keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ei tämä nyt oikein etene

Viime päivät ovat menneet aivan metsään ja minulla on hirveä olo sen takia. Sunnuntaina nukuin puoli kahteen, mitä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun aloitin melatoniinin käytön. Se säikäytti minut ihan tosissaan, en yksinkertaisesti kestä enää nukkumisongelmiani, en voi palata siihen, millaista elämäni ennen oli. En edes tiedä, mikä minua väsytti, olin hereillä jo joskus kahdeksalta, mutta menin takaisin nukkumaan, koska ei ollut mitään tekemistä ja sen jälkeen heräilin pitkin aamua, mutta en saanut itseäni nousemaan ylös. Mieleeni palasi niin selvästi se, millaista ennen oli, kun olin niin väsynyt unenpuutteesta, mutta samalla tunsin hirveää syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että nukun koko päivän. Olin unohtanut, miten sekava ja paha olo minulla aina oli, koska olin koko ajan nukkunut joko liian vähän tai aivan liikaa. Pelkään valtavasti, että melatoniini lakkaa toimimasta, että joudun taas kamppailemaan nukkumisen kanssa. Säännöllinen unirytmi on helpottanut elämääni niin paljon. 

Ruoan suhteen on myös mennyt ihan pieleen. Haluaisin suklaata ja perunalastuja, mutta koska en voi ostaa niitä, ahmin kaiken muun, minkä käsiini saan. Kasaan kaupassa koriin kaikkea mahdollista siinä toivossa, että jokin niistä auttaisi, että jokin saisi oloni tuntumaan paremmalta. En tiedä mitä toivon ruoan saavan aikaan, tiedän niin hyvin, että se vain pahentaa asioita, mutta siltikään en pysty estämään itseäni. Olen ahdistunut ja jokainen solu minussa kehottaa minua lääkitsemään ahdistustani ruoalla. Ja kun teen niin, minulle tulee vielä pahempi olo, joten syön vielä enemmän! Miten sairasta minun ajatteluni onkaan! Ja pahinta on, että tiedän tämän, mutta silti toistan samaa kaavaa, silti yritän lääkitä ahdistustani ruoalla. En tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä.

Yöllä näin unta, että minun oli määrä osallistua jonkinlaiseen tilaisuuteen ja meille kaikille oli varattu samanlaiset asut, joihin piti vaihtaa pukuhuoneessa. Asu oli hyvin niukka ja seksikäs ja näytin niin hirvittävältä se päällä. Istuin peilin edessä ja itkin ja olin kauhuissani, että joutuisin menemään ihmisten nähtäville läskit pursuen niukasta puvusta. Aamulla heräsin silmät punaisina ja entistä ahdistuneempana.

Olen niin väsynyt tähän ahdistukseen. En edes tiedä, mikä minua niin hirveästi ahdistaa. Tuntuu kuin saattaisin millä hetkellä tahansa räjähtää palasiksi. Kaikki tuntuu niin toivottomalta, enkä tiedä miksi, koska realistisesti ajatellen pahinkaan vaihtoehto ei olisi mikään maailmanloppu. Minusta tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja jossain mieleni taka-alalla väijyy koko ajan jokin hirvittävä asia, joka ihan kohta tapahtuu. Elän jatkuvassa paniikissa ja ahdistuksessa ja se on hirveä tapa elää.

Suuri osa ahdistuksesta tuntuu liittyvän ammattiini, jota pidän pahimpana virheenäni. Joskus nuorempana akateemisuus oli minulle jotenkin hirveän suuri juttu, ajattelin, että pitää olla kauhean fiksu ja erityinen päästäkseen yliopistoon ja siksi näin sen jonkinlaisena tavoitteena, jonka saavuttaessani minäkin olisin fiksu ja erityinen. Mielikuvaa vielä vahvisti se, etten onnistunut pääsemään lääkikseen, jonne pääseminen oli suurin unelmani. Joten kun päätin hakea lukemaan jotain muuta, en kunnolla edes ajatellut, mitä muuta. En täysin edes muista, miten päädyin pääaineeseeni. Olen aina vältellyt lopullisten päätösten tekemistä, joten samoin kuin aiemman ammattikorkeatutkintoni kohdalla, valitsin hyvin yleispätevän alan. En ymmärtänyt, että olisi parempi oppia yksi asia hyvin kuin monta asiaa pintapuolisesti. Toisaalta jos olisin valinnut jonkin hyvin spesifin alan, se olisi tehokkaasti sulkenut muut ovet, joten kai siinä oli jonkinlaista vinoutuneen mieleni tuottamaa logiikkaa taustalla. Joka tapauksessa kadun tekemääni valintaa suunnattomasti ja pelkkä sen ajatteleminenkin saa minut niin ahdistuneeksi, että voisin kirkua. Onnistun aina tekemään pelkkiä virheitä. Ja lienee sanomattakin selvää, ettei yliopisto tehnyt minua fiksuksi tai erityiseksi.

Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt valita järkevämmät sivuaineet, minun olisi pitänyt jaksaa ottaa enemmän kursseja, minun olisi pitänyt opiskella ahkerammin… Minulla on aina ollut mielikuva kurinalaisesta opiskelijasta, joka ei nuku aamuluentoja, joka ei jätä tutkielmien tekoa tai tenttiin lukemista viimeiseen päivään, joka tietää jo ennen tenttiä, että arvosana tulee olemaan hyvä… Lienee sanomattakin selvää, että minä en ollut se opiskelija. Sain hyviä arvosanoja, mutta en todellakaan ansainnut niitä. Myöhästelin uniongelmieni takia ja itsekurittomuuteni takia kaikki jäi viime tippaan ja olisin voinut suorittaa paljon enemmän kursseja, jos vain en olisi niin laiska. Haluaisin niin kovasti olla sivistynyt ja tietää paljon, mutta en saa tietoa pysymään päässäni. Muistan yliopistosta monia kursseja, joissa koin oppivani jotain uutta ja hienoa, mutta nyt niistä on jäljellä vain epämääräiset muistikuvat, joihin en voi täysin luottaa. Sain uskomattoman tilaisuuden päästessäni yliopistoon ja minä mokasin sen ja häpeän sitä niin valtavan paljon! Minusta tuntuu, että kaikki tietää, että suoritin tutkintoni hutiloiden, enkä tehnyt töitä niin paljon kuin olisi pitänyt ja että vain esitän olevani jotain, mitä en ole. Ja pääaineeni! Nyt minulle on ihan itsestään selvää, että minun olisi pitänyt valita jokin kieli! Se olisi ollut täydellinen valinta minulle! Mutta tein typerän valinnan ja minusta tuntuu, että kaikki pitää pääainevalintaani yhtä typeränä kuin minä. Osa ongelmaa on, että en kuulu siihen maailmaan ja nyt olen jumissa. En voi palata tekemään ruumiillista työtä minimipalkalla, minne kuuluisin, koska nyt se olisi häpeällinen epäonnistuminen, yritettyäni päästä siihen toiseen maailmaan. Mutta en myöskään ole tarpeeksi hyvä kuuluakseni tähän maailmaan, jonka osaksi halusin, joten en kuulu minnekään. Tunnen itseni huijariksi, joka potkaistaan pois tästä maailmasta hetkellä millä hyvänsä.

Olen katsellut brittien X Factoria youtuubista ja se tuntuu niin epäreilulta, että joku saa niin mielettömän lahjan ihan ilmaiseksi, synnyinlahjana! Minussa ei ole mitään erityistä, ei mitään! Melkein kaikki tuntuu saaneen jotain; kauniin laulunäänen, hyvän ulkonäön, hienon persoonallisuuden, ylivertaisen älykkyyden, taiteellista lahjakkuutta, musikaalista lahjakkuutta, jotain! Minä olen maanantaikappale kaikessa! Ehkä minun erityislahjani on poikkeuksellinen merkityksettömyys. Toivoisin niin kovasti, että minussa olisi edes jotain hyvää, ihan mitä tahansa. Minun on rehellisesti sanottuna aika vaikea hyväksyä omaa mitättömyyttäni, se on niin epäreilua! Vaikka ei se tietenkään valittamalla miksikään muutu. :/

Tämä on muuten sadasensimmäinen postaukseni! Uskomatonta! Aloitin bloggaamisen kannustaakseni itseäni laihtumaan, mutta olen saanut tästä kirjoittamisesta ja kommenteista niin paljon enemmän kuin osasin odottaakaan! Ja tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun esiinnyn täysin omana itsenäni, kertoen myös asiat joita häpeän, vaikkakin anonyymisti. Se tuntuu todella oudolta, mutta myös todella hyvältä. Tiedän, että negatiivisuuteni ja valittamiseni varmasti on monesta lukijasta epämiellyttävää, mutta silti haluan kirjoittaa ilman minkäänlaista suodatusta, koska oikeassa elämässä olen niin varovainen ja piilottelen oikeaa itseäni jatkuvasti. Mutta täällä olen sataprosenttisesti oma itseni, pidin omaa itseäni sitten miten hävettävänä tahansa. Se on yllättävän vapauttavaa ja on kasvattanut minua henkisesti melkoisen paljon.

Perjantaina taidan jättää vaa’alla käynnin väliin, en ole laihtunut, enkä halua nähdä mitä vaaka näyttää. Kurkkuni on edelleen ihan järkyttävän kipeä. Tämä on jo kolmas viikko, kun olen kipeänä ja alkaisi jo riittää. Lääkekuurikin on melkein syöty. Mutta ehkä tämä tästä, muutkin flunssassa olleet ovat tarvinneet kauan toipuakseen. :)

4 kommenttia:

  1. Olisi kiva kuulla mikä pääaineesi on tai ainakin ala. Luonnontieteellinen? Humanistinen?

    VastaaPoista
  2. Moi! En halua sanoa pääainettani, koska haluan säilyttää tunnistamattomuuden, mutta luonnontieteellinen ala on kyseessä.

    VastaaPoista
  3. Täällä yksi ammattikorkeakoulutettu, joka katsoo kaikkia akateemisia ihmisiä vähän ylöspäin ;) Joten höpöhöpö tuolle, että kaikki muka pitäisivät pääainevalintaasi typeränä.

    Itse olisin halunnut yliopistoon, mutta ei sitten vaan tullut lähdetyksi. Olin hankkinut lukion tokana vuonna koiran, ja näin jälkeen päin ajatellen se taisi olla suuri syy, miksi oli vain niin paljon helpompi jäädä lähikaupungin AMK:hon (halvemmat asunnot soluun kelpaamattomalle koiralliselle, ja kotipaikkakunnalla koiranhoitoapu lähellä) kuin lähteä kauas suureen yliopistokaupunkiin.

    Itselleni on jotenkin jäänyt vähän sellainen identiteettikysymys kaihertamaan, tavallaan ajattelen, että minun olisi pitänyt olla "se, joka lähtee yliopistoon". Silloin lukiossa se tuntui ihan mahdolliselta vaihtoehdolta, mutta nyt myöhemmin itselle on rakentunut sellainen kuva, että yliopiston käyneet ovat "niitä fiksuja", ja me muut vain tavallisia duunareita ;)

    VastaaPoista
  4. Moi Werna! Minulla oli myös akateemisista samankaltainen kuva, mutta ei se todellisuudessa ihan niin ole. Suurin osa on ns. hyvän perheen kilttejä tyttöjä, jotka on aina tehneet kaiken oikein ja järkevästi, juuri niitä, jotka aina tekee tutkielmat ajoissa ja lukevat tentteihin kuvatekstitkin, mutta meillä lopuilla on aika vaihtelevat taustat. Ei se akateeminen koulutus mitenkään yksiselitteisesti kulje käsi kädessä fiksuuden kanssa.

    Minun taas ei tosiaan pitänyt olla se, joka menee yliopistoon, minun piti olla se, joka jättää amiksen kesken. Olin niin levoton nuorena, enkä välittänyt koulusta tippaakaan, mutta onneksi minulle koulu on aina ollut todella helppoa, joten en silti joutunut vaikeuksiin sen takia.

    Tosin nyt minä katson ylöspäin oikiksen ja lääkiksen käyneitä ja me muut olemme pelkkiä rivimaistereita. Ja me onnettomat, jotka valitsimme hölmön pääaineen, olemme niitä kaikkein surkeimpia tapauksia. :) Mutta en tiedä voiko ihmisiä arvottaa koulutuksen perusteella, ehkä minä vain olen luonteeltani sellainen, että ajattelen, että jos minä johonkin pystyn, niin siihen pystyy kuka tahansa ja tarvitsen aina ihmisiä, joita katsoa ylöspäin. Vaikka minulla siihen olisi kyllä syitä muutenkin.

    VastaaPoista