maanantai 17. lokakuuta 2011

Mikä päivä...

Minulla oli ihan hirveä päivä tänään. En ole yleensä kauhean herkkä, mutta joskus vain tuntuu, että kaikki pikkujutut muodostaa kokonaisuuden, joka saa aikaan tunteen, että koko maailma kaatuu päälle. Kaikki ympärilläni tuntuivat olevan niin innoissaan jostain; yhdellä alkaa loma, yksi on menossa naimisiin, yksi ilmoitti saavansa lapsen, yhdellä on tuore suhde, yhdellä oli ollut huippuhauska viikonloppu tyttöjen kesken. Ehkä olen hirveä ihminen, mutta minun on joskus kauhean vaikea kestää sitä, etten koskaan saa kokea mitään tuollaista. Tunnen itseni säälittäväksi kummajaiseksi normaalien ihmisten joukossa. Mietin, että ymmärtääkö ihmiset ympärilläni, miten minäkin olisin halunnut noita asioita vai ajattelevatko he, että koska ne eivät kuulu minunkaltaiselleni, en myöskään sure niiden menetystä. Joskus toivon, että voisin vain sanoa ihmisille, että älkää kertoko minulle tai minun kuullen uskomattomista elämistänne, koska se tuntuu minusta niin sanoinkuvaamattoman pahalta. Toivon, ettei minun tarvitsisi kuunnella, ettei minun tarvitsisi esittää innostunutta vauvauutisen johdosta, etten joutuisi kuuntelemaan kenenkään suhdekuvioita; että voisin vain sanoa suoraan, että olen niin kateellinen ja surullinen, koska minä en koskaan saa kokea mitään noista asioista. Että tunnen itseni maailman turhimmaksi ja arvottomimmaksi ihmiseksi teidän seurassanne. Tiedän, että on kauheaa edes ajatella näin, saati sitten kirjoittaa sitä, mutta tämä tuntuu nyt taas tänään jotenkin niin ylivoimaiselta. Tiedän, että minun pitäisi osata iloita muiden puolesta ja hyväksyä, etteivät nuo asiat kuulu minulle, mutta se on toisina päivinä todella vaikeaa. Joudun tietysti tekemisiin muiden ihmisten onnen kanssa joka päivä ja yleensä se on ihan ok, mutta joskus se on sietämätöntä. Ehkä sitä on turha vinkua, mutta miksi juuri minä? … Nyt alan jo ärsyttää itseänikin tällä valittamisella! Mikähän siinäkin on, että jotkut päivät vain on niin raskaita, vaikka minäkin olen jo päälle kolmekymppinen ja joutunut sivusta seuraamaan muiden elämää vuosikausia… Tunnen muitakin itseni kaltaisia ihmisiä, jotka ovat aina olleet yksinäisiä ja lapsettomia ja ystävättömiä ja he vaikuttavat niin rauhallisilta ja tyytyväisiltä. Tuleeko se iän mukana, voinko minäkin joskus ihan vilpittömästi löytää rauhan näiden asioiden suhteen vai ovatko nuo ihmiset vain yhtä hyviä näyttelemään kuin minäkin? Toivon, että ensimmäistä, sekä heidän, että itseni takia.

Tietysti tämä kaikki on osin harhaa, koska minulla ei ole aitoa kokemusta monestakaan asiasta. Koska minä katson tuota kaikkea ulkopuolelta, todellisuuteen sekoittuu omat unelmani ja virheelliset käsitykseni. Jos ajatellaan esimerkiksi parisuhdetta, niin minun päässäni elää mielikuva hyvästä suhteesta ja sitä suhdetta en koskaan saanut; sen suhteen menettämistä minä suren. Minulla on taipumusta kuvitella, että kaikki ovat siinä minun unelmasuhteessani, mutta sitten kun näen näitä pareja yhdessä, niin usein suru ja kateellisuus unohtuvat melkein hetkessä. Ei sillä, että siltikään tietäisin mitään heidän suhteestaan tai etteikö heidän suhteensa olisi hyvä, mutta se ei ole minun unelmasuhteeni. Olisinko edes halunnut realistisen suhteen, jos se olisi ollut minulle mahdollista?! En ihan oikeasti tiedä. En missään nimessä omana itsenäni, koska se olisi väistämättä pelkkä tyytymissuhde molemmin puolin; mutta jos olisin itse parempi ja minulla olisi mahdollisuus siihen, mihin normaaleilla ihmisillä… En edes tiedä, mitä se tarkkaan ottaen on, mitä normaaleilla ihmisillä on! Todellisuudessa mikään suhde ei ole täydellinen ja pahimmillaan pelkkää kuolemaan päättyvää painajaista, kuten media meille joka päivä osoittaa, mutta jotenkaan en osaa näinä päivinä, kun suren suhteen puuttumista, hahmottaa sitä. Miehistä huomattavasti suurempi osa on uskottomia kuin uskollisia, parisuhdeväkivalta on surullisen yleistä, ihmiset tekevät toisilleen todella hirveitä asioita, moni suhde ei perustu minkäänlaiseen aitoon välittämiseen ja ihmisillä on vastenmielisiä tapoja ja luonteenpiirteitä. Kun luen nettikeskusteluissa miesten kommentteja, tunnen toisinaan fyysistä pahoinvointia, koska heidän maailmansa on minun ajatuksiini verrattuna niin kylmä ja raadollinen ja pinnallinen. Minulla ei tosiaankaan ole hyvää mielikuvaa miehistä, päinvastoin! Mutta siitä huolimatta minä näen mielessäni jonkun ihan muun ihmisen kuin minun ja jonkun aidosti hyvän miehen suhteen ja se kuvitteellinen suhde saa minut tuntemaan näin. Tuskin sitä unelmieni parisuhdetta on olemassakaan; kenelläkään!, mutta silti minä suren, etten saanut sitä. Surressani näiden asioiden puuttumista, en osaa hahmottaa sitä, että voisin olla aivan yhtä onneton, koska olisin huonossa parisuhteessa tai vaikka leski tai jotain muuta vastaavaa. En osaa ajatella, että ehkä en menettänytkään mitään, vaan ehkä minä säästyin joltakin todella kamalalta. Jos asiat olisivat toisin, ehkä minä olisin juuri nyt täällä itkemässä, että mieheni oli yksi niistä kymmenestätuhannesta(!!) miehestä, jotka heti ensimmäisen viikonlopun aikana kirjautuivat etsimään pettämiskumppania siltä uudelta pettämisdeittisivustolta! On hyvin ristiriitaista surra jonkin sellaisen puuttumista, josta ei oikeasti tiedä yhtään mitään ja josta on mahdollisesti hyvinkin virheellinen käsitys. En edes tiedä uskonko rakkauteen. Olen läheisriippuvainen, joten se aina sekoittuu minun tunnemaailmaani ja vaikeuttaa normaaliuden ymmärtämistä. Ihmiset ovat suhteissaan ja he kutsuvat sitä rakkaudeksi, mutta kun he eroavat, jätetylläkin osapuolella on viikon sisällä uusi kumppani! Minkälaista rakkautta se sellainen on?!! Miten voi muka rakastaa, mutta sitten yhtäkkiä rakastaakin jotain ihan toista, koska se ensimmäinen rakkaudenkohde jätti?! Sekö on rakkautta ja minun käsitykseni rakkaudesta onkin jotain ihan muuta? En tiedä sitäkään. Olen tarkoituksella välttänyt puhumasta näistä asioista, koska tämä on minusta todella nöyryyttävää, mutta myös koska tämä on minulle todella ristiriitainen asia. Niin kuin kai kaikki on minulle ristiriitaista.

Olen mietiskellyt sellaista dieettiä, että yrittäisin kuvitella mitä ja miten voin syödä sitten leikkauksen jälkeen ja kokeilla sitä jo nyt. Pääpaino olisi raejuustossa ja rahkassa. Toisaalta ravitsemusterapeutti kehotti silloin kesällä syömään mahdollisimman paljon kasviksia ja hedelmiä, koska niitä ei sitten enää voi syödä leikkauksen jälkeen. Minua ärsyttää se, että voin pärjätä ihan hyvin syömisen suhteen ja sitten yhtäkkiä, en edes tiedä mistä tulee jonkinlainen impulssi saada jotain hyvää, enkä saa sitä enää pois ajatuksistani! Niin kuin tänään näin geisha – suklaa mainoksen netissä ja nyt se pyörii päässäni, se suklaa. En ole vielä sortunut, mutta nyt en uskalla lähteä lenkille, koska pelkään päätyväni siwaan sitä suklaata ostamaan. Ja sehän se onkin suuri menetys, kun niin tykkään lenkkeilystä. Minun piti lähteä lenkille heti töiden jälkeen, tsemppasin itseäni siihen koko päivän, mutta tässä minä nyt edelleen istun… Minun todella pitäisi saada itseäni niskasta kiinni. Kurkkuni on muuten nyt niin kipeä, etten ole koko päivänä pystynyt syömään oikein mitään. Se on kai ihan hyvä dieetin kannalta, mutta pitänee mennä lääkäriin, kun tätä on jatkunut jo kuukauden. Perjantaina aion käydä vaa’alla, vaikka viikko sujuisi kuinka huonosti, tulen sitten kertomaan, miten paljon tuhoa olen tällä kertaa saanut aikaan. :)

2 kommenttia:

  1. http://blog.twowholecakes.com/2011/07/reprint-why-the-world-needs-fat-acceptance/#more-660

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoisen oloinen blogi, kiitos! :)

    VastaaPoista