maanantai 28. marraskuuta 2011

Miksi juuri minä?!

Hei taas! Vaa’alla ei ole tapahtunut edistystä, 115,9 kg oli perjantain masentava lukema. Siitä huolimatta ostin kuusi Fazerin karkkirasiaa, tosin jouluksi, en vielä niitä syönyt. Tämä on viimeinen jouluni, jolloin saan syödä ja aion myös syödä. Yritän nyt kuitenkin saada edes vähän painoa pois. 

Olen useamman kerran kirjoittanut saamistani haukuista ja aiheesta puhutaan usein muissakin ylipainoisten blogeissa ja nettikeskusteluissa, sekä myös viime postaukseni kommentoinnissa oli keskustelua, joten ajattelin nyt pohtia tätä tarkemmin. Toiset ylipainoiset naiset kertovat, ettei heitä ole koskaan haukuttu, toiset taas kertovat joutuvansa haukkujen kohteeksi useinkin. Minä kuulun näihin jälkimmäisiin. Minulla haukkuminen alkoi ollessani 11. Kuukautiseni alkoivat silloin ja lähes yhtäkkiä minulle kasvoivat rinnat ja lantioni ja takapuoleni leveni ja painoakin tuli lisää. Samalla alkoi läskiksi haukkuminen ja laihdutusyritykseni. Siihen asti olin vain yksi tytöistä, en sen kummempi kuin muutkaan, mutta yhtäkkiä olinkin erilainen ja poikien pilkan kohde. Aluksi se ei mielestäni vaikuttanut minuun paljoakaan, tietysti se satutti, mutta haukuin takaisin. Todellinen helvetti alkoi yläasteen alkaessa. Samanlaista läskihuutelua kuin ala-asteellakin kuulin edelleen säännöllisesti, mutta sen lisäksi samassa koulussa oli muutama poika, jotka alkoivat aivan systemaattisesti haukkua minua. Yritin parhaani mukaan vältellä heitä, mutta he löysivät minut ja he olivat todella hirveitä. En koskaan alistunut vain olemaan hiljaa, sanoin aina jotain takaisin, mutta se oli kauheaa aikaa, nöyryyttävää ja surullista. Minulla oli ihana paras kaveri, joka aina paikalla ollessaan puolusti minua, mutta muuten ihmiset vain katselivat. Juuri se yleisö teki asiasta niin häpeällisen; vielä nytkin pelkkä ajatus säälistä tuntuu kauhealta. Olen yrittänyt jälkeenpäin ajatella, että saivatko koulun muutkin ylipainoiset osakseen saman kohtelun, mutta häpeäkseni joudun sanomaan, etten tiedä. Kiinnitin liikaa huomiota omaan kurjuuteeni, en heihin. Kuitenkin ymmärtääkseni suurin osa jotenkin poikkeavan näköisistä nuorista saa kuulla vähintään lievää haukkumista koulussa ja monen kohdalla on kyse vielä paljon vakavammasta kiusaamisesta, kuin mitä minä jouduin kestämään.

Moni kuitenkin kertoo, että haukkuminen jäi kouluun ja teinien lapsellisuuteen, että jälkeen he eivät ole kuulleet mitään. Minun kohdalla tämäkään ei pidä paikkaansa. Tietenkään se ei nykyään enää ole jokapäiväistä tai säännöllistä, mutta kyllä sitä tapahtuu, suurin piirtein muutaman kerran vuodessa. Nykyään haukkujina ovat aikuiset miehet, teinit kai mieltävät minut sen verran aikuiseksi, etteivät enää hauku. Useimmiten kyseessä on vain suureen ääneen sanottu ”hyi v***u mikä läski!” tai käsky laihduttaa tai kommentit ruokakaupassa, mutta jotkut saattavat tulla ihan keskustelusävyyn haukkumaan, kysymään, miksi päästin itseni moiseksi porsaaksi. Joskus se taas on lähes hyväntahtoisen oloista, tyyliin ”sinä ainakin olet ollut ruoka-aikaan kotona”. Taas näissäkin on kaikkein pahinta se nöyryytys. Harvemmin kukaan sanoo mitään, jos paikalla ei ole muita, joten se yleisö, jossa miehet naureskelee ja naiset säälii, tekee tilanteen erityisen kamalaksi. Pahin, minkä olen kokenut, oli joskus kauan sitten, kun kaikessa rauhassa katselin kävelykadulla kaupan näyteikkunaa ja parin kaverinsa kanssa liikkeellä ollut noin kolmekymppinen mies veti paitani ylös, puristi kylkimakkaraani ja sanoi kavereilleen ja ihmisille ympärillä, että katsokaa, miten kuvottava läski. He alkoivat nauraa ja kävelivät pois ja ihmiset jäivät tuijottamaan. En ole koskaan hävennyt itseäni niin paljoa! Luikin häpeissäni kotiin ja välttelin kaupungille menoa pitkään tuon jälkeen.

Kysymys kuuluukin, että miksi juuri minua haukutaan, kun se ei suinkaan ole kaikkien läskien arkipäivää? Minä henkilökohtaisesti uskon, että se johtuu siitä, että minulla on todella lihavat kasvot. Moni ylipainoinen on kasvoistaan ihan normaalipainoisen näköinen ja huolimatta siitä, mitä miesten huomion kohdistumisesta stereotypioissa sanotaan, ihminen kuitenkin kiinnittää huomiota ensisijaisesti muiden ihmisten kasvoihin. En ainakaan ole koskaan keksinyt sille muuta syytä. Olen hiljainen, ujo ja arka, en pukeudu provosoivasti, en ole mitenkään aivan valtavan erityisen lihava, joten mielestäni syy ei löydy siitä. Toinen vaihtoehto on se, että olen todella arka ja jossain määrin pelkään miehiä, joten ehkä se näkyy ja tekee minusta sopivan saaliin. Ehkä vain vaikutan lauman heikommalta ja siksi saan osakseni jonkun kurjan päivän aiheuttamat patoutumat.

Otan nyt myös esille tämän mies-nais – näkökulman. En tiedä mikä tilanne on muilla, mutta ainakin minun kohdallani haukkuja on aina ollut mies, kukaan nainen ei ole minua ylipainoni takia haukkunut. Täytyy tosin sanoa, että vaikka usein puhun miesten ilkeydestä ja kerron pelkääväni heitä, niin enemmistö miehistä ei luonnollisestikaan ole tehnyt minulle yhtään mitään. Minun päässäni kuitenkin mies on aina uhka julkisesta nöyryytyksestä ja haukuista ja kokemukseni miehistä ovat paljolti negatiivisia. Toisaalta jossain määrin uskon osaavani tunnistaa tyypin, jolle on ominaista haukkua julkisesti. En oikeastaan edes tiedä mitä se on mihin kiinnitän huomiota, mutta kerran minulle on jopa käynyt niin, että mies jota olin aiemmin välttänyt pitäessäni häntä potentiaalisena ilkeilijänä, myöhemmin sanoi jotain läskeistäni, joten ehkä minulla on jonkinlainen kyky tunnistaa heidät.

Minusta tähän antaa mielenkiintoisen perspektiivin se, mikä saa nämä ihmiset haukkumaan. Täytyy ymmärtää, että heidän mielestään minä olen sellainen ihminen, että minulle kuuluu aiheuttaa paha mieli, että minulle kuuluu sanoa, että olen vastenmielinen. Tuntuu oudolta, että joku inhoaa ylimääräistä rasvaa kehossa niin paljon, että pitää niiden kantajaa ihmisarvoltaan vähäisempänä kuin muita. Onko se luonnollista suhtautumista, jota minä en ymmärrä, koska olen itse lihava? Mietin myös sitä, että missä on se kynnys, että kun näkee kaltaiseni läskin, myös avaa suunsa ja ilmaisee inhonsa? Kuinka moni jättää ajatuksensa sanomatta? Katuuko kukaan koskaan jälkeenpäin, että loukkasi? Mitä nämä ihmiset ajattelevat ja tuntevat haukkuessaan läskiä läskiksi? Netissä joskus kuulee aivan järjettömiä kommentteja, että on lihavien omaksi parhaaksi, että heille sanotaan heidän läskeistään, koska se kannustaa laihtumaan. Onko siis mahdollista, että joku kuvittelee auttavansa minua, tekevänsä minulle palveluksen? En pysty edes kuvittelemaan, että itse koskaan sanoisin kenenkään ulkonäöstä mitään, mutta miten paljon se johtuu siitä, että tiedän, miltä se tuntuu… Toisaalta täytyyhän haukkujienkin tietää, mutta he tekevät sen silti. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä tämä on asia, jota en koskaan kykene ymmärtämään. Mutta tulee varmasti olemaan todella outoa, jos jonain päivänä uhka julkisesta nöyryytyksestä on poissa.


Olen monta kertaa harkinnut kirjoittavani minun elämässäni kovin tärkeästä asiasta eli televisiosta. Olen yksinäinen ja tylsistynyt ja läskieni vanki, joten tv:stä on minulle seuraa, mutta luulen, että pitäisin tv:n katselusta muutenkin. Olen ehdottomasti enemmän tv-sarjojen ystävä kuin leffojen. Katson kyllä leffojakin, mutta tv on minun ”juttuni”. Minua ärsyttää suunnattomasti se, minkälainen stigma tv:n katselussa on. Sen sanotaan tyhmentävän ja sitä pidetään yleisesti sivistymättömien ihmisten harrasteena. Elokuvien katselu on kulturellia ja sivistynyttä ja yleisesti hyväksytty harrastukseksi, mutta tv:n katselu on tyhmien junttien ja prinsessaunelmissa vellovien naisten puuhaa. Myös tietyt tv-sarjat, kuten Frendit aikanaan tai Sinkkuelämää myöhemmin, kantavat aivan erityistä stigmaa. Muistan Frendien viimeisen tuotantokauden aikaan netin pursuneen keskusteluja siitä, miten typeriä frendejä katsovat naiset ovat ja miten se on todiste naisten tyhmyydestä. No, Frendit oli suosikki tv-sarjani teini-ikäisenä. En tiedä miten paljon se (tai tv:n katselu yleensä) minua tyhmensi, mutta minusta Frendien ensimmäiset tuotantokaudet olivat todella hyviä. Tykkäsin myös mielettömästi miesten inhoamasta Sinkkuelämästä ja aivan nuorena olin melkoinen saippuafani, erityisesti kauniit ja rohkeat olivat lähellä sydäntäni. Makuni on ehkä muuttunut sen jälkeen ja ajattelen itsekin kauniiden ja rohkeiden olevan melkoista roskaa, mutta paljonko se, mitä minä katson tv:stä oikeastaan kertoo minusta? Ehkä paljonkin, en tiedä. Tai ehkä ei mitään. Minua kuitenkin ärsyttää, kun jotkut ihmiset ylemmyydentuntoisina sanovat katselevansa vain uutiset ja dokumentteja. Minä katselen välillä melkoista huttuakin ja pidän siitä. Jos minä siksi olen tyhmä, niin olisin kai sitten tyhmä, vaikka en katsoisikaan.

Miksi sitten pidän enemmän tv-sarjoista kuin elokuvista… Pidän siitä, miten pitkä aika antaa henkilöhahmoille syvyyttä, johon vajaan kahden tunnin mittainen elokuva ei tarjoa mahdollisuutta. Pidän siitä, että hahmoilla on historia ja tilaa kehittyä ja samalla minulla on tilaisuus (paremman sanan puutteessa) kiintyä hahmoihin. Minulla on hyvä muisti, joten saatan muistaa vanhoja jaksoja todella tarkastikin, mikä kai vaikuttaa. On olemassa monia tv-sarjoja, jotka tekivät minuun todellisen vaikutuksen, jaksoja, jotka olivat päiväni kohokohta ja tuotantokausia, jotka muuttivat minua! Onko se säälittävää? En tiedä, mutta niin vain on. Kaikkien aikojen suosikki tv-ohjelmani oli NYPD Blue, todella hyvänä kakkosena Teho-osasto (paitsi viimeiset tuotantokaudet, jotka olivat aivan kauheita!). Mieleen nousee lisäksi ainakin Ally McBeal(josta alkoi jonkinlainen teini-iästä puuttunut idoli-ihastus Robert Downeyyn(Ei!, en käyttäisi sanaa obsessio! :D)) ja jo mainitsemani Frendit, myös CSI:n varhaiset tuotantokaudet. Lukuun ottamatta CSI Miamia, joka on kuin epäonnistunutta komediaa.

Mitä minä sitten katson nykyään? En tiedä kiinnostaako ketään, mutta aion kertoa silti. :) Aivan ehdottomasti rakastan tietynlaisia henkilöhahmoja, eräänlaisia omalaatuisia älykköjä, kuten Criminal Mindsin Spencer Reid:iä tai Fringen Walter Bishop:ia. Molemmat edellä mainitut muuten ovat kirkkaasti suosikkisarjojeni Top5:ssä. Fringe on täsmälleen minun lajityyppiäni; rakastan tuollaista sci-fi/salaliitto/paranormaali -yhdistelmää, jossa on ripaus huumoria. Criminal Minds taas on yksi parhaista poliisisarjoista, joita tv:ssä tällä hetkellä on. Katson myös CSI:tä, vaikka se on jo menettänyt teränsä, Kovaa lakia ja Ratkaisijaa(yksi suosikeistani), sekä Mentalistia (myös Top5:ssä). Katson myös Myytinmurtajia ja toisinaan Conania tehdessäni iltavalmisteluja. Kovista laeista ehdoton suosikkini on Rikollinen mieli, jälleen omituisen älykköhahmon takia. Ja nyt kun tuli mieleen, pitää myös mainita edesmennyt Murha Mielessä, joka oli ainoa hyvä sarja, jonka Yle on koskaan lähettänyt, mutta jonka seitsemättä tuotantokautta ei näköjään aiotakaan esittää. Se taisi olla yhden kokonaisen kesän kohokohta muutama vuosi sitten, jälleen totta kai omituisen neron takia. Jos ette ole nähneet, kannattaa katsoa esim. Blinkx:n kautta (Wire in the Blood). Muita poissa ruudusta olevia suosikkejani on ainakin House, Todistettavasti syyllinen ja Ilman johtolankaa. Todella poliisisarjavoittoista, mutta olen aika kaikkiruokainen. Ainoa, mitä en katso, on ns. romanttinen komedia, olen sen verran kyyninen, etten usko mihinkään sellaiseen ja ne ainoastaan ärsyttävät. Katson myös välillä aikani kuluksi netissä tv:tä, esim. Ruutu – palvelussa tai Blinkx:issä. Niistä voisi esimerkkinä sanoa Nurse Jackien, jota on tuolla jälkimmäisessä jo toinen ja kolmaskin tuotantokausi, joita ei vielä ole Suomessa näytetty ja Ruudusta Häähullut, jota on pakko katsoa, koska ne naiset ovat aivan pähkähulluja! Pidän myös todella paljon sisustusohjelmista, niitä katselen säännöllisesti.

En viitsi edes laskea montako tuntia viikossa kuluu tv:n katseluun, mutta minulle tv:n katselu on todella merkittävä ajanvieton muoto. Joskus ihan odotan jotain tiettyä tv-sarjaa ja katson sitä suurella nautinnolla. Valitettavan usein nautinnon kruunaa ruoka, mutta jo itsessään tv tarjoaa minulle suurta iloa. Ostan myös tv-sarjoja kotiin, nyt on jouluksi varattu pari NYPD:n tuotantokautta.

Mutta tässä kaikki tällä kertaa. :) Ulkona ei ole tietoakaan lumesta ja on vaikea päästä joulutunnelmaan… :/ Mutta edelleen olen toiveikas, että jouluna olisi edes hiukan lunta.


maanantai 21. marraskuuta 2011

Vihdoin lunta!

Hei taas! Meillä satoi viime yönä ensilumi! Joka tosin jo nyt on vaihtunut tihkusateeksi ja sumuksi, mutta hetken aamulla maa oli valkoinen ja jäätynyt nurmikko rahisi jalkojen alla. Haimme viikonloppuna äidin kanssa pihakuuset, herätelöytönä raahasin kotiin puoli metsää, jos saisin aikaiseksi vaikka askarrella jonkinlaisia koristeita ensi viikonloppuna. Äiti ilahtui, kun jätin ne viikoksi kylpyhuoneeseen… :)  Tosin niin suunnittelen tekeväni joka vuosi. Pari kranssia olen kuitenkin saanut aikaan tänä vuonna, ne onnistui yllättävän hyvin.

Jatkan taas tätä ihmisaihetta, vaikka sitä olen jauhanut ehkä vähän liikaakin viime aikoina. Olen ollut koko aikuiselämäni niin yksin, etten ehkä täysin edes hahmota, miten valtava merkitys toisilla ihmisillä on, vaikka siitä aina puhunkin. Silloin nuorena, kun äitini joi, olin kuitenkin paljon onnellisempi ja olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se johtui siitä, että minulla oli ystäviä. Silloin vain luulin olevani poikkeuksellisen vahva ja positiivinen ihminen. Nyt taas, vaikka elämäni onkin paljon helpompaa, olen onnettomampi, koska olen niin yksin. Enkä ole enää vahva ja positiivinen, vaan heikko ja ahdistunut. Olen huomannut oloni parantuvan ihan pikkuasioistakin; kuten joskus minulla oli todella puhelias kämppis ja hänen kanssaan oli parempi asua kuin nykyisen kämppikseni, joka tervehtii, mutta muuten pysyy omissa oloissaan. Nyt kun töissä on ollut seuraa, sillä on ollut ihan valtava vaikutus. Heti, kun olen taas muutaman päivän yksikseni vain tietokoneen seurassa, huomaan selvästi, miten erilaiselta minusta tuntuu. Liu’un enemmän omaan ahdistavaan maailmaani, muiden ihmisten seura taas pakottaa sieltä pois. Voin paljon paremmin, kun ympärillä on ihmisiä, vaikka vain työtilanteessakin. Se herättää tietysti kysymykseen siitä, että miten paljon paremmin voisinkaan, jos minulla olisi ystäviä.

Erityisen tykästynyt olen yhteen naiseen, josta puhuin jo aiemminkin, hän on juuri sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella ystäväkseni. Siis omalta puoleltani, hän tuskin minusta pitäisi, onhan hän todella fiksu ja mukava ja hyvä ihmisten kanssa. Ja alipainoinen, joskaan en ole vaistonnut hänestä minkäänlaista inhoa lihavia kohtaan, tosin hän saattaa olla riittävän mukava osatakseen peittää sen. Hän on ystävällinen minulle, kuten kaikille muillekin, mutta en usko, että hän kuitenkaan olisi kiinnostunut mistään sen kummemmasta kaveeraamisesta. Ajattelin kuitenkin katsoa, miten hän suhtautuu, kun ei enää ole töiden takia pakko viettää aikaa yhdessä ja jos hän puhuu kanssani senkin jälkeen, yritän jotenkin tehdä lähempää tuttavuutta. Tosin minulla ei ole aavistustakaan miten. Jokainen kerta, kun olen yrittänyt, minut on torjuttu, joten en tiedä onko vikaa metodeissanikin. Mitä te muut ihmiset teette, jos teillä on vaikka mukava työkaveri tai harrastuskaveri, miten te siirrätte tuttavuuden sen ympäristön ulkopuolelle? Ollessani nuori, muut ihmiset aina tekivät työn ihmissuhteissani. Minun on aina ollut niin vaikeaa uskoa, että kukaan voisi haluta seuraani, että minua aina lähestyttiin tai pyydettiin seuraksi, en itse koskaan pyytänyt ketään. Paitsi tietysti myöhemmin, kun olimme jo kavereita, mutta se aloite on aina ollut muiden käsissä. Myöhemmin kaikki yritykseni on torjuttu, joten nyt minulla ei ole aavistustakaan mitä tehdä. Toisaalta ihmiset eivät enää tee aloitteita minun suuntaani, joten ehkä se jo kertoo, etten ole haluttua seuraa.

Silti minäkin kaipaan omaa rauhaa. Luulen, että jos minulla olisi normaali elämä, tarvitsisin säännöllisesti omaa rauhaa, aikaa jona tehdä omia juttujani ja vain olla omassa todellisuudessani. Olen huomannut, että viettäessäni pitkiä aikoja muiden kanssa, keskittymiseni herpaantuu ja liu’un omaan maailmaani. Outoa kyllä, eniten kaipaan seuraa öisin, nukkumaan mennessä. Vaikka olen nukkunut kaikki elämäni yöt yksin, ainakin kuvittelen kaipaavani jonkun siihen vierelle; ei tekemään mitään, mutta vain olemaan siinä. Joskus se kaipuu on aivan hirvittävää, joskus lievää, mutta aina läsnä. En tiedä miten siitäkin pääsisi eroon, ehkä ei mitenkään.

Toisaalta taas joskus joutuu huomaamaan, että ihmisillä voi olla negatiivinenkin vaikutus. Viikonloppuna olin käymässä kotona ja kävin äidin mukana erään hänen tuttavansa luona, jonka luona oli hänen poikansa kavereita. Sanoin kysyttäessä jotain työstäni ja yksi miehistä tuhahti pilkallisesti, johon tiedustelin aihetta. Sain päälleni syytösryöpyn akateemisista ihmisistä, jotka koulutetaan yhteiskunnan varoilla tekemään turhaa työtä, joka edelleen tuhlaa yhteiskunnan varoja. Eikä siinä mitään, akateemisia kohtaan tunnetaan paljon halveksuntaa, eikä tämä ollut minulle uusi tilanne, mutta vastatessani ehkä hiukan kärkevästi (ottaen huomioon, että minua syytti yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta nuori mies, joka ei ole tietääkseni koskaan elämässään tehnyt tuntiakaan palkkatyötä ja joka jatkaa vanhempiensa jaloa perinnettä sosiaaliavustuksilla eläen), hän tietysti alkoi haukkua minua läskeistäni. Kauhukseni tunsin punastuvani ja menin ihan sanattomaksi; yleensä sanon vaikka vain periaatteesta jotain takaisin, kun minua haukutaan lihavuuden takia. En nytkään jäänyt sanattomaksi haukkumisen takia, vaan koska punastuin! Olen punastunut aiemmin ehkä kahdesti elämässäni, joten miksi juuri nyt minun piti punastua?! Ehkä se johtui siitä, että monen miehen, jotka ovat minulle ihan luonnostaan se suurin uhka, katseet olivat kohdistuneet minuun. Jäi todella kurja olo koko tilanteesta ja vielä enemmän harmittaa, että tuo mies tavallaan sai voiton väittelyssä, koska jäin sanattomaksi. Mutta tämä tapahtuma sai minut ajattelemaan, että mitä jos olisin osa kaveriporukkaa ja siihen kuuluisi tuollaisia ihmisiä! Ja myös sitäkin, että miten paljon yksinoloa pahempia vaihtoehtoja onkaan. Nuo miehet olivat ylimielisiä ja röyhkeitä ja täynnä itseään ja tunsin heitä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä. Loppujen lopuksi olen paljon mieluummin yksin, kuin heidän kaltaistensa seurassa.

Olen miettinyt paljon jonkinlaisten rauhoittavien lääkkeiden hankkimista viime aikoina. Olen niin väsynyt voimaan niin huonosti. On niin uuvuttavaa olla jatkuvasti ahdistunut, jatkuvasti ylikierroksilla, jatkuvasti tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Yöt on myös olleet aika levottomia, heräilen, nukun huonosti, näen painajaisia. Olen nyt syönyt melatoniinia suunnilleen vuoden, aloitin viime vuoden marraskuussa. Edelleen se auttaa valtavasti, enkä näe tarvetta edes nostaa annosta, mutta vielä aikojen vaikeat yöt on taas nostaneet pintaan pelon siitä, että mitä jos se lakkaa vaikuttamasta. Unettomuus sinänsä on jo hirveä asia, mutta yhdistettynä ahdistukseen… En kestä sitä enää. Sitä ehkä on kuitenkin nyt turha murehtia, jos se jonain päivänä ei enää toimi, hankin varsinaiset unilääkkeet. Mutta niistä ahdistuslääkkeistä pitää varmaan keväällä mennä puhumaan jonkun kanssa. Se on vain nöyryyttävää, mennä kertomaan eniten ihailemani ammatin tekijälle, että olen heikko ja että minulla on mielenterveysongelmia. Vaikka lääkäri, jolla yleensä käyn, on todella mukava, se tuntuu silti todella vaikealta. Olen joskus ennenkin tilannut ajan ja sitten pyytänytkin vain allergialääkkeitä, koska en pystynyt siihen.

Vaaka näytti perjantaina 116,2 kg, ihan hirveästi siis. En tiedä mitä tehdä joulun suhteen, joudun varmaan soittamaan ja kysymään, että haittaako, jos lihon muutaman kilon. Leikkausta pelkään kuollakseni, koska jokainen soluni on vakuuttunut, että kuolen. En tiedä miksi, se ei ole kovin todennäköistä, mutta olen täysin vakuuttunut. Yleensä uskoisin näin vahvaa ennakkoajatusta, mutta nyt en kai voi. Minulle se on ihan sama, mutta vanhempani eivät kestäisi kuolemaani. En tiedä mitä tehdä.

Ensi viikonloppuna on jo pikkujoulu ja minulle virallisesti joulun aloitus. Kirjoitan kyllä vielä joulusta, nyt vain en saanut aikaan tekstiä siitä. Mutta hyvää joulun odotusta kaikille! :)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Voi tätä elämää...

Minuun otti aiemmin viikolla yhteyttä ihminen, jonka kanssa olin lukiossa ja joka on järjestämässä jonkinlaista kokoontumista. Hän oli perustanut nettisivut, jonne jokaisen pitäisi kertoa kuulumisia ja mitä on näiden vuosien aikana tapahtunut. Hän sitten kertoisi tapahtumassa jonkinlaisen yhteenvedon. Olen nyt tänään katsonut noita sivuja ja parhaillaan mietiskelen tehokkainta tapaa tappaa itseni. Kyllähän te tiedätte, miten jokaisella luokalla on yksi, josta ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään, joka on niin turha luuseri, että kaikki saavat helpottuneena ajatella, että olen ainakin parempi kuin tuo ihminen. No, meidän luokalla se olen minä! Jipii! Luulin, etten enää voisi tuntea itseäni yhtään turhemmaksi ihmiseksi, mutta näköjään olin väärässä! Minulla ei ole mitään harhakuvia omasta arvostani, eikä ole koskaan ollut, mutta tätä en sentään olisi arvannut! Minä olen ainoa samaan aikaan valmistuneista, joka ei ole mitään! Kaikki muut ovat vähintään vakituisessa parisuhteessa, mutta suurin osa on lisäksi naimissa ja on lapsia, vakituiset työpaikat, oma koti, oma elämä. Ja minä… Minä en ole mitään. Joten mitä minä voisin sanoa. Olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin lukion päättyessä, en ole tehnyt mitään, en ole saavuttanut mitään, minusta ei tullut mitään, eikä minulla ole ketään eikä mitään. Minua on kaksinkertainen määrä aiempaan nähden, mutta sitä tuskin voi kutsua saavutukseksi, ellei ole sumopainija. Lähetin sähköpostia tuota tapahtumaa järjestävälle tytölle ja pyysin, ettei minua mainittaisi missään ja pyysin häntä poistamaan nimeni kaikesta mahdollisesta, mistä vain voi.  Siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että joku muistaa minut, pyysin häntä sanomaan, ettei hän saanut yhteyttä minuun. Melkein teki mieli käskeä häntä sanomaan, etten ole elossa, koska käytännössähän se olisi totta. Toivon, että hän pitää sanansa, eikä kukaan myöskään muista minua. Minulle tulee ihan kuuma siitä häpeästä, että joku ehkä muistaa minut ja kaikki saavat tietää, mikä luuseri minä olen. 

Tämä ei mitenkään parantanut mielialaani tai saanut minua tuntemaan oloani paremmaksi itseni suhteen. Tiedänhän minä, että muilla ihmisillä on vaikka mitä ja että minun ikäiseni ovat kokeneet ja eläneet jo kokonaisen nuoruuden ja aloittaneet aikuisuuden, mutta yleensä pystyn suhteellisen hyvin blokkaamaan sen mielestäni. Minun täytyy pystyä, koska joka hetki kun tiedostan sen, en voi edes kuvailla, miten pahalta se tuntuu. Me kaikki saamme vain tämän yhden elämän ja tunnen aivan hirvittävää paniikkia aina tiedostaessani, että minun osani on vain katsoa sivusta, kun muut saavat sen kaiken, minkä minäkin olisin halunnut. Että en koskaan saa kokea mitään. En tiedä, miten onnistuisin hyväksymään sen. Haluaisin ihan oikeasti pystyä olemaan iloinen muiden puolesta, varsinkin niiden ihmisten, jotka silloin joskus olivat kavereitani, mutta en pysty. En kai ole tarpeeksi hyvä ihminen siihen. Ja viimeinen asia mitä haluan, on muuttua katkeroituneeksi vanhaksipiiaksi! Netissä näkee miehiä, jotka ovat katkeroituneet naisia kohtaan ja ennemmin tapan itseni kuin muutun sellaiseksi säälittäväksi hulluksi! Se on jännä juttu, että siitä huolimatta, että tiedän, etten ansaitse mitään, sitä on silti todella vaikea hyväksyä. En tiedä miksi, ehkä se on osa ihmisluonnetta tai ehkä se on vain osa minun luonnettani.  Joka tapauksessa, minun on pakko jotenkin alkaa käsittelemään tätä kaikkea, koska minun on pakko onnistua hyväksymään osani elämässä voidakseni olla edes vähän onnellisempi. En vain oikein tiedä, miten se tehdään tai miten edes päästä alkuun.  

Vaaka näytti perjantaina tasan 115 kg. Näyttää siltä, että minä en tänä jouluna syö mitään… Lukuisista epäonnistumisistani huolimatta olen nyt taas ajatellut nutraamista, en niinkään laihtuakseni, vaan katkaistakseni tämän syömisen, mitä en saa muuten lopetettua. Se tuntuu onnistuessaan niin helpottavalta, kun ei tarvitse ajatella ruokaa. Ja epäonnistuessaan todella nöyryyttävältä… Toisaalta jos saisin edes muutaman kilon pois ennen joulua, saisin syödä edes jotain, koska tämä on viimeinen joulu, jolloin voin syödä. Katsotaan nyt. Ulkona on ihanan sumuinen syksyinen ilma, pitää viedä haukku ulos. Palaan taas asiaan, kun tulee jotain kirjoitettavaa. :)


keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Moi!

En ole jaksanut kirjoittaa viime aikoina. Ahdistus on taas palannut ihan tosissaan ja minulla oli todella kamala viikonloppu. Olin yksin kotona koko viikonlopun ja se sai minut aivan sekaisin. Töissä loppui jakso, jossa olin tekemisissä ihmisten kanssa ja nyt olen taas ihan yksinäni ja se pelottaa minua, koska oli niin helpottavaa tuntea olonsa vähän paremmaksi välillä. Tiedän, että oloni pahenee taas, kun olen yksin ajatusteni kanssa. Lauantaina nukuinkin päivällä, mitä en ole tehnyt lähes vuoteen, en sen jälkeen kun aloin syömään melatoniinia, mutta olin ahdistunut ja tylsistynyt ja nukuin kolmisen tuntia. Mistä tulin totta kai vielä ahdistuneemmaksi. Sitten valvoin aamuneljään ja nukuin puoleen päivään. Onneksi oli pakko maanantaina herätä aikaisin, muuten olisi mennyt taas kaikki sekaisin. Olen muutenkin nukkunut huonosti, olen ollut levoton ja nähnyt painajaisia ja heräillyt kesken yötä. Öisin herätessäni kaipaan ihan epätoivoisesti jonkinlaista ihmiskontaktia, jotakuta jolle jutella tai joka vain olisi läsnä. Minusta tuntuu, kuin kaikki muut olisivat kadonneet ja olisin jäänyt yksin maailmaan ja olen jonkinlaisessa epätodellisessa unen ja valveen rajalla olevassa omassa todellisuudessani, jossa ainoastaan minä ole jäljellä. Kai se kuvastaa lähes epätoivoista yksinäisyyttäni. 

Erehdyin vielä lukemaan jotain raskausaiheista blogia ja siitä tuli aivan hirveä olo. Että joku saakin kokea jotain noin uskomatonta, en voi edes käsittää sitä! Miksi, miksi, miksi! juuri minun piti syntyä tällaiseksi, miksen minä voinut olla edes vähän parempi?! Se on vain niin kohtuutonta, että tähän maailmaan syntyy minun kaltaisiani täysin turhia ihmisiä vain katsomaan sivusta, miten muut saa elämässä kaikkea ihanaa! Mikä järki siinä on?! Mielessä pyörii koko ajan, että pitääkö minun ihan oikeasti jaksaa tätä vielä vuosia ellei jopa vuosikymmeniä?! Toivon koko sydämestäni, etten olisi koskaan syntynyt, koska en millään jaksaisi enempää. Vanhempieni takia minun on pakko jaksaa, joten pitää vain jaksaa ja olla ajattelematta liikaa, päivä kerrallaan. En ole koskaan aiemmin ollut näin väsynyt elämään ja se pelottaa minua, koska minulla ei ole vaihtoehtoa kuin jatkaa. Ja samalla tiedän, että täsmälleen tälläistä tulee olemaan loppukin elämäni, sen jokainen ikuisuudelta tuntuva sekunti. En vain yksinkertaisesti jaksaisi enää, haluaisin tämän olevan jo ohi. Toivon niin kovasti, ettei minusta tuntuisi tältä, että voisin jotenkin pakottaa itseni onnelliseksi ja iloiseksi ja nauttimaan ”elämän pienistä iloista”, mutta en tiedä miten se tehdään. Ajattelen myös sitä, miten paljon minua ärsyttää, kun joku sellainen, jolla minun perspektiivistäni on kaikkea, valittaa, mutta tavallaanhan minä itse teen samaa, jos verrataan jossain slummeissa tai kehitysmaissa asuviin ihmisiin. Mutta toisaalta olen suomalainen ja normaali suomalainen ihminen saa ystäviä ja perheen ja sen kaiken, jonka takia elämässä on jotain järkeä ja niiden puuttuessa koen itseni aivan yhtä köyhäksi kuin ne slummien asukit. Köyhemmäksikin, koska ottaisin ennemmin perheen kuin rahaa, jos pitäisi valita. Ei sillä, että minulla olisi rahaakaan.

Rahasta puheen ollen, olin eilen jouluostoksilla ja siinä kierrellessäni kauppoja pohdin suhdettani rahaan. Olen todella tarkka rahan suhteen, osin siksi, ettei meillä lapsuudessani koskaan ollut paljoa rahaa, osin siksi, että minulle on aina ollut todella tärkeää tulla toimeen omillani. Me emme kai varsinaisesti olleet köyhiä, koska meillä oli talo ja maata ja metsää, mutta meillä ei koskaan ollut rahaa, eikä varaa mihinkään ylelliseen. Meillä oli aina joku autonromu, joita nuorena häpesin kuollakseni ja joskus oli tiukkaa jopa ruoankin suhteen. Opin jo ihan pienenä, ettei raha kasva puussa ja että meillä ei ole varaa asioihin samalla tavalla kuin muiden perheillä. Siitä on tavallaan jäänyt minulle sellainen järkevyys (sekä hyvässä että pahassa mielessä) rahan suhteen, että vaikka haluaisin kovasti matkustella ja vaikka minulla toisinaan olisi siihen varaakin, minusta tuntuisi todella holtittomalta käyttää rahaa sellaiseen tarkoitukseen. Minulle taloudellinen itsenäisyys on myös aina ollut todella tärkeää, olen käynyt töissä jo nuoresta ja olen ollut taloudellisesti täysin itsenäinen jo pitkään.  Välillä olen ihan järkyttynyt, kun kuulen, että jotkut jo suhteessa elävät ihmiset yhä ottavat rahaa vastaan vanhemmiltaan! Vaikka minäkin tietysti saan toisinaan esimerkiksi jouluna tai syntymäpäivänä vanhemmiltani kalliitakin lahjoja, en kuitenkaan ota vastaan rahaa. Mutta siis, näin jouluostosten aikaan aina ajattelen asiaa. Kauniiden esineiden omistaminen tuo minulle suunnatonta mielihyvää, mutta en useinkaan osta haluamiani tavaroita. Mutta sitten kun puhutaan ruoasta, tilanne onkin ihan toinen! Olen yhä yhtä tarkka, mutta en vain osaa hillitä itseäni! Toisaalta taas vaikka en osaakaan hillitä itseäni ruoan ostamisen suhteen, rahan tuhlaaminen ruokaan ahdistaa ihan hirveästi!  Saman summan tuhlaaminen sellaiseenkin esineeseen, jota en varsinaisesti tarvitse, mutta jonka haluan, ei aiheuta ollenkaan samanlaista ahdistusta, mutta siinä suhteessa osaan hillitä itseni ja niinpä rahaa kuluu etupäässä ruokaan. Enhän minä nyt verraten niin hirveää summa laita kuukaudessa ruokaa, mutta silti se on minun mielessäni kuin rahan heittämistä roskiin! Pahempaakin, koska se tekee minut läskiksi. Mutta sillä hetkellä, kun ladon niitä ruokia koriini, en osaa edes ajatella rahaa! Vasta kotona alan miettimään, miten paljon rahaa tässäkin kuussa on mennyt ruokaan ja mitä muuta sillä olisi saanut! Kulutan kuitenkin kuukaudessa enemmän rahaa ruokaan kuin vuokraan ja se on aika hirveä asia! Voisin asua paljon hienommassa asunnossa kuin tässä murjussa, jos söisin vain, mitä kehoni tarvitsee ja käyttäisin loput vuokraan. Yleensäkin ruoka on suurin yksittäinen kuluerä minulle, siihen käytän enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun, jos verrataan vaikka vaatteisiin tai kosmetiikkaan tai mitä sitä nyt osteleekin. Se on aika kamalaa, kun sitä näin ajattelee. Välillisesti heitän seteleitä vessanpyttyyn ja muistoksi ei jää kuin selluliittia persuksiin ja ahdistus tuhlaamisesta! Tämä tosin sitten varmaan muuttuu leikkauksen jälkeen, kun en enää pysty syömään. Luulen kuitenkin, että ainakin alussa joudun heittämään paljon ruokaa pois, koska ihan vanhasta tottumuksesta edelleen ostan kuin ennen…

Lupasin aiemmin kirjoittaa joulusta, mutta nyt on tullut jonkinlainen paniikki aiheesta, eihän minulla ole mitään uniikkia tai mielenkiintoista sanottavaa! Olen vilkuillut muiden joulublogeja ja aihe taitaa olla hiukan liian fiini minulle. Minä osaan enemmänkin kirjoittaa takapuoleni koosta ja säätilanteesta, en mitään hienouksia. :) Mutta katsellaan jos vaikka jotain saisin aikaan vielä ennen joulua. Minua myös harmittaa, kun niin moni bloggaaja osaa kirjoittaa niin hauskasti ja viihdyttävästi ja minä osaan kirjoittaa vain siitä ahdistuksesta ja kaaoksesta jossa elän. Eräässä kommentissa sanottiin, että blogini aiheuttaa pahaa oloa ja olen siitä todella pahoillani! En halua aiheuttaa kenellekään pahaa oloa, mutta minulla on välillä itselläni niin paha olo ja sen kaiken kaataminen tänne helpottaa, sen tunteen ilmaiseminen sanoina. Kirjoitan todella spontaanisti miettimättä liikaa ja toisinaan ehkä siksi kirjoitan synkempää tekstiä kuin ymmärränkään kirjoittavani. Toivoisin, ettei kenellekään tulisi blogini lukemisesta paha olo! Minä vain tarvitsen kanavan, johon purkaa suruani, enkä itsekkäästi osaa ajatella, että ehkä siirrän ahdistustani muihinkin ihmisiin.

Jotain positiivista kuitenkin, olen nyt kävellyt todella paljon! Jotenkin se nyt tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja saan itsestäni irti sen verran, että lähden. En edes mieti asiaa, kävelen vain eteenpäin. Kilometrejä on parissa viikossa kertynyt melkoisesti, en kyllä ole laskenut, mutta tietysti olen senkin tuhonnut ruoalla. Mutta kuitenkin, parempi sekin, kuin etten tekisi mitään. Nyt menen katsomaan CSI:tä (ehkä minun pitäisi kirjoittaa tv:stä, koska minä rakastan tv:n katselua!). Perjantaina ehkä uskaltaudun vaa’alle, katsotaan nyt. :/  Siihen asti… :)

tiistai 1. marraskuuta 2011

Positiivisuus on perseestä!

Olen saanut jonkin verran palautetta asenteestani ja ajattelin nyt käsitellä aihetta laajemminkin. Tämäkin varmaan hiukan toistaa aiempaa, mutta koettakaa kestää… :) 

Kun olin 13 ja ihastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, kyseessä oleva poika sanoi, että inhoaa minua, koska olen aina niin positiivinen. Mieleeni on monta kertaa pahimpina hetkinäni, kun olen hädin tuskin jaksanut pysyä elossa, tullut ajatus, että tykkäisiköhän hän minusta nyt sitten… :D Oikeastaan se oli minulle hyvinkin rankkaa aikaa, koska äitini juominen oli silloin pahimmillaan, mutta olin jo siinä vaiheessa oppinut salaamaan tunteeni ja esittämään positiivista. Sen taidon hallitsen edelleen; vaikka täällä netissä paljastan todellisen luontoni, en usko, että kukaan oikeassa elämässä sanoisi minua negatiiviseksi. Täällä toki olen negatiivinen tai oikeammin rehellinen. En koe tarvetta kaunistella sitä mitä olen ja vastapainoksi oikean elämän (osin feikki)positiivisuudelle tulee tänne kirjoitettua enimmäkseen sitä negatiivisempaa sanottavaa. En ihan täysin niin negatiivinen ole, kuin miltä tämän perusteella vaikuttaa, mutta kyllä minä olen negatiivinen ja mielestäni ihan syystä. Sen takia olen rehellisesti sanottuna hieman hämmentynyt negatiivisuudesta saamastani palautteesta.

En ole koskaan elämässäni pystynyt uskomaan, että voisin saada elämässä mitään. Kun olin lukioikäinen, minä ja paras ystäväni vietimme tunteja ja tunteja haaveillen omasta perheestä. Minäkin haaveilin siitä, mutta minun unelmissani se en ollut edes minä, joka sen oman perheen sai! Se oli joku ihan muu ihminen, kaunis ja fiksu ja hyvä tyyppi. Ajatuskin siitä, että minä omana itsenäni voisin jonain päivänä saada oman perheen, oli aivan naurettava! Siinä asiassa olin tietysti oikeassakin, mutta sama pätee kaikkeen muuhunkin, ihan pieniinkin asioihin. Olen varmaan kertonut tämän(kin) ennenkin, mutta ollessani ehkä 12, yhdessä kaupassa oli aivan ihana paita; kävin ihailemassa sitä monen monta kertaa, haaveilin siitä, miten se joku muu joskus ostaisi sellaisen paidan, näin uniakin siitä paidasta! Mutta minulle ei koskaan tullut mieleenkään, että voisin pyytää äitiäni ostamaan sen paidan. Hän olisi kyllä ostanut, mutta minä en vain osannut ajatella niin. Olen toki yrittänyt saada asioita, joiden saamiseen en usko, esimerkiksi hain haluamaani opiskelupaikkaa ja olen yrittänyt saada ystäviä, mutta en ole koskaan oikeasti ajatellut voivani saada niitä asioita. En oikein tiedä miksi… Toki se on realistista, mutta ihmiselle pitäisi olla tyypillistä olla yltiöpositiivinen todellisuuteen nähden. Miksi minä en ole? Siksikö, että olen lihava ja minua on aina kiusattu siitä? Vai onko se vain osa perusluonnettani? En todellakaan tiedä.

Onko se sitten itseään toteuttava ennustus; jos olisin uskonut, että saan sen perheen ja paidan ja opiskelupaikan, niin olisinko saanut ne? En rehellisesti sanoen usko, että sillä olisi ollut merkitystä. Kyllä minä yritin, opiskelupaikan ja ystävien suhteen, ihan tosissani. Perhettä en tietenkään ole koskaan yrittänytkään saada, mutta se nyt on itsestään selvää, etten voisikaan, mutta muiden asioiden suhteen uskon yrittäneeni ihan tosissaan ja yrittäneeni parhaani. Minä en usko, että millään maailman asenteella pystyisi suuria virheitä, pieniä toki ja varmasti positiivisen asenteen omaavan elämä on miellyttävämpää kuin negatiivisen, mutta sammakko ei saa prinssiä millään asenteenmuutoksella! Moni kuitenkin on eri mieltä. Tämä herättää kysymyksen, että mitä minun pitäisi uskoa;  millainen minun pitäisi uskoa olevani, että se olisi oikea asenne paremman elämän saamiseen? Että ansaitsen paremman elämän? Että minä olen parempi kuin olenkaan? Aina sanotaan, että pitäisi käyttäytyä kuin olisi ihan huipputyyppi ja ’jos et minuun halua tutustua, niin menetät paljon’ -asenteella. Minusta se olisi aivan törkeää valehtelua ja olisi todella sopimatonta tehdä niin! Minä olen aina kokenut lähes velvollisuudekseni olemuksellani osoittaa kaikin tavoin, että minussa ei ole mitään hyvää ja minä tiedän sen! Onko se hullua? Minusta kuitenkin tuntuu, että olisi moraalisesti hirveän väärin esiintyä parempana kuin oikeasti olen, ikään kuin antaa väärää tietoa ihmisille. Kuten jos valehtelee työhaastattelussa, niin silloin tulee palkatuksi väärin perustein ja joku joka olisi oikeasti ansainnut paikan, ei saakaan sitä. Ystävyyssuhteissa nyt tietysti on vähän eri asia, mutta näkisiväthän ne ihmiset sitten minuun paremmin tutustuessa, etten ole mikään huipputyyppi, eikä minuun tutustumattajättämisessä olisi menettänyt kerta kaikkiaan mitään. Sitä paitsi eikö ole parempi olla enemmänkin vaatimaton ja tuottaa positiivinen yllätys kuin liioitella ja tuottaa pettymys?

Minusta ihan oikeasti tuntuu, että minun negatiivinen asenteeni on hyvää käytöstä ja osoittaa minun ymmärtävän itseni realistisesti ja minun on vaikea ymmärtää siitä saamaani kritiikkiä! Minulla on suuri tarve osoittaa, että tiedän, että olen ruma, että tiedän, että olen typerä, että tiedän vikani. Huomaan usein kirjoittaessani lisääväni jonkin tuollaisen kommentin ihan vain osoittaakseni, etten luule itsestäni liikoja, että näen itseni realistisesti. Minusta niin kuuluukin tehdä…

Nykyään on paljon ihmisiä, jotka uskovat positiivisen asenteen voimaan, mutta harvinaisen usein he tuntuisivat olevan ihmisiä, joilla on siihen syytäkin. Jos kaunis, älykäs, lahjakas ja mukava ihminen uskoo olevansa hyvä ja tutustumisen arvoinen ihminen, niin hän on oikeassa. Jos minä uskoisin niin, minut pitäisi kärrätä hoitoon! Minusta tuntuu, ettei kukaan huomioi realiteetteja, kaikki keskittyy vain asenteeseen! Onhan se nyt eri asia, että hyvällä ihmisellä on hyvä kuva itsestään, kuin että huonolla ihmisellä olisi yhtä hyvä kuva itsestään. Tv – ohjelmissa usein kehotetaan naisia seisomaan peilin edessä ja katsomaan itseään ja hokemaan, että ”olen kaunis”. Te olette nähneet minun alastonkuvani, olisiko teistä minun syytä seistä peilin edessä kertomassa itselleni, että olen kaunis?! En tiedä olisiko se koomista vai traagista, mutta ei ainakaan tervettä! Minusta tuntuu, että ihmiset haluaisivat kovasti uskoa, että asenne on tärkeä, koska asenteeseen voi itse vaikuttaa. Me emme voi mitään hörökorville tai isolle nenälle tai riippurinnoille, mutta me voimme jotain omalle asenteellemme ja ehkä se saa muut ihmiset unohtamaan nuo puutteet. Ongelma on vain siinä, että ei se saa, meistä vain tuntuu siltä, asenteemme takia. :)

Mikä saa minut eniten pohtimaan asennettani, on tulossa oleva leikkaus. Onko realistista ajatella, että voisin koskaan tuntea oloani hyväksi itseni suhteen? Ajattelin tänään, että mitä jos sen sijaan, että lukion jälkeen aloin lihomaan, olisinkin laihduttanut ison ahterini pois. Miltä minusta tuntuisi nyt, millainen ihminen olisin? Se oli murskaava ajatus, koska uskon ihan vilpittömästi, että minulla olisi nyt hyvä elämä, että olisi ystäviä, että olisin hyvässä työpaikassa, että olisin tyytyväinen itseeni. Olisin matkustellut, uskaltanut elää. Ajatus siitä, etten koskaan voi palata ajassa taaksepäin, aiheuttaa valtavan pahan olon. Tiedän, että tulen leikkauksen jälkeen laihtumaan, mutta olen jo kolmekymppinen ja ihoni jää ikuisesti riippumaan muistutuksena lihavista vuosistani. Vai onko tämä vain huonoa asennetta, pitäisikö minun unohtaa, mitä olisi voinut olla ja riippuva nahkani ja keskittyä pienempään lukemaan vaa’assa? Tosiasia kuitenkin on, että jos en tunne oloani yhtään paremmaksi, jos mikään ei muutu, ei laihtumisellakaan sinällään ole merkitystä. Mutta voiko mikään enää muuttua, onko lihavan ihmisen persoonani niin kiinteä osa minua, ettei läski ole edes oleellista, vaan persoonassani läskin takia tapahtuneet muutokset? Mielessäni oleellinen asia on riippumaan jäävä iho. Olisi niin eri asia, jos voisi ajatella, että saan hyvän vartalon, mutta vartaloni tulee olemaan ihan yhtä ruma, eri tavalla vain. Riippuvan nahan saa tietysti piilotettua, mutta koska ongelmani ovat pääni sisällä, lohduttaako sekään minua yhtään. Tässä kohden itsekin näen hieman asenneongelmaa, mutta jos vain olisin silloin lukion jälkeen laihtunut, enkä lihonut… Tai jos voisin saada ihan ok vartalon vielä nytkin… Mutta en laihtunut, enkä voi saada ja minulla on muutama kuukausi aikaa asennoitua niin, että vaa’alla näkyvät pienemmät luvut ilahduttavat minua!

Nyt pitää lainata itse itseäni tuolta kommenteista, koska jo sinne sain muotoiltua asian niin, että sain sanotuksi mitä tarkoitin, koska välillä ilmaisuni on vähän epäselvää, enkä nyt jaksa uudelleen muotoilla samaa. Mutta tämä siis esimerkkinä siitä, että joissain asioissa näen kyllä ongelman asenteessani; kirjoitin siitä, että huomaan kyllä, että minussa on itsessänikin runsaasti syytettävää, koska en kovinkaan aktiivisesti tee työtä parantaakseni oloani. Olen esimerkiksi aina tiennyt, etten tule koskaan saamaan omaa perhettä, joten minun olisi pitänyt jo vuosia sitten alkaa ihan aktiivisesti työstämään sen hyväksymistä. Jos olisin tehnyt niin, olisin todennäköisesti jo nyt hyväksynyt sen ja elämäni olisi helpompaa. Olen antanut itseni velloa siinä surussa ja se on todella typerää. En vain jotenkaan osaa päästää irti mistään, enkä osaa ihan aktiivisesti yrittää muuttaa tunteitani tai ajatteluani. Siirrän kaikkea aina vain seuraavaan päivään tai viikkoon, aivan kuten niin usein laihdutuksenkin aloittamista. Tämä on oikeasti ehkä ongelman perimmäinen ydin minulle, minä annan itseni jäädä kiinni ongelmiini ja suremaan loputtomiin jotain, mikä ei suremalla parane. Tässä kohdin näen itsekin todella suuren tarpeen asenteen muutokselle. Minun elämässäni vain on niin valtavan iso kuilu tiedon ja tunteen välillä, enkä osaa käyttää tietoa muuttamaan tunteitani.

Ajattelin ihan ajatusharjoitukseksi kääntää asetelman toisin päin, sen sijaan, että voivottelen mitättömyyttäni ja unelmoin olevani hyvä ihminen, pohdin sitä, miten kaukana olen riittävän hyvästä. Mitä minä uskon, että minun pitäisi olla kelvatakseni? Millainen minun pitäisi olla ollakseni normaalien ihmisten joukkoon luettava? Millainen minun pitäisi olla, että olisin riittävän hyvä ollakseni tyytyväinen itseeni? Millainen minun pitäisi olla, että voisin uskoa olevani haluttu ystävä?

Kaikkiin on ihan ensimmäisenä vastauksena normaalipainoinen. Tiedän, että teillä muilla ylipainoisilla on ystäviä ja suhteita, mutta minulle tämä on se kynnyskysymys. Minuun on niin syvälle isketty se uskomus, että ylipainoni tai ison takapuoleni takia olen pelkästään läski, en mitään muuta, eikä minulla ole mitään arvoa. Nuoruudessani minä olin se, jota haukuttiin ja kohdeltiin huonosti ja se johtui koostani, joten mielessäni on selkeä yhteys siihen, että ollakseen riittävän hyvä, kelvatakseen, on oltava normaalipainoinen. Läski on vain läski, ei edes ihminen. Minulla ei myöskään ole hyvää persoonallisuutta, joten ulkonäköön kohdistuu sitäkin enemmän paineita.

Ollakseni aidosti ja oikeasti tyytyväinen itseeni minun pitäisi olla hoikka ja normihyvässä kunnossa, älykäs, sosiaalisesti lahjakas tai edes sosiaalisesti normaali, hauska ja edes tavallisen näköinen, mieluiten tietysti nätti ja minulla pitäisi olla menneisyys. Uskon vilpittömästi, että jos olisin ollut tuollainen, olisin ollut ihan tyytyväinen itseeni. On kiinnostavaa huomata, että luettelin asiat, joissa olen oikeasti täysin päinvastainen, enkä täytä yhtäkään itse asettamaani kriteeriä. Tämä mielestäni on myös normaalin ihmisen kuvaus, jota en sitäkään vastaa. Ollakseni haluttu ystävä, minun pitäisi olla mielenkiintoinen, hauska, hyvä keskustelija, hyvä kuuntelija, luotettava ja lojaali ja minun pitäisi osata keksiä hauskaa ajanvietettä. Noista täytän hyvän kuuntelijan ja luotettavuuden ja lojaaliuden vaatimuksen, mutta en mitään noista muista, jotka ovat ne tärkeimmät.  

Olenko ihan epärealistinen? Kun katson noita listojani, niin en asettaisi niitä vaatimuksiksi muille ihmisille, mutta itselleni kyllä, kaiketi korvatakseni jotain perinpohjaista arvottomuutta, joka minussa on… Koska pidän mahdottomana sitä, että minusta itsestäni voisi pitää, ajattelen, että minun pitäisi joillain hienoilla ominaisuuksilla korvata se. Minä todella koen olevani todella realistinen ihminen ja näkeväni itseni ihan oikein ja siksi minua osin ihmetyttää saamani palaute negatiivisuudestani. Joka kerta kun joku kritisoi negatiivisuuttani, minusta vain tuntuu, etten osannut selittää turhuuttani oikein… Ovatko lukijani samaa mieltä vai vaikutanko minä ihan todella jotenkin liian negatiiviselta todellisuuteen nähden? Jos joku haluaa eritellä tarkemmin missä asiassa tai miten, olisin todella kiinnostunut kuulemaan, koska itse en osaa hahmottaa sitä!

No, mutta tämä asenteesta, jos tulee mieleen muuta, niin kerron sitten. Kiitos muuten viime postaukseeni saamistani kommenteista, ne lämmittivät mieltä, kuten kommentit aina! :)

Ai niin, minä kävin tänään lenkillä! Jalat tulivat ihan järkyttävän kipeiksi, kun kengistä oli pohjat niin kuluneet, täytyy vähän korjailla. Mutta muuten oli ihanaa kävellä syksyisen kirpeässä ilmassa. :)