tiistai 25. lokakuuta 2011

Voi ei mustaa talvea...

Moi taas! Ulkona on ihanan syksyistä ja sateista ja märkää ja pimeää ja vihdoin syksyn tuntu alkaa tuoda helpotusta mielialoihini. Tunnen paljon vähemmän ahdistusta kuin kesällä, nyt täytyy vain toivoa, että tämä jatkuu. Osin muutosta mielialaani on tuonut myös se, että olen töissä nyt ollut tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, yleensä kun teen töitä paljolti yksin eikä minun aina tarvitse olla edes fyysisesti paikalla. Se on outoa, miten muut ihmiset ovat ihan tuskaisina halukkaita lähtemään kotiin pitkän päivän jälkeen, mutta minulle sekin seura on suuri juttu ja olen viihtynyt töissä poikkeuksellisen hyvin. Se on todella kaksijakoinen asia, koska muiden seura on todella hienoa, mutta toisaalta minua harmittaa kaikki typeryydet, jotka suustani putoilevat ja tunnen itseni aika ääliöksi, samoin kuin sekin, mistä aiemmin kirjoitin, että on kovin vaikeaa kuulla toisten ihmisten elämistä, koska minun elämääni verrattuna heillä on niin mielenkiintoiset ja täydet elämät. Mutta silti, huomaan ihan selkeästi, että minulla on ollut paljon parempi olo, fyysisestikin, mutta erityisesti henkisesti, ihan siksi, että on joku jonka kanssa jutella, vaikka vain virallista ammattiasiaa. En tunne olevani niin omassa todellisuudessani ja irrallaan. Samalla myös huomaa, että muillakin ihmisillä on joskus tapana sanoa vähän hölmöjä asioita. Yksinään kuvittelen omassa päässäni, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, joka sanoo typeriä asioita ja joka ei ole sosiaalisesti suorastaan nerokas. Toki minä pidän kärkipaikkaa sanottujen typeryyksien lukumäärässä, mutta ei muutkaan kuitenkaan ole täydellisiä.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kehonkieleeni ja ulkoiseen olemukseeni. Minulla on taipumusta yrittää kyhjöttää jossain nurkassa mahdollisimman huomaamattomana ja kuvittelen, että olenkin huomaamaton, mutta ehkä minä vain vaikutan vähäjärkiseltä. Tiedostan, että minun pitäisi vain käyttäytyä itsevarmemmin, istua selkä suorana, olla näyttämättä häpeääni, mutta en osaa tehdä sitä käytännössä. Minulle ihan perustavanlaatuinen oletus on se, että odotan ihmisiltä inhoa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kiinnitin huomiota tähän erityisesti, kun autoin äitiäni taannoin yhdessä hänen harrastukseensa liittyvässä jutussa ja samassa porukassa oli mukana vielä minuakin paljon lihavampi, tosin nättikasvoinen nainen, joka todella häpeämättömästi tyrkytti itseään samassa porukassa olleelle itseään kymmenen vuotta nuoremmalle miehelle, jonka vaimo on vielä tuota miestä 15 vuotta nuorempi nätti, hoikka nainen. Minulla oli niin ristiriitaiset tuntemukset tuota tapahtumaa kohtaan! Toisaalta ajattelin, että mitä hittoa hän ajattelee, eihän hänellä ole mitään mahdollisuuksia ja hän vain nolaa itsensä(missä olin väärässä, koska heillä on nyt suhde), toisaalta minusta oli hienoa, että hän piti itseään täysin kilpailukykyisenä itseään 25 vuotta nuoremmalle hoikalle vaimolle lihavuudestaan huolimatta! (No, vähän vääristyneesti hienoa, koska inhoan uskottomuutta.) Minä tietysti olen rumakin lihavuuden lisäksi, mutta varon jopa puhumasta ihmisille, ellei minulla ole siihen todella hyvää syytä, koska oletan, ettei kukaan halua puhua läskille, saati sitten mitään tuollaista! Jos olen ihastunut, teen todella paljon työtä varmistaakseni ettei vain kukaan huomaa! Paitsi että minä kuolisin häpeästä, jos joku huomaisi, ajattelen myös miten kauheaa se olisi miehelle, että hän ja muutkin ihmiset kuulisivat, että minun kaltaiseni ruma läskipallero on kiinnostunut. Enkä minä nyt tarkoita loukata ketään muuta ylipainoista, koska tämä ajattelu koskee lähinnä minua, ei muita lihavia! Loukkaannun verisesti, kun joku muu haukkuu läskejä, mutta itse ajattelen, että olen kuvottava ja arvoton, koska olen lihava. Mutta sitten taas en ajattele niin kenestäkään muusta lihavasta, ainoastaan minusta. En oikein edes tiedä miksi olen koko ajan niin tietoinen ylipainostani, kun eivät muut lihavat tunnu olevan. Minusta tuntuu, että minua kohtaan tunnetaan vastenmielisyyttä ihan jatkuvasti, kaikkialla minne menenkin. Mutta koska en ajattele samoin muista lihavista, ehkä omallakin kohdallani on kyse jostain muustakin, ehkä tunnen samoin vielä sittenkin, kun olen pienempi. Se jää nähtäväksi. Ajattelin kuitenkin edes yrittää oppia viestimään kehollani jotain muutakin kuin häpeää ja vähäjärkisyyttä, haluaisin edes oppia esittämään itsevarmaa, vaikka en sitä olekaan. En tosin ole vielä keksinyt miten se tehdään, mutta kokeillaan…

Mietin myös sitä, miksi sitä pitää joistain ihmisistä ja toisista taas ei. Porukassa on mukana yksi nainen, joka kiinnitti huomioni jo joskus vuosia sitten yliopistossa ollessamme jollakin samalla kurssilla ja pidin hänestä täysin vaistomaisesti välittömästi. En pahemmin edes jutellut hänen kanssaan silloin, mutta muistin hänet heti tavatessani nyt uudelleen. Toisista ihmisistä taas ei pidä aluksi, mutta oppii pitämään. Toiset on täysin yhdentekeviä, vaikka perusajatus heistä olisikin positiivinen, toiset taas yhdentekeviä negatiivisella varauksella ja toisista ei pidä ollenkaan, toisia suorastaan inhoa. Mikä se on, mihin kiinnitämme huomiota?! Toki inhoon usein vaikuttaa jokin selkeä vastenmielinen luonteenpiirre, kuten minun kohdallani esimerkiksi itserakkaus tai sovinismi, mutta miksi jostain ihmisistä ei pysty pitämään, vaikka ei tiedostaisi mitään syytä vastenmielisyydelleen? Jokin vain tökkii, kai se on jotain kemiaa. Mikä tietysti herättää kysymyksen siitä, voiko kukaan tuntea minua kohtaan mitään positiivista ystävyyskemiaa? Tai edes yhdentekevä positiivisella varauksella – kemiaa… Ehkä ei, ystävätön kun olen. Olen vain joskus niin uskomattoman utelias sen suhteen, mitä minusta ajatellaan… Olenko oikeassa siitä, että kaikkien mielikuva minusta on ainakin jossain määrin negatiivinen… Ja kuinka negatiivinen… En kai koskaan saa tietää. Olen huomannut selkeästi ainakin iän merkityksen, kovin nuorien seurassa tunnen itseni ihan ääliöksi, oman ikäisten ja vanhempien seurassa on paljon luontevampaa ja he tuntuvat suhtautuvan minuunkin positiivisemmin.

Tänään oli lehdissä, että luvassa on leuto talvi. Mielialani tipahti jonnekin varpaiden korkeudelle siitä tiedosta, minä rakastan lunta ja pakkasia ja oikeaa vanhan ajan talvea! Taidan päättää uskoa sitä kissaa, joka ennusti iltalehdessä kunnon talvea, minusta kissat ovatkin aina olleet fiksumpia kuin meteorologit! Sammakkoproffalla olisi myös ehkä minulle sopivampia ennusteita, ellei hän olisi kännipäissään astunut sammakkoaan kuoliaaksi. Odotan niin innolla viimeistä oikeaa herkkujen täytteistä jouluani ja siitä jää jotain puuttumaan, jos ei ole lunta ja pakkasta. Meillä kotona on vanhoja punamultamaalilla maalattuja piharakennuksia ja kun on kunnolla pakkasta ne kimaltelevat aivan upeasti ja se näky jotenkin edustaa minulle aitoa oikeaa joulua. Se on vain niin surkean näköistä, jos ulkokuuset heiluu sateessa ja maa on musta. Jouluna kuuluu sataa isoja lumihiutaleita, jotka saavat maailman kuulostamaan äänettömältä ja pakkasen pitää laittaa seinät kimaltelemaan. Se on oikea joulu.

Viime aikoina blogissani on samat aiheet alkanut vähän kiertää kehää ja on ollut vaikeaa keksiä uutta kirjoitettavaa. Lukijoitakin on kadonnut, mikä totta kai hiukan aina kirpaisee, vaikka yritänkin kirjoittaa rehellisesti pelkäämättä tuomiota. Olen ajatellut tauon pitämistä tai ehkä jopa lopettamista, ainakin jos en keksi mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa. Tykkään mielettömästi kirjoittaa, mutta tuntuu vähän turhalta jankuttaa samoja asioita ja kun minulle ei tapahdu mitään uutta, enkä minä laihdukaan… Tai ehkä pitäisi vähän laajentaa aiheistoa ja blogata vähän aikaa vaikka jouluasioista. En oikein tiedä. Täytyy katsoa päivä kerrallaan.

Perjantaina punnitus, en toivo liikoja. En ole sortunut herkkuihin, aivan järjettömästä suklaanhimostani huolimatta, mutta muuten… Olen myös kehittänyt addiktion Star Bucksin jääkahvijuomiin… Törkeän kalliisiin jääkahvijuomiin! Tosin ennen saatoin ostaa herkkuja kahdellakympillä ja syödä ne samana päivänä, joten ehkä tuo ei ole niin paha! Tosin ei sekään laihtumista edistä… Mutta katsotaan perjantaina… :)

18 kommenttia:

  1. Hei.:)

    Olen seurannut blogiasi hiljaa jo jonkin aikaa ja halusin vain sanoa, että kirjoitat mielenkiintoisesti ja pohtivasti. Tiedän, että tämä on vain sanahelinää, mutta vaikutat oikeasti mukavalta, aidolta ja hyvältä ihmiseltä.

    Olen tällä hetkellä vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin. Olen tosin alle 25-vuotias, enkä ole ylioppilastutkinnon jälkeen päässyt vielä kouluttautumaan pidemmälle. Olen koko ikäni ollut ylipainoinen ja kärsinyt samanlaisesta itsetunto-ongelmista ja sosiaalisesta ahdistuksesta. Viimeisen vuoden aikana olen onnistunut pudottamaan noin 35 kiloa (tällä hetkellä painan 70 kg) ja vaikka painonpudotus hyvältä tuntuukin ja on ollut kovan rehkinnän takana, niin samat henkiset ongelmat ovat kuitenkin jääneet taakaksi. Elelen yksin ja käyn töissä. Kavereita ja ystäviä löytyy jonkin verran, mutta kaikki asuvat kaukana/seurustelevat, joten suurimman osan ajastani käyn vaan töissä ja harrastelen yksinäni vapaa-aikana. Seurustelu jäi aikanaan minulta kokematta. Muutamia yhden illan kokemuksia minulla on, mutta ei mitään pitkäaikaista ja siitä olen aina syyttänyt lihavuuttani. Nyt kuitenkin normaalipainoisena koen edelleen itseni siksi lihavaksi ja epäviehättäväksi tytöksi, jota ei koskaan huomattu ja jos huomattiin, niin pilkattiin.:/ En osaa olla miesten seurassa normaalisti paitsi. Mietin koko ajan, että mitä he minusta ja vartalostani ajattelevat ja pitävätkö he minua vastenmielisenä ja rumana. Sosiaalinen ympyrä on todella pieni täällä. Näen oikeastaan päivittäin vain työkavereita ja silloinkin vaan vuoron vaihtuessa ja asun vielä toisella paikkakunnalla, kuin missä työ on, niin ei hirveästi kehtaa edes työtovereita mihinkään pyytää vapaa-ajalla, ja tuskinpa he mihinkään lähtisivätkään. Onhan heillä omat kaveripiirinsä, johon minä en kuulu. Suurin pelkoni on, etten pääse taaskaan ensi vuonna opiskelemaan ja eristäydyn entisestään omaan kuoreeni. Olen aika lailla riippuvainen myös omista vanhemmistani ja ajatus siitä, että menettäisin heidät (molemmat ovat jo yli kuusikymppisiä) tuntuu todella tuskalliselta ja pelottavalta, koska sitten jäisin lopullisesti yksin.

    Sekavassa sepustuksessani yritän siis sanoa, että et todellakaan ole ainoa, joka tuntee kuin tunnet. Lyön kyllä vielä vetoa, että olet paljon fiksumpi ja parempaa seuraa kuin minä, sillä suurimmaksi osaksi tunnen vain katkeruutta ja kateutta muita ihmisiä kohtaan.

    Blogiasi edelleen luellen
    - R.C

    VastaaPoista
  2. Hei! Voi kiitos! :) Enpä kyllä taida olla samaa mieltä, mutta silti lämmitti mieltä! ;)

    Onnea painonpudotuksesta! Minulla on vähän sama pelko, että tunnenko oloani yhtään paremmaksi, vaikka laihtuisinkin... Minusta tuntuu, että tämä kaikki on paitsi jo tehnyt niin paljon hengistä vahinkoa, mutta myös että ongelmani ovat syvemmällä kuin lihavuudessa. Suurin osa muista ylipainoisista kuitenkin elää ihan normaalia elämää, minulta se ei vain onnistu. Pelkään, että laihduttuanikin tunnen olevani se sama vastenmielinen läski. Oletko kuitenkaan huomannut minkäänlaista parannusta, että tuntisit itsesi nyt vähemmän epäviehättäväksi kuin vaikka heti laihduttuasi? Toivon kovasti, että me molemmat opimme nauttimaan pienemmästä olemuksestamme, sinä jo nyt ja minä sitten leikkauksen jälkeen! Yritä myös pitää mielessä, että sinä onnistuit siinä ihan itse, mikä on aivan upea saavutus, minä joudun turvautumaan kirurgin apuun. :(

    Kysyn tätä aina kaikilta laihduttaneilta, joten täytyy kysyä sinultakin: miten sinulla iho pysyi mukana laihtuessa? :)

    Minulla on sama juttu sen suhteen, että vaikka töissä tapaan mukavia ihmisiä, niin heillä on jo elämänsä ja ystäväpiirinsä, enkä oikein edes voisi pyytää ketään minnekään. Minä en usko, että olisin voinut saada ketään, vaikka en olisi lihonutkaan, en vain ole sitä, mitä miehet haluaa, eikä minulla ole mitään annettavaa kenellekään. Se totta puhuen tuntuu helpottavalta, koska oma perhe oli suurin haaveeni ja olisi musertavaa tietää, että menetin senkin vain lihavuuden takia. Toisaalta minulla on myös aika ikävä mielikuva miehistä, juuri kiusaamisen ja myös netin takia.

    Onko sinulla nyt vuoden aikana mahdollisuus tehdä jotain parantaaksesi mahdollisuuksia opiskelupaikan saamiseksi? Jotain valmennusta tai avoimen opintoja tai vastaavaa; riippuen siitä, minne haluat?

    Minulla on ihan samanlainen suhde vanhempiini, niin kuin varmaan blogiani lukeneena tiedätkin. Minä myös jään heidän kuoltuaan ihan ypöyksin ja se on hirveä ajatus, samoin kuin sekin, että heille tulisi jotain dementian kaltaista sairautta. He ovat suunnilleen ainoa ihmiskontaktini ja ottaen huomioon sosiaalisten taitojeni puutteen, ei minulla ole kovinkaan suurta toivoa muutoksesta sen suhteen.

    Kyllä minäkin joskus olen niin kateellinen, erityisesti ihmisille, jotka ovat saaneet elää monipuolisen, mielenkiintoisen elämän tai tyttölasten vanhemmille. Kai se on ihan luonnollista, koska jokainenhan toivoisi itselleenkin sellaisia asioita. Katkeruutta vastaan on pakko taistella, koska se vahingoittaa vain meitä itseämme. Mutta en ukso, että olen yhtään fiksumpi ja olen aivan surkeaa seuraa, en koskaan keksi mitään sanottavaa ja kun sanon jotain, sanon jotain uskomattoman typerää! :D Joskus en tiedä itkisinkö vai nauraisinko.

    Kiitos viestistäsi ja hyvää syksyä, toivon todella koko sydämestäni, että saat sisäistettyä ajatuksen, ettet enää ole lihava!

    VastaaPoista
  3. "Tai ehkä pitäisi vähän laajentaa aiheistoa ja blogata vähän aikaa vaikka jouluasioista." Joo, joulusta olisi kiva lukea. Ja vaikka uudesta vuodesta myös.(:

    VastaaPoista
  4. Kiva laittaa tämä näin pitkien ja syvien kommenttien jälkeen, mutta sen verran vaan, että itse pidän myös noista Starbucksin kahvijuomista. Hinta on, kuten jo sanottu, todella törkeä, mutta silloin tällöin sitä on mukava ostaa. Suosikkini on se Seattle Latte (tjsp).

    VastaaPoista
  5. Shaw: Tykkään ihan hirveästi joulusta ja voisin tosiaan jonkinlaista tunnelmointia postata. En tiedä onko minulla mitään mielenkiintoista sanottavaa, mutta katsotaan. :)

    Mint: Kaikki kommentit on erittäin tervetulleita!

    Ne on tosiaan ihan mielettömän hyviä, sinä vielä pääset 40 senttiä halvemmalla, koska minun suosikkeja on ne Aztlan Mocha -kahvit. :)

    VastaaPoista
  6. Moi,

    Olen tunnistanut itseni niin monesta tekstisi lauseesta, jopa kokonaisista kappaleista. Jos luen liian monta postausta yhdellä kertaa tulee melkein heikko ja vähän paha olo, sellainen "imu" tekstissä on. Osittain sen aiheuttaa toisto-toistuvat teemat ja lauseet, osittain se matter-of-fact toivottomuus joka huokuu tekstistäsi, osittain kielesi moitteettomuus, rytmi,ilmaisun selkeys.
    On niin yksinäistä tuntea että itsellä ei ole tulevaisuutta koska on niin vajavainen, niin virheellinen, niin vääränlainen. Minä en nyt tarkoita ettenkö tuntisi halua elää, haluan ehdottomasti elää, olen antanut elämän kahdelle pienelle ja vaikken olisikaan äiti, mikä on rikstuttanut elämäni enemmän kuin olisin koskaan uskonut, niin haluaisin kumminkin aivan vimmatusti ELÄÄ.
    On vain niin tuskallista elää sellaista elämää jossa sitä vain "on". Olen sosiaalinen ja puhelias mutta löydän harvoin samanhenkisiä (en edes tiedä minkähenkinen loppujenlopuksi olen) ihmisiä. Minulla on tiiviit välit vanhempiini ja heidän uusiin kumppaneihin ja appivanhemmat melkein asuvat meillä. Soittelen melkein päivittäin jonkun tutun/kaverin kanssa ja olen kiinni lapsissa 24h mutta KUITENKIN olen hyvin yksin ajatukseni ja tunteitteni kanssa.
    Lihavuus ei ole estänyt minua elämään "tavallista" elämää mutta tuntuu siltä kun paljon on jäänyt elämätä tämän stigman takia. Olin aina ollut melko itsekeskeinen ja tarkkaillut itseäni ulkoisesti ja ollut melko kriittinen ja kova itselleni mutta lukion jälkeen se meni aika pahaksi:sairastuin sosiaaliseen fobiaan. Menin opiskelemaan mutta se oli hyvin vaikeaa tämän fobian takia. Kun sinä JB kirjoitit olevasi "irrallaan" se kuvaa hyvin sitä tunnetta mikä minulla on itsestäni.
    Ihan kuin minun on vaikeaa hahmottaa missä aloitan ja missä lopun. Jotenkin ilman ääriviivoja-sisäisesti.
    Lihavuus on estänyt minut löytämään itseni-se on jopa estänyt minuuden etsimisen koska ei tiedä mistä aloittaa.
    ***
    Kun luen postauksiasi mietin: eikö JB todellakaan voisi rikkoa tuota ikuisesti yksin-profetiaansa ja saada yhteyttä muihin ihmisiin? Voisitko tehdä/harrastaa JOTAIN mikä antaisi sinulle mielihyvää ja joka olisi ns. mukavuusalueen ulkopuolella jolloin tuntisit onnistuvasi ja itseinho hälvenisi ja olisit armollisempi itsellesi ja..ja..olisit armollisempi itseäsi kohtaan kohdettaessasi muita ihmisiä. ?
    Itse aion tehdä JOTAIN tuontapaista heti kunhan nämä yövalvomiset (kuopus on 10 viikkoa) hellittää.
    Ja ajatus siitä, että aion yrittää tehdä JOTAIN yksinäisyydelleni syntyi sinun blogisi ansiosta. Kiitos siitä.
    Minkä koikoisessa kaupungissa asut? Itse asun pienessä, vain n. 9000 asukkaan kaupungissa. =ei hirveästi harrastusmahdollisuuksia..

    Kaikkea hyvää toivoo univajeinen Annis etelärannikolta

    VastaaPoista
  7. Hei Anonyymi! Olen todella pahoillani, että teksteistäni tulee paha olo! :/ Huomaan itsekin toistavani asioita, mutta pyrin kirjoittamaan spontaanisti ja silloin tulee usein sanottua samoja asioita ja varmaan ihan samoin sanoinkin.

    Minullakin on tavallaan aivan valtava elämänhalu, mikä varmasti kuulostaa oudolta ottaen huomioon, että vietän pääosan ajastani yksin kotona piilotellen. Olen vain aina ajatellut, että sitten kun vain laihdun, niin sitten elän, sitten matkustelen, sitten harrastan... Olen tuhlannut niin monta vuotta, että tunnen aivan paniikkia sitä ajatellessani. Minäkin olen olemassa, mutta en elä.

    Tiedän tunteen, ettei fyysisesti yksin ole koskaan niin yksin kuin sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa on jotenkin eri aallonpituudella. Minä kyllä toisinaan tapaan ihmisiä, joihin koen sen yhteyden olevan, mutta he kai eivät tunne samalla tavalla minua kohtaan. En tiedä, luitko postaukseni yksinäisyydestäni (joskus kesällä), mutta nuorempana yritin kovasti ystävystyä ihmisten kanssa. Minut kuitenkin aina torjuttiin ja nyt kai kieltämättä olenkin jo luovuttanut. Minusta vain on aivan täysin mahdotonta, että kukaan voisi pitää minusta (edes minä en pidä minusta!)ja toisaalta olen aina myös pitänyt ihan itsestäänselvänä, ettei minulle voisi tapahtua mitään hyvää. Sellaisetkin asiat, jotka normaalille ihmiselle ovat suunnitelmia, ovat minulla miljoonien valovuosien päässä olevia haaveita, jotka eivät koskaan voisi toteutua. Täyttäessäni 30 tunsin lähes kuin joku olisi kääntänyt katkaisijaa ja vienyt viimeisenkin toivon rippeen, että mikään voisi koskaan muuttua. Nyt en enää pysty tuntemaan toivoa, vaikka nyt tiedän, että leikkauksen myötä ainakin painoni muuttuu ja vihdoin tapahtuu se, jonka takana kaiken muun tapahtuminen minun mielessäni on. En vain enää tiedä muuttaako se mitään vai onko jo liian myöhäistä...

    Oletko onnistunut pääsemään irti sosiaalisista peloistasi? Minä en sinällään pelkää, enemmän on kyse siitä, että on nöyryyttävää olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, koska olen niin typerä ja aina aina aina onnistun sanomaan jotain tyhmää. Tiedän, ettei niin ole, mutta minusta tuntuu, että ihmiset huomaa ja muistaa jokaisen sanomani typeryyden ja se on kamala ajatus.

    Tuossa harrastusasiassa on varmasti potentiaalia, mutta toisaalta siinä on riskikin, koska minä aina epäonnistun kaikessa, enkä jaksa enää uutta juttua, jossa epäonnistua. Asun isossa kaupungissa, joten harrastusmahdollisuuksia olisi kyllä. Käyn kielikursseilla, mutta se on kai aika varma vaihtoehto, koska olen aina ollut hyvä kielissä. Olet oikeassa, että minun pitäisi haastaa itseni, mutta tavallaan pelkään sitä, koska otan epäonnistumiset niin raskaasti.

    Minussa on kyllä itsessänikin runsaasti syytettävää, koska en kovinkaan aktiivisesti tee työtä parantaakseni oloani. Olen esimerkiksi aina tiennyt, etten tule koskaan saamaan omaa perhettä, joten minun olisi pitänyt jo vuosia sitten alkaa ihan aktiivisesti työstämään sen hyväksymistä. Jos olisin tehnyt niin, olisin todennäköisesti jo nyt hyväksynyt sen ja elämäni olisi helpompaa. Olen antanut itseni velloa siinä surussa ja se on todella typerää. En vain jotenkaan osaa päästää irti mistään, enkä osaa ihan aktiivisesti yrittää muuttaa tunteitani tai ajatteluani. Siirrän kaikkea aina vain seuraavaan päivään tai viikkoon, aivan kuten niin usein laihdutuksenkin aloittamista.

    Toivon todella, että onnistut pääsemään yksinäisyydestäsi ja toivon, ettei blogini enää aiheuta pahaa mieltä!

    Onnea vauvan johdosta ja kaikkea hyvää sinnekin! :)

    VastaaPoista
  8. Tämä on ehkä vastaavan aiheen blogeista suosikkini. Vaikka olet usein kirjoituksissasi aika negatiivinen ja toivottoman oloinen, näitä tekstejä jaksaa silti aina lukea. Ehkä syy on siinä, että olet hyvä kirjoittaja ja pohdiskelet asioita mielenkiintoisesti. Älä lopeta bloggaamista!

    VastaaPoista
  9. Moi Werna! Kiitos! :) Tykkään hirveästi kirjoittaa, mutta olen alkanut kiertää kehää kirjoituksissani ja tuntuu, että olen jo kertonut kaiken itsestäni. Pelkään, että tämä menee jankutukseksi ja että sitä on ikävä lukea. Mutta ajattelin nyt yrittää hieman laajentaa aihevalikoimaa, toivottavasti se taas ei sitten mene liian sekavaksi tai pinnalliseksi.

    VastaaPoista
  10. Ihan vastikään (=eilen) päätin syventyä blokkaamisen syviin syövereihin. Ja silmäni tavoittivat blogilistalta sinun blogisi, jota mielelläni jään lueskelemaan tulevaisuudessakin. Tekstisi käsittelee samoja, yhtä arkoja alueita, joista kirjoittaminen kävisi itselleni jopa turhan haastavaksi. Mutta olen päättänyt tuoda ongelmani, ja huonon omatuntoni esiin omassa blogissani - tietäen että meitä muitakin, samoista asioista kärsiviä on olemassa. Räväkäs ulkokuoreni kun kätkenee sisälleen myös sen ujon ja hiljaisen harmaan hiiren, joka minun tapauksessani on lukittu selliinsä. Toivottavasti ei kuitenkaan ikuisiksi ajoiksi.

    Blogisi herättää tunteita ja myötämielisyyttä. Jatka samaan malliin :)

    VastaaPoista
  11. Minäkin olen miettinyt tuota samaa, että suurin osa lihavistakin ihmisistä elää kuitenkin normaalia elämää, seurustelee, harrastaa, on iso kaveripiiri jne. ja sitten mietin, että mikä minussa on niin perustavanlaatuisesti vialla, etten kykene itse samaan.:( Olen kyllä aina ollut ujo juuri kiusaamisen takia, enkä osaa oikein keskustella tuntemattomien kanssa. Tunnun kanssa sanovan vain typeriä ja mielenkiinnottomia asioita, enkä osaa vastata vitsien heittoon nopeasti, älykkäästi tai hauskasti. En ole ikinä ollut kunnon treffeilläkään, enkä voisi kuvitella mitä keskustella ja miten olla, jos sellaisille joskus pääsisin.

    Ihoni on laihduttaessa mahan kohdalta pysynyt suht hyvänä, olen tosiaan harrastanut todella paljon liikuntaa ja rasvaillut paljon. Rinnat ja allit sen sijaan..:( Rintojeni iho ei varmaan palaudu ikinä..ne riippuvat ja menevät rypylle todella kuvottavasti. Olen aina ollut D-E kuppia, nykyään C..yritän rasvata ihoa kyllä mahd. paljon ja käyttää tukevampia rintaliivejä,jos se auttaisi ihon palautumista, mutta en ole sen suhteen kovin toiveikas. Jos miehen ikinä onnistuisin löytämään, niin hän kyllä juoksisi karkuun tissini nähtyään. Toinen ongelmakohta on allit..ne riippuvat ja menevät kanssa silmin nähden rypylle tietyissä asennoissa.:( Yritän nyt aloittaa punnerrukset ja ihon rasvailun siitäkin kohtaa.
    Reiteni ovat olleet aina todella raskausarpiset johtuen teini-iän rajusta lihomisesta ja jalkojen hinkkautumisesta yhteen..aikaisemmin tämä ei pahemmin vaivannut, mutta nyt tuntuu että ne oikein korostuvat..moni asia kropassa, jota en lihava ajatellut tuntuu nyt kaksinkertaiselta tuskalta..

    Koen kuitenkin iloa siitä, että vaatteet päällä kroppani ei oikeastaan näytä nyt hassummalta. Kuntoni on nyt todella hyvä ja on ihanaa harrastaa liikuntaa ilman läskistigmaa. Tosin aina juostessani lenkkipolulla nuorisojoukon ohitse odotan saavani perään "läski"-huuteluja ja hämmästyn joka kerta, kun niitä ei kuulukaan. Silti kuitenkaan en pysty olla vertailematta itseäni muihin ja tunnen oloni suurimmaksi osaksi ajasta edelleen todella isoksi ja rumaksi. Vaikka kuinka laihtuisin niin tästä naamasta en kyllä pääse eroon. Mietin aina, että ehkä minua ei olisi kiusattu läskeistäni, jos kasvoni olisivat olleet viehättävät. Tunnen joskus, etten näytä edes ihmiseltä..pienet silmät, iso nenä, omituinen suu, iso pää. Mietin myös, että jos luonteeni olisi mahtava, jos olisin hauska, sympaattinen, elämäniloa täynnä, ystävällinen, jalo..noita kaikkia samaan aikaan, niin ehkäpä elämäni olisi mennyt toisin..sitä olisi voinut olla haluttua seuraa, jos olisi edes sisäisesti kaunis, mutta minä en ole sitäkään.:( Ja syy miksi, en ole sisäisesti kaunis on se, että olen niin katkeroitunut ja masentunut ja kateellinen kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi, mikä on muille ollut itsestäänselvää (parisuhde, opiskelupaikka, perhe etc.)

    Opiskelupaikka, jonka haluaisin on luovalta alalta. Olen käynyt eräänlaisen valmennuskurssin viime vuonna, mutta valitettavasti ikinä ei voi tietää minkälaisia opiskelijoita minäkin vuonna haetaan ja kaikki ennakkotehtävät/pääsykokeet arvioidaan subjektiivisesti..varasuunnitelmia minulta kyllä myös löytyy, mutta niihin ei huvittaisi turvautua. Minusta tuntuu, että jos pääsisin opiskelemaan rakastamaani alaa, niin elämäni alkaisi vihdoin ja saisin sen mitä kaipaan niin kovasti..ystäviä, parisuhteen, loistokkaan työn, arvostusta jne. Olen syyttänyt lihavuuttani näiden kaikkien edellä mainittujen puutteesta ja pelkään, että nyt laihduttuanikaan en niitä saa..ja sitten en voi syyttää enää läskejäni, vaan ainoastaan tyhmyyttäni ja lahjattomuuttani.:/

    Hyvää syksyä sinullekin ja jatkan blogisi seuraamista!

    - R.C

    VastaaPoista
  12. Hei, löysin jotakin reittiä (ei kykene muistamaan enää :-)) blogisi ja luin sen kokonaan. Kirjoitat kivasti ja oli jännä huomata, miten jotkin tekstiosuudet olisivat voineet olla kuin omasta suustani. Olen myös lihava (102,5 kiloa tällä hetkellä) ja aina kun olen yrittänyt laihduttaa, iskee sellainen kapinafiilis että en halua olla kuten kaikki muutkin. Juuri siksi tuo "Laihdutuksesta"-postaus osui ja upposi. Olen pähkäillyt ihan samoja asioita ja osasit hyvin kiteyttää ajatuksiasi. Varsinkin se vertaus siitä AA-kerhosta oli kyllä niin loistavasti sanottu! :-D

    Toivoisin ettet lopettaisi bloggaamista, tai vaikka lopettaisitkin niin palaisit sitten ainakin sen leikkauksen aikoihin takaisin. Minua kiinnostaisi kovasti lukea, millaista elämä sen jälkeen on.

    Mitäs vielä piti sanoa.. Niin joo, tosta ystävien hankkimisesta. Olen itse ollut jo yli seitsemän vuotta vakisuhteessa, mutta sinkkuaikoina tuli ravattua baareissa ja etsittyä sitä oikeaa oikein urakalla. Olin silloin hoikemmassa kunnossa (noin 80 kiloinen) mutta silti pidin itseäni aivan valtavana ja kuvittelin juuri sen estävän puolison löytymistä. Näin jälkeenpäin olen funtsinut että se taisi enemmän olla kiinni siitä että miehet taisivat ns. haistaa epätoivoisuuteni ja se ei taida olla kovin viehättävää? Tuli siis vaan mieleen että ehkä hankaluutesi löytää ystäviä voisi johtua osittain samasta asiasta? En tiedä, en halua olla mitenkään töykeä vaan pähkäillä lähinnä sitä, miksi et onnistu. Ihmiset ovat niin kummallisia otuksia, mutta jotenkin olen alkanut uskoa että meillä on enemmän vaistonvaraisia juttuja kuin tiedämmekään. Kun annat ymmärtää että ei kiinnosta niin johan alkaa muita yhtäkkiä kiinnostamaan, jos ymmärrät ;-D.

    Olet hetkittäin tosiaan huiman negatiivinen, mutta toisaalta se voi vain olla kovin korostunutta kun tämä on kuitenkin vaan blogi. Kaikki muu mitä sinussa on (enkä usko alkuunkaan jupinoitasi siitä että sinussa ei ole mitään muuta :-)) jää sinne sinun luoksesi. Me emme näe hymyäsi tai kuule nauruasi. Oikeastaan se mitä haluan sanoa on että olen itse 31-vuotias ja aluksi luulin että olet vähintään 60-vuotias, koska kirjoitit elämäsi olevan jo ohitse. Voinet kuvitella ilmeeni kun tajusin ikäsi :-). Tunnistan kyllä sen tunteen että ei voi enää saavuttaa mitään sellaista mitä olisi halunnut (kävin läpi myös jonkinasteisen ikäkriisin) mutta yritän kovasti taistella sitä vastaan ja voi jesus, miten toivoisin että voisin ravistella sinua taistelemaan samalla tavalla. Emme me nyt jumalauta ole tässä vaiheessa vielä ikäloppuja, emmehän? :-)

    Realisti tai ei, lihava tai ei, elämää on kolmenkympin jälkeenkin. There has to be.

    No niin, olen tosi huono kommentoimaan mitään kun aina minusta tuntuu että en saa kirjoitetuksi sitä, mitä ajattelen ja tästä syystä saatan vaikuttaa töykeältä. Joten jos tunsit jotakin loukkaantumista lähentelevää, pyydän anteeksi, se ei ollut tarkoitukseni.

    Jees, kaikkea hyvää elämääsi, älä katoa!

    T: :-)

    VastaaPoista
  13. Peikonaskelma: Minuakin helpottaa tieto, etten ole ainoa. Näistä puhuminen ihan avoimesti on myös auttanut, jostain syystä tunnen vähemmän häpeää kerrottuani noloimmatkin asiat julkisesti. Tunnen, että olen asettanut itseni inhottavaksi ja pilkattavaksi, mutta palaute onkin ollut positiivista. Se on outo tunne…

    Pitääpä käydä katsomassa sinunkin blogiasi. Tervetuloa lukemaan! :) Ja kiitos! :)

    Anonyymi (R.C.): Meillä on todella paljon samaa ajattelua. En minäkään tiedä miksi en kykene elämään kuten muut ihmiset, miksi lihavuus estää minua aina ja kaikessa. En tiedä mikä minun päässäni toimii eri tavalla kuin muilla ylipainoisilla. Ehkä se, että minua on aina haukuttu ylipainosta, jo ennen ylipainoa, ja olen kasvanut uskomaan, ettei minulle kuulu mikään hyvä tai etten ansaitse mitään, koska olen lihava. Minulla on sama juttu siinä, että kun ei ole kauniita kasvoja tai mahtavaa persoonallisuuttakaan, niin lihavuuden merkitys korostuu. Kai minä voisin olla ”se kaunis pullukka” (jos olisin kaunis) tai ”hauska/mielenkiintoinen/mikä ikinä tyttö” (jos olisin jotain noista), mutta kun en ole, niin sitten olen vain se läski. Jos en olisi koskaan lihonut, ei kukaan varmaan edes tietäisi, että olen olemassa. Ja koska olen kuullut läskieni takia niin paljon haukkumista, minä todella toivon, että laihduttuani muutun näkymättömäksi.

    Minä yritän henkisesti valmistella itseäni siihen, että leikkauksen jälkeen ihoni muuttuu todella rumaksi. Minulla on myös d- jopa e-kuppi, joten ainakin rinnat tulee olemaan ihan kauhean näköiset, mutta valitettavasti varmaan ihan koko keho kaikkialta. Koska laihtuminen kai tulee tapahtumaan aika nopeasti, niin se vielä pahentaa asiaa ja ainakaan aluksi en voi kauheasti liikkuakaan. Olen pari kertaa kirjoittanut siitä, miten outoa minusta on se, miten pahalta ns. normaaleista naisista tuntuu esim. raskausarvet tai miten julmasti miehet niitä haukkuu, koska minulle tuollaiset jutut on ihan sivuseikka, minulla on niin paljon pahempi ongelma läskeissäni. Mielenkiintoista nähdä muuttuuko suhtautumiseni sitten kun alan laihtua. Minä myös toivon, että pääsisin sellaiseen tilanteeseen, että vaatteet päällä olisin ihan ok.

    Minä ajattelin nuorena samoin kuin sinä, että jos vain laihtuisin, niin sitten elämäni alkaisi, sitten saisin muutakin… No, en laihtunut. Se on todella raskasta katsoa sivusta, kun muut saavat elämässä niin paljon, juuri niitä asioita, joita olisi itsekin halunnut, joten todellakin ymmärrän, miltä sinusta tuntuu! Se tuntuu niin epäreilulta, miksi juuri minun piti syntyä täksi täysin arvottomaksi ihmiseksi kuin olen… Mutta niin se nyt vain on, eikä sille voi mitään.

    Toivon todella, että pääset opiskelemaan haluamaasi alaa!

    VastaaPoista
  14. Anonyymi (Allekirjoituksella: T: :-)): Kokonaan?! Voi hurja! :)

    Olenkin ajatellut, että jos nyt vain kirjoittelisin vähän harvemmin toistaiseksi, koska sitten varmaan leikkauksen jälkeen on taas jotain kirjoitettavaa.

    Olen itsekin miettinyt, että vaikutankohan epätoivoiselta… Yritän kyllä varoa sitä, mutta en oikein osaa sanoa. Minulla ei oikeasti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä minusta ajatellaan ja millaisena ihmisenä minua pidetään. Usein toivon, että joku vain sanoisi ihan suoraan, mikä minussa on vikana, miksi minusta ei kukaan pidä. Mutta eihän kukaan sellaista sano. Luulen, että kyse on kuitenkin enimmäkseen siitä, että minä en vain osaa puhua ihmisten kanssa, en keksi mitään sanottavaa muuta kuin jotain totaalisen typerää ja en osaa jutella luontevasti. Pahoin pelkään, että minua pidetään vähintään tappavan tylsänä, pahimmillaan ehkä ei-ihan-täysjärkisenä… Enkä minä enää edes usko, että voisin saada kavereita, jos se voisi tapahtua, olisi se jo tapahtunut.

    Olen oikeastikin aika negatiivinen, mutta tänne tulee enemmän kirjoitettua juuri sitä valitusta, koska yritän oikeassa elämässä olla ruikuttamatta ja näyttämästä tuskaani. En osaa ilmaista sanoin sitä, miten varma minä olen siitä, että olen oikeassa, miten itsestään selvää se on minulle! Kun käytän ehdottomia sanoja, kuten ei ikinä, mielessäni ei ole epäilyksen häivääkään, ettenkö olisi oikeassa. Kun ihmiset ovat eri mieltä, minusta vain tuntuu, etten osannut selittää tilannettani oikein tai että he eivät saaneet minusta realistista kuvaa.

    Minulla on aina ollut tunne, että elämä loppuu 30-vuotiaana. Nuorempana kuitenkin kuvittelin, että sitten kun olisin kolmekymppinen, olisinkin eri mieltä, mutta ei! Luulen, että se johtuu siitä, että menneisyyteni on niin tyhjä. Jos olisin kokenut kaiken sen, mitä normaalit ihmiset; elämän ystävien seurassa ja seurustelukuviot ja mitä nyt normaaleilla ihmisillä onkin, niin tämä olisi vain vaihe elämässä, mutta minä olen periaatteessa noin 16-vuotias, mutta 31-vuotiaan ruumiissa. En henkisesti kuulu tähän ikään, en ole vielä edes tehnyt niiden aiempien ikävuosienkaan asioita! Kun ajattelenkin, mitä kaikkea tavallinen 31-vuotias on elänyt ja kokenut, se tekee minut niin surulliseksi, etten osaa edes kuvata sitä! Enkä voi tehdä sille mitään, koska en voi palata ajassa taaksepäin, mutta en myöskään voi saada sitä tyypillisen 31-vuotiaan elämää, koska minulla ei ole perustana sille niitä aiempien ikäkausien asioita. Jos nyt käytän esimerkkinä parisuhdetta(jota en kyllä olisi voinut saada muutenkaan), niin ei kukaan huolisi 31-vuotiasta, jolla ei ole koskaan ollut poikaystävää. Samoin pelkään, ettei kukaan halua olla ystävä 31-vuotiaan kanssa, jolla ei ole ollut ystäviä vuosikymmeneen! Joten kyllä minä koen, että elämä on ohitse. Useimmiten en enää edes tunne olevani elossa… Toki voin saada jotain ihan pieniä asioita ja elämäni varmasti muuttuu paremmaksi laihduttuani, mutta en saa niitä suuria asioita, enkä miljoonasosaakaan siitä, mitä normaalit ihmiset. Mutta lupaan silti yrittää parhaani ja yrittää nauttia edes niistä pikkuasioista. Totuus vain on se, että on hyvin vaikea iloita siitä, että mahtuu koon 40 housuihin, kun samanikäiset saa vauvoja ja sisustaa omaa taloaan ja elää sitä elämää, jonka minäkin olisin niin kovasti halunnut. Ne housut menettää merkityksensä vertailussa, vaikka minulle henkilökohtaisesti tulevat olemaan todella suuri asia, jos joskus niihin mahdun! Joten; sinä et ole vanha 31-vuotiaana, mutta minä olen. :)

    En loukkaantunut ollenkaan. Ylipäätäänkin minulle on sanottu niin hirveitä asioita, etten ihan pienestä loukkaannu, mutta sinun kirjoituksessa ei ollut mitään sellaiseksi tulkittavaa. :) Kaikkea hyvää myös sinne ja toivottavasti eksyt uudelleenkin blogiani lukemaan! :)

    VastaaPoista
  15. Voi älä lopeta blogin pitoa! Minusta on aina kiva lukea ajatuksiasi. Vaikka olenkin sinua vanhempi, mutta ylipainoisena tiedän mistä kirjoitat. Iso tsemppi sinulle!

    VastaaPoista
  16. Moi Marita! Kiitos! :) Minä tosiaan tykkään kirjoittaa, tuntuu vain, että nykyään jankutan samaa asiaa ja aivot lyö aivan tyhjää uusia aiheita miettiessäni ja tulee mieleen, että jaksaako tätä kukaan lukea. Tylsän ihmisen bloggaaminen on haasteellista! :D Mutta yritän keksiä jotain kirjoitettavaa, vaikka sitten vähän harvemminkin ja leikkauksen jälkeen uskoakseni onkin taas jotain sanottavaa, sen verran mullistavaa aikaa uskon sen olevan. :)

    Tsemppiä myös sinne! :)

    VastaaPoista
  17. Hei! Löysin äsken blogisi, ja oli ihan kuin omasta päiväkirjastani nuorempana. Osin on samoja tuntemuksia edelleen, mutta n.80%:a lievempinä. Siinä auttaa varmaan ikä, sillä keski-ikäisenä on ihan eri asia olla ylipainoinen kuin nuorena. Kohtalotovereitakin on enemmän.

    Olet siis menossa leikkaukseen. Mitä ajattelet siitä, että sen jälkeen voit syödä vain vähän kerrallaan? Miltä se tulee tuntumaan psyykkisesti? Saako siihen psyykkiseen sopeutumiseen tukea? Ylipäänsä jokainen kai tarvitsisi leikkauksen jälkeen myös psyykkistä tukea.

    Oletko käynyt OA-ryhmissä? Itse olen miettinyt, että pitäisiköhän mennä sellaiseen, mutta arveluttaa, että onko siellä vain nuoria ja mahdollisesti anorektikoita vai myös tällaisia isompia täti-immeisiä.

    Mielenkiintoisen oloinen sun blogi, toivon, että jaksat kirjotella edelleen. Terv. Iso-Iita.

    VastaaPoista
  18. Moi (viimeisin) Anonyymi! Toivottavasti minäkin olen paremmin sopeutunut paino-ongelmiini jonain päivänä. Nyt se vain on vaikeaa, koska tuntuu, että ihan tunnen elämän lipuvan ohitseni ilman, että saan siitä otetta.

    Olen miettinyt paljon tuota leikkausta juuri tuolta kannalta, koska ruoka ei ole koskaan ollut minulle polttoainetta, se on ollut lohtua ja seuraa ja ajanvietettä. Luulen, että se tulee olemaan psyykkisesti hyvin vaikeaa, vaikka fyysisesti halu ja tarve syödä katoaa. En tiedä onko psyykkiseen puoleen saatavilla apua, netissä ainakin toimii leikkauksen läpikäyneiden tukiryhmä.

    En ole käynyt, mutta olen usein harkinnut. Kohdallani se on vain kaatunut sosiaaliseen puoleen, joutuisin siellä esille ja kohtaamaan muita ihmisiä, enkä ole hyvä sellaisessa. Voisithan tiedustella vaikka itseäsi lähinnä olevan ryhmän ohjaajalta/vastuuhenkilöltä, minkälaista porukkaa siellä käy, niin tietäisit. Kannattaa ehdottomasti hakea kaikki apu, minkä voi.

    Kiitos! :)

    VastaaPoista