maanantai 21. marraskuuta 2011

Vihdoin lunta!

Hei taas! Meillä satoi viime yönä ensilumi! Joka tosin jo nyt on vaihtunut tihkusateeksi ja sumuksi, mutta hetken aamulla maa oli valkoinen ja jäätynyt nurmikko rahisi jalkojen alla. Haimme viikonloppuna äidin kanssa pihakuuset, herätelöytönä raahasin kotiin puoli metsää, jos saisin aikaiseksi vaikka askarrella jonkinlaisia koristeita ensi viikonloppuna. Äiti ilahtui, kun jätin ne viikoksi kylpyhuoneeseen… :)  Tosin niin suunnittelen tekeväni joka vuosi. Pari kranssia olen kuitenkin saanut aikaan tänä vuonna, ne onnistui yllättävän hyvin.

Jatkan taas tätä ihmisaihetta, vaikka sitä olen jauhanut ehkä vähän liikaakin viime aikoina. Olen ollut koko aikuiselämäni niin yksin, etten ehkä täysin edes hahmota, miten valtava merkitys toisilla ihmisillä on, vaikka siitä aina puhunkin. Silloin nuorena, kun äitini joi, olin kuitenkin paljon onnellisempi ja olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se johtui siitä, että minulla oli ystäviä. Silloin vain luulin olevani poikkeuksellisen vahva ja positiivinen ihminen. Nyt taas, vaikka elämäni onkin paljon helpompaa, olen onnettomampi, koska olen niin yksin. Enkä ole enää vahva ja positiivinen, vaan heikko ja ahdistunut. Olen huomannut oloni parantuvan ihan pikkuasioistakin; kuten joskus minulla oli todella puhelias kämppis ja hänen kanssaan oli parempi asua kuin nykyisen kämppikseni, joka tervehtii, mutta muuten pysyy omissa oloissaan. Nyt kun töissä on ollut seuraa, sillä on ollut ihan valtava vaikutus. Heti, kun olen taas muutaman päivän yksikseni vain tietokoneen seurassa, huomaan selvästi, miten erilaiselta minusta tuntuu. Liu’un enemmän omaan ahdistavaan maailmaani, muiden ihmisten seura taas pakottaa sieltä pois. Voin paljon paremmin, kun ympärillä on ihmisiä, vaikka vain työtilanteessakin. Se herättää tietysti kysymykseen siitä, että miten paljon paremmin voisinkaan, jos minulla olisi ystäviä.

Erityisen tykästynyt olen yhteen naiseen, josta puhuin jo aiemminkin, hän on juuri sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella ystäväkseni. Siis omalta puoleltani, hän tuskin minusta pitäisi, onhan hän todella fiksu ja mukava ja hyvä ihmisten kanssa. Ja alipainoinen, joskaan en ole vaistonnut hänestä minkäänlaista inhoa lihavia kohtaan, tosin hän saattaa olla riittävän mukava osatakseen peittää sen. Hän on ystävällinen minulle, kuten kaikille muillekin, mutta en usko, että hän kuitenkaan olisi kiinnostunut mistään sen kummemmasta kaveeraamisesta. Ajattelin kuitenkin katsoa, miten hän suhtautuu, kun ei enää ole töiden takia pakko viettää aikaa yhdessä ja jos hän puhuu kanssani senkin jälkeen, yritän jotenkin tehdä lähempää tuttavuutta. Tosin minulla ei ole aavistustakaan miten. Jokainen kerta, kun olen yrittänyt, minut on torjuttu, joten en tiedä onko vikaa metodeissanikin. Mitä te muut ihmiset teette, jos teillä on vaikka mukava työkaveri tai harrastuskaveri, miten te siirrätte tuttavuuden sen ympäristön ulkopuolelle? Ollessani nuori, muut ihmiset aina tekivät työn ihmissuhteissani. Minun on aina ollut niin vaikeaa uskoa, että kukaan voisi haluta seuraani, että minua aina lähestyttiin tai pyydettiin seuraksi, en itse koskaan pyytänyt ketään. Paitsi tietysti myöhemmin, kun olimme jo kavereita, mutta se aloite on aina ollut muiden käsissä. Myöhemmin kaikki yritykseni on torjuttu, joten nyt minulla ei ole aavistustakaan mitä tehdä. Toisaalta ihmiset eivät enää tee aloitteita minun suuntaani, joten ehkä se jo kertoo, etten ole haluttua seuraa.

Silti minäkin kaipaan omaa rauhaa. Luulen, että jos minulla olisi normaali elämä, tarvitsisin säännöllisesti omaa rauhaa, aikaa jona tehdä omia juttujani ja vain olla omassa todellisuudessani. Olen huomannut, että viettäessäni pitkiä aikoja muiden kanssa, keskittymiseni herpaantuu ja liu’un omaan maailmaani. Outoa kyllä, eniten kaipaan seuraa öisin, nukkumaan mennessä. Vaikka olen nukkunut kaikki elämäni yöt yksin, ainakin kuvittelen kaipaavani jonkun siihen vierelle; ei tekemään mitään, mutta vain olemaan siinä. Joskus se kaipuu on aivan hirvittävää, joskus lievää, mutta aina läsnä. En tiedä miten siitäkin pääsisi eroon, ehkä ei mitenkään.

Toisaalta taas joskus joutuu huomaamaan, että ihmisillä voi olla negatiivinenkin vaikutus. Viikonloppuna olin käymässä kotona ja kävin äidin mukana erään hänen tuttavansa luona, jonka luona oli hänen poikansa kavereita. Sanoin kysyttäessä jotain työstäni ja yksi miehistä tuhahti pilkallisesti, johon tiedustelin aihetta. Sain päälleni syytösryöpyn akateemisista ihmisistä, jotka koulutetaan yhteiskunnan varoilla tekemään turhaa työtä, joka edelleen tuhlaa yhteiskunnan varoja. Eikä siinä mitään, akateemisia kohtaan tunnetaan paljon halveksuntaa, eikä tämä ollut minulle uusi tilanne, mutta vastatessani ehkä hiukan kärkevästi (ottaen huomioon, että minua syytti yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta nuori mies, joka ei ole tietääkseni koskaan elämässään tehnyt tuntiakaan palkkatyötä ja joka jatkaa vanhempiensa jaloa perinnettä sosiaaliavustuksilla eläen), hän tietysti alkoi haukkua minua läskeistäni. Kauhukseni tunsin punastuvani ja menin ihan sanattomaksi; yleensä sanon vaikka vain periaatteesta jotain takaisin, kun minua haukutaan lihavuuden takia. En nytkään jäänyt sanattomaksi haukkumisen takia, vaan koska punastuin! Olen punastunut aiemmin ehkä kahdesti elämässäni, joten miksi juuri nyt minun piti punastua?! Ehkä se johtui siitä, että monen miehen, jotka ovat minulle ihan luonnostaan se suurin uhka, katseet olivat kohdistuneet minuun. Jäi todella kurja olo koko tilanteesta ja vielä enemmän harmittaa, että tuo mies tavallaan sai voiton väittelyssä, koska jäin sanattomaksi. Mutta tämä tapahtuma sai minut ajattelemaan, että mitä jos olisin osa kaveriporukkaa ja siihen kuuluisi tuollaisia ihmisiä! Ja myös sitäkin, että miten paljon yksinoloa pahempia vaihtoehtoja onkaan. Nuo miehet olivat ylimielisiä ja röyhkeitä ja täynnä itseään ja tunsin heitä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä. Loppujen lopuksi olen paljon mieluummin yksin, kuin heidän kaltaistensa seurassa.

Olen miettinyt paljon jonkinlaisten rauhoittavien lääkkeiden hankkimista viime aikoina. Olen niin väsynyt voimaan niin huonosti. On niin uuvuttavaa olla jatkuvasti ahdistunut, jatkuvasti ylikierroksilla, jatkuvasti tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Yöt on myös olleet aika levottomia, heräilen, nukun huonosti, näen painajaisia. Olen nyt syönyt melatoniinia suunnilleen vuoden, aloitin viime vuoden marraskuussa. Edelleen se auttaa valtavasti, enkä näe tarvetta edes nostaa annosta, mutta vielä aikojen vaikeat yöt on taas nostaneet pintaan pelon siitä, että mitä jos se lakkaa vaikuttamasta. Unettomuus sinänsä on jo hirveä asia, mutta yhdistettynä ahdistukseen… En kestä sitä enää. Sitä ehkä on kuitenkin nyt turha murehtia, jos se jonain päivänä ei enää toimi, hankin varsinaiset unilääkkeet. Mutta niistä ahdistuslääkkeistä pitää varmaan keväällä mennä puhumaan jonkun kanssa. Se on vain nöyryyttävää, mennä kertomaan eniten ihailemani ammatin tekijälle, että olen heikko ja että minulla on mielenterveysongelmia. Vaikka lääkäri, jolla yleensä käyn, on todella mukava, se tuntuu silti todella vaikealta. Olen joskus ennenkin tilannut ajan ja sitten pyytänytkin vain allergialääkkeitä, koska en pystynyt siihen.

Vaaka näytti perjantaina 116,2 kg, ihan hirveästi siis. En tiedä mitä tehdä joulun suhteen, joudun varmaan soittamaan ja kysymään, että haittaako, jos lihon muutaman kilon. Leikkausta pelkään kuollakseni, koska jokainen soluni on vakuuttunut, että kuolen. En tiedä miksi, se ei ole kovin todennäköistä, mutta olen täysin vakuuttunut. Yleensä uskoisin näin vahvaa ennakkoajatusta, mutta nyt en kai voi. Minulle se on ihan sama, mutta vanhempani eivät kestäisi kuolemaani. En tiedä mitä tehdä.

Ensi viikonloppuna on jo pikkujoulu ja minulle virallisesti joulun aloitus. Kirjoitan kyllä vielä joulusta, nyt vain en saanut aikaan tekstiä siitä. Mutta hyvää joulun odotusta kaikille! :)

11 kommenttia:

  1. "Mitä te muut ihmiset teette, jos teillä on vaikka mukava työkaveri tai harrastuskaveri, miten te siirrätte tuttavuuden sen ympäristön ulkopuolelle?"

    Se ensimmäinen askel on aina vaikein. On aika haastavaa arvioida se tilanne, milloin tuttavuus esimerkiksi työkaverin kanssa on sen verran syvällä tasolla, että "kehtaa" ehdottaa esim. kahvittelua työajan ulkopuolella. Mä teen yleensä niin, että en ekalla kerralla esitä vielä suoraa kutsua, vaan otan aiheen puheeksi silleen ohimennen. Jos esimerkiksi ollaan vaikka puhuttu mun koirasta ja työkaveri on ihastellut siitä Facebookiin laittamiani kuvia tms., niin saatan heittää jotain tyyliin "tuu joskus vaikka käymään kahvilla, niin näet [koiran nimi] sitten ihan livenä" tms. Tuossa kohtaa ei oikeastaan voi tulla torjutuksi, sillä vaikka toista ei lähempi tuttavuus kiinnostaisikaan, niin hänen on kuitenkin ihan helppo todeta vain jotain epämääräistä, kuten "pitää katella" tms. Sitten taas jos toinen vaikuttaa aidosti positiiviselta kutsua kohtaan, asiaan voi palata joskus myöhemmin täsmällisemmän ehdotuksen kera ("onks sulla ens viikolla mitä? Tulisitko joku ilta käymään? Tai mentäiskö vaikka lenkille?"). Ei se sen vaikeampaa ole!

    Jos mietin millaisen lähestymisen itse koen kivana, niin tärkeää on säilyttää sellainen rentous ja luontevuus. Jos oikein suorastaan epätoivon vimmalla kaipaa seuraa, se epätoivo saattaa rivien välistä välittyä niin, että ihminen antaa itsestään jotenkin takertuvan ja ripustautuvan kuvan. Eikä vuorovaikutuksessa kannata olla liian miellyttämisenhaluinen tai koko ajan kytätä ja arvioida mitä toinen haluaisi sinun olevan, vaan olla vain oma itsensä.

    Eikä kukaan ihminen ole näissä asioissa yksiselitteisen hyvä tai huono. Itse olen näin aikuisiällä ihan kohtuullisen sosiaalinen, mutta itselläni on silti joskus noita ihan samantyyppisiä ongelmia. Oman "kelpaavuuden" arviointi ja sen miettiminen miltä vaikuttaa toisten silmissä on ihmiselle todella luontaista, koska olemme laumaeläimiä ja yhteisöön kuuluminen on varsinkin joskus esihistoriallisina aikoina ollut lajillemme elintärkeää.

    Niin ja mielenterveysammattilaisena sanoisin, että älä missään nimessä ala hoitaa noita ongelmiasi pelkästään lääkitystä pyytämällä! Rauhoittava lääkitys voi olla väliaikaisena hoitomuotona ihan paikallaan esim. elämäntilannekriisin yhteydessä, mutta sen käytöllä tulisi olla selkeä alku- ja loppupiste. Bentsodiatsepiinit ovat siitä hankalia, että toleranssi nousee nopeasti niitä käytettäessä. Jos alat syömään lääkettä ja se auttaa, niin entä sitten? Jatkat lääkkeen syömistä? Parin kuukauden kuluttua elimistösi on todennäköisesti tottunut siihen ja tilanne on plus miinus nolla, paitsi että et enää pärjää ilman lääkettä, vaikka siitä ei enää siinä kohdassa ole selkeää hyötyäkään. Varsinaiset masennuslääkkeet ovat sitten eri asia, ne eivät aiheuta riippuvuutta ja niiden vaikutus on muutenkin enemmän hoitava kuin turruttava. Mutta nekin toimivat parhaiten terapeuttiseen keskusteluhoitoon yhdistettynä. Suosittelisin paljon mieluummin, että hakisit keskusteluapua noihin ongelmiisi! Parhaiten hyötyisit todennäköisesti ihan varsinaisesta psykoterapiasta, mutta se on kallista ja Kela korvaa sen vain jos potilaan työkyky on mielenterveydenhäiriön vuoksi uhattuna.

    Niin ja muista, että monet niistä kaikkein eniten ihailemasi ammatin harjoittajatkin ovat olleet psyykkisesti huonossa kunnossa ja joutuneet syömään lääkkeitä itsekin! Minusta tuntuu, että näet välillä muut ihmiset korostetun "hyvinä" ja ongelmattomina verrattuna siihen mitä itse olet. Samaa vikaa on itsellänikin...

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut blogiasi melkein alusta alkaen, mutten ole koskaan osannut tulla kommentoimaan mitään. Olen aina tuntenut suunnatonta halua tulla ravistelemaan sinua ja sanomaan, että et sinä helvetti soikoon kerta kaikkiaan ole niin huono ihminen kuin koko ajan väität! :D

    Kirjoitit: "hän tuskin minusta pitäisi, onhan hän todella fiksu ja mukava ja hyvä ihmisten kanssa." No, olen lukenut joka ainoan kirjoituksesi, ja mielestäni sinä täytät ainakin kohdat fiksu ja mukava aivan leikiten, ja se ettei välttämättä hallitse small talkia ja ihmisiin tutustuminen tuntuu vaikealta, ei ole mikään kuolemansynti. Vaikka ymmärrän kyllä, että se piirre hankaloittaa elämääsi.

    Olet ammatissa, joka vaatii varmasti aivoja ja älyä enemmän kuin mitä ihan kenellä tahansa on, ja toisekseen, olet verbaalisesti todella lahjakas. Tekstisi ovat osuvia, älykkätä, pohdiskelevia, ja osaat heittää väliin huumoria. Ja mukava - minusta sinä yksinkertaisesti vaikutat mukavalta. :)

    Ymmärrän tietysti, että sinulla on aikaisempien kokemustesi ja äiti-suhteesi takia negatiivinen kuva itsestäni. Toivoisin, että voisit jollain tavalla käsitellä noita asioita - muistaakseni pohdiskelit jossain vaiheessa Al-anon -ryhmää. Sellainen voisi olla ainakin kokeilemisen arvoinen - ei siihen tarvitse kertaheitolla loppuelämäksi sitoutua. Eräs läheiseni käy AA:ssa, ja sitä kautta tiedän, että pääpaino on ehdottomasti vertaistuessa eikä hallelujan hoilaamisessa. Ja kyseessähän ei ole mihinkään tiettyyn uskontoon sidottu liike, jumala on aina "jumala sellaisena kuin sen itse käsität". Kirjoitit olevasi ateisti, mutta olen silti melko varma, että hengellisyys on niin "löyhää" eikä sen määrä päätä huimaa, että suosittelisin silti edes kokeilemaan.

    Werna antoi jo hyviä vinkkejä ihmisten lähestymiseen. Kannattaa vaan jollain ilveellä yrittää jutella jotakin, katsoa jos löytyisi jokin yhteinen kiinnostuksenkohde, josta juttua riittää molemmilla.

    Ja toivon kovasti, että edes jokunen solusi huomaisi, että leikkauksen riskit ovat kuitenkin häviävän pienet. :( Tuntuu, että keskityt aina siihen, mikä on huonosti - nyt siihen pieneen riskiin, etkä siihen suureen todennäköisyyteen, että kaikki menee hyvin. Olen itse niin perusiloinen ihminen, että minun on vaikea käsittää sitä. Tiedän, ettei omaa asennoitumistaan niin helposti muuteta, mutta pidän peukkuja, että pystyisit siihen vähä vähältä. Koska olet älykäs, mukava ja sympaattinen ihminen, ja sinä todellakin ansaitset sen.

    VastaaPoista
  3. Työkaverisuhteen siirtäminen vapaa-ajalle on kyllä haastavaa ja monet ihmiset erottaa tarkoituksella työtoverit vapaa-ajasta eikä esim. kerro niille kaikkea omasta elämästään. Mun mielestä kannattaa alkaa ensin luoda suhdetta siellä työpaikalla eli ehdottaa lounasta tai kahvittelua yhdessä ja keskustella muistakin kuin työasioista mutta ei liian henkilökohtaisista asioista. Sitten kun huomaat, että tämä ihminen on kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi töissä eli pyytää sinut itsekin lounaalle tai muuten on paljon tekemisissä ja avautuu sinulle henkilökohtaisesta elämästään ja puhuu vapaa-ajastaan, voit ehdottaa jotain yhteistä menoa. Esimerkiksi että lähtisitkö kanssani joskus teatteriin, kun muut ystäväni eivät ole kiinnostuneet teatterista ja haluaisin nähdä jonkin tietyn näytelmän. Tällaisesta joskus-aikataulusta on helppo toisenkin kieltäytyä, jos ei ole kiinnostunut lähtemään... Monesti voi olla sellainen työkaveri, jolle kerrotaan kaikki elämän asiat töissä mutta ei koskaan nähdä vapaa-ajalla. Siksi kannattaa kaveerata enempi siellä töissä tai lähteä samalla kyydillä kotiin ym. eikä heti kutsua vaikka omaan kotiinsa kahville. Minä ainakin vaivaantuisin, jos joku työkaveri kenen kanssa olen jutellut vain muiden seurassa tulisi yhtäkkiä pyytämään esim. kotiinsa käymään...

    Järkyttävää, että joku kehtaa tulla haukkumaan toista noin henkilökohtaisesti. Täytyy olla kyllä melkoisia moukkia. Minä ainakin arvostan akateemista koulutusta mutta voihan se olla, että jotkut keillä ei rahkeet riitä sellaiseen, alkaa arvostella. Ole ylpeä koulutuksestasi ja ammatistasi!

    Ja ei ne lääkärit mitään yli-ihmisiä oo. Mullakin on niitä kavereina ja toki ne fiksuja on kuten muutkin akateemiset mutta samanlaiset ongelmat ja ahdistukset niillä, kuin muillakin. Eikä työkään oo helppoo kun on vierestä seurannut. Onneks en alkanut lääkäriks.

    VastaaPoista
  4. Werna: Tuossa oli hyviä vinkkejä, kiitos! Katselen miten tilanne kehittyy ja väijyn sopivaa tilaisuutta. :)

    Tiedän, että pelkkä lääkitys ei pidemmän päälle auta, mutta kun on oikein paha olo, tarvitsisi vain jonkinlaisen pikaratkaisun selvitäkseen seuraavaan päivään. Psykoterapia varmasti auttaisi, mutta se maksaisi paljon ja kestäisi kauan, kuten sanotkin. En tiedä, mitä tehdä. Yleensä ajattelen, että selviän kyllä, mutta pahimpina hetkinä joutuu pinnistelemään eteenpäin ihan minuutti kerrallaan ja silloin ajattelee, että jos vain voisi jotenkin turruttaa kaiken, saada nukutuksi kunnolla ja unohtaa. Ei ehkä kovin hyvä idea loppujen lopuksi. :/

    Minun on joskus niin vaikea kuvitella, että muillekin tapahtuu tiettyjä asioita ja muillakin on vaikeaa ja muutkin mokaa. Ero on kai siinä, että niillä muilla on vastapainona niitä hyviäkin juttuja, minulla ei. Tavallaan se on kai vähän narsististakin, miksi minä olisin niin erilainen kuin muut... Mutta pidän aina muita itseäni parempina ja siksi on niin vaikeaa kuvitella, että jollekin älykkäälle ja kauniille ja sosiaalisesti lahjakkaallekin tapahtuu pahoja asioita.

    Eeva: Voi kiitos kauniista sanoistasi! Ne tuntuvat hyvältä, vaikka en itse samaa mieltä olekaan. Ihanaa, että joku muu pystyy näkemään hyvääkin minussa, kun itse en siihen pysty.

    Olen tosiaan miettinyt jotain alkoholistien lapsille tarkoitettua tukiryhmää, kun olen vielä läheisriippuvainenkin, olisi hyvä käsitellä näitä asioita muiden samaa kokeneiden kanssa. En vain ole saanut aikaiseksi, että oikeasti tekisinkin jotain.

    Tuossa leikkauspelossa on kyse taikauskosta. Tiedän, että se on ihan roskaa, mutta minut on kasvatettu niin ja olen todella taikauskoinen. Normaalisti toimisin näin vahvan ennakkoaavistuksen mukaan, mutta nyt kai en voi. Kuolema on todella epätodennäköistä, mutta minusta vain tuntuu, etten selviä. Ei pelolleni ole mitään järkevää syytä, se on ennakkoaavistus ja minä noudatan ennakkoaavistuksiani. Mikä saa leikkauksen pelottamaan entistä enemmän, koska teen sen vastoin vaistoani. Kyse on minulle täysin vanhemmistani, koska ateistina en usko, että itse tietäisin kuolleeni, mutta vanhempani eivät kestäisi kuolemaani ja minä teen tämän periaatteessa vain ulkonäön takia. Minä riskeeraan heidän elämänsä näyttääkseni paremmalta... Aion kuitenkin mennä leikkaukseen, koska jonkin täytyy muuttua ja toivon, että leikkaus muuttaa muutakin kuin ulkonäköni. Toivon vain, etten olisi näin kauhuissani!

    Kiitos! :)

    Anonyymi: Kiitos sinullekin vinkeistä ihmisiin tutustumiseksi! :) Yritän ottaa opiksi noista!

    Minua ärsyttää se, että olen periaatteessa valmis puolustamaan näkemyksiäni ja arvojani, mutta ikävän usein vastapuoli menee henkilökohtaisuuksiin ja haukkuu minua lihavuuteni takia. Tuntuu kuin taantuisin siksi yläasteen isoperseeksi, joka tunsi kauhua joka välitunnin alkaessa, kun tiesi mitä huutelua joutuisi kestämään. Se ei koskaan ala tuntumaan vähemmän nöyryyttävältä. Toki he eivät olleet sellaisia ihmisiä, joiden mielipiteellä olisi minulle merkitystä, mutta koko tapahtumasta jäi kurja olo.

    Minä olisin niin kovasti halunnut olla lääkäri, että näen heidät ihan kaikkien yläpuolella. Toki työ on haastavaa ja varmasti monin paikoin ongelmallista, mutta se vain lisää kunnioitustani.

    Kiitos sinullekin kommentistasi! :)

    VastaaPoista
  5. AA:sta ja uskonnosta. Itse olen myös ateisti, enkä voi kuvitella kestäväni mitään höpötystä tyyliin "jumala sellaisena kuin sen itse koet". Minulla kilahtaisi päässä jo muutaman minuutin jälkeen. Itse asiassa tuo "jumala sellaisena kuin se itse koetaan" -konsepti ärsyttää vielä enemmän pelkkä rehellinen uskonnollisuus. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä eikä aleta mitään tyyliin jumala-on-rakkaus-rakkaus-on-jumala, hitto soikoon. :) Ei mutta ihan vakavasti puhuen, tuskinpa suomalaisissa keskusteluryhmissä aletaan Amerikan malliin saarnaamaan. Jospa J.B sijoittuu joskus johonkin sellaiseen ryhmään koekaniiksi meidän ateistien puolesta, niin saadaan tähänkin selvyys.

    Nämä huomauttelijat ja arvostelijat saavat minutkin sanattomaksi. Miten ne voivatkin alkaa huomauttelemaan toisen elämästä? Sen uskon, että kaikenlaistahan ne taatusti ajattelevat, mutta miten ne kehtaavat aukoa suutaan päin toisen naamaa? Kyllähän itsekin tulee ajateltua tosi ilkeitäkin ja olen päätäni aukonut aika monelle, mutta en sentään vielä henkilökohtaisia ilkeyksiä ventovieraille. Hmm. Ilmeisesti minusta on siis moraalisempaa aukoa päätään omalle äidille kuin ventovieraalle. Pitää ehkä vielä miettiä tätä... ;)

    VastaaPoista
  6. Moi Mint! Minulla on ihan sama juttu, että kun ensi kertaa eksyin noille nettisivuille, juuri tuo jumalasta puhuminen tökki niin pahasti vastaan, etten sitten edes osallistunut keskusteluihin tai muuta. Mutta ehkä se vain on suomennettu suoraan yltiöuskonnollisten jenkkien ohjeista, eikä tarkoita mitään Suomessa. Täytyypä katsoa, jos ryhdyn suomalaisen aal:n testaajaksi. :)

    Jotkut kai vain kokevat olevansa niin paljon parempia, että katsovat voivansa arvostella toisia. Minusta tuntuu, että miehet ei aina näe lihavia naisia edes ihmisinä ja meille voi sanoa mitä vain. Kyllä minunkin on tullut sanottua kaikenlaista äidilleni, varsinkin joskus teininä, mutta vieraiden ihmisten kohdalla yritän olla sivistynyt. Ehkä se tosiaan pitäisi olla toisinpäin... :)

    VastaaPoista
  7. Tapasin aviomieheni 5v sitten jolloin painoin 106kg, ihastuminen oli molemminpuolista ja nopeaa. Luotan naisellisuuteeni, se on pysyvä ominaisuus, se ei katoa vaikka olisi lihava tai vaikka vanhenee tai sairastuu jne. Olen saanut YHDEN julkisen negatiivisen kommentin koskien ulkonäköäni ja se oli ravintola Fortessa (Turussa) noin vuonna 2005. Olin juuri menossa naistenhuoneeseen kun nuori (pieni hintelä ei-todellakaan-komea) mies sanoi kavereilleen: "Tuossa kulkee monen viikon lihat". Se ei tietenkään ollut hirveän kiva kommentti mutta jotenkin osuva mielestäni ja puhutteli huumorintajuani. En tietenkään hymyillyt "vitsille"...
    Nyt eksyin hiukan sivuraiteille :)..pointtini oli: uskon että useimmat tai ainakin tosi moni mies katsoo mieluiten sopusuhtaisia naisia mutta se, että on lihava EI automaattisesti tarkoita että miehet eivät pitäisi sinusta tai ajattelisivat ettet ole naisellinen olento. En usko että miehet välttämättä määrittelevät naisia niin ankarasti kuin me itse teemme.
    Naiset ovat kokemukseni mukaan paljon ilkeämpiä ja arvostelevat ihmisiä herkemmin juuri painon ja ulkonäön kautta; ovat pinnallisempia.
    Mukavaa pikkujoulua! terveisin, Annis

    VastaaPoista
  8. Annis,

    Inhoan tätä "naiset ovat miehiä ilkeämpiä" -kommentointia. Jaaha, mitenkähän tämä on sitten tutkittu ja todistettu? Sinun omassa elämässäsi saattaa tietysti olla vain mukavia miehiä ja inhottavia naisia, mutta tästä on vielä aika pitkä matka koko ihmiskuntaa koskeviin lausuntoihin, eikö? Totta kai on ilkeitä ja pinnallisia naisia, mutta älä kiltti viitsi yleistää näitä piirteitä koko yli kolmeen miljardiin naiseen. Kai sen jo maalaisjärjelläkin tajuaa, että tuohon määrään ihmisiä mahtuu monen moista henkilöä. Niitä erittäin ilkeitä ja pinnallisia miehiä valitettavasti riittää niitäkin. Miten olet mahdannut verrata näiden ilkeiden naisten ja ilkeiden miesten ilkeyttä ja tullut siihen tulokseen, että ilkeät naiset ilkeilevät ilkeät miehet maan rakoon ilkeyksillään? Olihan se tietysti inhottava tilanne kun joku Tuulikki kommentoi ilkeästi Tanja Karpelan pukua Linnanjuhlissa, mutta tämäntapainen ilkeys on aika pientä verrattuna ilkeyksiin, joihin esimerkiksi Saudi-Arabiaa hallitsevat miehet tuomitsevat maansa naiset joka ikinen päivä. Ei sekään silti tarkoita, että *miehet* olisivat naisia ilkeämpiä. Että sovitaanko vaikka näin tarkempien todisteiden puutteessa ilkeystasapeli maailman miesten ja naisten kesken? Eiköhän se ilkeyden määrä loppujen lopuksi riipu ihan henkilön luonteesta, ei siitä sukupuolesta...

    Tiettyä ironiaa on tässäkin viestissä, koska vähän ilkeäksi tämäkin viesti meni. [Olenhan nainen. ;)]Pyydän anteeksi, jos loukkaannut tästä kirjoituksesta, Annis. Ei ole tarkoitus loukata sinua, mutta minua oikeasti inhottaa kuulla tälläistä seksististä kommentointia ja yleistyksiä. Olisi kiva, jos tähän maailmanaikaan voitaisiin päästä eroon seksismistä, eikö?

    VastaaPoista
  9. Moi Annis! Minä olen kyllä kuullut niin paljon lihavuudestani, ettei ole tottakaan... Eikä pelkästään haukuttu, vaan käyty ihan käsiksikin. Tietysti näin aikuisena vähemmän, mutta edelleen kuulen jotain haukkuja ainakin muutaman kerran vuodessa. Minun kohdallani haukkujat on aina olleet miehiä, yhtä ainoaa kertaa ei kukaan nainen ole sanonut mitään lihavuudestani tai ulkonäöstäni. En tiedä meneekö tämä nyt Mint:in mainitseman seksistisyyden puolelle, mutta kyllä minun näkemykseni mukaan miehet osaavat olla aivan hirvittävän ilkeitä! (jos katsot esim. netin keskusteluja, niin miehet sanoo aivan hirveitä asioita pienistäkin ulkonäkövioista) Tietysti nämä oletukset tekee omien kokemusten mukaan ja kun minun haukkujani ovat aina olleet miehiä, pidän miehiä paljon ilkeämpinä ja pinnallisempina.

    Minulla on henkilökohtainen teoria tästä aiheesta, että miksi joitain naisia haukutaan läskeistä ja toisia ei. Ihminen kuitenkin kiinnittää aina ensimmäiseksi huomiota kasvoihin, joten uskon, että ne ihmiset, joilla on paljon läskiä kasvoissa, saavat osakseen negatiivisia kommentteja. Saman uskon pätevän siihen, miksi toiset lihavat kelpaavat parisuhteisiin ja toiset eivät. Itselläni lihavuus näkyy todella selvästi naamasta, joten siksi uskon vetäväni puoleeni haukkuja. Olen kuitenkin sen verran arka ja syrjäänvetäytyvä, etten ainakaan keksi mikä muu minut aina saisi saamaan näitä haukkumisia osakseni.

    Mukavaa pikkujoulua myös sinne! :)

    Mint: Kyllä ainakin minun osakseni saamani ilkeydet ovat tulleet sataprosenttisesti miesten suusta. En sitten tiedä mitä se kertoo eri sukupuolten ilkeydestä. Ei tietenkään kaikki miehet ole sellaisia, mutta minut se on ainakin ehdollistanut näkemään jokaisen miespuolisen ihmisen julkisen nöyryytyksen uhkana. Mutta toisaalta, jos katsoo netin keskustelupalstoja, niin luulen, että ainakin niiden perusteella joutuu sanomaan, että miehet todellakin ovat se ilkeämpi sukupuoli, niin kammottavia kommentteja he kirjoittavat naisista.

    Minä olen tietysti vähän jäävi sanomaan, koska minulla ei ole mitään positiivisia kokemuksia miehistä, mutta negatiivisia riittää.

    Hyvää pikkujoulua sinnekin! :)

    VastaaPoista
  10. Välillä tuntuu, että haukkujat valitsevat kohteensa aika randomistikin. Ehkä se kenet ne valitsevat on monen tekijän summa. Jos toisen ulkonäkö ei ole mieleen ja haukkujalla on ollut muuten surkea päivä ja pinna kireällä, niin luulisi tämän stressin vaikuttavan siihen mitä suusta pääsee. Toisaalta kyllä sellaisiakin henkilöitä löytyy, jotka ihan yllättäen saattavat kommentoida toisen ulkonäköä. Yksi tuttavani (naispuolinen, kun tästäkin oli puhetta) saattaa ihan kesken kadulla kävelyn sanoa jotakin tyyliin "hitto miten lihava nainen" ja kommentoi muutenkin näkemiään henkilöitä todella suoraan. Suomessa se vielä tajuaa olla jotenkin ihmisiksi ja pitää äänensä aika matalana, mutta olen muutaman kerran matkustanut hänen kanssaan ulkomaille ja siellä tällä henkilöllä ei ollut mitään ongelmia arvostella ohikulkijoiden ulkonäköä. Esim. suoraan edessämme noin metrin päässä kävelevä nainen sai äänekkään arvion "hyvä perse". Jos täällä olisi hymiöt käytössä, niin laittaisin tähän sellaisen silmiä pyörittelevän otuksen. :)

    Ihmetyttää tälläinen käytös, jossa ilmeisesti kaikki päähän tulevat ajatukset pitää kuuluttaa ääneen. Kirjallinen versio tästä on kai sitten Facebook. ;)

    VastaaPoista
  11. Moi! Niin en tiedä mikä siinä on. Olen monta kertaa miettinyt, että mikä minussa provosoi haukkuja, koska moni ylipainoinen ei ole koskaan niitä saanut osakseen ja minä taas olen kuullut todella julmiakin kommentteja. Olen aika ihmisarka, en pukeudu huomiotaherättävästi, jne., joten olen ajatellut, että se tosiaan johtuu siitä, että minulla on todella lihavat kasvot. Pyörin paljon netissä ja siellä moni pelkästään ruma nainen(ei lihava) on kertonut, että usein miehet tulee ihan päin silmiä sanomaan jotain tai kuulee huutelua rumuudesta, joten ehkä minunkin kohdalla on kyse ihan samasta, koska minullakin on rumat kasvot, mutta ensimmäinen mieleentuleva sanominen on sitten jotain lihavuuteen liittyvää. Se ei kuitenkaan ole kovin miellyttävää minulle, vaikka tietysti onkin oma syyni, että olen lihava.

    Ehkä se on juuri sosiaalisesta mediasta tarttunut, että kaikki ajatukset tulee sanoa ääneen. Minua vain kummeksuttaa se, että en minä tuolla ulkona liikkuessani näe koskaan ketään, ketä pitäisin niin rumana, että kokisin minkäänlaista tarvetta kommentoida asiaa. Suomalaisten miesten puutteellista hygieniaa (olen todella herkkä hajuille) joskus tekisikin mieli kommentoida, mutta minä en vain pidä esim. lihavaa ihmistä mitenkään vastenmielisenä. Tavallaan mielenkiintoista, että joidenkin silmissä olen niin vastenmielinen, että he haluavat sanoa sen ääneen ja aiheuttaa minulle kurjan olon.

    Yhdelle vanhalle kaverille kävi joskus vuosia sitten niin, että lomalla hän oli jossain ulkona, jossa ei ollut hänen lisäkseen kuin kaksi miestä ja ne miehet, tietämättä, että hänkin oli suomalainen, alkoivat puhua hänestä. Tosin hänen kohdallaan kommentit olivat positiivisia. Olivat vielä sanoneet, että olisipa Suomessakin tuon näköisiä naisia. :D

    VastaaPoista