keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Moi!

En ole jaksanut kirjoittaa viime aikoina. Ahdistus on taas palannut ihan tosissaan ja minulla oli todella kamala viikonloppu. Olin yksin kotona koko viikonlopun ja se sai minut aivan sekaisin. Töissä loppui jakso, jossa olin tekemisissä ihmisten kanssa ja nyt olen taas ihan yksinäni ja se pelottaa minua, koska oli niin helpottavaa tuntea olonsa vähän paremmaksi välillä. Tiedän, että oloni pahenee taas, kun olen yksin ajatusteni kanssa. Lauantaina nukuinkin päivällä, mitä en ole tehnyt lähes vuoteen, en sen jälkeen kun aloin syömään melatoniinia, mutta olin ahdistunut ja tylsistynyt ja nukuin kolmisen tuntia. Mistä tulin totta kai vielä ahdistuneemmaksi. Sitten valvoin aamuneljään ja nukuin puoleen päivään. Onneksi oli pakko maanantaina herätä aikaisin, muuten olisi mennyt taas kaikki sekaisin. Olen muutenkin nukkunut huonosti, olen ollut levoton ja nähnyt painajaisia ja heräillyt kesken yötä. Öisin herätessäni kaipaan ihan epätoivoisesti jonkinlaista ihmiskontaktia, jotakuta jolle jutella tai joka vain olisi läsnä. Minusta tuntuu, kuin kaikki muut olisivat kadonneet ja olisin jäänyt yksin maailmaan ja olen jonkinlaisessa epätodellisessa unen ja valveen rajalla olevassa omassa todellisuudessani, jossa ainoastaan minä ole jäljellä. Kai se kuvastaa lähes epätoivoista yksinäisyyttäni. 

Erehdyin vielä lukemaan jotain raskausaiheista blogia ja siitä tuli aivan hirveä olo. Että joku saakin kokea jotain noin uskomatonta, en voi edes käsittää sitä! Miksi, miksi, miksi! juuri minun piti syntyä tällaiseksi, miksen minä voinut olla edes vähän parempi?! Se on vain niin kohtuutonta, että tähän maailmaan syntyy minun kaltaisiani täysin turhia ihmisiä vain katsomaan sivusta, miten muut saa elämässä kaikkea ihanaa! Mikä järki siinä on?! Mielessä pyörii koko ajan, että pitääkö minun ihan oikeasti jaksaa tätä vielä vuosia ellei jopa vuosikymmeniä?! Toivon koko sydämestäni, etten olisi koskaan syntynyt, koska en millään jaksaisi enempää. Vanhempieni takia minun on pakko jaksaa, joten pitää vain jaksaa ja olla ajattelematta liikaa, päivä kerrallaan. En ole koskaan aiemmin ollut näin väsynyt elämään ja se pelottaa minua, koska minulla ei ole vaihtoehtoa kuin jatkaa. Ja samalla tiedän, että täsmälleen tälläistä tulee olemaan loppukin elämäni, sen jokainen ikuisuudelta tuntuva sekunti. En vain yksinkertaisesti jaksaisi enää, haluaisin tämän olevan jo ohi. Toivon niin kovasti, ettei minusta tuntuisi tältä, että voisin jotenkin pakottaa itseni onnelliseksi ja iloiseksi ja nauttimaan ”elämän pienistä iloista”, mutta en tiedä miten se tehdään. Ajattelen myös sitä, miten paljon minua ärsyttää, kun joku sellainen, jolla minun perspektiivistäni on kaikkea, valittaa, mutta tavallaanhan minä itse teen samaa, jos verrataan jossain slummeissa tai kehitysmaissa asuviin ihmisiin. Mutta toisaalta olen suomalainen ja normaali suomalainen ihminen saa ystäviä ja perheen ja sen kaiken, jonka takia elämässä on jotain järkeä ja niiden puuttuessa koen itseni aivan yhtä köyhäksi kuin ne slummien asukit. Köyhemmäksikin, koska ottaisin ennemmin perheen kuin rahaa, jos pitäisi valita. Ei sillä, että minulla olisi rahaakaan.

Rahasta puheen ollen, olin eilen jouluostoksilla ja siinä kierrellessäni kauppoja pohdin suhdettani rahaan. Olen todella tarkka rahan suhteen, osin siksi, ettei meillä lapsuudessani koskaan ollut paljoa rahaa, osin siksi, että minulle on aina ollut todella tärkeää tulla toimeen omillani. Me emme kai varsinaisesti olleet köyhiä, koska meillä oli talo ja maata ja metsää, mutta meillä ei koskaan ollut rahaa, eikä varaa mihinkään ylelliseen. Meillä oli aina joku autonromu, joita nuorena häpesin kuollakseni ja joskus oli tiukkaa jopa ruoankin suhteen. Opin jo ihan pienenä, ettei raha kasva puussa ja että meillä ei ole varaa asioihin samalla tavalla kuin muiden perheillä. Siitä on tavallaan jäänyt minulle sellainen järkevyys (sekä hyvässä että pahassa mielessä) rahan suhteen, että vaikka haluaisin kovasti matkustella ja vaikka minulla toisinaan olisi siihen varaakin, minusta tuntuisi todella holtittomalta käyttää rahaa sellaiseen tarkoitukseen. Minulle taloudellinen itsenäisyys on myös aina ollut todella tärkeää, olen käynyt töissä jo nuoresta ja olen ollut taloudellisesti täysin itsenäinen jo pitkään.  Välillä olen ihan järkyttynyt, kun kuulen, että jotkut jo suhteessa elävät ihmiset yhä ottavat rahaa vastaan vanhemmiltaan! Vaikka minäkin tietysti saan toisinaan esimerkiksi jouluna tai syntymäpäivänä vanhemmiltani kalliitakin lahjoja, en kuitenkaan ota vastaan rahaa. Mutta siis, näin jouluostosten aikaan aina ajattelen asiaa. Kauniiden esineiden omistaminen tuo minulle suunnatonta mielihyvää, mutta en useinkaan osta haluamiani tavaroita. Mutta sitten kun puhutaan ruoasta, tilanne onkin ihan toinen! Olen yhä yhtä tarkka, mutta en vain osaa hillitä itseäni! Toisaalta taas vaikka en osaakaan hillitä itseäni ruoan ostamisen suhteen, rahan tuhlaaminen ruokaan ahdistaa ihan hirveästi!  Saman summan tuhlaaminen sellaiseenkin esineeseen, jota en varsinaisesti tarvitse, mutta jonka haluan, ei aiheuta ollenkaan samanlaista ahdistusta, mutta siinä suhteessa osaan hillitä itseni ja niinpä rahaa kuluu etupäässä ruokaan. Enhän minä nyt verraten niin hirveää summa laita kuukaudessa ruokaa, mutta silti se on minun mielessäni kuin rahan heittämistä roskiin! Pahempaakin, koska se tekee minut läskiksi. Mutta sillä hetkellä, kun ladon niitä ruokia koriini, en osaa edes ajatella rahaa! Vasta kotona alan miettimään, miten paljon rahaa tässäkin kuussa on mennyt ruokaan ja mitä muuta sillä olisi saanut! Kulutan kuitenkin kuukaudessa enemmän rahaa ruokaan kuin vuokraan ja se on aika hirveä asia! Voisin asua paljon hienommassa asunnossa kuin tässä murjussa, jos söisin vain, mitä kehoni tarvitsee ja käyttäisin loput vuokraan. Yleensäkin ruoka on suurin yksittäinen kuluerä minulle, siihen käytän enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun, jos verrataan vaikka vaatteisiin tai kosmetiikkaan tai mitä sitä nyt osteleekin. Se on aika kamalaa, kun sitä näin ajattelee. Välillisesti heitän seteleitä vessanpyttyyn ja muistoksi ei jää kuin selluliittia persuksiin ja ahdistus tuhlaamisesta! Tämä tosin sitten varmaan muuttuu leikkauksen jälkeen, kun en enää pysty syömään. Luulen kuitenkin, että ainakin alussa joudun heittämään paljon ruokaa pois, koska ihan vanhasta tottumuksesta edelleen ostan kuin ennen…

Lupasin aiemmin kirjoittaa joulusta, mutta nyt on tullut jonkinlainen paniikki aiheesta, eihän minulla ole mitään uniikkia tai mielenkiintoista sanottavaa! Olen vilkuillut muiden joulublogeja ja aihe taitaa olla hiukan liian fiini minulle. Minä osaan enemmänkin kirjoittaa takapuoleni koosta ja säätilanteesta, en mitään hienouksia. :) Mutta katsellaan jos vaikka jotain saisin aikaan vielä ennen joulua. Minua myös harmittaa, kun niin moni bloggaaja osaa kirjoittaa niin hauskasti ja viihdyttävästi ja minä osaan kirjoittaa vain siitä ahdistuksesta ja kaaoksesta jossa elän. Eräässä kommentissa sanottiin, että blogini aiheuttaa pahaa oloa ja olen siitä todella pahoillani! En halua aiheuttaa kenellekään pahaa oloa, mutta minulla on välillä itselläni niin paha olo ja sen kaiken kaataminen tänne helpottaa, sen tunteen ilmaiseminen sanoina. Kirjoitan todella spontaanisti miettimättä liikaa ja toisinaan ehkä siksi kirjoitan synkempää tekstiä kuin ymmärränkään kirjoittavani. Toivoisin, ettei kenellekään tulisi blogini lukemisesta paha olo! Minä vain tarvitsen kanavan, johon purkaa suruani, enkä itsekkäästi osaa ajatella, että ehkä siirrän ahdistustani muihinkin ihmisiin.

Jotain positiivista kuitenkin, olen nyt kävellyt todella paljon! Jotenkin se nyt tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja saan itsestäni irti sen verran, että lähden. En edes mieti asiaa, kävelen vain eteenpäin. Kilometrejä on parissa viikossa kertynyt melkoisesti, en kyllä ole laskenut, mutta tietysti olen senkin tuhonnut ruoalla. Mutta kuitenkin, parempi sekin, kuin etten tekisi mitään. Nyt menen katsomaan CSI:tä (ehkä minun pitäisi kirjoittaa tv:stä, koska minä rakastan tv:n katselua!). Perjantaina ehkä uskaltaudun vaa’alle, katsotaan nyt. :/  Siihen asti… :)

9 kommenttia:

  1. Omalta osaltani kävely on jäänyt nyt paljon vähemmälle kuin keväällä ja kesällä. Käyn vieläkin joka päivä, koira kun on, niin sen on kuulemma päästävä käymään ulkona. ;) Mutta enää ei tee mieli lähteä kovin pitkää lenkkiä tekemään eikä varsinkaan useita lenkkejä päivässä. Liian viileää (nyt jo kylmääkin), liian pimeää ja ainakin meillä päin myös todella kosteaa. Myöhäinen syksy ja talvi eivät selvästikään ole minua varten. Varsinkin talven tulo inhottaa jo etukäteen. Lunta, jäätä, pimeää ja kylmää. Ihanaa, todellakin... :)

    VastaaPoista
  2. Moi, se oli minä, joka kirjoitti että tulee paha olo tektseistäsi. Mutta siksi että tajusin niitä lukiessani kuinka yksinäinen minä oikeasti olen. Suomi ei le äidinkieleni joten en osaa ilmaista itseäni niin kuin ruotsiksi. Minä luen enemmän kuin mielelläni sinun blogiasi mutta toivoisin, että menisit keskustelemaan psykologin kanssa-oikeasti. Sinä olet (minun käsitykseni mukaan) masentunut ja sinun ei tarvitsisi voida noin huonosti. Olet yhtä arvokas kuin kaikki muutkin ihmiset, sinulla on sama oikeus hyvään elämään. Joskus täytyy pyytää apua. Ehkä nyt olisi hyvä aika tehdä niin? Voimahaleja Annikselta, Etelärannikolta

    VastaaPoista
  3. Moi Mint! Minä rakastan syksyä, tämä on juuri optimaalista kävelyaikaa minulle, kun tykkään olla ulkona ja nauttia syksyn säästä. Nyt on luvattu luntakin alkuviikosta, ihanaa! :) Ja varsinkin pimeyttä suorastaan rakastan!

    Minullakin on koira, mutta kun tässä lähellä on koirapuisto, usein vain vien hänet sinne leikkimään muiden koirien kanssa. Haukku saa liikuntaa, mutta minä en joudu liikkumaan. No, kyllä me kävelläänkin, mutta ei tarpeeksi, että minun peffani siitä pienentyisi. :/

    Anonyymi: Toivon vain, ettei sinulle tulisi millään tavoin paha olo kirjoituksistani! Mutta toivottavasti onnistut löytämään ihmisiä elämääsi ja pääsemään yksinäisyydestä!

    Minusta ilmaisit itseäsi ihan hyvin, en edes huomannut, ettei suomi ole ensimmäinen kielesi! (Toivon vain, että minun ruotsini olisi yhtä hyvä kuin sinun suomesi! :))

    Minä olen aika luokkatietoinen ja itseni luokittelen kyllä ihan alimpaan kastiin. En oikeastaan koekaan ansaitsevani elämässä mitään, joten minusta tuntuu vain ihan oikeudenmukaiselta, että elämäni on tälläistä. Uskon, että jos olisin ansainnut jotain, olisin sen myös saanut. En ole mielestäni masentunut, vähän onneton vain. Tosin ahdistukseen ehkä tarvitsisin jonkinlaista lääkitystä. Se ei vain juuri nyt käy päinsä, koska on parempi ettei minulla ole mitään vakituista lääkitystä ennen leikkausta. Mutta kevät on varmasti taas vaikea, joten ehkä silloin.

    Kiitos! :) Haleja myös sinne! :)

    VastaaPoista
  4. Moi taas! Mun teki mieli kommentoida myös tuota aiempaa postaustasi, jossa pyysit selittämään miksi me lukijat koemme sinut niin negatiivisena. Se on vain niin monisyinen aihe, etten sitten osannut ilmaista itseäni tarpeeksi ytimekkäästi.

    Todella ikävää, että olet ollut ahdistuneempi. Minulle heräsi taas yksi tietty kysymys mieleen kuin luin tekstiäsi. Mainitset tässä ja aiemmissa kirjoituksissa monessa kohtaa, että pidät aivan itsestäänselvänä faktana sitä, että olet huono/arvoton/ihminen joka ei ansaitse mitään hyvää jne. Kysymys kuuluu, mistä TIEDÄT, että asia on juuri näin? Mistä tiedät, ettei sittenkin voisi olla kyse siitä, että sinun ajattelusi on syystä tai toisesta vääristynyttä ja epärealistista siinä suhteessa miten arvioit itseäsi?

    VastaaPoista
  5. Moi Werna! Joo, se olikin varmaan vaikea kysymys. Ajattelin vain niin, että jos negatiivisuuteen on syy, niin onko se silloin ollenkaan negatiivisuutta… Koska omasta mielestäni olen realisti, en niinkään negatiivinen, paitsi joissain tietyissä pienemmissä asioissa. Siksi olin utelias tietämään, missä kohden olen niin negatiivinen.

    Tiedän sen, koska tunnen itseni. Minussa ei ole mitään erityistä, ei mitään hyvää luonteenpiirrettä, en ole hyvä enkä lahjakas missään. En ole kaunis ulkoisesti, enkä sisäisesti. Vikoja sen sijaan on vaikka muille jakaa. Tiedän, etten vain arvioi itseäni väärin, koska on täysin mahdotonta, että edes jonkinarvoisella ihmisellä ei olisi yhtään ystävää. Jos minussa olisi jotain, josta voi pitää, niin maailmassa olisi edes yksi ihminen (joka ei ole sukua minulle), joka pitäisi minusta ja haluaisi olla kaverini. Siksi tiedän.

    Yritin muuten kommentoida sinun blogia tässä yksi päivä, mutta se koko ajan ilmoitti jonkin errorin ja meni hermot. :/ Pitää yrittää tässä joskus uudelleen.

    VastaaPoista
  6. Hmm. Mä tiedän kyllä esim. työni kautta paljon ihmisiä, jotka ovat hirveän mukavia, fiksuja ja kaikin puolin ihania, mutta joiden on vaikea löytää ystäviä. Huomaatko, että teet tietynlaisia kehäpäätelmiä: ajattelet että sinulla ei ole ystäviä (ja että et voi niitä saadakaan) koska olet muita huonompi, mutta toisaalta taas uskot olevasi muita huonompi, koska sinulla ei ole ystäviä. Kumpi olikaan syy ja kumpi seuraus?

    Ihminen, joka uskoo ettei hänessä ole mitään positiivista, käyttäytyy väistämättäkin muiden seurassa niin, että tavallaan lähettää sanatonta viestiä, jonka sisältö on: "pysykää kaukana, olen tylsä ja huono ihminen, minussa ei ole mitään tutustumisen arvoista". Se selittää sen miksi muut ihmiset sitten pysyvätkin etäämpänä, mutta syy siihen ei ole tämän ko. ihmisen absoluuttinen "huonous" vaan se mitä hän itse uskoo itsestään.

    Sellaiset asiat kuin arvottomuus tai huonous muiden silmissä eivät ole absoluuttisia. Kaikissa ihmisissä on sekä hyviä että huonoja puolia, ihan kaikissa. Sen perusteella mitä koulutukseni kautta tiedän ihmisistä ja psykologiasta, en suostu uskomaan että olisit täydellisen huono ja epäonnistunut ihminen jossa ei ole mitään hyvää, sillä sellaisia ihmisiä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

    Ystävien saaminen vaatii edes jossain määrin toimivaa itsetuntoa sekä sosiaalista rohkeutta ja uskallusta ottaa tietynlaisia "riskejä" (torjutuksi tulemisen pelko on tutustumisvaiheessa aika luonnollista). Se, että sinä et kotona istumalla ja itseäsi surkuttelemalla saa ystäviä, ei kerro mitään todellisesta "arvokkuudestasi" suuntaan tai toiseen. Se kertoo ainoastaan asenteestasi.

    Hmm, hyvä tietää että blogissani on ollut teknisiä ongelmia. Sinne onkin tullut tosi vähän kommentteja viime aikoina.

    VastaaPoista
  7. Moi! Se on vähän molempia. Kyllä minä nuorempana yritin saada ystäviä, mutta turhaan (luitko kesällä postaukseni aiheesta?), ihmiset vain eivät pitäneet minusta. Minulla on kuitenkin nuorempana ollut kavereita, vaikka en silloinkaan pitänyt itseäni yhtään sen kummempana kuin nytkään, joten ei se ihan asenteestakaan ole kiinni. Tosin nyt olen kyllä luovuttanut jo ajat sitten, väsyin tulemaan aina torjutuksi.

    Minä taas en tunne ketään, kenellä ei olisi ystäviä. Siksi ajattelenkin, että minun täytyy varmasti olla vielä kamalampi ihminen kuin tajuankaan, koska minun perspektiivistä todella epämiellyttävilläkin ihmisillä on silti ystäviä. Olen ainoa tuntemani ystävätön ihminen ja se kai sanoo jo aika paljon luonteestani.

    Ehkä en ole ihan sataprosenttisen huono, mutta jos on vaikka 99 prosenttisen huono, niin eipä siitä yhdestä ainoasta hyvästä prosentista oikein iloa ole. Joka tapauksessa minussa on huomattavasti enemmän huonoa kuin hyvää ja silloin se vähä hyväkin menettää merkityksensä.

    Blogistasi puheen ollen, pitää sanoa nyt kun muistan, että laitoin kommentin johonkin vanhempaan tekstiin, enkä tiedä seuraatko niitä, joten pitää nyt vielä tässä sanoa uudelleen, että kun puhuit siitä, ettet tiedä voisitko saada jonkun ja että ihmiset kuitenkin kysyy oletko sinkku, niin se kertoo, että voisit. Ihmisillä on todella hyvä taju tälläisten asioiden suhteen ja niiltä, jotka eivät voisi saada ketään, ei kysellä sellaisia. Joten toivotaan, että löydät kumppanin! :)

    VastaaPoista
  8. Joo, muistan sen tekstin johon viittasit. Mihin se mahtoi perustua, että sinulla kuitenkin joskus on ollut ystäviä? Jos niin on kuitenkin joskus ollut, niin tuskin niiden hankkminen on nytkään mahdotonta?

    "[...]joten pitää nyt vielä tässä sanoa uudelleen, että kun puhuit siitä, ettet tiedä voisitko saada jonkun ja että ihmiset kuitenkin kysyy oletko sinkku, niin se kertoo, että voisit."

    Joo, muistan tuon kommentin. Nykyään oikeastaan järjellä ajatellen tiedän, että olen ihan yhtä "hyvä" kuin muutkin (enkä niin ollen tarvitse ulkopuolelta todisteita kelpaavuudestani), mutta jostain syvältä tunnepuolelta tulee se toisenlainen uskomus, syvä epäily siitä, että ehkä minussa sittenkin olisi jotain vikaa. TIEDÄN, että niin ei ole, mutta USKOMISEEN on vielä vähän matkaa ;)

    VastaaPoista
  9. Moi Werna! Luulen, että se on helpompaa nuorena. Nyt kaikilla on jo valmis kaveripiiri ja myös oma perhe, joten kukapa tarvitsisi tai haluaisi olla omituisen vanhanpiian kaveri. Silloin koulussa en tehnyt mitään saadakseni kavereita, se vain jotenkin automaattisesti tapahtui, joten minulla ei ole aavistustakaan mitä edes voisin tehdä. Olen kyllä aiemmin pyytänyt ihmisiä seurakseni milloin minnekin, mutta aina ihmiset kieltäytyy aivan selvän tekosyyn varjolla. En oikeasti tiedä, miksi minulla oli aiemmin kavereita, en koskaan silloinkaan ymmärtänyt sitä. Yllätyin ihan joka päivä siitä, että minut yleensä huolittiin seuraan, enkä tiedä miksi kelpasin, koska omasta mielestäni olin aika turha ihminen jo silloin. Ehkä olin vain täytekaveri ja tässä iässä niitä ei enää tarvita.

    Minusta on surullista, että uskot noin, koska se on niin tuhlausta; varsinkin minun kaltaisen perspektiivistä, joka ei oikeasti voisikaan saada ketään. Olen tietysti vähän jäävi neuvomaan, kun en tiedä mitään näistä asioista, mutta ehkä sinun kannattaisi pakottaa itsesi treffeille ja tapaamaan ihmisiä, niin huomaisit ihan käytännössä, että kelpaat kyllä. Kuten sanottu, ihmiset ihan vaistomaisesti tietää, ketkä kelpaa ja ketkä ei ja juuri niiden kysymysten takia voit olla aivan varma, että kelpaat. Minulta tosiaan ei sellaisia kysele edes suvun uteliaimmat juorutädit, se on niin itsestäänselvää. Ymmärrän kyllä tunteesi, mutta ehkä tämä on niitä tilanteita, kun kannattaa kuunnella järkeä eikä tunteita. :)

    VastaaPoista