko maailma olisi eri mieltä. Esimerkiksi sovinismi joskus ärsyttää ihan tosissaan, mutta toisaalta sitä useimmiten kuulee sen kaltaisen ihmisen suusta, etteivät hänen muutkaan mielipiteet oikein kiinnosta.

Minua ei millään tavoin häiritse ihmisten ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen, eikä minun ole vaikea ymmärtää hyvinkään erilaisia valintoja tehneitä ihmisiä. Sen sijaan suvaitsemattomia ihmisiä, rasisteja, naisvihaajia ja muita sekopäitä inhoan. Tosin voiko sanoa itseään suvaitsevaiseksi, jos ei suvaitse suvaitsemattomuutta… Kyse on enemmänkin vihaan ja muiden alentamisen perustuvista aatteista, joita en sulata.

No niin, tämän saa siis kopioida jos haluaa pohtia identiteettiään. :)

Ai niin, onkohan kävijälaskurini alkanut elää omaa elämäänsä vai voiko minulla olla näin paljon lukijoita? Laskuri näytti joskus kolmekinsataa käyntiä vuorokaudessa. Ei varmaan voi pitää paikkaansa?

Ensi kertaan. :)


maanantai 17. lokakuuta 2011

Mikä päivä...

Minulla oli ihan hirveä päivä tänään. En ole yleensä kauhean herkkä, mutta joskus vain tuntuu, että kaikki pikkujutut muodostaa kokonaisuuden, joka saa aikaan tunteen, että koko maailma kaatuu päälle. Kaikki ympärilläni tuntuivat olevan niin innoissaan jostain; yhdellä alkaa loma, yksi on menossa naimisiin, yksi ilmoitti saavansa lapsen, yhdellä on tuore suhde, yhdellä oli ollut huippuhauska viikonloppu tyttöjen kesken. Ehkä olen hirveä ihminen, mutta minun on joskus kauhean vaikea kestää sitä, etten koskaan saa kokea mitään tuollaista. Tunnen itseni säälittäväksi kummajaiseksi normaalien ihmisten joukossa. Mietin, että ymmärtääkö ihmiset ympärilläni, miten minäkin olisin halunnut noita asioita vai ajattelevatko he, että koska ne eivät kuulu minunkaltaiselleni, en myöskään sure niiden menetystä. Joskus toivon, että voisin vain sanoa ihmisille, että älkää kertoko minulle tai minun kuullen uskomattomista elämistänne, koska se tuntuu minusta niin sanoinkuvaamattoman pahalta. Toivon, ettei minun tarvitsisi kuunnella, ettei minun tarvitsisi esittää innostunutta vauvauutisen johdosta, etten joutuisi kuuntelemaan kenenkään suhdekuvioita; että voisin vain sanoa suoraan, että olen niin kateellinen ja surullinen, koska minä en koskaan saa kokea mitään noista asioista. Että tunnen itseni maailman turhimmaksi ja arvottomimmaksi ihmiseksi teidän seurassanne. Tiedän, että on kauheaa edes ajatella näin, saati sitten kirjoittaa sitä, mutta tämä tuntuu nyt taas tänään jotenkin niin ylivoimaiselta. Tiedän, että minun pitäisi osata iloita muiden puolesta ja hyväksyä, etteivät nuo asiat kuulu minulle, mutta se on toisina päivinä todella vaikeaa. Joudun tietysti tekemisiin muiden ihmisten onnen kanssa joka päivä ja yleensä se on ihan ok, mutta joskus se on sietämätöntä. Ehkä sitä on turha vinkua, mutta miksi juuri minä? … Nyt alan jo ärsyttää itseänikin tällä valittamisella! Mikähän siinäkin on, että jotkut päivät vain on niin raskaita, vaikka minäkin olen jo päälle kolmekymppinen ja joutunut sivusta seuraamaan muiden elämää vuosikausia… Tunnen muitakin itseni kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aina olleet yksinäisiä ja lapsettomia ja ystävättömiä ja he vaikuttavat niin rauhallisilta ja tyytyväisiltä. Tuleeko se iän mukana, voinko minäkin joskus ihan vilpittömästi löytää rauhan näiden asioiden suhteen vai ovatko nuo ihmiset vain yhtä hyviä näyttelemään kuin minäkin? Toivon, että ensimmäistä, sekä heidän, että itseni takia.

Tietysti tämä kaikki on osin harhaa, koska minulla ei ole aitoa kokemusta monestakaan asiasta. Koska minä katson tuota kaikkea ulkopuolelta, todellisuuteen sekoittuu omat unelmani ja virheelliset käsitykseni. Jos ajatellaan esimerkiksi parisuhdetta, niin minun päässäni elää mielikuva hyvästä suhteesta ja sitä suhdetta en koskaan saanut; sen suhteen menettämistä minä suren. Minulla on taipumusta kuvitella, että kaikki ovat siinä minun unelmasuhteessani, mutta sitten kun näen näitä pareja yhdessä, niin usein suru ja kateellisuus unohtuvat melkein hetkessä. Ei sillä, että siltikään tietäisin mitään heidän suhteestaan tai etteikö heidän suhteensa olisi hyvä, mutta se ei ole minun unelmasuhteeni. Olisinko edes halunnut realistisen suhteen, jos se olisi ollut minulle mahdollista?! En ihan oikeasti tiedä. En missään nimessä omana itsenäni, koska se olisi väistämättä pelkkä tyytymissuhde molemmin puolin; mutta jos olisin itse parempi ja minulla olisi mahdollisuus siihen, mihin normaaleilla ihmisillä… En edes tiedä, mitä se tarkkaan ottaen on, mitä normaaleilla ihmisillä on! Todellisuudessa mikään suhde ei ole täydellinen ja pahimmillaan pelkkää kuolemaan päättyvää painajaista, kuten media meille joka päivä osoittaa, mutta jotenkaan en osaa näinä päivinä, kun suren suhteen puuttumista, hahmottaa sitä. Miehistä huomattavasti suurempi osa on uskottomia kuin uskollisia, parisuhdeväkivalta on surullisen yleistä, ihmiset tekevät toisilleen todella hirveitä asioita, moni suhde ei perustu minkäänlaiseen aitoon välittämiseen ja ihmisillä on vastenmielisiä tapoja ja luonteenpiirteitä. Kun luen nettikeskusteluissa miesten kommentteja, tunnen toisinaan fyysistä pahoinvointia, koska heidän maailmansa on minun ajatuksiini verrattuna niin kylmä ja raadollinen ja pinnallinen. Minulla ei tosiaankaan ole hyvää mielikuvaa miehistä, päinvastoin! Mutta siitä huolimatta minä näen mielessäni jonkun ihan muun ihmisen kuin minun ja jonkun aidosti hyvän miehen suhteen ja se kuvitteellinen suhde saa minut tuntemaan näin. Tuskin sitä unelmieni parisuhdetta on olemassakaan; kenelläkään!, mutta silti minä suren, etten saanut sitä. Surressani näiden asioiden puuttumista, en osaa hahmottaa sitä, että voisin olla aivan yhtä onneton, koska olisin huonossa parisuhteessa tai vaikka leski tai jotain muuta vastaavaa. En osaa ajatella, että ehkä en menettänytkään mitään, vaan ehkä minä säästyin joltakin todella kamalalta. Jos asiat olisivat toisin, ehkä minä olisin juuri nyt täällä itkemässä, että mieheni oli yksi niistä kymmenestätuhannesta(!!) miehestä, jotka heti ensimmäisen viikonlopun aikana kirjautuivat etsimään pettämiskumppania siltä uudelta pettämisdeittisivustolta! On hyvin ristiriitaista surra jonkin sellaisen puuttumista, josta ei oikeasti tiedä yhtään mitään ja josta on mahdollisesti hyvinkin virheellinen käsitys. En edes tiedä uskonko rakkauteen. Olen läheisriippuvainen, joten se aina sekoittuu minun tunnemaailmaani ja vaikeuttaa normaaliuden ymmärtämistä. Ihmiset ovat suhteissaan ja he kutsuvat sitä rakkaudeksi, mutta kun he eroavat, jätetylläkin osapuolella on viikon sisällä uusi kumppani! Minkälaista rakkautta se sellainen on?!! Miten voi muka rakastaa, mutta sitten yhtäkkiä rakastaakin jotain ihan toista, koska se ensimmäinen rakkaudenkohde jätti?! Sekö on rakkautta ja minun käsitykseni rakkaudesta onkin jotain ihan muuta? En tiedä sitäkään. Olen tarkoituksella välttänyt puhumasta näistä asioista, koska tämä on minusta todella nöyryyttävää, mutta myös koska tämä on minulle todella ristiriitainen asia. Niin kuin kai kaikki on minulle ristiriitaista.

Olen mietiskellyt sellaista dieettiä, että yrittäisin kuvitella mitä ja miten voin syödä sitten leikkauksen jälkeen ja kokeilla sitä jo nyt. Pääpaino olisi raejuustossa ja rahkassa. Toisaalta ravitsemusterapeutti kehotti silloin kesällä syömään mahdollisimman paljon kasviksia ja hedelmiä, koska niitä ei sitten enää voi syödä leikkauksen jälkeen. Minua ärsyttää se, että voin pärjätä ihan hyvin syömisen suhteen ja sitten yhtäkkiä, en edes tiedä mistä tulee jonkinlainen impulssi saada jotain hyvää, enkä saa sitä enää pois ajatuksistani! Niin kuin tänään näin geisha – suklaa mainoksen netissä ja nyt se pyörii päässäni, se suklaa. En ole vielä sortunut, mutta nyt en uskalla lähteä lenkille, koska pelkään päätyväni siwaan sitä suklaata ostamaan. Ja sehän se onkin suuri menetys, kun niin tykkään lenkkeilystä. Minun piti lähteä lenkille heti töiden jälkeen, tsemppasin itseäni siihen koko päivän, mutta tässä minä nyt edelleen istun… Minun todella pitäisi saada itseäni niskasta kiinni. Kurkkuni on muuten nyt niin kipeä, etten ole koko päivänä pystynyt syömään oikein mitään. Se on kai ihan hyvä dieetin kannalta, mutta pitänee mennä lääkäriin, kun tätä on jatkunut jo kuukauden. Perjantaina aion käydä vaa’alla, vaikka viikko sujuisi kuinka huonosti, tulen sitten kertomaan, miten paljon tuhoa olen tällä kertaa saanut aikaan. :)

lauantai 15. lokakuuta 2011

Laihdutuksesta

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään laihdutuksesta, vaikka tämän kai pitäisi olla laihdutusblogi. Luin vanhoja blogimerkintöjä ja häpeän puna nousi poskille lukiessani optimistisista tavoitteistani ja siitä, miten ihan varmasti nyt onnistun… Juu, en onnistunut. En ole saanut aikaan mitään, olen suunnilleen samassa painossa kuin aloittaessani. Ja siltikään en vieläkään luovu toivosta. Nyt on kyse lähinnä siitä, että minun pitäisi ennen leikkausta saada mahdollisimman paljon pois vähentääkseni komplikaatioiden riskiä, mutta edelleen yritän sitkeästi laihduttaa. Vaa’alle en ole uskaltautunut, mutta tiedän, etten ainakaan ole laihtunut, ehkä olen jopa lihonut. 

 Leikkauksen suhteen minulla on outo olo. Tiedän, että sen jälkeen vihdoinkin alan laihtumaan ja että ensimmäistä kertaa aikuisiässäni saatan päästä lähelle normaalipainoa, mutta en oikein osaa sisäistää sitä vielä. Vuoden päästä tähän aikaan olen paljon pienempi ja ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa niin täydellä varmuudella. En vain tunne mitään, aivoni eivät ymmärrä mitä se tarkoittaa. Välillä tunnen jotain pientä, jonka voin kuvitella olevan toivoa, mutta muuten, en osaa ollenkaan hahmottaa asiaa. Kai siitä on niin kauan, kun olen tuntenut aitoa toivoa, etten enää tunnista sitä. Toivoa himmentää myös se, että tämä tapahtuu vasta nyt, kun olen jo menettänyt lihavuuteni takia niin paljon ja kun niin monen unelmani saavuttaminen on myöhäistä. Olen varma, että tunnen oloni paljon paremmaksi pienempänä, mutta en voi olla ajattelematta, että jos olisin onnistunut nuorempana tai jopa silloin kun painoin vain 75 kg, mitä kaikkea olisinkaan voinut elämässä saada ja millaista elämäni olisi nyt.  Tiedän, ettei minun pitäisi ajatella niin, mutta nyt ainoa seuraus laihtumisesta on laihtuminen. Jos olisin laihtunut ennen kuin lihavuus vaikutti niin suuresti persoonaani, minulla olisi täysin erilainen elämä. Minulla saattaisi jopa olla kavereita, ihan varmasti minulla olisi parempi työpaikka ja miljoona kertaa enemmän toivoa tulevaisuuden suhteen. Vai olisinko siltikin negatiivinen ja kaikesta siitä huolimatta surisin jotain muuta, esimerkiksi sitä, etten saanut omaa perhettä… En tiedä. Minusta tuntuu helpottavalta tietää, että vaikken olisin koskaan lihonut, oman perheen saaminen olisi silti ollut todella äärimmäisen epätodennäköistä. Olisi musertavaa tietää, että senkin menetin vain, koska en osaa hallita syömistäni. En aidosti voi kuvitella, miltä minusta tuntuu sitten kun olen laihtunut; minulla ei ole siitä aavistustakaan. Täytyy kai vain odottaa kunnes se oikeasti vihdoin tapahtuu!

Syömisen suhteen on mennyt todella pahasti pieleen. Niin hullulta kuin se varmasti kuulostaa, niin minusta tuntuu, että tarvitsen paljon ravintoa, että se on terveellistä ja että en jaksa ilman. Olin pari päivää tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, niin että jouduin syömään julkisesti, mitä yleensä vältän viimeiseen asti ja vaikka en kehdannut syödä kuin aivan vähän, jaksoin ihan hyvin, eikä minulla ollut nälkä. Siitä huolimatta aivoni kertovat minulle, että ihan kohta pyörryn aliravitsemuksesta! Eikö ole hullua?! Minulle terveellistä syömistä on ihan valtava kasa terveellistä ruokaa, koska pienestä määrästä ei saa kaikkea tarpeellista! En osaa ajatella, että yksi porkkana on terveellinen, minusta pitäisi syödä koko pussillinen ja se olisi terveellistä. En osaa ollenkaan hahmottaa, mikä määrällisesti olisi oikeasti riittävästi. Se ongelma kai poistuu itsestään, kun leikkauksen jälkeen vatsaani mahtuu korkeintaan kaksi desilitraa. Olen katsonut nykyisiä annoksiani ja miettinyt mikä osa siitä olisi kaksi desiä ja se on joka kerta aika silmiäavaava kokemus. Minä syön ihan valtavan paljon, vaikka en edes tajua sitä!

Kuulin sivusta, kun pari tyttöä bussissa keskusteli jostain ylipainoisesta tuttavastaan. Molempien asenne oli, etteivät he voi ymmärtää, miten joku ei viitsi laihduttaa, vaikka se on ihan helppoa, syö vain vähemmän.  Siltä kai se normaalipainoisesta tuntuu, mutta toivoisin, että saisin heidät ymmärtämään, ettei se ole niin yksinkertainen asia. Käyvätköhän nämä ihmiset jossain aa:n kokouksissakin kertomassa, että katsokaa nyt miten helppoa on olla juomatta, minäkään en ole juonut moneen päivään?! On todella vaikea olla loukkaantumatta lihavien haukkumisesta, varsinkin netissä, jossa kommentointi on todella julmaa. Vaikka omastakin mielestäni läski on rumaa ja näytän hirvittävältä, silti se sattuu, kun sen sanoo joku toinen. Tietenkin netissä asenne on se, että lihava ihminen on täysin arvoton kaikin puolin, mutta silti kai siihen pitäisi osata suhtautua eri tavalla. Minussa on osa, joka sanoo, että haluamalla laihtua haen näiden ihmisten hyväksyntää ja se ajatus aiheuttaa minussa valtavan kapinan. En halua yrittää miellyttää ilkeitä ja pinnallisia ihmisiä! Haluan olla pienempi, mutta jos kukaan ei vihaisi lihavia, eikä minua olisi koskaan haukuttu lihavuudesta, niin haluaisinko sitä yhtä epätoivoisesti silloin? Inhoaisinko läskiä itseäni yhtä paljon? Olisinko antanut lihavuuden pilata niin paljon?  En tiedä, mutta tuskin. Minuun on nuoresta asti istutettu se käsitys, että muiden silmissä olen pelkkä läski ja niin kauan kun en laihdu, ei minulla ole mitään arvoa kenellekään. En tiedä onko se totta… Onko se juuri niin, kuin haukkujani halusivatkin minun ajattelevan ja juuri niin kuin he ajattelivat? Vai onko lihavuus tai iso perse vain asia, johon oli helppo tarttua (kirjaimellisesti!) ja jonka perusteella juuri minä valikoiduin kidutettavaksi ja ilman minua ja persettäni siihen rooliin olisi joutunut tyttö, jolla oli silmälasit tai tyttö, jolla oli juoppo isä? Jos minä en olisi ollut se kiusattu, olisinko minäkin vain katsonut sivusta, enkä olisi tehnyt mitään puolustaakseni häntä, kuten minuakaan ei puolustanut kukaan? Ajattelikohan kukaan ns. normaali ihminen koskaan, että minun haukkumiseni on väärin vai onko kaikkien mielestä lihavuus itseaiheutettua ja siksi siitä saa kuka vain sanoa?

Suomi on maailman toiseksi lihavin kansa, mutta silti on täysin oikeutettua odottaa myötätuntoa ja ymmärrystä alkoholismista tai huumeiden käytöstä tai anoreksiasta, mutta lihavaa ei ymmärrä tai sääli kukaan. Lihavia kohtaan asenne on se, että itsepä söi ihan huvikseen itsensä muodottomaksi möhkäleeksi, joten kestäköön myös muiden inhon ja ylenkatseen. Kukaan ei edes ajattele, että tuskin lihava haluaa olla lihava yhtään sen enempää kuin alkoholisti haluaa olla alkoholisti tai anorektikko haluaa olla anorektikko. Läskit ovat viimeinen ryhmä, joita kohtaan harjoitettu rasismi on täysin hyväksyttyä ja ymmärrettyä. Onko se oikein, tottahan se on, että itse olemme tämän aiheuttaneet? Olemmeko me laiskoja ja tyhmiä ja epäsiistejä?  Miksi ihmiset inhoavat lihavia niin paljon? Vain siksikö, ettemme näytä hyvältä? Mutta eiväthän rumatkaan ihmiset hyvältä näytä, eikä heitäkään silti inhota… Ymmärtäisinkö minäkin läskivihaa, jos olisin aina ollut normaalipainoinen? Inhoaisinko läskejä, haukkuisinko minäkin heitä? En varmaan koskaan ymmärrä tätä täysin ja jokin osa minusta sanoo, että haluamalla laihtua, haluan liittyä näihin ihmisiin, olla hyväksytty heidän silmissään. Se vaivaa minua, koska haluaisin ennemminkin sanoa, ettei minusta siinä, että on lihava, ole mitään pahaa. Onko yritykseni laihtua merkki näille ihmisille siitä, että olen heidän kanssaan samaa mieltä? Tarkoittaako se, että olen heidän kanssaan samaa mieltä? En todellakaan tiedä.  Mutta silti, haluan laihtua, haluan olla normaali, haluan olla erottumatta joukosta.

Ja nyt viimeinkin, tiedän, että se tulee myös tapahtumaan. Minä laihdun. Voin sanoa sen täydellä vakaumuksella, vaikka ne ovatkin vielä tyhjiä sanoja, joiden sisältö ei vielä merkitse minulle mitään. Tiedän sen, mutta en vielä tunne sitä. Tunnetta odotellessa täytyy vain yrittää jatkaa tätä loputonta laihdutusyritystä.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Pari haastetta

Pari haastetta olisi taas. 30 päivän haasteen olen huomannut monessa blogissa ja ajattelin minäkin vastailla noihin. Tämä versio on nyt kopsattu Quantinan blogista ja vastaan kerralla, en kolmessakymmenessä päivässä.

Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino) 31/165/114,2/?/?/?/XL/46/115(120)/75(65)

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi? Minusta 168 cm on ihannepituus naiselle, mutta 165 cm on ihan ok.

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi? Hmmm… En haluaisi olla liian laiha. Unelmamielikuvani itsestäni on muodokas; haluan, että minulla on lanteet ja rinnat ja pyöreyttä takapuolessa eli on vähän vaikea löytää sopivaa esimerkkiä julkisuudesta… Christina Hendricks on jo vähän liikaa rintojen osalta, mutta sinnepäin.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa? Kai sitä, etten enää tunnista niitä ihmisiä, jotka olisivat ilkeitä, jos olisin vielä lihava. Pelkään myös, että huomio ei vastoin odotuksiani vähene, vaan kasvaa, mikä olisi pahin painajaiseni. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että iho jäisi niin pahasti roikkumaan, että sen sijaan että olisin verrattavan yleinen läski, olisinkin niin poikkeavan näköinen, että minut huomattaisiin entistä helpommin.

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi? Vihaan sitä, että minua tuijotetaan ja että olen vain ”se läski”. Joillekin ihmisille pieni pyöreys jopa sopii, mutta ei minulle, minä näytän todella kammottavalta lihavana. Haluaisin näyttää sen verran normaalilta, että sulautuisin taustaan. Haluan mielestäni laihtua vain ja ainoastaan itseni takia.

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin? En tiedä. Koska en osaa tehdä muutakaan, enkä osaa muuttaa käytöstäni. Koska niin olen tehnyt siitä asti, kun lihoin, yhä enenevässä määrässä. Koska minulla taitaa olla jonkinlainen syömishäiriö.

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan? Kyllä. Ei oikein mitenkään. Myös vanhempani ovat ylipainoisia ja ovat yrittäneet laihduttaa huonoin tuloksin ihan aina. He eivät pidä siitä, että aion mennä leikkaukseen, mutta eivät yritä estääkään.

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein? Kävelen. Joskus. Jos jaksan. Useimmiten en jaksa.

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn? On, monta kertaa. Olen varmaan kuullut kaiken mahdollisen. Haukkuminen alkoi jo hyvin nuorena, koska minulla oli suhteettoman suuri takapuoli. Olin yleensä lähempänä normaalipainon ylärajaa, kuin alarajaa, mutta en koskaan varsinaisesti ylipainoinen. Silti minut nähtiin läskinä ja minä pidin itseäni läskinä. Jo ala-asteen lopulla minua toisinaan haukuttiin läskiksi, mutta yläasteella se muuttui joka päiväiseksi huviksi. Se oli niin nöyryyttävää ja häpesin itseäni aivan valtavasti, en vain pystynyt laihtumaan. Muutama sukulaismies on myös aina kommentoinut läskejäni, samoin toisinaan muut tutut aikuiset ja tuntemattomatkin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin sitä onneksi tapahtuu. Välillä vieläkin joku mies sanoo tai huutelee ihan kadulla tai julkisella paikalla jotain. Oikeastaan olen siihen niin tottunut, että olen oppinut ihan alitajuisesti huomaamaan ketkä on pahimmat uhat ja välttelemään heitä.

Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi? Ruoan tuomasta lohdusta ja seurasta.

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi? Tämä vaihtelee todella paljon, joskus yhden ja joskus jonkun aivan muun. Mutta koska odotan itsekin pääsyä leikkaukseen, Kivipolun 50 kiloa vuodessa on todella inspiroivaa!

Päivä 12: Mitä syöt yleensä? Roskaruokaa. Valmisruokaa, mitä voi vain ostaa ja syödä sellaisenaan. Ja ihan liikaa herkkuja.

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin? Vaihtelee. En kokeile mitään hulluja dieettejä, joissa ei syödä viikkoon kuin siirappia ja pippuria, mutta muutaman päivän terveellinen syöminen useimmiten katkeaa ihan järjettömään ahmimiskohtaukseen.

Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi? Tämä on vaikea kysymys, koska en voi saada hyvää vartaloa, koska ylipainoa on niin paljon, joten kysymys on siitä, miten pahasti ihoni jää roikkumaan. TV:stä olen nähnyt suunnilleen yhtä paljon pudottaneiden (kuin mitä minun pitäisi) vartaloita ja he näyttävät todella hirvittäviltä. Olen kuitenkin nähnyt myös joitain, jotka eivät näytä niin kauhean pahoilta, huomioiden mitä he ovat vartalolleen tehneet. Tiedän, että riisuutuminen kenenkään nähden tai uimapuvussa esiintyminen ei tule koskaan kysymykseen, mutta toivoisin, että laihtumisen ja leikkausten jälkeen minulla olisi sellainen vartalo, etten joutuisi ihan turkishaalariin pukeutumaan salatakseni roikkuvan ihoni. Että voisin kesällä pukea ehkä jopa t-paidan ja jotain muuta kuin pitkät housut. Että pystyisin kohtuullisin keinoin salaamaan rumuuteni.

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä? Kyllä. Olen ollut jo kauan ennen lihomista, joten en osaa sanoa. Itse asiassa se on varmaan vaikeuttanut painonhallintaa, koska minulla on vaikeuksia saada riittävästi proteiineja ruokavaliostani.  

Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa? Jo ennen kuin olin ylipainoinen, koska minua haukuttiin lihavuudesta. Ala-asteella siis.

Päivä 17: Lempiruokasi? Pasta.

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi? Kaikki! :D

Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi? Joo… Kuten sanottu, en minä oikein saa itsestäni irti, että liikkuisin…

Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten? ??? (Hyvä juttu, että päätin vastata näihin kerralla, koska päivän 20 blogimerkintä olisi jäänyt melko lyhyeksi! :D)

Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen? Tähän ikään mennessä ja koko elämäni ajan laihduttaneena tiedän jo kaiken terveellisistä elämäntavoista. Niiden noudattaminen taas…

Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi! Ulkonäöstä vai muuten? Ja viisi?!! Mahdoton tehtävä… No, ulkonäöstä: pidän siitä, että olen tumma, minulla on vahvat kynnet… … …olen ihan varma, että jossain aiemmassa haasteessa onnistuin keksimään neljä!... En tosiaan nyt muista mitä ne olivat, enkä keksi muuta. Luonteessa taas: Olen mielestäni suvaitsevainen, pyrin olemaan ystävällinen ihmisille, olen luotettava ja lojaali (tai olisin, jos minulla olisi joku jolle olla niitä) ja… siinä ne, ei ole viidettä.

Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa? En usko. Minulle ei ole koskaan luonut paineita se, että joku muu on kaunis tai että jotain muuta kehutaan, vaan se, että olen itse ruma ja minua (tai yleensä läskejä) haukutaan. Ajattelen niin, että olen niin kaukana jostain naisihanteesta, ettei se edes kosketa minua. Yksi päivä juuri kirjoitin siitä, miten kummalliselta minusta tuntuu esimerkiksi se, miten suuri juttu raskausarvet ovat ns. normaaleille ihmisille ja minulle taas ihan yhdentekevää, koska minussa on niin paljon suurempia vikoja.

Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta? Anyday now! :/

Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi? En todellakaan tiedä! Olen yrittänyt laihtua koko aikuiselämäni ja koko elämäni myös pyörii sen ympärillä, joten jos onnistun laihtumaan, oletan että se tulee olemaan todella mullistavaa aikaa kaikin tavoin. Toivon, ettei se tapahdu kohdallani liian myöhään ja että pystyn rakentamaan itselleni edes jonkinlaisen elämän, mutta jos en, niin sitten vain jatkan päivä kerrallaan ja nautin pienemmästä olemuksestani. Ja teen kaikkeni, etten lihoisi uudelleen!

Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi? Ajatus siitä, että voisin kävellä kadulla ja kukaan ei tuijottaisi, ei olisi mitään riskiä, että joku sanoisi jotain ilkeää, että ihmiset suorastaan törmäilisivät minuun, koska olisin niin huomaamaton! :)

Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)? Kun ei tunne ketään, niin ei ole sosiaalisia tilaisuuksia luomassa ongelmiakaan.

Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä? En ole onnistunut laihtumaan, joten… En oikein nyt tiedä, mitä tässä tarkoitetaan vastoinkäymisillä, ehkä normaaliin laihdutukseen kuuluvia repsahduksia yms. Minulla koko laihdutus on ollut yhtä repsahdusta, joten en osaa vastata tähän.

Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis? Täytyy myöntää, että pidän äärimmäisen harvaa ihmistä suoranaisen kauniina. Nättejä naisia on paljon ja monessa on jotain kaunista, mutta kauneus on harvinaista. En oikein osaa edes selittää, mitä pidän kauniina, jotkut ihmiset vain ovat kauniita. Minusta esimerkiksi se Kovan lain Connie on suorastaan järjettömän kaunis(silmiensä takia!), samoin Robin Wright Forrest Gumpissa. Minusta luonnollisuus on kaunista, en useinkaan näe viimeisen päälle meikattua ja laitettua ihmistä kauniina. Myös pienikokoisuus ja pitkät hiukset viehättää silmääni.

Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot! Ihan mitä tahansako asiaa? En tiedä, mitä pitäisi kertoa… Tehdään niin, että jos joku on utelias jonkin asian suhteen, niin kysyy sitä kommenteissa, niin voin sitten kertoa. Muutenkin, minulla on vähän alkaneet aiheet kiertää samaa kehää viime aikoina, joten olisi kiva, jos kertoisitte, mistä haluaisitte minun kirjoittavan tai jos jollakin on jotain kysyttävää.
Tiedot eivät tässä välillä ole ehtineet muuttua. :)

...


Tämän olen joskus aikoja sitten saanut toisessa yhteydessä ja se on jäänyt vastaamatta, mutta suomensin sen ja laitan sen nyt tänne. Tämän saa kopsailla omaan blogiinsa kaikki jotka haluaa.

1. Mitä kuuluu? Ihan hyvää. Kaunis syksyinen päivä, en ole kovin ahdistunut, menen kohta koirani kanssa ulos.

2. Kenellä on ollut suurin vaikutus elämääsi? Äidilläni, hän on vahva persoona, niin hyvässä kuin pahassakin.

3. Mikä on ollut elämäsi traumatisoivin tapahtuma? Äitini alkoholismi ja siihen liittyvät tapahtumat.

4. Millaisiin miehiin tunnet vetoa? Älykköihin. Siis en mihinkään matikkanörtteihin, vaan sivistyneisiin ja älykkäisiin.

5. Oletko parisuhteessa? Jos et, niin haluaisitko olla? En. Jos mikä tahansa olisi mahdollista, haluaisin olla tai ainakin kokeilla, millaista se on, mutta en voi saada ketään, joten yritän olla ajattelematta koko asiaa.

6. Mikä oli suurin haaveesi nuorena? Lääkärin ura ja oma perhe.

7. Entä nyt? Minulla ei ole enää mitään sellaista suurta unelmaa, joka voisi oikeasti toteutua, mutta haaveilen matkustelusta ja tietysti laihtumisesta.

8. Pidätkö itsestäsi? Miksi, miksi et? En. En ajattele, että olisin mitenkään ihan hirveä ihminen, mutta minussa ei ole mitään hyvääkään. Toivoisin, että olisin edes jotenkin erityinen, mutta en ole. Olen todella tylsä ja sosiaalinen kyvyttömyyteni tekee minusta käytännössä imbesillin.

9. Arvioi rehellisesti ulkonäköäsi. Olin ruma ilman lihavuuttakin, mutta olen niitä lihavia, joilla läskit näkyy naamasta, eivätkä muutenkaan ole kerääntyneet mitenkään sopusuhtaisesti. Minulla on aivan valtava takapuoli ja reidet ja kaksois- ja vielä kolmoisleukakin. Minulla on todella pienet (sian)silmät, rumanvärisetkin kaiken huipuksi, huonohko iho, todella ruma nenä, isot miesmäiset kädet, liian pieni suu, oudon muotoinen kallo ja liikakarvoitusta. Varsinainen kaunotar siis… :/

10. Jos voisit muuttaa itsessäsi kolme ulkonäön piirrettä ja kolme luonteenpiirrettä, mitkä ne olisivat? Ulkonäössä: lihavuus, kallon muoto, nenä. Luonteessa: sosiaaliset kyvyt, tylsyys ja (ihmis)arkuuteni.

11. Milloin olet viimeksi ollut ylpeä itsestäsi ja miksi? Tein ihan yksin grillikatoksen. Olin ja olen ylpeä, että osasin rakentaa sen. Vaikka ei siitä niin täydellinen tullut, mutta se on yhä pystyssä. :)

12. Pelkäätkö kuolemaa? Joskus, mutta yleensä en. Olen ateisti, joten uskon, että kun kuolemme, me vain kuolemme. Enemmän pelkään, mitä tapahtuu vanhemmilleni, jos kuolen ennen heitä.

13. Oletko itserakas vai onko sinulla huono itsetunto? Olen mielestäni hyvin realistinen itseni suhteen, joten ei kumpaakaan.

14 Milloin olet viimeksi loukannut jotain ihmistä ja miten? Ketä? Varmaan äitiäni jonkin riidan yhteydessä.

15. Milloin olet viimeksi itkenyt julkisesti? Olen itkenyt julkisesti kahdesti elämässäni, toisen kerran ollessani ehkä kahdeksan ja yhden pojan heittäessä minua kivellä päähän ja toisen kerran, kun koirani jouduttiin lopettamaan muutama vuosi sitten.

16. Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa? En, koska vanhempieni takia se ei ole vaihtoehto enkä ole koskaan oikeasti halunnut kuolla, vaikeinakaan aikoina, mutta toisaalta en edes kuvittele selviytyväni ihan yksinäni sitten kun vanhempiani ei enää ole.

17. Mitä häpeät itsessäsi eniten? Lapsellisuuttani ja viattomuuttani; elämättä jääneitä vuosia.

18. Kiusattiinko sinua koulussa? Mistä? Kyllä, lihavuudesta, mutta en koe olleeni koulukiusattu, koska osasin puolustautua ja sanoin aina takaisin.

19. Millaista toivot elämäsi olevan viiden vuoden kuluttua? Realistisesti? Toivon, että olen normaalipainoinen ja että olen saanut edes jotenkin asiani järjestykseen. Toivon, että olen päässyt sinuiksi sen kanssa, etten saanut elämältä sitä, mitä muut. Toivon, ettei minulla enää ole niin paha olo kuin nyt. Toivoisin myös, että minulla olisi edes joku etäinen kaveri tai edes hiukan sosiaalista elämää, mutta se ei taida olla realistinen toive.
  
20. Kerro itsestäsi jotain, mitä et ole koskaan kertonut kenellekään. Olen ollut blogissani niin raadollisen rehellinen, ettei nyt tule mieleen mitään, mitä en olisi koskaan kertonut kenellekään, edes virtuaalisesti.

Nämä haasteet voi ottaa omaan blogiinsa kuka vain tahtoo. :)

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ei tämä nyt oikein etene

Viime päivät ovat menneet aivan metsään ja minulla on hirveä olo sen takia. Sunnuntaina nukuin puoli kahteen, mitä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun aloitin melatoniinin käytön. Se säikäytti minut ihan tosissaan, en yksinkertaisesti kestä enää nukkumisongelmiani, en voi palata siihen, millaista elämäni ennen oli. En edes tiedä, mikä minua väsytti, olin hereillä jo joskus kahdeksalta, mutta menin takaisin nukkumaan, koska ei ollut mitään tekemistä ja sen jälkeen heräilin pitkin aamua, mutta en saanut itseäni nousemaan ylös. Mieleeni palasi niin selvästi se, millaista ennen oli, kun olin niin väsynyt unenpuutteesta, mutta samalla tunsin hirveää syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että nukun koko päivän. Olin unohtanut, miten sekava ja paha olo minulla aina oli, koska olin koko ajan nukkunut joko liian vähän tai aivan liikaa. Pelkään valtavasti, että melatoniini lakkaa toimimasta, että joudun taas kamppailemaan nukkumisen kanssa. Säännöllinen unirytmi on helpottanut elämääni niin paljon. 

Ruoan suhteen on myös mennyt ihan pieleen. Haluaisin suklaata ja perunalastuja, mutta koska en voi ostaa niitä, ahmin kaiken muun, minkä käsiini saan. Kasaan kaupassa koriin kaikkea mahdollista siinä toivossa, että jokin niistä auttaisi, että jokin saisi oloni tuntumaan paremmalta. En tiedä mitä toivon ruoan saavan aikaan, tiedän niin hyvin, että se vain pahentaa asioita, mutta siltikään en pysty estämään itseäni. Olen ahdistunut ja jokainen solu minussa kehottaa minua lääkitsemään ahdistustani ruoalla. Ja kun teen niin, minulle tulee vielä pahempi olo, joten syön vielä enemmän! Miten sairasta minun ajatteluni onkaan! Ja pahinta on, että tiedän tämän, mutta silti toistan samaa kaavaa, silti yritän lääkitä ahdistustani ruoalla. En tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä.

Yöllä näin unta, että minun oli määrä osallistua jonkinlaiseen tilaisuuteen ja meille kaikille oli varattu samanlaiset asut, joihin piti vaihtaa pukuhuoneessa. Asu oli hyvin niukka ja seksikäs ja näytin niin hirvittävältä se päällä. Istuin peilin edessä ja itkin ja olin kauhuissani, että joutuisin menemään ihmisten nähtäville läskit pursuen niukasta puvusta. Aamulla heräsin silmät punaisina ja entistä ahdistuneempana.

Olen niin väsynyt tähän ahdistukseen. En edes tiedä, mikä minua niin hirveästi ahdistaa. Tuntuu kuin saattaisin millä hetkellä tahansa räjähtää palasiksi. Kaikki tuntuu niin toivottomalta, enkä tiedä miksi, koska realistisesti ajatellen pahinkaan vaihtoehto ei olisi mikään maailmanloppu. Minusta tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja jossain mieleni taka-alalla väijyy koko ajan jokin hirvittävä asia, joka ihan kohta tapahtuu. Elän jatkuvassa paniikissa ja ahdistuksessa ja se on hirveä tapa elää.

Suuri osa ahdistuksesta tuntuu liittyvän ammattiini, jota pidän pahimpana virheenäni. Joskus nuorempana akateemisuus oli minulle jotenkin hirveän suuri juttu, ajattelin, että pitää olla kauhean fiksu ja erityinen päästäkseen yliopistoon ja siksi näin sen jonkinlaisena tavoitteena, jonka saavuttaessani minäkin olisin fiksu ja erityinen. Mielikuvaa vielä vahvisti se, etten onnistunut pääsemään lääkikseen, jonne pääseminen oli suurin unelmani. Joten kun päätin hakea lukemaan jotain muuta, en kunnolla edes ajatellut, mitä muuta. En täysin edes muista, miten päädyin pääaineeseeni. Olen aina vältellyt lopullisten päätösten tekemistä, joten samoin kuin aiemman ammattikorkeatutkintoni kohdalla, valitsin hyvin yleispätevän alan. En ymmärtänyt, että olisi parempi oppia yksi asia hyvin kuin monta asiaa pintapuolisesti. Toisaalta jos olisin valinnut jonkin hyvin spesifin alan, se olisi tehokkaasti sulkenut muut ovet, joten kai siinä oli jonkinlaista vinoutuneen mieleni tuottamaa logiikkaa taustalla. Joka tapauksessa kadun tekemääni valintaa suunnattomasti ja pelkkä sen ajatteleminenkin saa minut niin ahdistuneeksi, että voisin kirkua. Onnistun aina tekemään pelkkiä virheitä. Ja lienee sanomattakin selvää, ettei yliopisto tehnyt minua fiksuksi tai erityiseksi.

Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt valita järkevämmät sivuaineet, minun olisi pitänyt jaksaa ottaa enemmän kursseja, minun olisi pitänyt opiskella ahkerammin… Minulla on aina ollut mielikuva kurinalaisesta opiskelijasta, joka ei nuku aamuluentoja, joka ei jätä tutkielmien tekoa tai tenttiin lukemista viimeiseen päivään, joka tietää jo ennen tenttiä, että arvosana tulee olemaan hyvä… Lienee sanomattakin selvää, että minä en ollut se opiskelija. Sain hyviä arvosanoja, mutta en todellakaan ansainnut niitä. Myöhästelin uniongelmieni takia ja itsekurittomuuteni takia kaikki jäi viime tippaan ja olisin voinut suorittaa paljon enemmän kursseja, jos vain en olisi niin laiska. Haluaisin niin kovasti olla sivistynyt ja tietää paljon, mutta en saa tietoa pysymään päässäni. Muistan yliopistosta monia kursseja, joissa koin oppivani jotain uutta ja hienoa, mutta nyt niistä on jäljellä vain epämääräiset muistikuvat, joihin en voi täysin luottaa. Sain uskomattoman tilaisuuden päästessäni yliopistoon ja minä mokasin sen ja häpeän sitä niin valtavan paljon! Minusta tuntuu, että kaikki tietää, että suoritin tutkintoni hutiloiden, enkä tehnyt töitä niin paljon kuin olisi pitänyt ja että vain esitän olevani jotain, mitä en ole. Ja pääaineeni! Nyt minulle on ihan itsestään selvää, että minun olisi pitänyt valita jokin kieli! Se olisi ollut täydellinen valinta minulle! Mutta tein typerän valinnan ja minusta tuntuu, että kaikki pitää pääainevalintaani yhtä typeränä kuin minä. Osa ongelmaa on, että en kuulu siihen maailmaan ja nyt olen jumissa. En voi palata tekemään ruumiillista työtä minimipalkalla, minne kuuluisin, koska nyt se olisi häpeällinen epäonnistuminen, yritettyäni päästä siihen toiseen maailmaan. Mutta en myöskään ole tarpeeksi hyvä kuuluakseni tähän maailmaan, jonka osaksi halusin, joten en kuulu minnekään. Tunnen itseni huijariksi, joka potkaistaan pois tästä maailmasta hetkellä millä hyvänsä.

Olen katsellut brittien X Factoria youtuubista ja se tuntuu niin epäreilulta, että joku saa niin mielettömän lahjan ihan ilmaiseksi, synnyinlahjana! Minussa ei ole mitään erityistä, ei mitään! Melkein kaikki tuntuu saaneen jotain; kauniin laulunäänen, hyvän ulkonäön, hienon persoonallisuuden, ylivertaisen älykkyyden, taiteellista lahjakkuutta, musikaalista lahjakkuutta, jotain! Minä olen maanantaikappale kaikessa! Ehkä minun erityislahjani on poikkeuksellinen merkityksettömyys. Toivoisin niin kovasti, että minussa olisi edes jotain hyvää, ihan mitä tahansa. Minun on rehellisesti sanottuna aika vaikea hyväksyä omaa mitättömyyttäni, se on niin epäreilua! Vaikka ei se tietenkään valittamalla miksikään muutu. :/

Tämä on muuten sadasensimmäinen postaukseni! Uskomatonta! Aloitin bloggaamisen kannustaakseni itseäni laihtumaan, mutta olen saanut tästä kirjoittamisesta ja kommenteista niin paljon enemmän kuin osasin odottaakaan! Ja tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun esiinnyn täysin omana itsenäni, kertoen myös asiat joita häpeän, vaikkakin anonyymisti. Se tuntuu todella oudolta, mutta myös todella hyvältä. Tiedän, että negatiivisuuteni ja valittamiseni varmasti on monesta lukijasta epämiellyttävää, mutta silti haluan kirjoittaa ilman minkäänlaista suodatusta, koska oikeassa elämässä olen niin varovainen ja piilottelen oikeaa itseäni jatkuvasti. Mutta täällä olen sataprosenttisesti oma itseni, pidin omaa itseäni sitten miten hävettävänä tahansa. Se on yllättävän vapauttavaa ja on kasvattanut minua henkisesti melkoisen paljon.

Perjantaina taidan jättää vaa’alla käynnin väliin, en ole laihtunut, enkä halua nähdä mitä vaaka näyttää. Kurkkuni on edelleen ihan järkyttävän kipeä. Tämä on jo kolmas viikko, kun olen kipeänä ja alkaisi jo riittää. Lääkekuurikin on melkein syöty. Mutta ehkä tämä tästä, muutkin flunssassa olleet ovat tarvinneet kauan toipuakseen. :)