sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Voi tätä elämää...

Minuun otti aiemmin viikolla yhteyttä ihminen, jonka kanssa olin lukiossa ja joka on järjestämässä jonkinlaista kokoontumista. Hän oli perustanut nettisivut, jonne jokaisen pitäisi kertoa kuulumisia ja mitä on näiden vuosien aikana tapahtunut. Hän sitten kertoisi tapahtumassa jonkinlaisen yhteenvedon. Olen nyt tänään katsonut noita sivuja ja parhaillaan mietiskelen tehokkainta tapaa tappaa itseni. Kyllähän te tiedätte, miten jokaisella luokalla on yksi, josta ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään, joka on niin turha luuseri, että kaikki saavat helpottuneena ajatella, että olen ainakin parempi kuin tuo ihminen. No, meidän luokalla se olen minä! Jipii! Luulin, etten enää voisi tuntea itseäni yhtään turhemmaksi ihmiseksi, mutta näköjään olin väärässä! Minulla ei ole mitään harhakuvia omasta arvostani, eikä ole koskaan ollut, mutta tätä en sentään olisi arvannut! Minä olen ainoa samaan aikaan valmistuneista, joka ei ole mitään! Kaikki muut ovat vähintään vakituisessa parisuhteessa, mutta suurin osa on lisäksi naimissa ja on lapsia, vakituiset työpaikat, oma koti, oma elämä. Ja minä… Minä en ole mitään. Joten mitä minä voisin sanoa. Olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin lukion päättyessä, en ole tehnyt mitään, en ole saavuttanut mitään, minusta ei tullut mitään, eikä minulla ole ketään eikä mitään. Minua on kaksinkertainen määrä aiempaan nähden, mutta sitä tuskin voi kutsua saavutukseksi, ellei ole sumopainija. Lähetin sähköpostia tuota tapahtumaa järjestävälle tytölle ja pyysin, ettei minua mainittaisi missään ja pyysin häntä poistamaan nimeni kaikesta mahdollisesta, mistä vain voi.  Siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että joku muistaa minut, pyysin häntä sanomaan, ettei hän saanut yhteyttä minuun. Melkein teki mieli käskeä häntä sanomaan, etten ole elossa, koska käytännössähän se olisi totta. Toivon, että hän pitää sanansa, eikä kukaan myöskään muista minua. Minulle tulee ihan kuuma siitä häpeästä, että joku ehkä muistaa minut ja kaikki saavat tietää, mikä luuseri minä olen. 

Tämä ei mitenkään parantanut mielialaani tai saanut minua tuntemaan oloani paremmaksi itseni suhteen. Tiedänhän minä, että muilla ihmisillä on vaikka mitä ja että minun ikäiseni ovat kokeneet ja eläneet jo kokonaisen nuoruuden ja aloittaneet aikuisuuden, mutta yleensä pystyn suhteellisen hyvin blokkaamaan sen mielestäni. Minun täytyy pystyä, koska joka hetki kun tiedostan sen, en voi edes kuvailla, miten pahalta se tuntuu. Me kaikki saamme vain tämän yhden elämän ja tunnen aivan hirvittävää paniikkia aina tiedostaessani, että minun osani on vain katsoa sivusta, kun muut saavat sen kaiken, minkä minäkin olisin halunnut. Että en koskaan saa kokea mitään. En tiedä, miten onnistuisin hyväksymään sen. Haluaisin ihan oikeasti pystyä olemaan iloinen muiden puolesta, varsinkin niiden ihmisten, jotka silloin joskus olivat kavereitani, mutta en pysty. En kai ole tarpeeksi hyvä ihminen siihen. Ja viimeinen asia mitä haluan, on muuttua katkeroituneeksi vanhaksipiiaksi! Netissä näkee miehiä, jotka ovat katkeroituneet naisia kohtaan ja ennemmin tapan itseni kuin muutun sellaiseksi säälittäväksi hulluksi! Se on jännä juttu, että siitä huolimatta, että tiedän, etten ansaitse mitään, sitä on silti todella vaikea hyväksyä. En tiedä miksi, ehkä se on osa ihmisluonnetta tai ehkä se on vain osa minun luonnettani.  Joka tapauksessa, minun on pakko jotenkin alkaa käsittelemään tätä kaikkea, koska minun on pakko onnistua hyväksymään osani elämässä voidakseni olla edes vähän onnellisempi. En vain oikein tiedä, miten se tehdään tai miten edes päästä alkuun.  

Vaaka näytti perjantaina tasan 115 kg. Näyttää siltä, että minä en tänä jouluna syö mitään… Lukuisista epäonnistumisistani huolimatta olen nyt taas ajatellut nutraamista, en niinkään laihtuakseni, vaan katkaistakseni tämän syömisen, mitä en saa muuten lopetettua. Se tuntuu onnistuessaan niin helpottavalta, kun ei tarvitse ajatella ruokaa. Ja epäonnistuessaan todella nöyryyttävältä… Toisaalta jos saisin edes muutaman kilon pois ennen joulua, saisin syödä edes jotain, koska tämä on viimeinen joulu, jolloin voin syödä. Katsotaan nyt. Ulkona on ihanan sumuinen syksyinen ilma, pitää viedä haukku ulos. Palaan taas asiaan, kun tulee jotain kirjoitettavaa. :)


8 kommenttia:

  1. Et oikeasti ole turha ihminen. Sullahan on tutkinto yliopistosta ja ammatti, on sekin jotain! Mutta tiedän tosiaan tunteen, kun pitäisi tavata vanhoja koulukavereita..itse aikoinani voitin kirjallisuuspalkinnon lukiossa ja vuosi sitten julkaistiin kokoelmakirja oppilaiden kirjoituksista. Sain oman tekstini siihen ja kutsun koulun juhliin..jätin menemättä, koska olin läski, en ole onnistunut pääsemään opiskelemaan, ei ole parisuhdetta jne. En olisi kestänyt nähdä koulutovereita ja varsinkaan entisiä kiusaajiani, jotka ovat kaikki yliopistossa/parisuhteissa jne. Olisipa kutsu tullut tänä vuonna, kun painan 35 kiloa vähemmän, näyttäisin edes paremmalta, vaikkei muita saavutuksia edelleen olekaan.:D

    Sullahan on koira, on sellaisenkin omistaminen ja kouluttaminen ainakin minun mielestä myös saavutus. Itse haaveilen niin kovasti omasta lemmikistä, mutta raha ja vuorotyö ovat vielä esteenä. Harrastatko koiran kanssa muuten mitään, näyttelyitä, tokoa etc? Siinäkin tapaisi paljon toisia ihmisiä ja saisi sisältöä elämään.:) Tosin en ole kyllä paras mahdollinen henkilö antamaan neuvoja ihmisten tapaamisesta ja elämän sisällöstä, kun omaan arkeenikin kuuluu tällä hetkellä vain laihdutus, työ ja opiskelupaikkoihin hakeminen/valmistautuminen.

    - R. C

    VastaaPoista
  2. Me lukijat näemme sinussa paljon hyvää ja lahjakkuutta. Ongelmana on, kun et voi itse sitä nähdä. Toivon, että laihdutusleikkaus ja sen myötä tapahtuvat muutokset saavat sinussa aikaan jonkinlaisen herätyksen. Suuri elämämuutos saattaa saada sinut kyseenalaistamaan asenteitasi ja elämääsi yleensä. Elämä on aika pitkälle sellainen kuin siitä tekee. Hyviä asioita ja menestystä tapahtuu, kun jaksaa sinnikkäästi työskennellä niiden eteen. Mutta tietenkin kaikilla on vastoinkäymisiä ja ongelmia, myös niillä sinun mielestäsi täydellisillä ihmisillä on vaikeuksia. Sinun kannattaa pyrkiä mahdollisimman paljon olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, vaikka sukulaisten ja yrittää keskustella ongelmistasi ja toisten ongelmista avoimesti. Tärkein oivallus olisi huomata että muidenkaan elämä ei ole helppoa ja vaivatonta ja vaikka sinun ongelmasi ovat sinulle tietenkin merkittäviä ja suuria niin sinulla on toisaalta jotkin asiat paremmin kuin muilla ihmisillä. Sinulla on läheinen perhe, olet lahjakas kirjoittaja, olet nuori ja elämä edessä, sinulla on hyvä koulutus ja työ, olet fiksu ja empaattinen ym. Ennen kaikkea sinulla on vielä aikaa tehdä elämänmuutos ja elää sellaista elämää kuin haluaisit.

    Olen saanut sellaisen kuvan , että sinun pitää olla mielestäsi täydellinen ettet olisi arvoton. Vaikka suurin ongelmasi on mukaasi ylipaino, laihtuminen ei auta koska et ole sittenkään mielestäsi hyvännäköinen tai et osaa kuitenkaan keskustella ihmisten kanssa. Jokainen ihminen on itsessään arvokas mutta saadaksesi sellaisen elämän kuin haluat sinun täytyy aktiivisesti pyrkiä tavoitteisiisi. Jotkut tavoitteet ja toiveet eivät ehkä ikinä toteudu mutta se on elämää ja niin on kaikilla. Ei sinkkuus esimerkiksi ole maailman loppu. Miksi sinkkuus on sinusta suurempi epäonnistuminen elämässä kuin esimerkiksi avioero tai huono parisuhde?

    Olet pyrkinyt nyt aktiivisesti pääsemään eroon ylipainosta, kun uskallat mennä leikkaukseen. Se on tosi rohkea teko. Toivottavasti sen myötä uskallat tarttua muihinkin haasteisiin, esimerkiksi etsiä itsellesi kumppania vaikka netistä, aloittaa uusia harrastuksia, matkustella ym. Elää siis sellaista elämää kuin haluat.

    Toivon kaikkea hyvää sinulle ja jään seuraamaan jatkoa! Kiitos mielenkiintoisesta blogista.

    VastaaPoista
  3. "Kyllähän te tiedätte, miten jokaisella luokalla on yksi, josta ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään, joka on niin turha luuseri, että kaikki saavat helpottuneena ajatella, että olen ainakin parempi kuin tuo ihminen." HMMM olen eri mieltä kanssasi tuossa asiassa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1993 enkä edes muista kaikkia meidän luokalta. En muista että olisi ollut yhtään "ilmiselvää luuseria". Oli muutama ujo poika ja pari mitätöntä tyttöä (se rumempi niistä on nykyään hammaslääkärinä Ruotsissa, naimisissa ja kahden lapsen äiti). Onko kenties mahdollista että muut eivät ole ihan noin lokeroivia ja tuomitsevia toisia kohtaan kuin sinä olet? En usko että muut ajattelevat koko ajan mihin kastiin se ja se kuuluu..Sinä lokeroit itsesi johonkin paria-kastiin ja luulet että muutkin tekee niin. Voi olla että olit jonkun mielestä mukava tyttö, jonkun toisen mielestä älykäs, joku muu ei ehkä muista sinua kunnolla jne jne. Ja jollain ei ehkä ole mitään mielipidettä sinusta..Yleensä ihmiset miettivät omia asioitaan, niillä ei ole aikaa tai kiinnostusta analysoida ympärillä olevien statusta. Ja tämän sanon ihan ystävällisesti, olisi ehkä helompi sinulle jos ajattelisit että muilla ei välttämättä ole valmis käsitys sinusta:) (Ja että sinäkin olet tutustumisen arvoinen ihminen)
    -Annis

    VastaaPoista
  4. Anonyymi 1: Niin, mutta olen vain ihan perusmaisteri. Tiedän tosiaan mitä tarkoitat. Jos olisi edes laiha, niin voisi antaa ymmärtää olevansa jotain muuta kuin on (en nyt tarkoita valehtelua, vaan enemmänkin sitä, mitä ihmiset olettaa ulkonäön perusteella), mutta lihavana voisi yhtä hyvin tatuoida sanan luuseri otsaansa. Toivon, että seuraavassa koulusi tapahtumassa pääset esittelemään sekä hoikistunutta vartaloasi, että myös menestystäsi unelma-alallasi!

    Joo, minulla on aivan ihana koira. Mutta hän on labradori, joten hänen kouluttamisensa ei paljoa vaatinut ja muutenkin olen opettanut hänelle ihan vain perusjutut, en mitään hienouksia. Olen ostanut hänelle kotiin sellaiset esteratasysteemit ja niiden kanssa leikimme, mutta virallisesti emme harrasta mitään. Hän on vähän erikoistapaus, koska hän on lähes sokea ja joudumme sen takia tekemään asioita vähän eri tavalla ja mikään tavanomainen harrastuskaan ei tule kysymykseen. Minun itse asiassa pitäisi ostaa hänelle opaskoira, joten toisen koiran hankinta on ollut mielessä. Koirasta on kyllä ihan mielettömästi iloa ja minä olen todella eläinrakas, joten minulle koirani ja kissani myös, ovat todella tärkeitä. Mutta aikaa ne vievät. Minulla onneksi äitini auttaa hoidossa ja koirani asuu osin hänen luonaan. Muuten siitä ei tulisi mitään, koska koira joutuisi olemaan yksin pitkiä aikoja.

    Toivottavasti me molemmat löydämme vielä sisältöä elämäämme. :)

    VastaaPoista
  5. Anonyymi 2: Minäkin toivon, että en laihtuessani vain laihdu, vaan että sillä on yhtä suuri vaikutus persoonaani, kuin lihomisellakin oli. Tai edes jonkinlainen vaikutus. Tiedänhän minä, että monella muullakin on vaikeuksia, mutta kun minulla tuntuu olevan pelkkiä vaikeuksia. Mutta olet oikeassa, minulla kyllä oli mahdollisuus, en vain osannut käyttää sitä. Ehkä se liittyy siihen, etten koskaan voinut kuvitellakaan saavani mitään. En ole enää nuori, olen jo 31. Se onkin todella suuri osa ongelmaa; että niin monen unelman kohdalla on jo myöhäistä. Mutta vaikka nuoruus on auttamatta mennyttä, ehkä voin vielä saada ihan hyvän vanhuuden. Aika näyttää.

    En toivo olevani täydellinen; jos olisin yhtä hyvä kuin ns. normaali ihminen, se riittäisi minulle ihan hyvin. Mutta vaikka syytänkin usein ylipainoani kaikesta, niin tottahan se on, että minussa olisi todella suuria vikoja ilmankin, eikä ne minnekään katoa, vaikka laihdunkin. Mutta jos laihdun, uskon, ettei minuun enää kiinnitetä niin paljon huomiota ja ihmiset ei huomaa, millainen ääliö olen sosiaalisesti tai kaikkia typeryyksiä, joita sanon ja siksi uskon laihtumisen olevan se oleellinen juttu, mikä tulee vaikuttamaan kaikkeen muuhunkin. Uskon, että jos vain laihdun, muutun lähes näkymättömäksi ja ihmiset ei enää huomaa niin helposti muitakaan vikojani. Siksi ehkä puhun usein nimenomaan lihavuudesta, vaikka totta kai taustalla on muitakin ongelmia.

    Ei sinkkuudessa ole mitään häpeämistä, enkä näe sitä muiden kohdalla minkäänlaisena epäonnistumisena, kunhan se on oma valinta. Mutta jos ei voisi saada ketään, se on todella nöyryyttävää, kun kaikki kuitenkin tietää ja siltä kannalta näen sen eräänlaisena epäonnistumisena. Tai oletan muiden ihmisten säälivän meitä, jotka eivät kenellekään kelpaa, riippumatta siitä haluaisiko ko. ihminen edes suhdetta. Se on juuri yksi niistä asioista, mitä niin kovasti vihaan lihavuudessa; että henkilökohtaisimmatkin asiani ovat kaikkien nähtävillä. Minäkin nuorena viihdyin todella hyvin yksin, eikä sinkkuuteni ollut minulle silloin mikään ongelma, mutta silti minua hävetti, koska kaikki tiesivät, etten voisi ketään saadakaan, vaikka haluaisinkin. Kuitenkin ihmiset olettaa, että lähestulkoon jokainen haluaisi ainakin jonkinlaista kontaktia toisiin ihmisiin ja nyt kun minullekin näin vanhemmiten olisi se oma perhe ollut todella tärkeää, oletan että ihmiset pitää yksin jääneitä epäonnistuneina. Ja kun en ole mitään muutakaan, se on vain yksi asia lisää, jossa olen epäonnistunut.

    Kumppania en voi saada laihduttuanikaan, se ei ole missään tapauksessa mahdollista eikä olisi ollut ilman lihomistakaan, mutta toivon todella, että vihdoin laihduttuani uskallan alkaa elää niin paljon kuin se on mahdollista. Juuri matkustamisesta haaveilen kaikkein eniten, samoin siitä, että minulla ylipäätään olisi jotakin, jota kutsua elämäksi. Laihtuminen tulee olemaan niin valtava muutos, etten oikein osaa edes ennakoida, miten se muuttaa elämääni, se jää nähtäväksi. Mutta saanpahan ainakin jotain bloggaamisen aihetta! :)

    Kiitos kannustuksesta! :)

    VastaaPoista
  6. Anonyymi 3: Sen varaan minäkin lasken, ettei olemassaoloani muisteta. En minä varmaan silloin ollutkaan ilmiselvä luuseri, mutta minun kohdallani se nyt näköjään lankesi. En minäkään silti muista kaikkia, en edes tunnistanut kaikkia nimiä, mutta paljon ne tuntemattomatkin olivat saavuttaneet. Mutta minulla oli kavereita lukiossa ja pelkään, että joku heistä muistaa. Jotenkin ajattelen, että hekin ajattelisivat minusta nykyään negatiivisesti, en koskaan oikein ymmärtänyt, miksi kukaan vietti aikaa kanssani. En tiedä miksi minusta tuntuu, että ihmiset olisivat – tyytyväisiä on liian vahva sana – mutta että jotain iloa tieto epäonnistumisestani tuottaisi. En ajattele, että luokkakaverini ovat jotenkin huonoja ihmisiä, jotka iloitsevat toisen epäonnistumisesta, vaan kyse on enemmänkin siitä, että he iloitsevat, että välttyivät minun kohtaloltani. Ehkä se johtuu siitä, että minuun nähden kukaan ei ole alapuolellani, joten en osaa edes ajatella miltä tuntuu olla parempi kuin joku muu. Tiedän vain, millaista on olla huonompi.

    Minun on mahdoton kuvitella, että kukaan muistaisi minusta muuta kuin ison takapuoleni. Se oli se juttu, mihin koko identiteettini ainakin minun mielessäni perustui silloin kouluaikoina, koska siitä huomautettiin niin usein. En usko, että kenelläkään olisi mitään hyvää sanottavaa, joskaan ei varmaan erityisen pahaakaan. Olin kai aika mitäänsanomaton. Minulle on jäänyt sellainen mielikuva, ettei minua pidetty kovin fiksuna; muistan tapahtuman, jossa joku kaverini oli puhunut jotain arvosanoistani ja kukaan ei uskonut häntä. Tämä on ehkä sellainen asia, joka muutenkin on seurannut minua; yliopistossa kirjallisiin töihini, joista sain henkilökohtaista palautetta, suhtauduttiin ihan vilpittömän hämmästyneesti ja epäuskoisesti, minulta on jopa kysytty, teinkö työn oikeasti itse. Valmistuessani, opettaja jolta pyysin merkinnät, sanoi ihan suu auki, että sinullahan on todella hyvät arvosanat, aivan kuin se olisi jotenkin outo asia. Tämä meni nyt ihan aiheen viereen, en vain ole aiemmin tarkemmin ajatellut tuota… Toisaalta hämmästystä ehkä selittää se, etten koskaan pahemmin tehnyt mitään, joten kai ihmiset olettivat arvosanojeni olevan sen mukaiset.

    Mutta, toivon tosiaan että poissaoloni ei kiinnitä huomiota ja jos kiinnittää, ihmiset kuvittelevat sen ennemminkin johtuvan siitä, että olen suorittamassa huippujännittävää tehtävää ulkomailla, kuin siitä, että olen läski ja vietän illan katsoen telkkaria. :) No, aina voi unelmoida.

    ...

    Kiitos teille kaikille kommenteista! :) Toivon, että osaisin ilmaista, miten tärkeitä ne minulla ovat, mutta olen todella huono puhumaan tälläisistä asioista!

    VastaaPoista
  7. Minä en mennyt luokkakokoukseen toissa kesänä. Sanoin kokouksen järjestäjälle "Hienoa että järjestät kokouksen, se kuulostaa hauskalta. Valitettavasti minulla on silloin muuta ohjelmaa". Minä en vaan halua nähdä tiettyjä tyypejä. Ihmiset eivät muutu-ne jotka olivat "koviksia" silloin ovat sitä edelleen. Pinnallisia pelkureita. Jengi-ihmisiä. Siitäkin syystä en ole Facebookissa. En halua ikimaailmassa olla "kaveri" tuollaisten epäkavereitten kanssa. Yök sanoi hän antaumuksella;) (menikö se sana oikein?)
    Summa summarum JB: muutkin karttavat entisiä koulukavereitaan ja mooonet muut vihaavat luokkakokouksia. Se on täysin normaalia!
    -Annis (se on minun "nickname" (smeknamn))

    VastaaPoista
  8. Annis: Totta, moni välttää luokkakokouksiin menemistä ja vanhojen kavereiden tapaamista. Minä lähinnä häpeästä, muiden syitä en osaa sanoa. Mutta osa tuntuu menevän niihin ihan mielellään. Onneksi ei kuitenkaan ole pakko osallistua. :)

    Oikein oli. :)

    VastaaPoista