lauantai 15. lokakuuta 2011

Laihdutuksesta

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään laihdutuksesta, vaikka tämän kai pitäisi olla laihdutusblogi. Luin vanhoja blogimerkintöjä ja häpeän puna nousi poskille lukiessani optimistisista tavoitteistani ja siitä, miten ihan varmasti nyt onnistun… Juu, en onnistunut. En ole saanut aikaan mitään, olen suunnilleen samassa painossa kuin aloittaessani. Ja siltikään en vieläkään luovu toivosta. Nyt on kyse lähinnä siitä, että minun pitäisi ennen leikkausta saada mahdollisimman paljon pois vähentääkseni komplikaatioiden riskiä, mutta edelleen yritän sitkeästi laihduttaa. Vaa’alle en ole uskaltautunut, mutta tiedän, etten ainakaan ole laihtunut, ehkä olen jopa lihonut. 

 Leikkauksen suhteen minulla on outo olo. Tiedän, että sen jälkeen vihdoinkin alan laihtumaan ja että ensimmäistä kertaa aikuisiässäni saatan päästä lähelle normaalipainoa, mutta en oikein osaa sisäistää sitä vielä. Vuoden päästä tähän aikaan olen paljon pienempi ja ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa niin täydellä varmuudella. En vain tunne mitään, aivoni eivät ymmärrä mitä se tarkoittaa. Välillä tunnen jotain pientä, jonka voin kuvitella olevan toivoa, mutta muuten, en osaa ollenkaan hahmottaa asiaa. Kai siitä on niin kauan, kun olen tuntenut aitoa toivoa, etten enää tunnista sitä. Toivoa himmentää myös se, että tämä tapahtuu vasta nyt, kun olen jo menettänyt lihavuuteni takia niin paljon ja kun niin monen unelmani saavuttaminen on myöhäistä. Olen varma, että tunnen oloni paljon paremmaksi pienempänä, mutta en voi olla ajattelematta, että jos olisin onnistunut nuorempana tai jopa silloin kun painoin vain 75 kg, mitä kaikkea olisinkaan voinut elämässä saada ja millaista elämäni olisi nyt.  Tiedän, ettei minun pitäisi ajatella niin, mutta nyt ainoa seuraus laihtumisesta on laihtuminen. Jos olisin laihtunut ennen kuin lihavuus vaikutti niin suuresti persoonaani, minulla olisi täysin erilainen elämä. Minulla saattaisi jopa olla kavereita, ihan varmasti minulla olisi parempi työpaikka ja miljoona kertaa enemmän toivoa tulevaisuuden suhteen. Vai olisinko siltikin negatiivinen ja kaikesta siitä huolimatta surisin jotain muuta, esimerkiksi sitä, etten saanut omaa perhettä… En tiedä. Minusta tuntuu helpottavalta tietää, että vaikken olisin koskaan lihonut, oman perheen saaminen olisi silti ollut todella äärimmäisen epätodennäköistä. Olisi musertavaa tietää, että senkin menetin vain, koska en osaa hallita syömistäni. En aidosti voi kuvitella, miltä minusta tuntuu sitten kun olen laihtunut; minulla ei ole siitä aavistustakaan. Täytyy kai vain odottaa kunnes se oikeasti vihdoin tapahtuu!

Syömisen suhteen on mennyt todella pahasti pieleen. Niin hullulta kuin se varmasti kuulostaa, niin minusta tuntuu, että tarvitsen paljon ravintoa, että se on terveellistä ja että en jaksa ilman. Olin pari päivää tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, niin että jouduin syömään julkisesti, mitä yleensä vältän viimeiseen asti ja vaikka en kehdannut syödä kuin aivan vähän, jaksoin ihan hyvin, eikä minulla ollut nälkä. Siitä huolimatta aivoni kertovat minulle, että ihan kohta pyörryn aliravitsemuksesta! Eikö ole hullua?! Minulle terveellistä syömistä on ihan valtava kasa terveellistä ruokaa, koska pienestä määrästä ei saa kaikkea tarpeellista! En osaa ajatella, että yksi porkkana on terveellinen, minusta pitäisi syödä koko pussillinen ja se olisi terveellistä. En osaa ollenkaan hahmottaa, mikä määrällisesti olisi oikeasti riittävästi. Se ongelma kai poistuu itsestään, kun leikkauksen jälkeen vatsaani mahtuu korkeintaan kaksi desilitraa. Olen katsonut nykyisiä annoksiani ja miettinyt mikä osa siitä olisi kaksi desiä ja se on joka kerta aika silmiäavaava kokemus. Minä syön ihan valtavan paljon, vaikka en edes tajua sitä!

Kuulin sivusta, kun pari tyttöä bussissa keskusteli jostain ylipainoisesta tuttavastaan. Molempien asenne oli, etteivät he voi ymmärtää, miten joku ei viitsi laihduttaa, vaikka se on ihan helppoa, syö vain vähemmän.  Siltä kai se normaalipainoisesta tuntuu, mutta toivoisin, että saisin heidät ymmärtämään, ettei se ole niin yksinkertainen asia. Käyvätköhän nämä ihmiset jossain aa:n kokouksissakin kertomassa, että katsokaa nyt miten helppoa on olla juomatta, minäkään en ole juonut moneen päivään?! On todella vaikea olla loukkaantumatta lihavien haukkumisesta, varsinkin netissä, jossa kommentointi on todella julmaa. Vaikka omastakin mielestäni läski on rumaa ja näytän hirvittävältä, silti se sattuu, kun sen sanoo joku toinen. Tietenkin netissä asenne on se, että lihava ihminen on täysin arvoton kaikin puolin, mutta silti kai siihen pitäisi osata suhtautua eri tavalla. Minussa on osa, joka sanoo, että haluamalla laihtua haen näiden ihmisten hyväksyntää ja se ajatus aiheuttaa minussa valtavan kapinan. En halua yrittää miellyttää ilkeitä ja pinnallisia ihmisiä! Haluan olla pienempi, mutta jos kukaan ei vihaisi lihavia, eikä minua olisi koskaan haukuttu lihavuudesta, niin haluaisinko sitä yhtä epätoivoisesti silloin? Inhoaisinko läskiä itseäni yhtä paljon? Olisinko antanut lihavuuden pilata niin paljon?  En tiedä, mutta tuskin. Minuun on nuoresta asti istutettu se käsitys, että muiden silmissä olen pelkkä läski ja niin kauan kun en laihdu, ei minulla ole mitään arvoa kenellekään. En tiedä onko se totta… Onko se juuri niin, kuin haukkujani halusivatkin minun ajattelevan ja juuri niin kuin he ajattelivat? Vai onko lihavuus tai iso perse vain asia, johon oli helppo tarttua (kirjaimellisesti!) ja jonka perusteella juuri minä valikoiduin kidutettavaksi ja ilman minua ja persettäni siihen rooliin olisi joutunut tyttö, jolla oli silmälasit tai tyttö, jolla oli juoppo isä? Jos minä en olisi ollut se kiusattu, olisinko minäkin vain katsonut sivusta, enkä olisi tehnyt mitään puolustaakseni häntä, kuten minuakaan ei puolustanut kukaan? Ajattelikohan kukaan ns. normaali ihminen koskaan, että minun haukkumiseni on väärin vai onko kaikkien mielestä lihavuus itseaiheutettua ja siksi siitä saa kuka vain sanoa?

Suomi on maailman toiseksi lihavin kansa, mutta silti on täysin oikeutettua odottaa myötätuntoa ja ymmärrystä alkoholismista tai huumeiden käytöstä tai anoreksiasta, mutta lihavaa ei ymmärrä tai sääli kukaan. Lihavia kohtaan asenne on se, että itsepä söi ihan huvikseen itsensä muodottomaksi möhkäleeksi, joten kestäköön myös muiden inhon ja ylenkatseen. Kukaan ei edes ajattele, että tuskin lihava haluaa olla lihava yhtään sen enempää kuin alkoholisti haluaa olla alkoholisti tai anorektikko haluaa olla anorektikko. Läskit ovat viimeinen ryhmä, joita kohtaan harjoitettu rasismi on täysin hyväksyttyä ja ymmärrettyä. Onko se oikein, tottahan se on, että itse olemme tämän aiheuttaneet? Olemmeko me laiskoja ja tyhmiä ja epäsiistejä?  Miksi ihmiset inhoavat lihavia niin paljon? Vain siksikö, ettemme näytä hyvältä? Mutta eiväthän rumatkaan ihmiset hyvältä näytä, eikä heitäkään silti inhota… Ymmärtäisinkö minäkin läskivihaa, jos olisin aina ollut normaalipainoinen? Inhoaisinko läskejä, haukkuisinko minäkin heitä? En varmaan koskaan ymmärrä tätä täysin ja jokin osa minusta sanoo, että haluamalla laihtua, haluan liittyä näihin ihmisiin, olla hyväksytty heidän silmissään. Se vaivaa minua, koska haluaisin ennemminkin sanoa, ettei minusta siinä, että on lihava, ole mitään pahaa. Onko yritykseni laihtua merkki näille ihmisille siitä, että olen heidän kanssaan samaa mieltä? Tarkoittaako se, että olen heidän kanssaan samaa mieltä? En todellakaan tiedä.  Mutta silti, haluan laihtua, haluan olla normaali, haluan olla erottumatta joukosta.

Ja nyt viimeinkin, tiedän, että se tulee myös tapahtumaan. Minä laihdun. Voin sanoa sen täydellä vakaumuksella, vaikka ne ovatkin vielä tyhjiä sanoja, joiden sisältö ei vielä merkitse minulle mitään. Tiedän sen, mutta en vielä tunne sitä. Tunnetta odotellessa täytyy vain yrittää jatkaa tätä loputonta laihdutusyritystä.

8 kommenttia:

  1. En minä ainakaan koe, että minua mitenkään yleisesti inhottaisiin, vaikka BMI:ni onkin jotain 39. Ylipaino on kuitenkin vain yksi ihmisen ominaisuuksista (vaikka kyllä itsekin myönnän että minulla on taipumusta uskoa sen peittävän kaiken muun alleen, mutta taistelen sitä luuloa vastaan).

    Varmasti nekin ihmiset jotka netissä kärkevästi dissaavat ylipainoisia ja ihmettelevät miten se laihduttaminen voi olla niin vaikeaa, osaavat kuitenkin nähdä ylipainoiset tuttavansa ja ystävänsä kokonaisvaltaisemmassa valossa. Tai ainakin itse olen huomannut, että minun on helpompi halveksia tai vastustaa tiettyä ominaisuutta esim. netissä silloin kun en ajattele sitä kenenkään olemassaolevan ihmisen ominaisuutena. Esimerkiksi itse en voi sietää sellaista monille suomalaisille miehille tyypillistä äijä -asennetta, joka pitää sisällään konservatiivisen arvomaailman ja suvaitsemattomuuden esim. maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä vastaan, mutta voin silti olla ihan hyvissä väleissä tällaisia arvoja omaavan työkaverin kanssa, ja pitää häntä ihmisenä kokonaisuudessaan ihan ok tyyppinä. Netissä kaikki kärjistyy, niin omat kuin muidenkin mielipiteet. Kannattaa muistaa se ja pitää tietty itsesuojelusuodatin päällä netissä liikkuessa.

    Olen kyllä itse myös harmitellut sitä, miksi olen tuhlannut niin paljon vuosia elämästäni itseni inhoamiseen ja surkuttelemiseen. Itse näen nykyään ylipainon oikeastaan vain sivuasiana, minulle se on ollut tekosyy jonka taakse on ollut helppo mennä ja selittää itselleen, että sen vuoksi kukaan ei muka pidä minusta. Perimmäinen ongelma on ollut huono itsetuntoni ja huonommuudentunteeni. Mutta toisaalta ajattelen, että minun kohdallani asiat eivät vain olisi voineet tapahtua nopeammin, sillä en ollut nuorempana siihen "valmis". Täytyy kuitenkin yrittää jaksaa uskoa, ettei vieläkään mikään ole liian myöhäistä.

    VastaaPoista
  2. Moi Werna! Minusta Suomessa kyllä inhotaan lihavia enemmän kuin muualla. Muuttaessani pois Suomesta odotin samanlaista suhtautumista kuin täällä, mutta ihmiset kohtelivatkin minua ihan hyvin ja ystävällisesti. Se tuntui todella omituiselta! Ehdittyäni tottua siihen oli Suomeen palatessa uusi shokki edessä, koska olin unohtanut miten paljon inhoa lihavia kohtaan täällä tunnetaan. Joten en usko, että vain kuvittelen lihavia inhottavan; jos niin olisi, olisin kokenut niin myös muualla asuessani.

    Netissä tosiaan mielipiteet kärjistyy, mutta ei se silti tarkoita etteikö ihmiset tarkottaisi mitä sanovat. Siellä ihmiset vain sanovat suoraan sen, mitä muutenkin ajattelevat.

    Minulle ylipaino ei ole tekosyy, enkä tosiaan ajattele, että se olisi syy siihen, miksi minusta ei pidetä. Muilla lihavilla on ystäviä, joten syyn on ilman muuta oltava luonteessani, ei painossani. Uskon kuitenkin, että jos en olisi koskaan lihonut tai jos olisin laihtunut vuosia sitten, todennäköisyys sille, että olisin saanut kavereita olisi ollut paljon suurempi ihan vain siksikin, että olisin viettänyt vähemmän aikaa yksin kotona piilotellen. Ja lihavuus on myös muuttanut luonnettani, mikä sekin vaikuttaa.

    Minun kohdallani kaiken tärkeän kohdalla on liian myöhäistä, mutta siitä huolimatta uskon, että laihtuminen tulee parantamaan elämänlaatuani. Jo pelkästään se, ettei minua (toivottavasti) enää tuijoteta, tulee olemaan minulle todella suuri juttu.

    VastaaPoista
  3. Jäin miettimään laihdutuksen motiiveja... Varmasti helpottaa kun tuijotus vähenee ja sitä myötä tulee hyväksytymmäksikin, mutta eikö laihduttamisen motivaatio pitäisi tulla ennen kaikkea siitä, että oma olo paranee, oma itsetunto kohenee, itseluottamus kasvaa jne. Ja ihan tärkeimpänä pitäisin terveyteen liittyviä asioita, sairausriskit vähenee, elämänlaatu paranee jne.
    Valitettavan paljon törmää tuohon lihavien inhoamiseen ja arvosteluun, joka tietysti tuo paskan olon ja heikentää itsetuntoa. Toisaalta, jos ihmiset ovat niin pinnallisia, että muodostavat käsityksensä ihmisestä painon mukaan, ei taatusti ole ystävyyden arvoinen. Itse olen myös ylipainoinen. Olen myös sokea, joten olen erilainen. Erilaisuus kiinnostaa tiettyyn rajaan asti, mutta ystävystyminen onkin jo paljon vaikeampi juttu. Olen ajatellut, että jos sokeuteni on esteenä tutustumiselle, ystävystymiselle sellaista ystävää en tarvitse. Ja minulla ei kuitenkaan niitä ystäviä ihan hirveästi ole.
    Joka tapauksessa toivon, että leikkauksen myötä olosi kohenee, itsetuntosi paranee jne. Tsemppiä hirmuisesti!

    VastaaPoista
  4. Moi Hepa! Minä olen ollut lihava koko aikuisikäni ja koin itseni lihavaksi jo ennen ylipainoa kiusaamisen takia, joten en oikeasti osaa yhtään kuvitella miltä minusta tuntuisi olla normaalipainoinen. Minulla on fyysisesti ihan hyvä olo ja olen täysin terve, joten laihtua haluan aika yksiselitteisesti ulkonäön takia. Ensisijaisesti unelmoin siitä, ettei minua enää tuijotettaisi tai edes huomattaisi, että sulautuisin muiden joukkoon.

    Minulla on todella ristiriitainen suhtautuminen haukkumiseen, koska itsekin pidän ylipainoista yleisesti ottaen vähemmän viehättävänä, mutta toisaalta se on vain yksi piirre ihmisessä, eikä minusta kerro paljon mitään luonteesta, paitsi itsekurin osalta. Minustakaan ketään ei pitäisi olla hyväksymättä ylipainon takia, mutta taas toisaalta pidän ihan itsestäänselvänä, ettei kukaan halua tutustua minuun, koska olen lihava. Mutta silti pidän lihavien haukkujia ilkeinä ja pinnallisina ihmisinä.

    Minäkin toivon, että leikkaus parantaa oloani. Kiitos kannustuksesta! :)

    VastaaPoista
  5. Kuulehan J.B, tietyt kommenttisi aiheuttavat minussa pientä hämmennystä ;) Ekassa kommentissasi kirjoitit: "Minulle ylipaino ei ole tekosyy, enkä tosiaan ajattele, että se olisi syy siihen, miksi minusta ei pidetä.", mutta sitten toisessa: "[...] mutta taas toisaalta pidän ihan itsestäänselvänä, ettei kukaan halua tutustua minuun, koska olen lihava." Yhdessä kohtaa sanot myös lihavuuden muuttaneen luonnettasi, mutta toisaalta kommentoit, että lihavuus ei sinun mielestäsi kerro paljon mitään luonteesta.

    Toivottavasti et koe tätä kauhean hyökkäävänä, sillä tarkoitukseni on olla ystävällinen. Mutta kokonaisuutena minulle on tullut kirjoituksiesi perusteella vaikutelma, että sinun ongelmasi (tai huonommuutesi syy) ei ole ylipaino, ei väärin valittu koulutus, ei ylipäätään mikään ulkoinen seikka tai edes se, että sinussa olisi jokin ikuinen ja muuttumaton kelpaamattomuuden leima, joka saisi ihmiset karttelemaan sinua. Ongelma on siinä, että sinun itsetuntosi on todennäköisesti toisten ihmisten väärinkohtelun seurauksena täysin rikki, ja tämä saa sinut näkemään itsesi ja elämäsi tietyssä vääristyneessä valossa, jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.

    Ja koska sisäinen kokemuksesi on tämä, pelkään että leikkaus ei välttämättä auta sinua sillä tavalla kuin toivot. Entä jos alat ajattelemaan leikkauksesta ja laihtumisesta samalla tavalla kuin koulutuksestasi, eli että et olisi tavallaan ansainnut sitä tai että sinun olisi "kuulunut olla ikuisesti lihava"? Pystytkö sallimaan mitään hyvää itsellesi?

    VastaaPoista
  6. Moi Werna! Kuulostaa kyllä vähän ristiriitaiselta, mutta ilmaisin itseäni vähän huonosti. :) Tarkoitin tuolla ensimmäisellä sanoa, että en kuvittele, ettei minulla ole ketään kaveria vain siksi, että olen lihava, tiedän, että syy on luonteessani. Mutta; eihän minua voi inhota luonteen perusteella, jos ei edes tunne minua. Oletan, etteivät ihmiset halua tutustua lihavaan ihmiseen, mutta en oleta, että he pitäisivät minusta, jos tutustuisivat.

    Tuo toinen taas on tarkoittavinaan, että yleisesti ottaen minusta lihavuus ei kerro paljoa luonteesta, mutta henkilökohtaisesti minun kohdallani sillä on ollut suuri vaikutus. Ei siksi, että olen lihava, vaan siksi, että jostain syystä olen sellainen luonteeltani.

    En koe mitenkään hyökkäävänä, ymmärrän kyllä pointtisi. :) Mutta minulla ei ole huono itsetunto, minulla on huonot geenit. Minussa ei ole oikein mitään hyvää ja olen koko ajan todella tietoinen siitä. Häpeän kovasti sitä, millainen ihminen olen ja toivoisin, että olisin parempi. Olen hyvin realistinen itseni suhteen, mutta varmasti elämä olisi helpompaa, jos pystyisin edes hiukan valehtelemaan itselleni, mutta en vain pysty.

    Olen joskus kirjoittanut siitä, miten epätoivoisesti haluaisin maailman olevan oikeudenmukainen paikka, että hyville ihmisille tapahtuisi hyviä asioita ja pahoille pahoja. Tavallaan kai toteutan tätä maailmaa omalla kohdallani ja en salli, kuten sanot, mitään hyvää itselleni, koska tiedän, etten ansaitse mitään hyvää. Tästä leikkauksesta en ehkä ajattele noin. Oli se väärin tai ei, en ajattele itsekkäästi tuhlaavani yhteiskunnan varoja, näen sen enenmmänkin viimeisenä mahdollisuutenani helpottaa elämääni. Koska minä todella vihaan olla lihava ja koen sen pilanneen kaiken elämässäni. En tosiaan tiedä, miltä minusta tuntuu, kun laihdun... En tiedä pystynkö saamaan leikkauksesta saman henkisen hyödyn kuin ns. normaali ihminen, mutta haluan edes kokeilla, koska en näe mitään muutakaan keinoa. Mutta toivon todella, että se saa minut voimaan paremmin myös henkisesti. Sen kai silti näkee vasta sitten, kun leikkaus on ohi ja paino alkaa pudota.

    VastaaPoista
  7. mistä tilastoista oot kattonu että Suomi olisi maailman toiseksi lihavin kansa? Koska tämä ei mitenkään voi pitää paikkaansa.

    VastaaPoista
  8. Tuota... En minä tiedä! Kaikissa lehtijutuissa aina sanotaan, että "suomalaiset on maailman toiseksi lihavin kansa", eikö niin? Että 60 prossaa suomalaisista on ylipainoisia ja lihavampia on vain jenkit.

    Kokeilepa googlettaa "maailman toiseksi lihavin kansa", niin Suomi sieltä tulee näkyviin aika monessa kohtaa.

    VastaaPoista