tiistai 27. joulukuuta 2011

Joulun jälkeen

Hei taas! Aatto on ohi ja kai joulunpyhätkin, joskin minulla on vielä lomaa ja elän vielä joulunaikaa. Joulu sujui oikeastaan aika hyvin. Pystyin pitämään pahimman ahdistuksen loitolla ja aattoaamun hautausmaakäynnin jälkeen olen voinut ihan kohtuullisesti. Hautausmaa oli täynnä nuoria perheitä ja tunsin niin suurta ahdistusta ja tuskaa heitä katsellessani. Heidän perheensä edustaa tulevaisuutta, minun menneisyyttä. He saavat nähdä lastensa kasvavan ja elävän omaa elämäänsä, minä joudun katsomaan vanhempieni vanhenevan ja kuolevan. Olen niin kauhuissani, etten osaa edes kuvailla sitä. En pelkää heidän kuolemansa jälkeistä aikaa, koska minun ei tarvitse elää sitä, vaan pelkään aikaa joka johtaa heidän kuolemaansa, mahdollista pitkää sairautta, sitä puhelinsoittoa, joka kertoo heidän kuolleen, että ehkä joudun itse löytämään heidät. Onpas taas jouluinen aihe… :/  En tiedä miksi tuo aaton hautausmaakäynti nosti nuo kauhut taas pintaan, mutta melkein juoksin pois, odotin vanhempiani auton vieressä, koska en enää kestänyt olla siellä, en kestänyt katsoa vierestä omaa unelmaani muiden elämänä. Mutta kuitenkin, aamun jälkeen katsoin lumiukon ja joulurauhan julistuksen ja minulla oli oikeastaan aika jouluinen olo. Tänä vuonna en masentunut edes saunassa, enkä saanut kovin pahaa häkämyrkytystäkään, pää hieman särki, mutta ei muuta. Joka vuosi maatessani joulusaunan lauteilla ajattelen, että ensi vuonna minä olen pienempi, ensi vuonna olen laihtunut. Koskaan en tietenkään ole. Mutta nyt, ehkä minä ensi vuonna olen pienempi…

Jouluruokia syödessäni koen selkeää lähestyvän eron tuskaa. Mielialani vaihtelee innostuksesta, että ehkä saisin joskus kokea olevani painon suhteen normaalin ihmisen kokoinen, kauhuun sen suhteen, että menetän ainoan lohtuni ja ainoan asian, joka tuottaa hyvää oloa. En usko, että mikään merkittävä asia muuttuu leikkauksen jälkeen, joten mikä silloin lohduttaa minua kun ahdistun tai olen yksinäinen... Silti haluan mennä leikkaukseen, ainakin enemmän kuin haluan olla menemättä. Totta puhuen en pysty kuvittelemaan, että siltikään laihtuisin, minusta tuntuu, että minussa on jokin sellainen vika, minkä takia en pysty laihtumaan millään keinolla. En vain pysty kaikkien näiden vuosien jälkeen kuvittelemaan, etten enää olisi lihava tai ainakaan näin valtavan lihava. Onkohan ollut tapauksia, joissa joku leikkauksen läpikäynyt ei olisi laihtunut? Ehkä minä olen ensimmäinen. En muista olenko kertonut, mutta äidilläni on ystävä jolle tehtiin sama leikkaus kolme vuotta sitten ja ensin hän laihtui paljonkin, mutta viimeisen vuoden aikana hän on taas lihonut todella paljon. Sekin pelottaa minua.

Välillä olen tuntenut alkavaa ahdistusta, mutta olen onnistunut harhauttamaan itseni. Joulupäivänä myös koin jonkinlaisen oudon optimismin puuskan, jonka ydin oli, että jostain käsittämättömästä syystä sain päähäni, että laihduttuani olisi kiva aloittaa jokin itsepuolustuslaji. Tämä ajatus alkoi heti naurattaa itseänikin, ainoa kontaktilaji, jonka harrastaminen minua kohdallani ei olisi vitsi, olisi sumopaini. Siihen olisin jo valmiiksi sopivan kokoinenkin. Joten ehkä en aloita itsepuolustuslajia laihduttuani. :D

Täällä meillä on ollut kaksi päivää ihan kauhea myrsky, ikkunat helisee, tavarat lentelee pitkin pihaa, kaatuneita puita on joka paikassa. Eilen oli koko päivän sähköt pois, tänään ne ovat pätkineet, mutta toimineet suurimman osan aikaa. Pihakuuset ovat lentäneet jonnekin ja lunta ei ole enää yhtään. Ei kovin jouluista.

Pitäisi varmaan ajatella uudenvuodenlupauksia. Laihdutus? :D Ehkä voisin luvata, että jos selviydyn leikkauksesta hengissä ja laihdun, lupaan taistella oman elämäni suhteen, lupaan edes yrittää tehdä jotain parantaakseni elämääni. Koska sitähän minä aina olen ajatellut, että kun vain laihdun, elämäni muuttuu paremmaksi. Ongelmani taitavat olla enemmänkin pääni sisässä, kuin kiloissani, mutta lupaan edes yrittää. En tiedä miten, mutta ajattelen sitä sitten leikkauksen jälkeen, jos kaikki menee hyvin ja olen hengissä.

Hyvää joulun jatkoa ja loppuvuotta kaikille lukijoilleni!

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulu

Olen koko syksyn harkinnut kirjoittavani joulusta, mutta innostustani on hillinnyt se, ettei minulla ole mitään kovin uniikkia sanottavaa. Nyt muutama päivä ennen joulua taas olen kamppaillut kadonneen joulutunnelman löytämiseksi, eikä sitä vieläkään ole löytynyt, mutta ajattelin silti kirjoittaa jotain joulustani. Joulu on minulle hyvin ristiriitaista aikaa ja mielialani heittelevät levollisesta todella masentuneeseen, mutta nyt aion kertoa vain niistä positiivisista asioista, joita minun jouluuni liittyy. 

Rakastan ehkä enemmänkin joulun odotusta ja valmistelua, kuin itse joulua. Joulu alkaa minulle jouluostosten merkeissä, joita alan ajattelemaan jo joskus heinäkuussa. Minusta on ihanaa kierrellä kauppoja ennen joulua. Varsinkin vähän kalliimmat kaupat, kuten Stockmann ja Sokos ovat panostaneet joulutuotteiden esillepanoon ja yleisestikin koristeluun ja minusta on ihanaa kierrellä joulutavaroita pursuviavia kauppoja. Lähden ostoksille vasta illalla, koska silloin saan samalla nauttia jouluvaloista ja pimeyden tarjoamasta näkymättömyydestä. Minulla ei tosin ole varaa ostaa puoliakaan tavaroista, joita haluaisin, mutta minusta on ihanaa katsella tavaroita ja nauttia siitä tunnelmasta.

Juuri tunnelma on suuri osa jouluani. Tulevaisuuden haaveena minulla on, että jossain vaiheessa voisin joka joulukuu käydä jonkin saksankielisen maan joulumarkkinoilla. Minulla oli aina kiistaa yhden saksalaisen tytön kanssa siitä, kummat on enemmän jouluihmisiä, suomalaiset vai saksalaiset, mutta valitettavasti saksankielisissä maissa joulunaikaan käytyäni, jouduin myöntämään, että ihan kiistatta saksalaiset. Se on jotakin aivan uskomatonta minkälaisen tunnelman he osaavat luoda! Keski-Euroopan joulumarkkinat ovat mielettömän hienoja, ainakin ne, joissa minä olen käynyt! Sääli, ettei meillä ole mitään sellaista. Suomessa joulumarkkinat on kovin vakava tilaisuus, ihmiset kävelevät kuin hautajaissaattueessa vakavina katsellen aivan järjettömän hintaisia tuotteita. Idea on ihana, se ei vain jostain syystä toimi. Euroopassa ihmiset menevät markkinoille viettämään aikaa, juomaan hehkuviiniä ja tunnelmoimaan. Markkinoilla on esiintyjiä ja eläimiä ja ihmiset osallistuvat aktiivisesti. Suomessa markkinat ovat liian kaupallisia. Euroopassa lapset (ja minä :)) silittelevät eläimiä ja markkinoilla vietetään aikaa. Varsinkin Wienissä joulutunnelma on aivan uskomaton. Vaikka muuten pidän Wieniä ehkä hiukan liian kulissimaisena ja viimeisteltynä, joulumarkkinat ovat aivan ihanat.

Jouluuni kuuluu myös glögi, after eightit, älytön määrä kynttilöitä, jouluvalot ja viimeisen päälle koristeltu koti. Jouluperinteisiini kuuluu, että siivoan kuin hullu ainakin viikon. Pesen kaiken, seinät, katot, kaapit, ikkunat, koirani ja kissani :), kaiken. Siivoan moneen kertaan varmistaakseni, ettei mikään unohtunut. Meillä kotona on monta pahvilaatikollista joulukoristeita, joten kodin ilme muuttuu kokonaan jouluksi. Ehkä suosikkini on se, miten pehmeää valo on jouluisin, koska kylmien kattovalaisimien sijasta se on lähtöisin kyntteliköistä, kuusen kynttilöistä ja aidoista kynttilöistä. Tuoksut on oleellinen osa jouluani, koska yliherkkyyteni takia minulle tuoksut on ensisijainen asia, joka herättää mielleyhtymiä ja tunteita. Kuuset ja hyasintit ja kynttilät saavat minut tuntemaan joulun läsnäolon heti herättyäni. 

Teemme myös yhdessä äidin kanssa pipareita, joista väistämättä poltan osan ja äitini huutaa kuin hyeena. Ilman sitä ääntä joulu ei vain tuntuisi joululta. Erityisen tärkeä jouluperinne on joulutorttujen tekeminen, valmistan ne aina samalla tavalla, joten voitte ottaa mallia, jos haluatte. Aloitan prosessin hekumoimalla joulutortuista koko syksyn. Valmisteluina pitää tietysti ostaa valmista torttutaikinaa pakastimeen ja purkillinen luumuhilloa, joita ostaessa hekumoin hieman lisää siitä, miten hyviä ne ovatkaan. Seuraava vaihe on erityisen tärkeä; löydän luumuhillon jääkaapin perältä joskus heinäkuun puolivälissä ja heitän sen avaamattomana pois. Lopuksi vannotan itselleni, että ensi jouluna leivon joulutorttuja. Olen tehnyt tämän jo ainakin kymmenenä vuotena peräisin ja se on oleellinen osa joulutunnelmaa. (Oikeasti tuntuu lähes uskomattomalta, että tänäkin vuonna ne ovat tekemättä!)

Vähän erikoislaatuisempiin jouluperinteisiini kuuluu jokavuotinen häkämyrkytys. Meillä on kotona 1900-luvun alussa rakennettu sauna, jota käytämme nykyään vain jouluisin. Siellä on kertalämmitteinen kiuas, joten siellä on aivan hiiskuvan hiljaista, seinät ovat vuosien saatossa mustuneet ja ikkunaruudut valuneet. Löylyt ovat aivan
mielettömät, mutta kiuas on ikänsä takia hieman hankala ja muutamana viime vuonna olemme tulleet melko huonovointiseksi saunassa. Siitä huolimatta haluan lämmittää saunan joka vuosi, ilman sitä joulu ei tuntuisi joululta.

Aattona käymme hautausmaalla ja saunassa, sytytämme kymmeniä kynttilöitä niin sisälle, kuin uloskin, syömme ja jaamme lahjat. Ostamme yleensä aika paljon lahjoja ja niitä on mukava avata.  Aaton jälkeen jouluni kuluu hyvin rennosti. En tee mitään erityistä, en pukeudu koko päivänä, luen ja katselen telkkaria ja syön herkkuja. Lienee sanomattakin selvää, että ruoalla on minulle suuri merkitys. Minulla on tapana lukea joka jouluaatto pari Mauri Kunnaksen joulukirjaa ja joulun aikaan luen myös Harry Potterit, vaikka olen lukenut ne jo moneen kertaan. Kaikesta huolimatta joulun loppuminen on minulle aina vaikeaa ja jään innolla odottamaan seuraavaa joulua. 

Nyt on mentävä lisäämään saunaan puita, mutta haluan toivottaa kaikille lukijoilleni erittäin...

HYVÄÄ JOULUA! 

tiistai 20. joulukuuta 2011

Hei taas!

Joulun tunnelma on edelleen kateissa, enkä tiedä olenko nyt sittenkään kirjoittamassa lupaamaani jouluaiheista postausta. Se ei tosin ole suuri menetys, aioin vain kirjoittaa omista jouluperinteistäni. Tänä vuonna kuitenkaan en mitenkään pääse tunnelmaan, minusta ei edes tunnu, että on joulu. Jouluvalot näyttää jotenkin vääriltä ja tuntuu kuin paketoisin lahjoja joulupaperiin kesäkuussa. En voi uskoa, että aattoon on vain muutama päivä! 

Minulla on muutenkin outo olo. Ajattelen, että kun joulu on ohi, mitä sitten... Edessä on kammoamani kevät, mutta mitä odotettavaa minulla on elämän suhteen. Minulle ei enää ole unelmia, koska tiedän jo liiankin hyvin, etteivät minun unelmani toteudu, eikä minulla ole edes mitään suunnitelmia. Tunnen itseni ja elämäni täysin tyhjäksi, olen täysin kyvytön kuvittelemaan itselleni minkäänlaista tulevaisuutta. Tiedän, että olen sanonut tämän ennenkin, mutta jostain syystä nyt tunnen tuon tuhatkertaisena aiempaan verrattuna. En näe tulevaisuudessa mitään, en edes pieniä asioita. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että edelleen uskon kuolevani laihdutusleikkaukseen. 

Edes shoppailu ei piristänyt minua. Jostain syystä joka puolella oli raskaana olevia naisia ja se sai mielialani laskemaan entisestään. Tunnen itseni täysin jälkeenjääneeksi ja se hävettää ja ahdistaa minua. Minä en tiedä mitään asioista, jotka ovat normaalin naisen elämän keskeisin asia. Äidilläni on lapseton ystävä, joka vihaa joulua ja vasta nyt alan ymmärtää miksi. Tämä on vaikeaa aikaa yksinäiselle naiselle. 

Ei tämä varmaan tästä valittamisesta parane, mutta auttaa ilmaista asioita tekstinä. Toivon kuitenkin, että lukijoillani riittää joulumieltä mustasta maasta huolimatta ja ettei moni koe samoja asioita, joita minä! Hyvää joulun odotusta! 


sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joululoma

Tämä joulu ei tunnu nyt ollenkaan vastaavan odotuksiani. Olen taas flunssassa ja jo nyt tunnen jonkinlaista orastavaa joulumasennusta. Lomani alkoi perjantaina ja eilen äitini alkoi puhumaan näkemästään vanhan luokkakaverini äidistä ja hänen poikansa perheestä, josta hän sitten alkoi puhumaan muidenkin vanhojen luokkakaverieni lapsista ja puolisoista ja minä olisin halunnut kirkua häntä sulkemaan suunsa. En haluaisi kuulla, mitä muiden ikäisteni elämästä on tullut yleensäkään, mutta joulun aikaan se tuntuu erityisen raskaalta. En tiedä mikä joulussa on, mikä aiheuttaa tämän tunteen. Jo joskus hyvin nuorena, jolloin viihdyin oikein hyvin yksin, enkä edes halunnut lapsia, jouluisin koin kaipaavani kuitenkin omaa perhettä. Nykyään kun ihan kaikkina vuodenaikoina suren yksinäisyyttäni, jouluna se on toisinaan todellista tuskaa. Eilen koin jotenkin täysin kirkkaasti, miten ihanaa aikaa tämä voisi olla, jos olisin saanut oman perheen. Vaikka tiedän, etten voi hankkia lasta, taas huomaan ajattelevani, että ehkä sittenkin kaikki menisi ihan hyvin ja ehkä spermapankki ei sittenkään olisi niin karmiva vaihtoehto. Minä tiedän, että lapsen hankkiminen on liian suuri riski, mutta tiedän myös, että on kai onni, etten voi saada kumppania, koska jos minulla olisi mahdollisuus saada lapsi luonnollisin keinoin, en olisi riittävän vahva ollakseni sitä tekemättä. 

Olen myös kipeä taas, kolmannen kerran tänä vuonna. En tiedä mikä minua vaivaa, usein kipeänä olemisellani on ollut vuosienkin tauko. Pitäisi jaksaa siivota ja valmistella joulua, mutta tulee heti huono olo, kun yrittää jotain. Lahjat jaksoin sentään paketoida. Toivottavasti tämä menisi nopeasti ohi, että ehtisin saada kodin joulukuntoon. 

Eilen satoi lunta, mutta tänään taas vettä ja ulkona on kurja ilma. Joulutunnelmani vaatii ehdottomasti valkoista maata ja pakkasasteita. Puhumattakaan siitä, että jos ulkona on kuraa, tulee sitä koirien tassuissa myös sisälle ja se ei ole omiaan edistämään joulun juhlavuutta. Minusta ei muutenkaan tunnu yhtään joululta, muutoin kun masennuksen osalta. Ja koska mieleni on niin vinksahtanut, huomaan odottavani ensi joulua! Aivan kuin silloin olisi jokin paremmin... Kai tämä johtuu siitä, että minä elän aina haaveissani ja tulevaisuudessa, enkä osaa nauttia tästä hetkestä. Rehellisesti sanoen ainoa asia, johon osaa nyt keskittyä on ruoka, tämän ollessa viimeinen joulu, jolloin voin syödä. 

Joulupostaus on tulossa alkuviikosta ja siihen lupaan kirjoittaa ainoastaan positiivisia asioita! :) 

maanantai 12. joulukuuta 2011

Ei vielä joulua!

Joka vuosi odotan joulua koko syksyn ja sitten vihdoin kun joulu on lähelle, menen paniikkiin ja toivon, että joku siirtäisi sitä parilla kuukaudella eteenpäin. Muutamaan päivään latautuu niin paljon odotuksia ja minä en ole siihen valmis, jotain puuttuu. Joka joulu odotan tapahtuvaksi jotain, mitä en osaa edes tarkkaan määritellä, jotain, minkä kai yhdistän lapsuuden jouluihin ja joka kuitenkin jää aina puuttumaan. Kai minä olen muuttunut. Minä koen rakastavani joulua, mutta se on hieman ristiriitaista, koska elämäni joulut eivät ole olleet kovinkaan hyviä. Lapsena ja nuorena joulut olivat aika ikäviä äitini juomisen takia ja vanhempana olen joulun perhekeskeisyyden takia käynyt niin pohjalla muutamana jouluna, että olen hädin tuskin selvinnyt hengissä. Koskaan en tunne itseäni yksinäisemmäksi ja elämääni turhemmaksi kuin jouluna. Viime jouluna heräsin joka ikinen aamu niin hirvittävään ahdistukseen, että nousin ylös jo ennen kahdeksaa, koska en kestänyt olla sängyssä, sitä edellisenä jouluna vietin kaikki lomani yöt itkien. Siitä huolimatta minä haaveilen joulusta koko syksyn. Oikeastaan kai haaveilen joulun odotuksesta ja valmistelusta, en niinkään itse joulusta, jota pelkään. Ja jo nyt alkaa mieleeni hiipiä kauhu nimeltä kevät... En kestä sitä valoa ja energiaa ja painetta tehdä jotain elämälläni... Tämä ei muuten ole se suunnittelemani joulupostaus, minä vain kerron kaiken negatiivisen, niin siihen varsinaiseen postaukseen jää sitten se positiivinen. (Joku varmasti jo ajatteli, että enkö minä osaa edes joulusta puhua positiiviseen sävyyn!) Joulu on minulle kuitenkin myös positiivinen tapahtuma, johon liittyy paljon hyvää, mutta se on myös vaikeaa aikaa, enkä koskaan tiedä etukäteen, minkälaisen joulun tulen viettämään. 

Leikkauksenkin suhteen kauhu vain kasvaa. Se ei tunnu minusta riskiltä, se tuntuu itsemurhalta. Huomaan jopa tekeväni järjestelyjä kuolemani varalta. Miksi minä olen niin vakuuttunut, että kuolen... Minut on leikattu ennenkin ilman ongelmia, olen nuori ja terve, lääkärin mukaan riski on noin 0,1 prosenttia tässä leikkauksessa ylipäätään ja silti minusta tuntuu, etten selviä. En pysty edes kuvittelemaan elämääni leikkauksen jälkeen, koska minä en herää siitä nukutuksesta...   En tiedä mitä tehdä, voinko tosiaan jättää näin valtavan ennakkoaavistuksen huomiotta. Olen taikauskoinen ihminen ja normaalisti uskoisin tätä tunnetta... Vai pelkäänkö vain sitä, että joudun luopumaan ruoasta ja aivoni käsittelevät asiaa näin. Sekin on pelottavaa, koska niin paljon kuin vihaankin syömistä, minä myös rakastan syömistä. Se on ainoa lohtuni ja seurani ja kumppanini ja ilman sitä minulla ei ole mitään. Miten minä selvien kaikista pitkistä yksinäisistä päivistä sitten kun en enää voi syödä... 

Syömisen suhteen on myös ollut aivan kauheaa viime aikoina. Minulla on taas meneillään jakso, jolloin syön täysin pakonomaisesti. Syön pelkkää roskaa ja minulla on koko ajan huono olo, mutta silti syön vain lisää. Kaupassa ei ole mitään mitä haluaisin, mutta silti ladon koriini ruokaa, kai toivoen, että jokin auttaa, että jokin täyttää sen tyhjyyden, jonka takia syön. Samalla taas ajattelen, miten suuri menetys ruoasta luopuminen tulee olemaan. Eilen söin itseni niin täyteen, että teki pahaa ja vatsa oli tuskallisen täynnä ja silti jatkoin syömistä. Lopulta minulla oli niin huono olo, että riisuuduin ja avasin parvekkeen oven, että edes kylmyys harhauttaisi minua vatsakivusta ja kuvotuksesta. Aamulla heräsin edelleen huonovointisena, mutta silti koko päivän ajattelin, että heti kun voin paremmin, menen ostamaan ruokaa. Minulla ei ole ollut näin suuria ongelmia ruoan suhteen vuosiin. 

Minä vain en osaa elää tätä elämää, kaikki tuntuu niin vaikealta ja ylivoimaiselta, ihan arkisetkin asiat. Kaikki jää hoitamatta ja toivoisin niin koko sydämestäni, että voisin vain jäädä kotiin. Että voisin luovuttaa ja lakata taistelemasta. Taistelen kaikin voimin pitääkseni yllä kuvaa itsestäni normaalina ihmisenä, mutta minä en ole normaali. Minussa on jokin hyvin perustavanlaatuinen vika, en tiedä mikä, mutta jostain syystä minä olen hyvin viallinen ihminen, minun aivoissani ja ajattelussani on jotain pahasti pielessä. Olen viettänyt kokonaisen elämän yrittäen matkia normaaleja ihmisiä, yrittäen käyttäytyä ja toimia kuin muut. Olen niin epävarma niin monessa asiassa. Töissä oli tilanne, jossa aloin tehdä tiettyä työtä, mutta muut sanoivat, että se kuuluu tehdä toisin, joten annoin heti peräksi ja olin vielä häpeissäni, että olin niin tyhmä, etten osannut. Kunnes sitten saatuamme työn tehdyksi tajusimme, että se olisikin pitänyt tehdä niin kuin alunperin ajattelin ja nyt joudumme tekemään sen uudelleen. Minulle ei tullut edes mieleen, että voisin olla oikeassa. Minulla on taipumus kuvitella kaikki vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi kuin onkaan ja kuulostan idiootilta pyytäessäni neuvoa yksinkertaisimpaankin asiaan. En vain osaa luottaa siihen, että minä osaisin tehdä jotain oikein. Työkaverini ovat niin itsevarmoja, he tuntuvat tietävän mitä he ovat tekemässä, että he osaavat tehdä työnsä. Minä olen koko ajan niin ahdistunut, koska minusta tuntuu, etten osaa mitään, että olen niin tyhmä. He ovat niin varmoja tulevaisuuden suhteen, minä taas ajattelen kauhuissani tämän projektin loppumista, koska minulla ei ole aavistustakaan, mistä saisin töitä. Minusta tuntuu, että kaikki työnantajani ovat katuneet palkkaamistani. En tiedä mikä minussa on vikana, koska kyllä minä yritän. Jo joskus kauan sitten nuoruuden kesätöissä, erästä työtä tehdessäni yritin ihan kaikkeni ja raadoin kuin orja saadakseni hyvää jälkeä aikaan, mutta pomoni ei ollut tyytyväinen. Toinen työntekijä teki samaa työtä hutiloimalla ja kauhulla ajattelin että pomomme haukkuu hänet, mutta hän saikin kehuja. En tiedä miksi; miten minun kova yrittämisenikään ei vastannut sitä, minkä toinen osasi tehdä noin vain, edes tekemättä työtä kunnolla; miksi minä en osannut. Yritän niin kovasti, mutta en koskaan onnistu toimimaan muiden odotusten mukaisesti. Se tekee töissäkäymisestä joskus painajaista ja varsinkin ajatus uudesta työstä kauhistuttaa minua. Joskus minusta tuntuu, että minun pitäisi varoittaa mahdollista työnantajaa, ettei minua kannata palkata, etten osaa mitään, että olen liian epävarma toimimaan itsenäisesti ja liian tyhmä osatakseni tehdä mitään oikein. Tosin se ei yleensä olisikaan tarpeen, koska eihän minua yleensä palkatakaan. Saan melkein aina haastattelun, mutta työpaikan saa aina joku muu. Sain tämän nykyisen työn ihan täysin sattumalta, enkä voi kuvitellakaan, että onnistuisin löytämään enää oman alani töitä ja ajattelen kauhulla, miltä minusta tuntuu, kun olen siivoojana jossain ja kaikki tietää, mikä epäonnistuja minä olen, kun tietyt sukulaiset virnistelee puhuessaan siitä. Se ajatus kauhistuttaa minua niin paljon, että voisin oksentaa. Mikä ihme sai minut edes yrittämään, miksi en jäänyt nuoruuteni työpaikkaan, jossa minuun oltiin tyytymättömiä vain silloin tällöin ja jossa työ oli niin yksinkertaista, ettei edes minun kaltaiseni idiootti saanut paljon tuhoa aikaan. Kai se on se sama ajatus, mikä aina nuorena sai minut uskomaan, että jos vain laihtuisin, olisin ihan kokonaan eri ihminen ja suunnittelin ja haaveilin aina sen ihmisen elämästä. En edes ajatellut, mitä minun pitäisi tehdä, mitkä minun kaltaiseni typeryksen mahdollisuudet olisivat, minä tavoittelin sen jonkun toisen elämää, sen jonkun joka en voi koskaan olla. Ja nyt minä olen jumissa yrittämässä elää sen toisen elämää, enkä minä pysty siihen.

Jouluun on alle kaksi viikkoa ja minulla on edelleen joulun tunnelma hukassa. Ehkä se on aina ollutkin. Yritän luoda oikeat ulkoiset puitteet, mutta aattona tunnen vain suurta tyhjyyttä, koska minä olen yksin, koska minulla ei ole lapsia, koska vanhempani ovat joka vuosi vuoden vanhempia, koska minun elämästäni ei tullut mitään. Äitini on alkanut viime aikoina puhua siitä, mitä teen, kun vanhempiani ei enää ole, heidän talonsa ja muun suhteen. Pelkkä ajatus saa sydämeni hakkaamaan ja ahdistuksen täyttämään joka sopukan minusta. En tiedä mitä sanoa. Joskus mietin tietääkö hän, etten aio elää heidän jälkeensä kuin sen aikaa, että saan järjestettyä kaiken, etten kestä jäädä yksin. Kai se on aika kauhea asia äidille, ettei minulla ole ketään. Joskus hän kysyy, eikö minulla ole edes mahdollisuutta saada ketään kaveria, enkä tiedä mitä vastaisin. Olen sanonut rehellisesti, että ihmiset eivät pidä minusta, enkä osaa tehdä mitään sitä muuttaakseni, eikä hän koskaan vastaa siihen mitään. En tiedä mikä vastaus saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Tiedän myös, miten kovasti hän olisi halunnut lastenlapsia ja tiedän, miten paljon hän suree sitä, ettei saanut niitä ja minulla on hirveä olo, kun en kykene niitä hänelle antamaan. Lasten pitäisi tuottaa vanhemmilleen iloa, mutta minä olen tuottanut vain huolta ja surua ja häpeää. 

Tämän piti itse asiassa olla positiivinen postaus, kevyt väliaikatiedotus. Ehkä minun pitäisi alkaa vähän harkitsemaan mitä kirjoitan, eikä vain kirjoittaa mitä mieleen tulee. Joskus minusta tuntuu kuin tämä teksti ei edes välillä kävisi tajunnassani, sen vain siirtyy sormieni kautta suoraan alitajunnastani ruudulle. Tosin minä tämän aina julkaisen. Joka tapauksessa, joulun tunnelma on hieman kateissa. Ehkä se vielä jostain löytyy ennen joulua. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä, en halua tietää, eikä se muuttaisi mitään. Huomenna on maanantai ja yritän katkaista tämän syömisen kierteen. 


torstai 1. joulukuuta 2011

Uneton yö

Kello on kohta kolme enkä saa nukuttua. En ottanut illalla melatoniinia, koska sitä ei saisi ottaa joka ilta ja muutenkin olen nukkunut huonosti ja levottomasti muutaman viime yön. Olen niin ahdistunut, että voisin kirkua tai räjähtää tai molempia. Minusta tuntuu, kuin olisin hiuksista varpaisiin täynnä jotain kiemurtelevaa, joka saa ihoni kutiamaan ja yrittää saada minut räjähtämään tuhanneksi pirstaleeksi. En jaksaisi tätä ahdistusta enää. Se tekee minut hulluksi ja saa minut pelkäämään öitä eikä sille näy minkäänlaista loppua. En voi edes kuvitella, että minun koskaan olisi yhtään parempi olo tai että tämä koskaan loppuisi. Yritän kaikin keinoin salata tämän vanhemmiltani, mutta olen niin ahdistunut ja huonolla tuulella, että ärsyynnyn helposti ja tiuskin heille, jonka jälkeen tunnen itseni aivan hirveäksi ihmiseksi. Mitä minä kai olenkin. He ovat ainoa asia, mitä minulla on, mutta olen surkea tytär. Minusta ei ole heille mitään iloa, mikä on entistä hirveämpää, koska he ovat ainoa syy, miksi elän. Tuotan heille vain häpeää ja huolta ja vihaan itseäni sen takia. Mutta en vain pysty hallitsemaan itseäni ja käyttäytymään paremmin. Pelkään pilaavani heidänkin elämänsä. 

Tämä kaikki tuntuu niin loputtomalta. Olisin niin kovasti halunnut normaalin elämän; kumppanin, lapsia, ystäviä enkä mitenkään pääse siitä yli, etten saa niitä. En vain tiedä miten se tehdään, miten kukaan voisi hyväksyä tämän loputtoman yksinäisyyden ja tyhjyyden. Minusta elämässä ei ole mitään järkeä yksin, enkä jaksa enää tätä ahdistusta. En tiedä mitä tehdä. Minun täytyy elää vanhempieni takia, mutta en millään jaksaisi. Tarvitsisin jonkun, joka järjestäisi elämäni kuntoon, hoitaisi kaikki pakolliset asiat ja kertoisi, mitä tehdä. Nuorempana luulin olevani vahva ihminen, enkä voi uskoa, miten heikko oikeasti olen. Vihaan ja häpeän heikkouttani. Ajatuskin tulevaisuudesta saa minut niin hirveän kauhun valtaan, etten voi edes ajatella sitä. Oloni on pahentunut tasaisesti koko aikuisikäni, enkä tiedä kuinka paljon pahempaa enää kestän. Toivon, että joku antaisi minulle luvan luovuttaa; että voisin vain sanoa kaikille, etten pysty, että olen liian heikko ihminen jaksaakseni enää esittää eläväni.

Osa ahdistuksesta aiheutuu siitä, että minun on aivan kauhean vaikeaa saada asioita hoidettua. Yksi tärkeä asia on roikkunut jo vuosia. Joka yö herään ahdistukseen, koska se pitäisi hoitaa ja vannon, että hoidan sen seuraavana päivänä ja joka päivä siirrän sen seuraavaan päivään. Se on aivan naurettavaa; minun täytyisi vain mennä tiettyyn paikkaan ja tavata yksi henkilö ja hoitaa asia, mutta en pysty! Pelkkä ajatuskin saa minut paniikkiin, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Ja joka ikinen päivä ahdistukseni vain kasvaa. Sama pätee ihan pieniinkin asioihin, siirrän kaikkea hiukankin epämiellyttävää loputtomiin, vaikka tiedän, että se vain pahentaa oloani. En vain pysty hoitamaan niitä. Tiedän, miten naurettavalta se kuulostaa, mutta en vain pysty, en pysty muuttamaan ajatusta toiminnaksi. En tiedä onko aivoissani jotain vikaa. Olen myös nyt ollut paljon yksin ja huoli mielenterveydestäni alkaa palata. Mökkihöperyys taitaa olla ihan oikea ilmiö, ei ole tervettä olla aina yksin. Luin jostain lehdestä miehestä, joka sairastui skitsofreniaan ja jolla alkoi olla harhoja ja jäin miettimään voiko minulle käydä niin… En tiedä, tunnistaisinko edes oireita. Olen lähinnä ahdistunut ja ollessani koko ajan yksin, liu’un omaan maailmaani, mutta ehkä se on vain suojamekanismi. Tosin sekin on erilaista kuin ennen. Pystyin ennen vaipumaan unelmiini tunneiksi, päiviksi kerrallaan ja pitämään todellisuuden visusti loitolla. Menetin sen kyvyn täyttäessäni 30, koska silloin viimeinenkin toivon hitunen muutoksesta kuoli pois. En edes tiedä huomaisinko, jos sairastuisin ja se on ehkä pahinta.

Olen aivan uuvuksissa ja joudun heräämään muutaman tunnin kuluttua, mutta pelkään mennä sänkyyn. Olen aivan poikki, mutta silti sänky, joka ennen oli turvapaikkani, näyttää silmissäni kidutusvälineeltä. Pelkään sitä kaaosta ja levottomuutta, mikä saa minut valtaansa, kun yritän nukkua. Toivon, etten olisi yksin, että täällä olisi joku, joka vain olisi läsnä ja saisi minut tuntemaan itseni vähemmän irralliseksi. En tiedä, pitäisikö minun lähteä ulos, pidän öistä ja viileydestä; toisaalta minun pitäisi yrittää nukkua, eikä tämä ole kovin turvallista seutua öisin. Tosin ei minulle ole ennenkään mitään sattunut.

Muumipapassa ja meressä on jotenkin niin osuva kuvaus siitä peikosta, joka toi aina pakkasen tullessaan, koska hän oli lakannut olemasta olemassa, koska kukaan ei pitänyt hänestä. Oletteko lukeneet sen? Minusta tuntuu siltä. Tietysti vanhempani välittävät minusta, mutta minusta tuntuu kuin olisin se peikko, josta kukaan ei pidä ja joka siksi muuttui epäinhimilliseksi ja sai maan jäätymään pelkällä läsnäolollaan. Se olen minä. Minä olen lakannut olemasta, koska kukaan ei pidä minusta ja tuon vain kylmyyttä ja pimeyttä niiden ihmisten elämään, joiden luokse aina menen. Tove Jansson taisi ymmärtää yksinäisyyttä surullisen hyvin.

Nyt on pakko yrittää nukkua, kello on soittamassa kolmen tunnin kuluttua. Olen pahoillani taas tästä valituksesta, mutta kirjoittaminen auttaa. :/