tiistai 1. marraskuuta 2011

Positiivisuus on perseestä!

Olen saanut jonkin verran palautetta asenteestani ja ajattelin nyt käsitellä aihetta laajemminkin. Tämäkin varmaan hiukan toistaa aiempaa, mutta koettakaa kestää… :) 

Kun olin 13 ja ihastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, kyseessä oleva poika sanoi, että inhoaa minua, koska olen aina niin positiivinen. Mieleeni on monta kertaa pahimpina hetkinäni, kun olen hädin tuskin jaksanut pysyä elossa, tullut ajatus, että tykkäisiköhän hän minusta nyt sitten… :D Oikeastaan se oli minulle hyvinkin rankkaa aikaa, koska äitini juominen oli silloin pahimmillaan, mutta olin jo siinä vaiheessa oppinut salaamaan tunteeni ja esittämään positiivista. Sen taidon hallitsen edelleen; vaikka täällä netissä paljastan todellisen luontoni, en usko, että kukaan oikeassa elämässä sanoisi minua negatiiviseksi. Täällä toki olen negatiivinen tai oikeammin rehellinen. En koe tarvetta kaunistella sitä mitä olen ja vastapainoksi oikean elämän (osin feikki)positiivisuudelle tulee tänne kirjoitettua enimmäkseen sitä negatiivisempaa sanottavaa. En ihan täysin niin negatiivinen ole, kuin miltä tämän perusteella vaikuttaa, mutta kyllä minä olen negatiivinen ja mielestäni ihan syystä. Sen takia olen rehellisesti sanottuna hieman hämmentynyt negatiivisuudesta saamastani palautteesta.

En ole koskaan elämässäni pystynyt uskomaan, että voisin saada elämässä mitään. Kun olin lukioikäinen, minä ja paras ystäväni vietimme tunteja ja tunteja haaveillen omasta perheestä. Minäkin haaveilin siitä, mutta minun unelmissani se en ollut edes minä, joka sen oman perheen sai! Se oli joku ihan muu ihminen, kaunis ja fiksu ja hyvä tyyppi. Ajatuskin siitä, että minä omana itsenäni voisin jonain päivänä saada oman perheen, oli aivan naurettava! Siinä asiassa olin tietysti oikeassakin, mutta sama pätee kaikkeen muuhunkin, ihan pieniinkin asioihin. Olen varmaan kertonut tämän(kin) ennenkin, mutta ollessani ehkä 12, yhdessä kaupassa oli aivan ihana paita; kävin ihailemassa sitä monen monta kertaa, haaveilin siitä, miten se joku muu joskus ostaisi sellaisen paidan, näin uniakin siitä paidasta! Mutta minulle ei koskaan tullut mieleenkään, että voisin pyytää äitiäni ostamaan sen paidan. Hän olisi kyllä ostanut, mutta minä en vain osannut ajatella niin. Olen toki yrittänyt saada asioita, joiden saamiseen en usko, esimerkiksi hain haluamaani opiskelupaikkaa ja olen yrittänyt saada ystäviä, mutta en ole koskaan oikeasti ajatellut voivani saada niitä asioita. En oikein tiedä miksi… Toki se on realistista, mutta ihmiselle pitäisi olla tyypillistä olla yltiöpositiivinen todellisuuteen nähden. Miksi minä en ole? Siksikö, että olen lihava ja minua on aina kiusattu siitä? Vai onko se vain osa perusluonnettani? En todellakaan tiedä.

Onko se sitten itseään toteuttava ennustus; jos olisin uskonut, että saan sen perheen ja paidan ja opiskelupaikan, niin olisinko saanut ne? En rehellisesti sanoen usko, että sillä olisi ollut merkitystä. Kyllä minä yritin, opiskelupaikan ja ystävien suhteen, ihan tosissani. Perhettä en tietenkään ole koskaan yrittänytkään saada, mutta se nyt on itsestään selvää, etten voisikaan, mutta muiden asioiden suhteen uskon yrittäneeni ihan tosissaan ja yrittäneeni parhaani. Minä en usko, että millään maailman asenteella pystyisi suuria virheitä, pieniä toki ja varmasti positiivisen asenteen omaavan elämä on miellyttävämpää kuin negatiivisen, mutta sammakko ei saa prinssiä millään asenteenmuutoksella! Moni kuitenkin on eri mieltä. Tämä herättää kysymyksen, että mitä minun pitäisi uskoa;  millainen minun pitäisi uskoa olevani, että se olisi oikea asenne paremman elämän saamiseen? Että ansaitsen paremman elämän? Että minä olen parempi kuin olenkaan? Aina sanotaan, että pitäisi käyttäytyä kuin olisi ihan huipputyyppi ja ’jos et minuun halua tutustua, niin menetät paljon’ -asenteella. Minusta se olisi aivan törkeää valehtelua ja olisi todella sopimatonta tehdä niin! Minä olen aina kokenut lähes velvollisuudekseni olemuksellani osoittaa kaikin tavoin, että minussa ei ole mitään hyvää ja minä tiedän sen! Onko se hullua? Minusta kuitenkin tuntuu, että olisi moraalisesti hirveän väärin esiintyä parempana kuin oikeasti olen, ikään kuin antaa väärää tietoa ihmisille. Kuten jos valehtelee työhaastattelussa, niin silloin tulee palkatuksi väärin perustein ja joku joka olisi oikeasti ansainnut paikan, ei saakaan sitä. Ystävyyssuhteissa nyt tietysti on vähän eri asia, mutta näkisiväthän ne ihmiset sitten minuun paremmin tutustuessa, etten ole mikään huipputyyppi, eikä minuun tutustumattajättämisessä olisi menettänyt kerta kaikkiaan mitään. Sitä paitsi eikö ole parempi olla enemmänkin vaatimaton ja tuottaa positiivinen yllätys kuin liioitella ja tuottaa pettymys?

Minusta ihan oikeasti tuntuu, että minun negatiivinen asenteeni on hyvää käytöstä ja osoittaa minun ymmärtävän itseni realistisesti ja minun on vaikea ymmärtää siitä saamaani kritiikkiä! Minulla on suuri tarve osoittaa, että tiedän, että olen ruma, että tiedän, että olen typerä, että tiedän vikani. Huomaan usein kirjoittaessani lisääväni jonkin tuollaisen kommentin ihan vain osoittaakseni, etten luule itsestäni liikoja, että näen itseni realistisesti. Minusta niin kuuluukin tehdä…

Nykyään on paljon ihmisiä, jotka uskovat positiivisen asenteen voimaan, mutta harvinaisen usein he tuntuisivat olevan ihmisiä, joilla on siihen syytäkin. Jos kaunis, älykäs, lahjakas ja mukava ihminen uskoo olevansa hyvä ja tutustumisen arvoinen ihminen, niin hän on oikeassa. Jos minä uskoisin niin, minut pitäisi kärrätä hoitoon! Minusta tuntuu, ettei kukaan huomioi realiteetteja, kaikki keskittyy vain asenteeseen! Onhan se nyt eri asia, että hyvällä ihmisellä on hyvä kuva itsestään, kuin että huonolla ihmisellä olisi yhtä hyvä kuva itsestään. Tv – ohjelmissa usein kehotetaan naisia seisomaan peilin edessä ja katsomaan itseään ja hokemaan, että ”olen kaunis”. Te olette nähneet minun alastonkuvani, olisiko teistä minun syytä seistä peilin edessä kertomassa itselleni, että olen kaunis?! En tiedä olisiko se koomista vai traagista, mutta ei ainakaan tervettä! Minusta tuntuu, että ihmiset haluaisivat kovasti uskoa, että asenne on tärkeä, koska asenteeseen voi itse vaikuttaa. Me emme voi mitään hörökorville tai isolle nenälle tai riippurinnoille, mutta me voimme jotain omalle asenteellemme ja ehkä se saa muut ihmiset unohtamaan nuo puutteet. Ongelma on vain siinä, että ei se saa, meistä vain tuntuu siltä, asenteemme takia. :)

Mikä saa minut eniten pohtimaan asennettani, on tulossa oleva leikkaus. Onko realistista ajatella, että voisin koskaan tuntea oloani hyväksi itseni suhteen? Ajattelin tänään, että mitä jos sen sijaan, että lukion jälkeen aloin lihomaan, olisinkin laihduttanut ison ahterini pois. Miltä minusta tuntuisi nyt, millainen ihminen olisin? Se oli murskaava ajatus, koska uskon ihan vilpittömästi, että minulla olisi nyt hyvä elämä, että olisi ystäviä, että olisin hyvässä työpaikassa, että olisin tyytyväinen itseeni. Olisin matkustellut, uskaltanut elää. Ajatus siitä, etten koskaan voi palata ajassa taaksepäin, aiheuttaa valtavan pahan olon. Tiedän, että tulen leikkauksen jälkeen laihtumaan, mutta olen jo kolmekymppinen ja ihoni jää ikuisesti riippumaan muistutuksena lihavista vuosistani. Vai onko tämä vain huonoa asennetta, pitäisikö minun unohtaa, mitä olisi voinut olla ja riippuva nahkani ja keskittyä pienempään lukemaan vaa’assa? Tosiasia kuitenkin on, että jos en tunne oloani yhtään paremmaksi, jos mikään ei muutu, ei laihtumisellakaan sinällään ole merkitystä. Mutta voiko mikään enää muuttua, onko lihavan ihmisen persoonani niin kiinteä osa minua, ettei läski ole edes oleellista, vaan persoonassani läskin takia tapahtuneet muutokset? Mielessäni oleellinen asia on riippumaan jäävä iho. Olisi niin eri asia, jos voisi ajatella, että saan hyvän vartalon, mutta vartaloni tulee olemaan ihan yhtä ruma, eri tavalla vain. Riippuvan nahan saa tietysti piilotettua, mutta koska ongelmani ovat pääni sisällä, lohduttaako sekään minua yhtään. Tässä kohden itsekin näen hieman asenneongelmaa, mutta jos vain olisin silloin lukion jälkeen laihtunut, enkä lihonut… Tai jos voisin saada ihan ok vartalon vielä nytkin… Mutta en laihtunut, enkä voi saada ja minulla on muutama kuukausi aikaa asennoitua niin, että vaa’alla näkyvät pienemmät luvut ilahduttavat minua!

Nyt pitää lainata itse itseäni tuolta kommenteista, koska jo sinne sain muotoiltua asian niin, että sain sanotuksi mitä tarkoitin, koska välillä ilmaisuni on vähän epäselvää, enkä nyt jaksa uudelleen muotoilla samaa. Mutta tämä siis esimerkkinä siitä, että joissain asioissa näen kyllä ongelman asenteessani; kirjoitin siitä, että huomaan kyllä, että minussa on itsessänikin runsaasti syytettävää, koska en kovinkaan aktiivisesti tee työtä parantaakseni oloani. Olen esimerkiksi aina tiennyt, etten tule koskaan saamaan omaa perhettä, joten minun olisi pitänyt jo vuosia sitten alkaa ihan aktiivisesti työstämään sen hyväksymistä. Jos olisin tehnyt niin, olisin todennäköisesti jo nyt hyväksynyt sen ja elämäni olisi helpompaa. Olen antanut itseni velloa siinä surussa ja se on todella typerää. En vain jotenkaan osaa päästää irti mistään, enkä osaa ihan aktiivisesti yrittää muuttaa tunteitani tai ajatteluani. Siirrän kaikkea aina vain seuraavaan päivään tai viikkoon, aivan kuten niin usein laihdutuksenkin aloittamista. Tämä on oikeasti ehkä ongelman perimmäinen ydin minulle, minä annan itseni jäädä kiinni ongelmiini ja suremaan loputtomiin jotain, mikä ei suremalla parane. Tässä kohdin näen itsekin todella suuren tarpeen asenteen muutokselle. Minun elämässäni vain on niin valtavan iso kuilu tiedon ja tunteen välillä, enkä osaa käyttää tietoa muuttamaan tunteitani.

Ajattelin ihan ajatusharjoitukseksi kääntää asetelman toisin päin, sen sijaan, että voivottelen mitättömyyttäni ja unelmoin olevani hyvä ihminen, pohdin sitä, miten kaukana olen riittävän hyvästä. Mitä minä uskon, että minun pitäisi olla kelvatakseni? Millainen minun pitäisi olla ollakseni normaalien ihmisten joukkoon luettava? Millainen minun pitäisi olla, että olisin riittävän hyvä ollakseni tyytyväinen itseeni? Millainen minun pitäisi olla, että voisin uskoa olevani haluttu ystävä?

Kaikkiin on ihan ensimmäisenä vastauksena normaalipainoinen. Tiedän, että teillä muilla ylipainoisilla on ystäviä ja suhteita, mutta minulle tämä on se kynnyskysymys. Minuun on niin syvälle isketty se uskomus, että ylipainoni tai ison takapuoleni takia olen pelkästään läski, en mitään muuta, eikä minulla ole mitään arvoa. Nuoruudessani minä olin se, jota haukuttiin ja kohdeltiin huonosti ja se johtui koostani, joten mielessäni on selkeä yhteys siihen, että ollakseen riittävän hyvä, kelvatakseen, on oltava normaalipainoinen. Läski on vain läski, ei edes ihminen. Minulla ei myöskään ole hyvää persoonallisuutta, joten ulkonäköön kohdistuu sitäkin enemmän paineita.

Ollakseni aidosti ja oikeasti tyytyväinen itseeni minun pitäisi olla hoikka ja normihyvässä kunnossa, älykäs, sosiaalisesti lahjakas tai edes sosiaalisesti normaali, hauska ja edes tavallisen näköinen, mieluiten tietysti nätti ja minulla pitäisi olla menneisyys. Uskon vilpittömästi, että jos olisin ollut tuollainen, olisin ollut ihan tyytyväinen itseeni. On kiinnostavaa huomata, että luettelin asiat, joissa olen oikeasti täysin päinvastainen, enkä täytä yhtäkään itse asettamaani kriteeriä. Tämä mielestäni on myös normaalin ihmisen kuvaus, jota en sitäkään vastaa. Ollakseni haluttu ystävä, minun pitäisi olla mielenkiintoinen, hauska, hyvä keskustelija, hyvä kuuntelija, luotettava ja lojaali ja minun pitäisi osata keksiä hauskaa ajanvietettä. Noista täytän hyvän kuuntelijan ja luotettavuuden ja lojaaliuden vaatimuksen, mutta en mitään noista muista, jotka ovat ne tärkeimmät.  

Olenko ihan epärealistinen? Kun katson noita listojani, niin en asettaisi niitä vaatimuksiksi muille ihmisille, mutta itselleni kyllä, kaiketi korvatakseni jotain perinpohjaista arvottomuutta, joka minussa on… Koska pidän mahdottomana sitä, että minusta itsestäni voisi pitää, ajattelen, että minun pitäisi joillain hienoilla ominaisuuksilla korvata se. Minä todella koen olevani todella realistinen ihminen ja näkeväni itseni ihan oikein ja siksi minua osin ihmetyttää saamani palaute negatiivisuudestani. Joka kerta kun joku kritisoi negatiivisuuttani, minusta vain tuntuu, etten osannut selittää turhuuttani oikein… Ovatko lukijani samaa mieltä vai vaikutanko minä ihan todella jotenkin liian negatiiviselta todellisuuteen nähden? Jos joku haluaa eritellä tarkemmin missä asiassa tai miten, olisin todella kiinnostunut kuulemaan, koska itse en osaa hahmottaa sitä!

No, mutta tämä asenteesta, jos tulee mieleen muuta, niin kerron sitten. Kiitos muuten viime postaukseeni saamistani kommenteista, ne lämmittivät mieltä, kuten kommentit aina! :)

Ai niin, minä kävin tänään lenkillä! Jalat tulivat ihan järkyttävän kipeiksi, kun kengistä oli pohjat niin kuluneet, täytyy vähän korjailla. Mutta muuten oli ihanaa kävellä syksyisen kirpeässä ilmassa. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti